Uusi elämä Facebookista - Miten päädyin koiranomistajaksi

Kaunis ja aurinkoinen maanantai, heinäkuun 18. päivä vuotta 2016. Samanlainen aamu kuin kaikki muutkin kuluneen kesäloman aamut: Ylös, aamulääkkeet, aamutupakalle parvekkeelle, tietokone auki ja Facebook auki. Ja se, että avasin juuri tuolla punaisella sekunnilla Facebookin, muutti elämäni suunnan lopullisesti.

Ystäväni oli jakanut seinällään kummitätinsä ottaman valokuvan. Kuvassa oli pienen pieni koiranpentu, surullinen ilma kasvoillaan. Myös teksti oli surullinen, sillä kukaan ei ollut huolinut pientä koiravauvaa omakseen. Tuijotin kyynelsilmin tuota kuvaa ja mietin, mielessäni, miksei kukaan haluaisi ystäväkseen noin valtavan suloista koiraa. Itse olin pitkään miettinyt koiraa meille, mutta en ollut saanut asiaa toteutuksen asteelle. Lisäksi minusta tuntui hassulta idealta lähteä ostamaan koiraa Facebook-ilmoituksen perusteella. En tiedä, miksi minusta tuntui siltä, mutta kunhan vain tuntui.
Kauno lähdössä kotiin kasvattajan luota.

Aamupäivä jatkui, enkä saanut tehtyä mitään. Tuon suloistakin suloisemman koiran surullinen ilme vainosi mieltäni. Kävin vähän väliä Facebookissa katsomassa, onko joku hakenut jo koiran itselleen ja toivoin, että noin ihana koira pääsisi parhaaseen mahdolliseen kotiin. Ei ollut kukaan hakenut. Kysäisin ystävältäni pikaisesti kasvattajan taustoista. Enkä tiedä miksi päätin tehdä niin, mutta googletin kasvattajan tiedot ja löysin heidän nettisivunsa. Löysin heidät myös Kennelliiton sivuilta. Ystäväni suositteli kasvattajan koiria, ja kaikki näytti hyvinkin luotettavalta. Siitä huolimatta, että olin löytänyt ilmoituksen koirasta Facebookista. En edelleenkään ymmärrä, miksi minua häiritsi niin kovasti se, että ilmoitus tuli vastaani nimenomaan Facebookissa eikä missään asiantuntevammassa foorumissa, ihan kuin olisin missään tuollaisissa edes roikkunut.
Kauno kukkien keskellä.

Lopulta en kestänyt enää! Otin puhelimen ja menin parvekkeelle puhumaan, ettei poikaystäväni olisi kuullut puhelua. Soitin kasvattajalle ja kysyin koirasta. Puhelimeen vastasi erittäin mukava nainen, joka kertoi, että koirasta on kyllä kyselty, mutta kukaan ei ole vielä hakenut. Hän kutsui minut luokseen katsomaan koiraa, jotta päätös olisi helpompi tehdä. Kertoi samalla vähän koiran taustoja ja sanoi, että jutellaan kasvotusten enemmän. Näkisin samalla myös pennun kummatkin vanhemmat. Matkaa kasvattajan luokse oli n. 150 km suuntaansa, mutta päätin tehdä pienen ilta-ajelun. Kävin ilmoittamassa poikaystävälleni, että lähdetäänpäs pienelle ajelulle. Ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän kuuli, että lähdemme Turusta Ikkalaan, mikä on nykyistä Lohjaa. Yleensä kun ajelut ovat sellaisia, että pysytään nyt edes saman maakunnan sisällä.

Kun asia selvisi poikaystävälleni, hän piti minua hulluna. Eihän minulla ole edes mitään tarvikkeita koiralle! Vastasin, että me menemme VAIN katsomaan, mitään ostopäätöstä ei ole tehty. Ja saahan niitä tarvikkeita koiralle eläinkaupoista. Eivät eläinkaupat mitään salaisia suojelukohteita ole, missä ei käydä saisi.
Kauno on kova kaivurimies.
Perillä Ikkalassa meitä odotti iloinen lauma karvatassuja, myöskin Facebook-kuvan surullinen koira, joka leikki kahden sisaruksensa kanssa. Sisarukset olivat varattuja, mutta eivät vielä haettuja. Vain tuo yksi pentu oli vielä vailla kotia. Nostin pennun syliini ja pentu nuoli iloisena kasvojani. Kyselin tarkkaan kaikkea pennusta ja vanhemmista, ja sain erittäin kattavan selostuksen pennun sukujuurista ja vanhemmista. Laitoin pennun lattialle ja menin sohvalle istumaan. Pennun isä tunki väkisin syliini ja halusi rapsutuksia. Ihan kuin pennun isäkin olisi ollut sitä mieltä, että meidän kuuluisi ottaa hänen poikansa. Yritin kysellä poikaystävältäni, mikä olisi järkevää ja mikä ei. Hän ei sanonut mitään: Ei ollut ajatusta vastaan, mutta toivoi, että olisin harkinnut asiaa kauemmin. Olinhan minä harkinnut jo aika pitkäänkin koiran ottamista, en vain ollut puhunut siitä! Ja tässä olisi nyt sitten tilaisuus.


En kestänyt ajatusta noin ihanasta koirasta ilman kotia, joten lopulta päätin ottaa pennun luokseni. Poikaystäväni ei sanonut edelleenkään mitään. Saimme koiran mukaamme saman tien, sillä hän oli kolme päivää yli luovutusiän. Mukaan saimme hyvän ja runsaan pentupaketin, sekä paljon ruokaa, joten kaupassakaan ei tarvinnut heti käydä.
Kauno kallioilla.

Kotiin päästyämme keräsimme heti matot lattialta ja poikaystäväni painui lehtiroskikselle etsimään sanomalehtiä. Mietin sopivaa nimeä koiralle. Nartulle olisi ollut useitakin nimivaihtoehtoja, mutta urokselle ei. Kasvattajan antama kennelnimi, Syysruskan Kevät-Kauno, oli mielestäni hauska ja istuva. Mietin, montako Kauno-nimistä koiraa tunnen. En yhtään! Kävin Väestörekisterikeskuksen nimipalvelussa ja katsoin, että ihmisenkin nimenä Kauno on suhteellisen harvinainen. Ja kun tuota pientä koiraa katsoi, niin hän oli todella kaunis ilmestys! Päätin jättää kasvattajan antaman nimen, ja niin koirasta tuli Kauno.

Ensimmäinen yö meni hienosti: Kauno ulisi vain pari kertaa. Seuraavana päivänä kävin ostamassa valjaat ja hihnan, jotta pääsisimme ulos takapihalle haistelemaan kesän tuoksuja. Se oli jännittävä hetki! Kauno oli pirteä ja iloinen pieni pentu, joka kiinnostui kaikesta ja jonka sai leikkiin mukaan aivan heti. Ja hän oli myös nopea oppimaan uusia asioita! Ei mennyt kuin pieni hetki, niin olivat kodin ”säännöt” tulleet tutuiksi.

Kaunosta tuli ihan heti rakastettu perheenjäsen. Vaikka poikaystäväni ei sanonutkaan mitään, huomasin kyllä hänestä, ettei hän ollut missään määrin pahoillaan päätöksestäni ottaa Kauno meille. Kauno on meille kaikille erittäin rakas, enkä voisi olla tyytyväisempi itseeni ja siihen, että otin kasvattajaan yhteyttä. Elämämme on nyt karvan verran parempaa, kun pikkuinen Kaunokainen tuli taivaltamaan sitä kanssamme. Enkä voisi edes kuvitella elämää ilman meidän ihanaa Kaunoa.

Oma koira on maailman paras koira!


Kauno ja minä.
PS. Voin lämpimästi suositella Syysruskan kennelin pentuja! Täältä löydät Kaunon kasvattajan nettisivut: http://www.syysruskan.net/.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti