Näytetään tekstit, joissa on tunniste perjantai-ilta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perjantai-ilta. Näytä kaikki tekstit

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Ympäristöasioita, salaattiongelmia ja hikeä

Suklaakeksiä naamariin, sensuellisti. Terveellisyys on vanhanaikaista.

X-asento, Happy Joe, Tears of the Sun ja melkein kilon pussi nannaa. Rasittuneen erityislapsen äidin perjantai-illan unelma. Olen ottanut mukaani vamuuden vuoksi muutaman esseekirjan, jos vaikka alkaisin kirjoittaa esseetä feministisestä tieteenkritiikistä. En jaksa. X-asento hotellisängyllä, alastomana, on paljon parempi vaihtoehto kuin joku essee. 

Elokuva loppuu. Kirjoitan muutaman runon ja odotan unta. Uni on takkuista ja heräilen pitkin yötä. En tiedä, miksi. Sänky on mukava, hotellihuoneeni rauhallinen. Ehkä söin liikaa nannaa.


Herätyskello pärähtää. Juuri, kun alkoi olla sellainen olo, että nyt voisi vaikka nukkua. Pakko nousta, jos haluaa ehtiä hotelliaamiaiselle. Ilmainen hotelliaamiainen on syötävä, vaikka olen vielä paisunut eilisistä nannoista. Yritän paikata tilannetta syömällä aamiaiselle todella superterveellisesti. Aamiaisen jälkeen pikaisesti huoneeseen hakemaan tavarat, avain respaan ja kohti Tampereen yliopistoa. Tänään jatkamme käyttäytymisanalyyttistä eläintenkouluttajien koulutusta. 

Päivän pääaiheena on ympäristö ja sen vaikutus koulutukseen. Pohdimme, miten me voimme ympäristöä muuttamalla saamaan erilaisen tuloksen. "Ylläri-pylläri", ympäristö tosiaan vaikuttaa koulutuksen lopputulokseen! Ihan meillä ihmisilläkin, ei pelkästään eläimillä. Koulutoimessa voitaisiin hetken aikaa miettiä tätä asiaa, kun kerran annetaan tulevaisuuden toivojemme opiskella homeisissa tiloissa.

Tampereen yliopiston päärakennuksen toisen kerroksen käytävä.

Saamme myös perusteellisen selvityksen siitä, miten ongelmakäyttäytymistä voidaan analysoida. Tai no, käyttäytymistä yleensäkin, ei sen välttämättä ongelmakäyttäytymistä tarvitse olla. Käymme läpi erilaisia analyysitapoja ja tutkimusasetelmia. Sivuamme myös hieman ammattietiikkaa. Hyvä! Ammattietiikka on eläinten kanssa työskennellessä aivan ehdoton asia! Siitä pitäisi antaa oikein kunnon kurssi kaikille sellaisille henkilöille, joilla on olemassa pienikin mahdollisuus siihen, että he ehkä joskus mahdollisesti tulisivat poimimaan jonkun kissan karvan työnsä puolesta vaatteistaan. Eläimet ansaitsevat eettisen kohtaamisen ja eettisen kohtelun. Ne ovat tuntevia olentoja, niillä on oma persoonallisuus. Ne rakastavat, ne pelkäävät, ne vihaavat. Ja kuten ihmisten, myös eläinten luottamuksen voittaminen vaatii työtä ja erityisesti luottamuksen ylläpitoa. Luottamus on helppo menettää, eikä sitä välttämättä saa enää ikinä takaisin. Eläimet muistavat. Ja pirun pitkään muistavatkin!

Lounaaksi olen ostanut valmissalaatin. Ihan vain siksi, että sitä nannaa tuli vedettyä oikein urakalla illalla. Valmissalaatin mukana ei olekaan pientä muovihaarukkaa, minkä siellä pitäisi olla mukana. Kahvila on kiinni, lounaspaikka on kiinni. Mistä hemmetistä minä saan haarukan? Pitääkö tässä syödä sormin? Pieni ekskursio yliopiston päärakennuksen kahvilaan auttaa tilanteessa. Siellä on eiliseltä jääneitä likaisia astioita pöydissä, ja siellä on yksi pikkulusikka. Käyn pesemässä lusikan hyvin vessan altaassa. Toimii! Salaatin syöminen onnistuu oikein hyvin pikkulusikalla. En tiedä, minkä hyppykupan minä siitä lusikasta sain, mutta toivottavasti nykyaikainen lääketiede on kehittänyt siihen tautiin jonkun parannuskeinon edes.


Loppupäivästä suunnittelemme ensi kerran eläinkoulutussessiota. Menemme Särkänniemen kotieläinpuistoon kouluttamaan eläimiä. Meidän kolmen hengen ryhmämme saa koulutettavakseen minipossun. Suunnittelemme alustavasti, millaisin keinoin yritämme saada possun tekemään halutun asian. Yritämme myös miettiä kaikkia ympäristöön liittyviä asioita, mitä meidän tulee ottaa koulutuspäivänä huomioon.

Päivä päättyy. Ulkona on niin kuuma, etten voi pitää rotsia päälläni, kun kävelen rautatieasemalle. Kun pääse Taco Houseen, tuttuun odotuspaikkaani, haisen niin muhkeasti hielle, että paikka tyhjenee tehokkaasti, kun minä saavun paikalle. Tilaan saman kasvisburrito-annoksen, minkä tilaan aina. Miksi sitä luopua hyvistä, vanhoista tavoista?


Junan lähtöön on vielä reilu tunti, ja minä nuokun väsymyksestä jo ennen kuin saan annoksen eteeni. Ja Taco Housessa on nopea palvelu! Ruokaa ei tosiaan tarvitse kauaa odottaa. Yritän pysyä väkisin hereillä junan lähtöön asti. Saan nukkua sitten junassa. Ja herätä Turun satamassa...

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Pääsiäisen parhautta: Trancea ja rauhaa. Ja gradua...


Pitkäperjantai-ilta. Pääsiäinen. Ja jotain sellaista, mikä on avioliitossa todella harvinaista herkkua: Oma rauha! Mies on poissa, teini on poissa, koira on poissa. Vain minä, sohva, iso pizza... Ja gradu. 

Minun pääsiäislomani alkoi jo eilen, kun mummi tuli hakemaan teinin ja koiran luokseen hemmotteluhoitoon. Mieheni oli ostanut meille liput Gongiin, House of Hard Music-tapahtumaan. Minä kyllä pidän trancesta, ei siinä mitään, mutta siitä on todella pitkä aika, kun olen viimeksi käynyt vastaavanlaisissa bileissä. Taisi olla viimeksi silloin, kun asuin vielä Hollannissa. Tai no, olinhan minä pari kesää sitten mieheni kanssa Kosmoksessa, ja kolmen päivän festareista minä makasin kaksi päivää teltassa, järkyttävässä migreenikohtauksessa, ja söin Sumatriptania kuin karkkia.


Onneksi trance-piireissä hevari ei erotu niin vahvasti joukosta kuin mitä erottuisi jossain kansanmusiikkifestareilla. Ainoa asia, mikä erotti minut muista, oli se, että minulla ei ollut mitään neonväristä päälläni. Kaksi ensimmäistä DJ:tä sattuivat olemaan ystäväni ja hänen miehensä. Tuttuja siis löytyi, mieheni lisäksi. Itse yritin välttää selkäkipua ja virtsankarkailua parhaani mukaan, enkä tanssinut ihan niin villisti kuin muut ihmiset. Tenat unohtuivat kotiin ja matkassa oli pelkkää Buranaa selkään. Ja sillä on yhtä hyvä vaikutus kunnon selkäkipuun kuin minttusuklaapirtelöllä. Mieheni kyllä riehui tanssilattialla hiki valuen, mutta minä otin rauhallisemmin. Kerrankin näin päin. Yleensä minä olen se, joka meidän perheessä riehuu.

Nyt moni miettii, mitä hevari tekee jossain trance-tapahtumassa. Minä olen avoin ihminen ja minulla on monipuolinen musiikkimaku! Se, että olen hevari, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi nauttia muunlaisesta musiikista. Minä kuuntelen klassista oikein mielelläni, samoin jazzia. Ainoa musiikki, mitä en voi sietää, on hiphop. Ja R'n'B. Ja Suomi-poppi. Ja iskelmä. Ja kansanmusiikki. Ja humppa. Ja rautalankamusiikki. Ja joululaulut. Ja tyttö- ja poikabändit. Mutta melkein kaikki muu kyllä sitten meneekin!


Enhän minä siellä bileissä ensimmäistäkään biisiä tunnistanut. Muut sen sijaan näyttivät tunnistavan kaikki. Mutta mitäpä tuosta. Ei kai sitä tarvitsekaan biisejä tunnistaa. Pääasia, että on hyvä fiilis ja hauskaa. Ja minulla oli hauskaa!

Tänään herätyskello herätti minut kesken ihanan unen, missä olin 50-luvun kotirouva ja haistatin miehelleni, joka piti minua tyhmänä. Päätin näyttää hänelle, mistä graniitista minut on muovattu, mutten ehtinyt sen hemmetin herätyskellon takia. Vaatteet niskaan, autoon ja mies linja-autoasemalle. Hän astui autoon ja lähti kohti synnyinseutujaan. Minä sain palata tyhjään kotiin. Ihanaan, rauhalliseen ja hiljaiseen kotiin!


Kukaan ei vaadi mitään, kukaan ei kysele mitään, kukaan ei tarvitse mitään. Voin huolehtia ihan vain itsestäni ja omista tarpeistani. Saan syödä kaikkea epäterveellistä ja lihota. Minun ei tarvitse nousta sohvalta, paitsi korkeintaan vessaan. Ja koska eilen kävin jo bilettämässä, tänään en aio liikauttaa eväänikään mihinkään suuntaan. Saan pyhittää tämän pyhän perjantain ihan vain itselleni.

Ja gradulle...

Toivottavasti sinullakin on yhtä ihana, rentouttava ja rauhallinen pääsiäinen kuin minulla tulee olemaan!


perjantai 23. maaliskuuta 2018

Kuuretkellä - Hurjaakin hurjempi perjantai-ilta


Jahas. Se olisi taas sitten perjantai-ilta. Kuten kaikki nuoret aikuiset, niin mekin varmaan keksimme mieheni kanssa jotain hurjaa ja jännittävää tekemistä tänään. Jotain sellaista, mistä voimme kehuskella muille maanantaina: "Meilläpäs oli näin jännää viikonloppuna, sinullapas ei ollutkaan!"

Ja minun ne kaksi jäljellä olevaa toimivaa aivosolua huutavat vaihteeksi jotain muuta tekemistä kuin opiskelua. Olen tässä parin päivän aikana saanut viimeisteltyä ja palautettua laadullisen tutkimuksen kurssin luentopäiväkirjan ja harjoitustyön, väkivalta ja instituutiot-kurssin luentopäiväkirjan ja esseen ja saanut viimeisteltyä monimuuttujamenetelmien kurssin harjoitustyön niin pitkälle, että se on ensi viikolla tehtävän regressioanalyysin jälkeen palautusvalmis. Lauantaina aamulla menen mielenterveyden ensiapukurssin toiseen lähipäivään, sitä perhanan gradua pitäisi aloittaa jossain vaiheessa ja Asklepios IV-kurssin essee pitäisi kirjoittaa. Mutta nyt ei pysty, ei jaksa eikä kykene. Tarvitsen edes yhden päivän ilman mitään opiskeluun viittaavaakaan.


Ja kuinka ollakaan, kuin tilauksesta eteeni osuu Facebook-tapahtuma: Tuorlan planetaarion avoimien ovien päivä. Juuri tänään! Wau, mikä mahdollisuus! Eihän tällaista voi jättää välistä. Pääsen liukastelemaan pitkin jäisiä hiekkateitä Kaarinan perukoille noin kuudentuhannen muun autoilijan kanssa, pääsen tappelemaan viimeisestä parkkipaikasta ja mikä parasta, pääsen keskelle helvetinmoista ryysistä, jonottamaan joka paikkaan ja kuuntelemaan pikkukakaroiden kitinää. IHANAA! Tuonne on päästävä. Taatusti hurjempaa ja jännittävämpää tuijottaa kuuta kaukoputken läpi kuin istua baarissa örisemässä tuopin yli.

Heitän pikaisesti bataattiranskalaiset uuniin ja käsken mieheni valmistautua. Nyt Mäkiset lähtevät raketilla (eli pinkillä Yariksella) kohti kuuta! Ruoka kuumana ja suuta polttavana äkkiä käkättimeen, sitten autoon ja kirsu kohti Kaarinaa. Täältä tullaan, Tuorla!

Peilin hiontaan tarkoitettu kivi, 2,5 metriä halkaisijaltaan.

Kuten arvasinkin, paikalla on se kuusituhatta muutakin autoilijaa. Olemme kuitenkin sen verran ajoissa paikalla, että saamme vielä parkkipaikan, kaukaa varsinaisesta planetaariosta, mutta saamme auton kuitenkin johonkin muualle kuin ojaan. Kävelymatka on, kuten arvasin, älyttömän jäinen. Tie oltaisi voitu hiekoittaa vähän paremmin, koska varmasti tiedettiin etukäteen, että porukkaa tulee olemaan kuin pipoa.

Vaikka olemme ajoissa, joka paikkaan on jo jumalaton jono. Kaksi kaukoputkea on avoinna, ja ensimmäiseen on jo niin pitkä jono, että päätämme jatkaa matkaa eteenpäin. Planetaarioesitykseen on jo sadan metrin jono. Emme jää jonottamaan, vaan menemme ensin luolaan. Siellä on valokuvanäyttely sekä siellä esitellään peilihiomoa. Täällä tehdään peilejä teleskooppeihin, mitkä lähetetään kiertämään maapalloa, ja pääsemme tutustumaan tekotapaan ja hiontalaitteistoon.

Luolassa valokuvanäyttelyssä.

Luolan jälkeen painumme mäen päälle ja isoon torniin. Siellä pääsee katsomaan Suomen suurimman kaukoputken läpi kuun kraatereita. Porukka ei ole vielä löytänyt tänne, eikä jono edessämme ole mitenkään pitkä. Vain muutama ihminen. Päätämme jäädä kiltisti jonoon. Kuun pinta on rosoinen ja jännittävän näköinen. Sitä on hauska katsella. Harmi, että porukka alkaa löytää tänne isoon tähtitorniin, ja jono takanamme kasvaa. En ehdi ihastella kuuta sen kauempaa. Kun lähdemme kapuamaan alas tornista, jono on jo puoleen väliin portaita. Me pääsimme sentään suoraan ylätasanteelle.

Jono planetaarioesitykseen on pidentynyt meidän ollessa pienellä kuuretkellämme. Emme todellakaan jaksa jäädä seisomaan tuohon jonoon ja jäätymään. Sama esitys pyörii täällä myöhemminkin, pääsemme katsomaan sen toiste, ilman jumalatonta ryysistä.


Käymme katsomassa Ursan esitystä, vilkaisemassa parhaillaan pyörivää luentoa jostain fysiikasta, mistä emme kumpikaan ymmärrä aasin kikkarettakaan. Sen jälkeen käymme pikaisesti katsomassa pienempää teleskooppia, ja päätämme, että tämä planetaarioretki oli tässä. Ilta alkaa pimetä, mikä tarkoittaisi tietenkin parempaa tiirailua taivaalle, mutta minulla sattuu selkää ja miehelläni jalkaa. Päätämme lähteä kävelemään kuurakettiamme, eli pinkkiä Yaristani kohti.

Kotimatkalla päätän heittäytyä vieläkin hurjemmaksi, ja pysähdyn vakkarihuoltsikallani hakemassa meille iltasiiderit. Kummallekin yhden ison tölkin. Miettikää nyt, kuuretki ja siideriä samana iltana! On tämä elämä mennyt niin hurjaksi, että hitaampaa heikottaa. Toisaalta, eipähän tarvinnut opiskella!







perjantai 9. maaliskuuta 2018

Supervilli perjantai kera Levolacin ja koiran

Kuva on otettu The Castle-nimisessä baarissa, Turussa,
joskus vuonna puunuija ja aasinkakka.

Ah, ihana perjantai-ilta! Viikon työt ovat takana ja viikonlopun riennot edessä. Minulla tulee olemaan tänä viikonloppuna ihan poikkeuksellisen jännittävä viikonloppu.

Samanaikaisesti, kun muut ihmiset avaavat perjantaipullon, minäpäs avaankin Levolac-pullon! Ja kun muut ihmiset avaavat baarin oven, niin minäpäs hurjana tyttönä avaankin SPSS-ohjelman ja Wordin! Seuranani minulla on tänä supervillinä perjantai-iltana Jari Metsämuurosen 1600-sivuinen tutkijapainos teoksesta nimeltä Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä, neljä töhnämunaa ja koira.


Aion olla tänä viikonloppuna niin hurja tyttö, että aion tehdä peräti kahta tutkimusharjoitusta samanaikaisesti. Minulla on laadullisen tutkimuksen kurssin ja monimuuttujamenetelmien kurssin harjoitustyöt kesken, ja vaikken ehkä saisi niitä tänä viikonloppuna valmiiksi, aion kuitenkin saattaa ne hyvään kuosiin. Laadullisen tutkimuksen aiheena minulla on isäpuolet erityislapsiperheissä, ja olen saanut jo vastaukset avoimeen kyselylomakkeeseen, minkä julkaisin Facebookissa. Nyt minun pitäisi alkaa etsiä niistä yhteneviä ja eroavia käsityksiä, ja tehdä koko paskasta fenomenografinen tulosavaruus. Ajatelkaa, minä saankin leijailla tämän viikonlopun tulosavaruudessa! Muut ihmiset leijailevat vain seitinohuessa. Tai ehkä vastaavasti betoninpaksuisessa, riippuen siitä, montako kaljaa sitä aikoo kitata.

Monimuuttujamenetelmien harjoitustyön ensimmäisestä harjoituksesta minun pitäisi saada vielä tehtyä neljä reliabiliteettianalyysiä ja sen jälkeen muodostaa viisi summamuuttujaa. SPSS-ohjelman hakkaamisen lisäksi minun pitäisi alkaa kirjoittaa harjoitustyön kirjallista osuutta ja raportoida analyysitulokset. Ja koska kurssi vaatii sen, että käytän harjoitustyössäni lähteitä, suorastaan pääsen tutkimaan tuota Metsämuurosen ihanaa kirjaa! Jotkut lukevat jotain tylsää Harry Potteria koko viikonlopun, mutta minäpä saankin lukea Jari Metsämuurosta. Nyt te kaikki varmasti oksennatte kateudesta.


Näin vanhana kahden päivän putket alkavat olla jo aika kova suoritus. Sunnuntaina sitten nähdään, kenellä on kaikkein karmein krapula: Minulla vai kaikilla muilla. Voi olla, että istun koko armaan sunnuntain vessassa pää pytyssä oksentamassa sisuksistani summamuuttujia, pääkomponenttianalyysejä, alphoja, keskihajontoja ja Levenen testejä. Mutta murehdin sitä vasta sunnuntaina. Nyt minä aion nostaa crocsit kattoon ja aloittaa näiden hurjaakin hurjempien analyysien tekemisen. Molemmat harjoitustyöt kiinnostavat niin paljon, etten edes tiedä, kummasta pitäisi aloittaa. Ehkäpä teen kuten Julius Caesar tekisi, ja heitän arpaa.

Toivottaisin sinullekin kivaa ja jännittävää viikonloppua, mutta koen sen täysin turhaksi. Sinun viikonloppusi nyt vain ei voi olla jännittävämpi kuin minun! Sinä et pääse kokemaan, miten ihanaa on analyysien tekeminen SPSS-ohjelmalla. Tosin, jos haluat kokeilla, annan sinulle mielelläni nämä minun analyysini harjoitteluun! Raportoi sitten minullekin, millaisia tuloksia sait aikaiseksi.


perjantai 16. helmikuuta 2018

Behaviorismia ja selän tuskahuutoja

Herätyskello pärähtää soimaan kuudelta. Mieheni ei ole vieressäni. Löydän hänet sohvalta. Rakas Kaunomme on kovassa kennelyskässä, ja ajattelevainen mieheni päätti mennä Kaunon kanssa olohuoneeseen nukkumaan, jotta minä saisin nukkua rauhassa, koska minulla on aikainen herätys. Minun pitää ehtiä kello seitsemän junaan, joka vie minut, jälleen kerran, Tampereelle.

Junassa käytävän toiselle puolelle tulee istumaan kaakattava opiskelijaporukka. Ovat selkeästi menossa hiihtolomalle. Minäkin olisin hiihtolomalla, jos olisin töissä, mutta opintovapaalla en kuitenkaan saa lomaa. Nurinkurista. En jaksa kuunnella opiskelijaporukan kaakatuksia, joten etsin kuulokkeet ja laitan Children of Bodomin soimaan. Toinen kuuloke särisee ja minua alkaa vituttaa. Kaakatus vituttaa kuitenkin enemmän, joten annan olla.

Scandic Tampere Station

Viihdytän itseäni laadukkaan espoolaishevin lisäksi improkurssin oppimispäiväkirjalla sekä Asklepios III-kurssin verkkokeskustelulla. Minulla on hyvää aikaa kirjoittaa tämän kaksituntisen matkan aikana.

Kylmä Tampere häämöttää. Tällä kertaa jopa tiedän, mihin suuntaan minun on mentävä päästäkseni yliopiston päärakennukseen. Lunta sataa, tiet ovat jäisiä ja minua vituttaa. Vihaan talvea, vihaan lunta, vihaan jäätä ja vihaan kylmää! Saisi tulla jo kevät. Lisäksi vihaan kävelyä silloin, kun minun pitää kantaa jotain. Vaikka minulla on selkäreppu, selkäni ei kestä kantamista. Kymmenen minuutin kävelymatkan jälkeen selkäni huutaa tuskasta. On mukavaa olla näin pahasti selkävaivainen näin alle nelikymppisenä.

Ivan Pavlov

Eläinkouluttajakoulutuksemme tämänpäiväinen aihe on respondentti käyttäytyminen ja klassinen ehdollistuminen. Koko päivän tutkailemme Ivan Pavlovin teorioita ja käymme läpi pienintä yksityiskohtaa myöten ehdollistumisen ja ehdollistamisen kaikki mahdolliset muodot. Välillä minusta tuntuu, että olen matikan tunnilla. CS-CR ja US-UR ja NS-CS-CR ja ties mitä muita. Olen hyvän aikaa pihalla kuin kotikuusen orava. Onneksi kouluttajamme osaa selittää asian tarpeeksi hyvin, niin lopulta ymmärrän, mitä näillä kaikilla kaavioilla tarkoitetaan.

Päivämme päättyy. Olen, tällä kertaa, varannut suosiolla huoneen Scandicista. Ainakin tiedän, mitä saan, kun varaan ketjuhotellista huoneen. Hinta ei ollut edes kovin paha! Lähden taas ulos kylmään kävelemään pitkin jäisiä teitä. Scandic on rautatieasemaa vastapäätä. Matka on todellakin se kymmenen vaivaista minuuttia, mutta selkäni huutaa taas hoosiannaa. Respassa on järkky jono, eikä selkäni kestä enää yhtään seisomista.


"Ööööö, meillä ei ole varausta Satu Mäkisen nimellä."
"Aivan varmana on! Pitääkö mun kaivaa se varaus?"
"Hetkinen... Aaaaah, nyt löysin sen! Teillä on varaus Scandic Tampere Station-hotelliin. Tämä on Scandic Tampere City. Eli menet tien toiselle puolelle, asematunnelin läpi ja hotelli on suoraan siinä."

Siis mitä helvettiä? Mikä järki on rakentaa kaksi Scandic-hotellia vieri viereen? En edes tiennyt, että aseman takana on toinen Scandic-hotelli. Lähden jälleen ulos kylmään kipeän selkäni kanssa ja kiroilen. Hotelli löytyy helposti, mutta päästäkseni hotellille minun pitää joko kiivetä portaat tai hyppiä kiireisen tien yli. Päätän säästää selkääni, uhmata kuolemaa ja hyppiä jäisen autotien yli. Minä en kävele enää yhtään ylimääräistä tämän selkäni kanssa! En sentään jää auton alle.


Respa. Taas jonoa. Turkulaismies vänkää huoneen hinnasta ja ryhmä landetanttoja on ensimmäistä kertaa elämässään isolla kirkolla, koska tarvitsevat neuvoja, miten päästä kadun ylitse. Selkääni kuumottaa, hiki valuu ja alan olla todella tuskastunut. Lopulta pääsen tiskille.

"Jaa, oletkin maksanut jo."
"Ai olen, vai?"

En kyllä tietääkseni maksanut, mutta sama kai tuo. Heillä on luottokorttini numero, joten he varmaan vähentävät sieltä sen summan joka tapauksessa.


Kolmannessa kerroksessa tajuan, että huoneeni on fuksian värisen käytävän toisessa päässä. Perkele! Taas lisää kävelyä. Kun saan lopulta huoneeni oven auki, melkein huudan helpotuksesta, kun saan repun selästäni pois. Ihana päästä lepäämään! Tosin... Vielä yksi asia minun pitää tehdä, ennen kuin voin aloittaa rennon perjantai-illan vieton: pitää käydä kaupassa hakemassa epäterveellistä mässyä.

Läheinen S-market palvelee. Hemmottelen itseäni siiderillä, sipseillä, jäätelöllä ja ostan sellaista, mitä en yleensä osta: nannaa! En ole pitkään aikaan syönyt nannaa. Nyt tekee mieli. Raahaudun takaisin hotellille, riisuudun, otan pitkän, kuuman suihkun ja sen jälkeen lysähdän sängylle. Voi luoja, miten kaipaankaan rentoutumista ja lepoa. Nyt sitä on luvassa! Koko perjantai-ilta on tarkoitettu minulle ja vain minulle, televisiolle ja kassilliselle mässyä. Huomenna menen runsaan hotelliaamiaisen kautta takaisin yliopistolle opiskelemaan lisää käyttäytymisanalyysistä ja eläinten kouluttamisesta. Mutta sitä ennen rentoutumista ja pelkkää olemista. Ihanaa!

lauantai 13. tammikuuta 2018

Kivuliasta rentoutumista ja Salmisen Masaa

Perjantai-ilta. Istun loppuunmyydyn konserttitalon ylätasanteella, vanhalla tutulla paikallani. Korvissani kumisee Matti Salmisen bassoääni, joka laulaa epätoivoisesta äidistä, joka ei saa lastaan nukkumaan. Teini halusi lähteä mummolaan ja mieheni on kotona sairastamassa, joten olen tullut konserttiin yksin. Yksinäisyys tässä loppuunmyydyssä tilaisuudessa ei haittaa minua. Olen vakaasti päättänyt käyttää tämän kaksituntisen hyödykseni ja rentoutua.

Yritän sulkea silmät ja keskittyä musiikkiin. Aivoni alkaavat laukata kuin villihevoslauma. Minun on pakko avata silmäni, koska valtavasta ajatuksenvirrasta tulee epämukava, ja fyysisesti jopa hieman kivulias olo. Yritän keskittyä jatkuvasti liikkuvaan orkesteriin ja laulajaan.

Pitämällä silmät auki aivoni eivät laukkaa yhtä pahasti, mutta ne laukkaavat silti. En pysy yhdessä ajatuksessa kovinkaan monta nanosekuntia, kun seuraava ajatus tulee jo. Jatkuva erilaisten ajatusten virta. Kymmeneen sekuntiin mahtuu tuhat eri ajatusta. Tällaista on ADHD-aikuisen päässä.


Salminen jatkaa lauluaan ja orkesteri soittoaan. Alan jo kyllästyä itseeni ja siihen, että pysty mitenkään lopettamaan tätä ajatusten järkyttävää virtaa. Olen kyllä ottanut Concertan, mutta siitä on sen verran aikaa, että paras vaikutus alkaa loppua. Turhaudun itseeni aivan täysin ja siihen, että pysty rauhoittumaan. En edes näin rauhallisessa ja rentouttavassa tapahtumassa kuin klassisessa konsertissa.

Rentoutushetket, mitä pidetään aina silloin tällöin osana esim. vertaistukiryhmiä, ovat minulle aivan hirveitä tapahtumia. En pysty pitämään silmiäni kiinni ilman, että se aiheuttaa minulle epämukavan olon. En pysy paikoillani. Ajatukset alkavat laukata sellaista vauhtia, ettei edes luotijuna pysyisi perässä. En voi rentoutua käskystä. En näemmä edes omasta käskystäni. Aivoni eivät pysähdy eivätkä ne anna minun olla rauhassa. Suutun itselleni. EI SITTEN, PERKELE! Laukatkaa, saatana. Ihan sama. En olisi halunnutkaan rentoutua. Stressaantuneena on paljon mukavampi olla. Helvetin kuusitoista.

Paitsi etten minä ole juuri nyt stressaantunut. Minulla ei ole aikatauluja, ei tekemistä, ei kiirettä, ei menoja. Ainoa asia, mikä juoksee ja ravaa pysähtymättä, on pääni värikäs sisältö. Minun ruumiini istuu tässä tuolissa, jopa suhteellisen paikoillaan. Mitä nyt nilkat pyörivät, muttei sitä kukaan huomaa.


Ymmärrän vihdoin, etten pysty ikinä olemaan siinä mielessä rento, että saisin aivoni pysäytettyä edes hetkeksi. Se ei tule onnistumaan. Minulla on ADHD ja tavalliset rentoutuskeinot eivät tehoa minuun. Ehkä joihinkin ADHD-oireisiin tehoavat, mutta eivät minuun. Mekin olemme yksilöitä. Tämä konsertti ON rentouttava, vaikkei se saakaan aivojani hiljaiseksi. Ehkä annan aivojeni vain mennä tämän musiikin mukana. Ehkä en edes yritä hiljentää ajatuksiani. Ehkä keksin jonkun ihan mahtavan idean tämän konsertin aikana, kun annan tuhansien ajatusteni vain lentää ja mennä omia menojaan.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Tervetuloa kurssille! Taas...

Ihana perjantai-ilta! Talo on hiljainen, sillä vinkuva teini ja kerjäävä (mutta ah-niin-ihana) koira ovat lähteneet mummin kanssa mökille. Me olemme kahdestaan kotona, minä ja avomieheni. Meillä on tiedossa hääsuunnitelmien viimeistelyä, mutta noin muuten ajattelimme olla ihan kaikessa rauhassa ja rentoutua.

Kulunut viikko on ollut erittäin stressaava. Olen joka aamu lähtenyt liikkeelle ennen naapurin kukon aamupierua ja palannut kotiin vasta sen jälkeen, kun auringon paistamat letut on syöty ja astiatkin tiskattu. Minulla olisi opintoihin liittyviä kirjallisia töitä hääsuunnitelmien lisäksi, mutta en ajatellut tänä viikonloppuna ihan hirveästi ajatella niitä. Tarvitsen edes jonkinlaisen loman kaikesta.

Juuri, kun ajattelin sulkea tietokoneen ja aloittaa sohvankulutussession kera aivoja turruttavan elokuvan, sanoo Turun yliopiston sähköpostini “bling”. Melkein paskon alleni, kun tajuan, mikä sähköposti se oli.

“Hei ja tervetuloa aloittamaan nuorisotutkimuksen verkkokurssia tyttötutkimuksesta!” Voi helvetin perse! Mihin minä olen, TAAS KERRAN, tunkenut nokkani? En edes muistanut, että olen alkusyksystä intoa puhkuen laittanut tuollaiseenkin hakemuksen. Pitäisi varmaan nyt viimeistään laittaa se lotto vetämään, kun minä tunnun saavan tänä syksynä ihan kaiken, mitä olen halunnut.

Tuolla kurssilla on pitkä suoritusaika, ja minun kalenterini suurimmat ja pahimmat menot ovat lokakuun jälkeen ohitse. Ehdin kyllä suorittamaan sen. Nou hätä. Ja se on verkkokurssi, joten mitään pakollisia läsnäoloja ei ole.

Ehkä minä en hae enää ikinä mihinkään. Paitsi että haen kumminkin. Mutta tänä vuonna en laita enää yhden yhtä hakemusta yhdellekään kurssille! Tämä on lupaus.