Elämää aistiyliherkkyyksien kanssa

“OLKAA NYT SAATANA KAIKKI HILJAA!!!!!!!!!”

Karjaisuni hiljentää olohuoneen. Kaksi silmäparia tuijottaa. Toinen silmäpari hämillään, toinen vihaisena. Karjaisuuni vastataan huudolla:

“MIKS SÄ AINA KOMENNAT JA HUUDAT MULLE? SÄ ET TEE MITÄÄN MUUTA KUIN KOMENNAT! HYVÄ ÄITI EI KOMENNA LASTAAN! SÄ OOT IHAN PASKA ÄITI!”

Varsinaisesti olohuoneessa ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Sulhaseni ja tyttäreni sanailivat leikkimielisesti, ja ylimääräistä älämölöä kesti tuon sanailun takia niin kauan, että kuppini meni nurin. Ei, en ole tiukkapipo natsi, vaikka tyttäreni niin väittääkin. Hänen mielestään jopa Pol Pot oli minuun verrattuna reilu ja mukava ihminen. Kuppi kaatui, koska aistikuormitukseni tuli täyteen tältä päivältä.

Neuropsykiatriset haasteet tulevat harvoin yksin. Mukana tulee, ihmisestä riippuen, joka kerta kaikenlaisia kivoja kavereita. Se kaveri, mikä tänään kaatoi minun kuppini, on kuuloaistin yliherkkyys. Tietynlaiset äänet rasittavat minua normaalia ihmistä enemmän, ja kun joudun olemaan hälinässä liian kauan, saamatta hetken hiljaisuutta, raja ylittyy. Ihan tavallinen puheäänikin voi ylittää sen rajan silloin, kun aistit ovat ennestään jo tarpeeksi kuormittuneet.

Jotta ymmärtäisit paremmin, miltä minusta tuntuu olla yliherkkä, annan esimerkin. Kuvittele tilanne, missä kuuntelet tööttäävää auton torvea. Tööttäämiseen sekoittuu poran ääni, minkä jälkeen siihen yhdistyy nalkuttava anoppi, joka kaiken hyvän päälle vielä sattuu olemaan Päivi Räsänen. Näiden kolmen yhtäaikaisen äänen lisäksi joku vielä päättää alkaa soittaa trumpettia. Ja sen jälkeen Johanna Rusanen-Kartano vielä alkaa laulaa korvasi juuressa. Tätä äänten harmoniaa jatkuu nonstoppina sellaiset 10 tuntia putkeen. Kestäisikö kanttisi?

Aistiyliherkkyys tarkoittaa sitä, että joka ikinen kerta, kun astun ovesta ulos, kohtaan tällaisen yllä kuvatun äänimaailman. Tietyt äänet ovat pahempia kuin toiset: Omalla kohdallani kaikista pahimpia ääniä ovat yhtäkkiset, kovat pamahdukset sekä kirkuminen (erityisesti lasten). Jokainen kauppareissu tuntuu siltä kuin rouvat Räsänen ja Rusanen olisivat molemmat kaakattamassa korvani juuressa samalla, kun joku vetää iltavesperiä selkäni takana. Yhden vielä kestää, mutta jos tällaisia tilanteita on päivässä monta, enkä pääse kotonakaan rauhoittamaan ylikuormittuneita aistejani, kuppi menee nurin. Aistit kokevat eräänlaisen burnoutin.

En voisi ikinä elämässäni kuvitella uraa päiväkodissa. Vihaan erityisesti pienten lasten pitämää meteliä, sillä juuri sellainen meteli rasittaa kaikkein eniten. Myöskään ura ala-asteella ei houkuttele; vaikka alakouluikäiset eivät ole ihan samaa ääniluokkaa pikkulasten kanssa, sitä ääntä ja sähläystä on kuitenkin enemmän kuin aistini kestävät.

Ja ei, tämä ei ole oma valintani. En pysty siedättymään aistiyliherkkyydestä. Olen syntynyt tämän kanssa, ja tulen aina olemaankin tällainen. Ainoa asia, mitä voin tehdä, on yrittää välttää tilanteita, missä tiedän aistieni ylikuormittuvan, Tai vaihtoehtoisesti kävellä joka päivä peltorit päässä.

PS. Minä ja sulhaseni EMME ole hankkimassa yhteisiä lapsia.

Kuvittele, että soittotaidoton ihminen soittaisi tätä haitaria korvasi juuressa 10 tuntia putkeen. Sen jälkeen tiedät,
miltä minusta tuntuu jokaisen kauppareissun jälkeen.