Kaunis ja
aurinkoinen maanantai, heinäkuun 18. päivä vuotta 2016. Samanlainen aamu kuin
kaikki muutkin kuluneen kesäloman aamut: Ylös, aamulääkkeet, aamutupakalle
parvekkeelle, tietokone auki ja Facebook auki. Ja se, että avasin juuri tuolla
punaisella sekunnilla Facebookin, muutti elämäni suunnan lopullisesti.
Ystäväni oli
jakanut seinällään kummitätinsä ottaman valokuvan. Kuvassa oli pienen pieni
koiranpentu, surullinen ilma kasvoillaan. Myös teksti oli surullinen, sillä
kukaan ei ollut huolinut pientä koiravauvaa omakseen. Tuijotin kyynelsilmin
tuota kuvaa ja mietin, mielessäni, miksei kukaan haluaisi ystäväkseen noin
valtavan suloista koiraa. Itse olin pitkään miettinyt koiraa meille, mutta en
ollut saanut asiaa toteutuksen asteelle. Lisäksi minusta tuntui hassulta
idealta lähteä ostamaan koiraa Facebook-ilmoituksen perusteella. En tiedä,
miksi minusta tuntui siltä, mutta kunhan vain tuntui.
Aamupäivä jatkui,
enkä saanut tehtyä mitään. Tuon suloistakin suloisemman koiran surullinen ilme
vainosi mieltäni. Kävin vähän väliä Facebookissa katsomassa, onko joku hakenut
jo koiran itselleen ja toivoin, että noin ihana koira pääsisi parhaaseen
mahdolliseen kotiin. Ei ollut kukaan hakenut. Kysäisin ystävältäni pikaisesti
kasvattajan taustoista. Enkä tiedä miksi päätin tehdä niin, mutta googletin
kasvattajan tiedot ja löysin heidän nettisivunsa. Löysin heidät myös Kennelliiton
sivuilta. Ystäväni suositteli kasvattajan koiria, ja kaikki näytti hyvinkin
luotettavalta. Siitä huolimatta, että olin löytänyt ilmoituksen koirasta
Facebookista. En edelleenkään ymmärrä, miksi minua häiritsi niin kovasti se,
että ilmoitus tuli vastaani nimenomaan Facebookissa eikä missään
asiantuntevammassa foorumissa, ihan kuin olisin missään tuollaisissa edes
roikkunut.
Kauno kukkien keskellä. |
Lopulta en
kestänyt enää! Otin puhelimen ja menin parvekkeelle puhumaan, ettei
poikaystäväni olisi kuullut puhelua. Soitin kasvattajalle ja kysyin koirasta.
Puhelimeen vastasi erittäin mukava nainen, joka kertoi, että koirasta on kyllä
kyselty, mutta kukaan ei ole vielä hakenut. Hän kutsui minut luokseen katsomaan
koiraa, jotta päätös olisi helpompi tehdä. Kertoi samalla vähän koiran taustoja
ja sanoi, että jutellaan kasvotusten enemmän. Näkisin samalla myös pennun
kummatkin vanhemmat. Matkaa kasvattajan luokse oli n. 150 km suuntaansa, mutta
päätin tehdä pienen ilta-ajelun. Kävin ilmoittamassa poikaystävälleni, että
lähdetäänpäs pienelle ajelulle. Ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän kuuli,
että lähdemme Turusta Ikkalaan, mikä on nykyistä Lohjaa. Yleensä kun ajelut
ovat sellaisia, että pysytään nyt edes saman maakunnan sisällä.
Kun asia selvisi
poikaystävälleni, hän piti minua hulluna. Eihän minulla ole edes mitään
tarvikkeita koiralle! Vastasin, että me menemme VAIN katsomaan, mitään
ostopäätöstä ei ole tehty. Ja saahan niitä tarvikkeita koiralle eläinkaupoista.
Eivät eläinkaupat mitään salaisia suojelukohteita ole, missä ei käydä saisi.
Perillä Ikkalassa
meitä odotti iloinen lauma karvatassuja, myöskin Facebook-kuvan surullinen
koira, joka leikki kahden sisaruksensa kanssa. Sisarukset olivat varattuja,
mutta eivät vielä haettuja. Vain tuo yksi pentu oli vielä vailla kotia. Nostin
pennun syliini ja pentu nuoli iloisena kasvojani. Kyselin tarkkaan kaikkea
pennusta ja vanhemmista, ja sain erittäin kattavan selostuksen pennun
sukujuurista ja vanhemmista. Laitoin pennun lattialle ja menin sohvalle
istumaan. Pennun isä tunki väkisin syliini ja halusi rapsutuksia. Ihan kuin
pennun isäkin olisi ollut sitä mieltä, että meidän kuuluisi ottaa hänen
poikansa. Yritin kysellä poikaystävältäni, mikä olisi järkevää ja mikä ei. Hän
ei sanonut mitään: Ei ollut ajatusta vastaan, mutta toivoi, että olisin
harkinnut asiaa kauemmin. Olinhan minä harkinnut jo aika pitkäänkin koiran
ottamista, en vain ollut puhunut siitä! Ja tässä olisi nyt sitten tilaisuus.
En kestänyt
ajatusta noin ihanasta koirasta ilman kotia, joten lopulta päätin ottaa pennun
luokseni. Poikaystäväni ei sanonut edelleenkään mitään. Saimme koiran mukaamme
saman tien, sillä hän oli kolme päivää yli luovutusiän. Mukaan saimme hyvän ja
runsaan pentupaketin, sekä paljon ruokaa, joten kaupassakaan ei tarvinnut heti
käydä.
Kauno kallioilla. |
Kotiin päästyämme
keräsimme heti matot lattialta ja poikaystäväni painui lehtiroskikselle
etsimään sanomalehtiä. Mietin sopivaa nimeä koiralle. Nartulle olisi ollut
useitakin nimivaihtoehtoja, mutta urokselle ei. Kasvattajan antama kennelnimi,
Syysruskan Kevät-Kauno, oli mielestäni hauska ja istuva. Mietin, montako
Kauno-nimistä koiraa tunnen. En yhtään! Kävin Väestörekisterikeskuksen
nimipalvelussa ja katsoin, että ihmisenkin nimenä Kauno on suhteellisen
harvinainen. Ja kun tuota pientä koiraa katsoi, niin hän oli todella kaunis
ilmestys! Päätin jättää kasvattajan antaman nimen, ja niin koirasta tuli Kauno.
Ensimmäinen yö
meni hienosti: Kauno ulisi vain pari kertaa. Seuraavana päivänä kävin ostamassa
valjaat ja hihnan, jotta pääsisimme ulos takapihalle haistelemaan kesän
tuoksuja. Se oli jännittävä hetki! Kauno oli pirteä ja iloinen pieni pentu,
joka kiinnostui kaikesta ja jonka sai leikkiin mukaan aivan heti. Ja hän oli
myös nopea oppimaan uusia asioita! Ei mennyt kuin pieni hetki, niin olivat
kodin ”säännöt” tulleet tutuiksi.
Kaunosta tuli
ihan heti rakastettu perheenjäsen. Vaikka poikaystäväni ei sanonutkaan mitään,
huomasin kyllä hänestä, ettei hän ollut missään määrin pahoillaan päätöksestäni
ottaa Kauno meille. Kauno on meille kaikille erittäin rakas, enkä voisi olla
tyytyväisempi itseeni ja siihen, että otin kasvattajaan yhteyttä. Elämämme on
nyt karvan verran parempaa, kun pikkuinen Kaunokainen tuli taivaltamaan sitä
kanssamme. Enkä voisi edes kuvitella elämää ilman meidän ihanaa Kaunoa.
Oma koira on
maailman paras koira!
PS. Voin lämpimästi suositella Syysruskan kennelin pentuja! Täältä löydät Kaunon kasvattajan nettisivut: http://www.syysruskan.net/.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti