tiistai 31. lokakuuta 2017

Veri häpy böörthdei tu mii!

Kolokytäkahareksa. Näin vanha, eikä mitään ole saavuttanut elämässään! Onneksi asiat voi aina muuttaa.

Tänään olisi ehkä pitänyt jotenkin juhlia. Sen sijaan istun koko päivän yliopistolla, ja päivän päätteeksi kävin ostamassa itselleni lahjaksi kuusi riisiä tulostuspaperia, jotta saan tulostettua artikkeleita graduni lähdeaineistoksi. Minähän en pysty opiskelemaan tekstiä, mikä on tietokoneella. Minä tarvitsen ihan välttämättä kaiken opiskeltavan tekstin paperilla. Siksi meillä kuluu tulostuspaperia ihan mukavasti.


Teinini päätti antaa minulle syntymäpäivälahjaksi hermoromahduksen. Kun sain itseni koottua jotenkin kasaan, päätti avomieheni viedä minut syömään syntymäpäivän kunniaksi. Sehän sopi, kun viimeksi söin pikaisena aamupalana pienen sämpylän! Hiljainen ja hämyinen ravintola, palava kynttilä pöydässä, rauhallinen musiikki taustalla ja Happy Joe isossa lasissa. Se auttoi minuakin rentoutumaan.

Kolokytäkahareksa. Eikö tämän ikäisellä ihmisellä pitäisi olla punatiilinen omakotitalo jossain lapsiperhelähiössä? Opiskelut opiskeltu. Ura huipussaan. Avioliittoa takana 15 vuotta. Kesälomamatkat Teneriffalle. Ehkä en ole sitten vielä aikuistunut tarpeeksi, kun minulla on kerrostaloasunto Aurajokirannassa, opiskelu ei lopu ikinä, avioliitto alkaa vasta lauantaina enkä ole ikinä käynyt Teneriffalla. Lapsia en halua lisää. Yhdessä on tekemistä enemmän kuin tarpeeksi.


Täytyy myöntää, että toisaalta käyn mielessäni pientä ikäkriisiä läpi. Näin vanha, näin vähän mitään saavutuksia. Toisaalta taas, minä en tunne itseäni mitenkään vanhaksi. Päinvastoin! En tunne laisinkaan olevani 38-vuotias. Tunnen olevani paljon nuorempi, vasta elämäni alussa. Tuo typerä luku, 38, tulee ikävästi häiritsemään niitä kuvitelmiani siitä, että olisin mukamas vielä nuori, nätti ja vetreä.

No, ainakin koirani mielestä olen maailman paras ihminen, olin minkä ikäinen tahansa! Ja se riittää minulle.

Jospa jatkaisin tätä hurjaakin hurjempaa syntymäpäivääni menemällä suihkuun, laittamalla silmänympärys- ja ikääntymisenestovoiteet naamalleni, juomalla kupillisen rauhoittavaa iltateetä ja katsomalla jonkun hurrrrrrrrjan jännittävän elokuvan. Pitäisiköhän vuokrata Sonera Viihteeltä Titanic?


maanantai 30. lokakuuta 2017

Ahdistus Maximus - Huono ja aikaansaamaton minä

Tänään on ollut outo päivä. En tiedä, onko kaikki syksyn stressi alkanut pakkautua jotenkin oudosti sisälleni, vai mikä nyt on. Ovatko lauantaina edessä olevat häät se tekijä, mikä saa minut tuntemaan ja ajattelemaan näin?

Laskeskelin tänään mielessäni niitä kursseja, mitä tulen syksyn aikana saamaan. Kaksi olen jo suorittanut kokonaan: metodologian ja johdatus evoluutiopsykologiaan. Ainoastaan arvosanat puuttuvat molemmista kursseista. Huomenna päättyy yksi kurssi, historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä, ja keskiviikkona päättyy jälleen yksi, Asklepios-koulutusohjelman ensimmäinen kurssi terveyden eriarvoisuudesta. Myöhemmin tänä syksynä päättyy verkostotyön kurssi, tyttötutkimuksen verkkokurssi, samoin genetiikka ja seksuaalivalinnan kurssi ovat vielä molemmat kesken. Asklepios-ohjelman toinen kurssi alkaa ensi viikolla, ja se pitäisi vielä suorittaa tämän vuoden puolella.

Käyn myös ylimääräisenä kurssina SPSS-ohjelman johdantokurssin, sillä en ole käyttänyt tuota määrällisen tutkimuksen parasta ystävää vielä kertaakaan elämäni aikana.


Ja ensimmäinen asia, mikä tulee mieleeni, on tämä: NÄIN HELVETIN VÄHÄN KURSSEJA YHDEN KOKONAISEN SYKSYN AIKANA! Otin opintovapaata saadakseni tahkottua kursseja niin paljon kuin mahdollista, ja tässä tämä vaivainen tulos?

Olen aivan loppuunpalanut. Koko syksy on ollut pelkkää juoksemista, ravaamista, sitätätätota. En ole ehtinyt tehdä mitään kunnolla, sillä ainainen kiire on syönyt voimani, enkä ole jaksanut tehdä. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt juosten kusten. Ja kaikesta tästä kiireestä huolimatta, tulen saamaan aikaiseksi tällaisen järkyttävän surkean määrän kursseja? MINÄ, jonka pitäisi suorittaa kuukaudessa yhdet vaivaiset perusopinnot, ei saa tämän enempää aikaiseksi?

Olen ihan järkyttävän huono ihminen.

Toki tämän syksyn aikana on ollut paljon muutakin tekemistä kuin opiskelu, esimerkiksi tuollainen pikkarainen tapahtuma kuin häät on vienyt yllättävän paljon aikaa kalenteristani. Mutta siitä huolimatta, että minulla on ollut muutakin elämää, olen järkyttävän pettynyt itseeni. Minun olisi pitänyt pystyä parempaan, ja saada enemmän kursseja tehdyksi.


Ehkä tämä johtuu siitä, että minulla olikin tänä syksynä odotettua enemmän luentokursseja ja paljon vähemmän itsenäistä opiskelua. Luentokurssit vievät enemmän voimavaroja ja energiaa kuin itsenäinen opiskelu ja esseiden kirjoittaminen sohvalla. Ei minulla ole pitkän luentopäivän jälkeen enää energiaa sille, että tekisin jotain kirjallisia töitä. Etenkin, kun kakara narisee koko ajan korvan juuressa, kun puhelin herjaa taas jotain, eikä hän tiedä, mitä puhelimelle pitäisi tehdä.

Odotan ensi viikkoa. Silloin häät ovat ohi. Ramppaaminen yliopistolla vähenee muutenkin radikaalisti ensi viikon jälkeen. Odotan, että minulle jää silloin enemmän aikaa keskittyä essee-kursseihin.

Ehkä minä saan, sittenkin, marras-joulukuun aikana väännettyä jonkun opintokokonaisuuden kokonaan loppuun. Mitä sitä joululomalla muutakaan tekisi kuin opiskelisi? Ehkä voin joulukuun lopussa sittenkin tuntea onnistumisen iloa, ja tuntea, että olen saanut jotain aikaiseksi vuonna 2017.

Juuri nyt minulla ei sellaista tunnetta ole.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 60

Kaiken häästressin ja painajaisten keskellä oli virkistävää vaihtelua nähdä vaihteeksi unta jostain aivan muusta.

Olin ääninäyttelijänä eräässä piirretyssä sarjassa. Sarja oli Futuraman ja Guardians of the Galaxyn risteymä. Minun hahmoni oli vaaleanlilan värinen, meduusan näköinen avaruusolento.

Hahmot oltiin piirretty ääninäyttelijöiden näköiseksi, mutta koska juuri minä en ole mikään langanlaiha tuulennussima vinkuheinä, vaan minulla on persettä, tissiä, reittä ja vatsaa, niin piirtäjät eivät halunneet tuoda sarjaan sen näköistä hahmoa. He ennemmin loivat minulle hahmon, mikä ei kuvastanut sitä, miltä oikeasti näytin.

Meillä oli vaarallisia ja ahdistavia seikkailuja, mutta ne eivät tuntuneet siinä unessa mitenkään ahdistavilta, koska tiesin koko ajan, että tämä on vain piirretty sarja, ja minä olen vain ääninäyttelijä. Seison koko ajan turvallisessa studiossa, mikrofonin takana, eikä minulla tapahdu oikeasti mitään.

Meillä oli studiossa jopa hauskaa, kun mokasimme omat vuorosanamme, ja jouduimme ottamaan tietyt kohdat moneen kertaan uudestaan.

Vaihteeksi jotain tällaista.


lauantai 28. lokakuuta 2017

Ystävänpäivä on joka päivä

“Mä sanoisin, että sä oot joku kolkyt-vuotias.”

Tekisi mieli halata tuota nuorta, innokasta myyjää!

“Kiitos! Mä täytän ens viikon tiistaina kolkytkaheksan.”

“Onpa sulla hyvä ja nuorekas iho!”

“No, tiedä häntä. Mulla on niin hirveä häästressi, että silmäpussit roikkuu navassa asti.”

“Ai, miten ihanaa! Onneksi olkoon morsiamelle! No mutta, mehän saadaan noi sun silmäpussit tosta peittoon, niin sä oot hääpäivänä tosi häikäisevä.”


Olen tullut toisen morsiusneitoni kanssa Osaava nainen-messuille. Hän sai ilmaisliput ja päätti, että minun on aika tehdä jotain muutakin kuin stressata. Vapaapäivä opiskelusta, stressistä ja hääjutuista. Ihan vain naisten juttuja, höpinää ja hemmottelua.

Seacretin kojulla saan kasvoilleni silmäpussien hemmotteluhoidon. Olen käyttänyt jo vuosikaudet heidän käsirasvaansa ja kuivan ihon “kuorintamömmöä”, ja päätin käyttää heidän messutarjouksensa näistä samoista tuotteista hyödykseni. Rasva ja “kuorintamömmö” ovat lopussa, ja jos minun kerran tarvitsee ostaa uudet joka tapauksessa, miksen ostaisi niitä täältä. Säästän selvää rahaa.


“Tässä sulle vielä häälahja! Tule meille ilmaiseen kasvohoitoon. Tämä lahjakortti on voimassa vuoden tästä päivästä eteenpäin.”

No totta maar tulen! En ihan ensi viikolla vielä, mutta häiden jälkeen sitten. Siitä onkin vuosia, kun olen viimeksi ollut kasvohoidossa.

Jatkamme ystäväni kanssa kiertelyä. Näen eräässä kojussa orava-aiheisen heijastinpipon ja hanskat. Jokaisella ADHD-aikuisella PITÄÄ olla oravapipo. Ja hanskat. Nekin lähtevät mukaan.


Menemme ystäväni kanssa kahvilaan istumaan. Hänkin on parhaillaan opintovapaalla opettajan työstä, joten olemme samassa tilanteessa. Keskustelemme siitä, miten mukavaa on kirjoittaa turhia esseitä, kuten esimerkiksi analysoida Frozenin prinsessoja ja pohtia, millaisia mielikuvia he luovat tyttöydestä. Ei tällaisista esseistä kukaan varsinaisesti hyödy, mutta se on hauskaa! Turhan tutkimuksen teko on elämän suola, ainakin meille kasvatustietelijä-humanisteille.

Jatkamme matkaa toiseen messuhalliin. Siellä on erilaisia terveystuotteita. Kiertelemme, ihmettelemme ja juttelemme. Olemme molemmat normaalisti aikamoisia oravia, ja meillä on koko ajan kamala kiire, mutta nyt meillä ei ole kiire mihinkään.


Ostamme inkivääri-sitruunashotit ja smoothiet, ja istumme alas. Nauramme, miten aika rientää. Kun tapasimme vuosikymmen sitten, vedimme vodkashotteja ja Tom Collinsseja: Nyt me istumme täällä, Osaava nainen-messuilla, juoden ihan jotain muuta. Emmekä varsinaisesti edes kaipaa niitä rymyiltoja, jolloin hoipertelimme kotiin kaatokännissä, räkä poskella kuuden aikaan aamuyöstä. En koe itseäni vanhaksi, mutta joissain asioissa minusta on tullut mukavuudenhaluinen. Niin on ystävästänikin. Mieluummin istumme sohvalla kera hyvän viinin ja juustolautasen kuin lähdemme johonkin karaoke-räkälään kittaamaan vitosen stobeja.

Aika rientää. Messut on koluttu, eivätkä ne niin ihmeelliset olleet. Sain sentään messutarjouksella uudet käsimömmöt. Tulen tyytyväisenä kotiin, ja saan innostuneen vastaanoton. Koiralla on ollut ikävä, kuten aina.

Tällaisia päiviä pitäisi olla enemmän! Ihan vain rentoa olemista hyvien ystävien kanssa. Höpöttelyä, inkivääri-sitruunashotteja ja hemmottelua. Eikä mitään sen kummempaa. Harmi, että arkitodellisuus karsii näitä päiviä kalenterista. Vaikkei ystävänpäivän tarvitse olla joka päivä, se voisi olla kuitenkin vaikka kerran viikossa. Ihan vain siksi, että voi.


perjantai 27. lokakuuta 2017

Talvi yllättää kerran vuodessa, ADHD yllättää joka kerta

Joka vuosi loka-marraskuussa talvi yllättää autoilijat. On se kumma, etteivät Suomessa asuvat ihmiset tiedä, että loka-marraskuussa saattaa tulla sellainen ilmiö kuin talvi. Minä sain ADHD-diagnoosin joulukuussa 2012. Ja se vasta kumma onkin, että en ikinä opi! Olen erittäin tietoinen diagnoosistani, sen minulle tuomista haasteista ja olen kuluneen viiden vuoden aikana yrittänyt parhaani mukaan opetella asioita, jotka tekisivät arkeni sujuvammaksi ja helpommaksi. Tänään minusta kuitenkin tuntuu, että en ole viiden vuoden aikana oppinut mitään, ja olen myös kohdannut ADHD:lle tyypillisen unohtelun pohjanoteerauksen.

Kävin tänään yliopistolla erään kurssin harjoitustyön purkusessiolla. Olin niin väsynyt, että meinasin nukahtaa takarivin penkkiin, kun toiset esittelivät harjoitustöitään. Työt olivat toki hyviä ja mielenkiintoisia, mutta en pystynyt, lääkityksestä huolimatta, keskittymään mihinkään.

Purkusession jälkeen lähdin Educariumin kirjastoon. Pyörin hyllyjen välissä, ja unohdin minuutin välein, mitä minun oikeastaan piti lainata. Otin hyllyistä kirjoja, jotka otsikkonsa puolesta saattaisivat olla hyödyllisiä erästä aikuiserityispedagogiikan esseetä varten. Onko yhdestäkään kirjasta oikeasti jotain hyötyä? En tiedä, sillä en ole jaksanut tutustua johdantokappaleisiin enkä edes sisällysluetteloihin.

Menin lainauspisteelle ja lainasin vinon pinon kirjoja. Lähdin väsyneenä laahustamaan kirjapinon kanssa kohti autoa. Olin päässyt melkein Educariumin suuren pihan poikki, kun tajusin, että kantamukseni ovat yllättävän kevyitä. Sitten hoksasin, että minulla oli mukanani läppäri tullessani yliopistolle, mutta lähtiessäni sitä ei ollutkaan mukana!


En ole ikinä elämässäni juossut niin kovin kuin mitä juoksin tänään. Takaisin Educariumille, takaisin kirjastolle. Minulla ei ollut minkäänlaista käryä siitä, mihin kohtaan Educariumia olin mahdollisesti läppärini unohtanut. Luojan kiitos, se löytyi lainauspisteeltä, eikä kukaan ollut koskenut siihen. Sydämeni hyppi ja pomppi säikähdyksestä ja huojennuksesta.

Minä TIEDÄN, että unohdan helposti tärkeitäkin tavaroita. Minä TIEDÄN, että minun pitäisi koko ajan seurata ja tarkkaan ajatella, mihin lasken minkäkin tavaran, jotta löytäisin vielä sen tavaran joskus. Silti minä en ole vieläkään oppinut, että unohdan sekunnin sadasosassa kaiken. Olen ehkä yliopisto-opiskelija, joka lukee toista maisterintutkintoaan, mutta olen silti aivan järjettömän huono oppija. Omista virheistäni en ainakaan tunnu oppivan ikinä mitään.


Kun pääsin kotiin, olin umpiväsynyt ja janoinen. Menin ensin jääkaapille hakemaan juomalasia. Sen jälkeen, kun olin vihdoin ja viimein löytänyt lasikaapin, ja saanut juomalasin käteeni, menin lääkekaapille hakemaan vesikannua.

Koska aivotoimintani on tällä hetkellä olemattoman hidasta, eikä minusta ole mihinkään älylliseen tai hyödylliseen toimintaan, teen ihan reilusti nyt niin, että suljen koneen ja suljen silmäni. Vedän pitkät, vuorokauden mittaiset päiväunet. Huomenna, uusin silmin, maailma saattaa näyttää toiselta, ja minusta on ehkä tekemään jotain järkevää. Tänään vessanpytyn veto on minulle liian monimutkainen proseduuri.

PS. Olen niin laiska, etten jaksa ottaa omia kuvia tätä tekstiä varten, joten tämän tekstin kuvat tarjoaa Papunet.

torstai 26. lokakuuta 2017

Lokakuu = Tuskakuu

Lokakuu on ollut aikamoista hulinaa. Kalenteri on ollut tupaten täynnä opiskelua, tenttejä, harjoitustöitä, vapaaehtoistyötä, luentojen pitämistä, hääsuunnittelua, stressaamista ja panikoimista.

Tämä loskainen torstaipäivä ei ole tuonut hidastusta tahtiin. Ensin aamulla piti olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, kun oli teinin eräs palaveri sekä yliopistolla harjoitustöiden palautekerta. Kun olin suhannut kesärenkailla pitkin loskapaskaista Turkua hirveää vauhtia paikasta toiseen, piti vielä suhata hirveää vauhtia kotiin, sillä minulla oli sovittu koekampaus. Enkä halunnut antaa kampaajan odotella minua.

No, koekampauksesta tuli erinomainen, ja olen enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen. Kampaajalla oli myös hyviä ideoita tulevan aviomieheni pitkiin hiuksiin ja partaan, ja tässä vaiheessa tätä stressiä voin sanoa olevani äärimmäisen onnellinen, että sattumalta törmäsin tähän hääkampauksiin erikoistuneeseen kampaajaan. Hän on todella huippuosaaja!

Nyt olen istunut tunnin verran sohvalla, kaikessa hiljaisuudessa, tukka hyvin, kuppi kuumaa karpaloteetä kädessä, ja minulla on sellainen olo, etten jaksaisi enää mitään. Ja puolen tunnin päästä pitäisi nostaa hanuri ylös, raahautua autoon ja lähteä rally-tokoon!

Minä rakastan rally-tokoa. Se ei ole vain kahdenkeskeistä laatuaikaa koirani kanssa, vaan se on myös keino tyhjentää päänuppi. Se on sellainen tunti viikossa, jolloin unohdan kaiken muun ja keskityn vain koiraan. Ei tarvitse ajatella opintoja, ei häitä eikä mitään muuta. Siinä hetkessä olemme vain me kaksi: Minä ja Kauno. Yleensä odotan innoissani rally-tokotunteja, mutta tänään en. En jaksaisi millään lähteä! Haluaisin vain istua sohvalla, tuijottaa seinää kuola valuen, hörppiä karpaloteetä ja olla tekemättä tai ajattelematta mitään.

Vielä viikko! Viikko ja kaksi päivää. Sen jälkeen tämä ylimääräinen säätäminen, säheltäminen ja joka paikkaan suhaaminen hirveässä kiireessä, talla pohjassa, vähenee. Se yksi pieni sana, “tahdon”, tarkoittaa sitä, että voin alkaa keskittyä pelkästään opintoihin, koiraan ja perheeseeni. Ei enää tuskaisia yhteydenottoja tuhansiin eri tahoihin, jotka hoitavat hääasioita.

Minulla on valtavan hyvä mies, ja olen onnellinen, että saan mennä naimisiin juuri hänen kanssaan. Täydennämme toisiamme juuri sopivasti. Mutta olen myös älyttömän onnellinen, kun kaikki tämä on ohi, eikä minun tarvitse enää säätää näitä helkkarin hääasioita. Haluan mennä naimisiin juuri tämän miehen kanssa, haluan sanoa juuri hänelle “tahdon”, mutta haluan myös tämän kaiken perhanan tuskailun jonkun kakunkoristeen tai hamepitsin kanssa loppuvan.


tiistai 24. lokakuuta 2017

Una in perpetuum

Vähän reilu viikko häihin. En nuku, en syö. Olen vain täynnä stressiä ja paniikkia aivan kaiken suhteen.

Takapakkeja on tullut monen asian suhteen. No, vähän liian hienosti asiat ovatkin menneet, niin tietenkin niitä takapakkeja tarvitaan. Yksi isoimmista ongelmista on hääpaikalla tapahtunut henkilöstövaihdos, mikä on vaikuttanut ikävällä tavalla kommunikaatioon ja myös järjestelyihin.

Minulla särkee päätä melkein joka ilta. Vatsa on sekaisin. Nukun muutenkin huonosti, mutta nyt en nuku sitäkään vähää, en edes unilääkkeillä.

Olen yrittänyt saada purettua tätä ylimääräistä stressiäni opiskeluun. Viikonloppuinen stressinpurkuni oli sellaista luokkaa, että sain tehtyä kaikki tyttötutkimuksen kurssin tehtävät esseetä myöten, ennen kuin Moodlessa olivat palautusalueet edes auenneet.

Aloitin tekemään aikuiserityispedagogiikan esseetä, mutta sen tekeminen lopahti lähteiden puutteeseen. Lähteet on tilattu Turun yliopiston Feeniks-kirjastosta, mistä käyn hakemassa ne huomenna, niin pääsen taas jatkamaan tätä stressinpurkuoperaatiotani.

Kynteni on syöty vereslihalle, sillä olen niin täynnä hermostunut koko ajan. Poltan maxi-askin verran tupakkaa päivässä. Olen kiukkuinen ja ärtynyt. Pelkään kaiken kaatuvan. Takapakkeja on ollut sen verran paljon, että minulta on mennyt luottamus siihen, että asiat järjestyisivät.

Tekemistä on aivan liikaa, aikaa on aivan liian vähän. Olen jättänyt “pieniä asioita” tekemättä, mikä ei pidemmän päälle ole kovin hyvä asia. Joskus ne pienetkin asiat tulevat uudestaan eteen, vähän isommaksi kasvaneina asioina.

Tämänhetkinen olotilani on niin kamala, etten halua enää ikinä tuntea tällaista olotilaa toiste. Se tarkoittaa vain yhtä vaihtoehtoa: Meidän on pysyttävä naimisissa koko lopun elämämme. Emme voi erota ikinä. En kestäisi toisia häitä ja tätä takapakkimäärää näin monen asian suhteen enää uudestaan.


sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 59

Olin viime yönä elokuvaohjaaja. Minulla oli projekti Tanskassa, ja sitä varten olin järjestänyt itselleni pitkäaikaisen majapaikan erään paikallisen perheen luota. Isäntä oli mielestäni todella luotaantyöntävä ihminen, johtuen suurimmaksi osaksi siitä, että isäntä käytti sellaisia vaatteita, mitä minä en voi sietää. Sain isännän ollessa läsnä jopa yökötyskohtauksia.

Isännällä oli veli. Outo tapaus. Hän pukeutui vanhaan, kauhtuneeseen villapaitaan, ja hänellä oli epäsiistit, kiharat hiukset. Veli sairasti paranoidista skitsofreniaa, minkä perhe sanoi syyksi sille, että veli asui heidän luonaan, eikä omillaan, vaikka oli jo aikamies. Myös minua kohtaan veli käyttäytyi oudosti.

Sain elokuvaprojektini osuuden Tanskassa valmiiksi, ja minun oli lähdettävä takaisin Suomeen viimeistelemään työ. Kun olin pakkaamassa tavaroitani, isännän veli tuli luokseni itkien vuolaasti. Hän sanoi, ettei halua minun lähtevän, sillä on sydänjuuriaan myöten rakastunut minuun. Minun läsnäoloni on kuulemma ollut syy siihen, että hän on jaksanut elää ja ottaa lääkkeensä.

Yritin selittää veljelle, että minun on pakko lähteä. Työ kutsuu. Isännän veli rukoili minua jäämään. Hän lupasi tehdä mitä hyvänsä järjestelyitä, että voisin tehdä työni loppuun etänä Tanskasta.

Jotenkin veli sai puhuttua minut ympäri, ja jäin Tanskaan hänen kanssaan. Ostimme ison talon Kööpenhaminan laidalta, ja veli oli onnensa kukkuloilla. Meille syntyi myöhemmin tyttö, jonka nimesimme Annaksi. Tyttö oli kaunis ja hyväkäytöksinen, ja vielä syntynyt normaalipainoisena (tosielämässä minähän en tulisi ikinä saamaan täysiaikaista vauvaa, vaan kaikki lapseni tulevat aina syntymään pieninä pikkukeskosina tai jäämään pelkiksi keskenmenoiksi).

Aloin vielä odottaa toista lasta, poikaa. Tätä poikaa en päässyt ikinä synnyttämään, kun heräsin hirveään pissahätään.


Mistä on pienet tytöt tehty?

Tyttötutkimuksen kurssi kestää seitsemän viikkoa. Joka maanantai avautuu keskustelualue. Keskustelualueilla meillä on tarkoitus keskustella viikon aiheesta. Aiheita varten meillä on kuunneltavana luentoja ja luettavana artikkeleja. Jokaiselta vaaditaan vähintään yksi keskustelun aloitus viikoittain, ja vähintään kaksi kommenttia.

Kurssin lopuksi meidän on kirjoitettava 5-6 sivun mittainen essee jostain kurssin aihepiiristä. En ole vielä päättänyt, mikä esseeni aihe on. Vaihtoehtoja on tällä hetkellä parikin, mutta tulen päättämään aiheeni hieman myöhemmin.

Koska minulla ei ole häiden ja kaiken muun häslingin takia aikaa olla aktiivisesti seuraamassa tätä Moodlessa käytävää keskustelua, päätin tehdä keskustelun aloitukset valmiiksi. Kirjoitin ne ylös Word-tiedostoon, mistä voin käydä joka maanantai copy-pastemassa ne Moodleen. Keskiviikkoisin voin käydä kommentoimassa paria keskustelua ja kuvitella olevani hirveän osallistuva.

Seitsemän keskustelun aloitusta. Jumalaton määrä nettiluentoja ja artikkeleita niitä varten. Nyt se työ on tehty! Enää on copy-pasteosuus jäljellä. Eli kurssi on melkein suoritettu, vajaassa kahdessa päivässä. Suhteellisen hyvä vauhti, etten sanoisi.

Sitä esseetä tietenkin pitää vielä miettiä. Ehkä kunnon yöunet auttaisivat päättämään, mistä aiheesta essee kannattaa tehdä.


lauantai 21. lokakuuta 2017

Kaunon päiväkirjamerkintöjä: “Päiväni yliopisto-opettajana”

Mä ihmettelin aamulla, kun äiti kauheessa kiireessä pakkasi tavaroita ja hoputti. Nyt on lauantai! Miks pitäis hoputella? Äiti laittoi mut hihnaan ja vei autoon. Sitten mä ymmärsin, että nyt on joku ihan erikoinen lauantai, ja me tehdään jotain jännää.

Äiti ajoi ihan outoon paikkaan. Mä en ollut käynyt siellä ennen. Se on kuulemma yliopisto, missä äitikin opiskelee. Siellä oli joku iso tapahtuma, missä oli paljon ihmisiä. Ne olivat tulleet ympäri Suomea sinne. Olivat jotain “erkkapedan” opiskelijoita. Mikä lienee.


Äiti vei mut isoon huoneeseen, mikä on kuulemma luentosali. Se alkoi itse höpöttää ihan hirveästi kaikkea ja kertoi siitä, miten koirien kanssa voi tehdä töitä koulussa erilaisten oppilaiden kanssa. Mä kiertelin ympäri salia ja sain ihan hirmuisesti rapsutuksia. Sain poseerata ainakin sadalle kännykkäkameralle.

Äiti vain puhui ja puhui. Oli tylsää kuunnella. Mutta lopulta se otti esiin toimintamaton, ja näytti, miten se toimii. Vihdoinkin mä sain nameja! Ja taas musta otettiin kuvia ihan hirveän paljon.

Kun se höpötys loppui, äiti vei mut ulos pissalle, ja sitten takaisin sisään, kun alkoi seuraava höpötystuokio, ja tuli uusia ihmisiä sisään. Taas mä sain kuunnella sitä samaa höpötystä, mutta nyt oli uusia ihmisiä, uusia hajuja ja uusia rapsuttajia! Onneks äiti näytti taas, miten se toimintamatto toimii, niin mä sain lisää nameja.


Kauheesti ne kyseli äidiltä kaikkea ja äiti vastaili. Mä ymmärsin, että näistä ihmisistä varmaan tulee itsekin joskus jotain opettajia. Ehkä se “erkkapeda” tarkoittaa sitä, että susta tulee opettaja, joka työskentelee koiran kanssa.

Mulla oli hirmuisen kiva päivä, kun sain paljon nameja ja rapsutuksia. Vaikka äiti siinä eniten äänessä oli, niin mä olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että mä olin sen luennon tähti. Ei ne äidistä kuvia ottaneet, vaan musta!

Ja olen myös sitä mieltä, että jokaisella opettajalla pitäisi olla oma koira, ja jokaisen lapsen pitäisi saada koira-avusteista opetusta. Me koirat ollaan paljon parempia opettajia kuin ihmiset.


torstai 19. lokakuuta 2017

Ei ne opetkaan aina tiedä...

Syksyn ensimmäinen tentti takana! Istuin suurimman osan eilistä päivää Taikinajuuressa lukien evoluutiopsykologiaa ja siemaillen rooibos-teetä. Omasta mielestäni en olisi voinut olla paremmin valmistautunut tenttiin, mutta kun tenttiminen on minulle muutenkin niin älyttömän vaikeaa.

Sain oman tenttitilan ja sain myös tuoda tenttitilaan soittimen, millä sain kuunnella musiikkia, koska se auttaa minua keskittymään paremmin. Siitä huolimatta tentti meni… Noh, niin kuin meni. Termien selitykset menivät todennäköisesti ihan hyvin, mutta oikein-väärin-tehtävät menivät kyllä niin päin prinkkalaa kuin olla ja voi!


Ensinnäkin, minulla on lievä hahmotushäiriö. Hyvin lievä, eikä se pahemmin häiritse arkielämää. Paitsi silloin, kun pitäisi hahmottaa valtavan iso ruudukko! Käytin apunani papereita, mutta olen silti täysin varma, että osa vastauksista meni väärin ihan vain siksi, etten hahmottanut vastausruudukkoa kunnolla. Osa vastauksista taas meni väärin ihan vain siksi, etten muistanut oikeaa vastausta, ja arvasin.

Kun palautin tentin viereisessä huoneessa istuvalle kurssin toiselle tentaattorille, hän sanoi, että on juuri googlettanut erityisen tuen järjestelyistä yliopistolla. Hän kertoi, ettei ollut edes tiennyt tällaisista vaihtoehdoista! Kun opettajat eivät tiedä, miten voisivat opiskelijatkaan tietää. Ohjeet löytyvät kuulemma ihan Turun yliopiston intranetistä, monen klikkauksen takaa, erittäin hyvin ja sujuvasti piilotettuina.


Itselleni oli tärkeää kuulla tämä, ettei opettajilla ole itselläänkään tietoa erityisjärjestelyistä, ja että tietoa on vaikea löytää. Tämä on tärkeä tieto sekä tulevan gradutyöni kannalta, mutta myös noin muuten. Osaan varautua paremmin, kun menen opettajalta opettajalle vaatimaan näitä erityisjärjestelyjä tenttien osalta. Tiedän nyt sen, etteivät opettajat ole todellakaan tietoisia, että yliopisto on velvollinen järjestämään erityisjärjestelyjä niitä tarvitseville opiskelijoille.

Nyt sitten jännitän, pääsinkö edes läpi tämänpäiväisestä tentistä. Hyvää arvosanaa en odota. Toisaalta, evoluutiopsykologiasta on mahdollisuus suorittaa pelkästään perusopinnot, eikä aineopintoja ole olemassakaan. Koska minulla ei ole aineopintoja, mihin tähdätä, tarvitseeko minun nyt stressata tästä opintokokonaisuudesta niin hirveän paljon? Pääasia, että minulla on se ylipäätänsä, olivat arvosanat mitä tahansa.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Irma on ihanin!

Evoluutiopsykologian perusopintokokonaisuuteen kuuluu kurssi genetiikan perusteet. Se on, tietenkin, biologian laitoksen järjestämä, enkä minä, kasvatustieteilijä-humanisti, ole tottunut matemaattis-luonnontieteellisen opiskeluun. Minä olen tottunut siihen, ettei ole olemassa mitään absoluuttisia totuuksia, ei oikeaa eikä väärää. Olen tottunut perustelemaan näkökulmani johonkin asiaan erilaisten teorioiden kautta, ja ottamaan huomioon sen, että jonkin toisen teorian kautta tarkasteluna asia saattaakin näyttäytyä täysin erilaisena.

Matemaattis-luonnontieteet taas pohjautuvat hyvin pitkälle siihen, että asiat joko ovat tai eivät ole. On faktoja, eikä niitä tarvitse perustella mitenkään sen kummemmin. 1+1=2, eikä se fakta siitä mihinkään muutu, vaikka minä kuinka yrittäisin jonkun teorian kautta perustella sitä, miksi 1+1 voisi ehkä olla jotain muutakin kuin 2.


Kaiken huipuksi genetiikan kurssi on täynnä itselleni täysin uusia termejä. Ja näitä uusia termejä tulee yhden luennon aikana noin 50 kpl. Minun pitäisi tentissä muistaa, että UTR-osiin voi kiinnittyä srRNA tai siRNA on ollut alun perin suoja dsRNA-virusta vastaan. Lisäksi minun olisi hyvä tietää, miten x-inaktivaatio tapahtuu, eli Xist-geeni silmukoidaan ja Xist:n ei-koodaava RNA sitoutuu x-kromosomin aktivaatiokeskukseen.

Putositko jo kärryiltä? Jos putosit, et ole ainoa. Minäkään en ole kärryillä. Ja minun pitäisi suorittaa tästä kurssista kirjallinen tentti! Olen valvonut öitä, syönyt kynteni vereslihalle ja repinyt hiuksiani ajatellessani, miten en tule ikinä selviämään tästä tentistä.

Tenttiminen on minulle muutenkin vaikeaa ADHD:n vuoksi. Tenttiin lukeminen on vaivalloista, ja usein lukeminen tapahtuukin hauki on kala-tyyliin. Unohdun usein kesken lukemisen ajattelemaan jotain aivan muuta kuin tekstiä, ja joudun palaamaan tekstissä takaisin monta sivua, sillä en muista “lukemastani” mitään. Tenttitilanteessa minua häiritsevät tikittävä kello, vierustoverin kynästä lähtevä ääni, tentaattorin yskäisy, jatkuvasti vähenevä aika ja se, että muistan asioita väärässä järjestyksessä, jolloin tenttivastauksesta tulee katkonainen ja epäjohdonmukainen. En pysty keskittymään kunnolla, en kykene keskittymään edes lääkittynä, ja saan tentistä aina, joka ikinen kerta, huonomman arvosanan kuin mitä saisin esseestä tai jostain muusta kirjallisesta harjoitustyöstä.


Genetiikan luennot ovat selkeitä ja luennoitsija on hyvä. Hän selittää asian yksinkertaisesti ja juurta jaksaen, jotta me tyhmät kasvatustieteilijä-humanistitkin periaatteessa ymmärrämme, mitä hän yrittää sanoa. Mutta huonon työmuistini vuoksi en todellakaan luennon jälkeen enää muista, mitä eroa on prokaryootilla ja eukaryootilla, tai mistä suunnasta DNA-juostetta luetaan. Uutta termistöä tulee niin paljon yhdellä kertaa, ettei työmuistini kapasiteetti kestä sitä kaikkea. Oikein hemmetin paljon lukemalla ja tietoa tankkaamalla voisin ehkä sisäistää nämä asiat, mutta minulla mahdollisuutta siihen, että voisin uhrata yhtä sivuainekurssia varten kaiken mahdollisen vapaa-aikani.

Tänään kävelin “hattu kourassa” luennon jälkeen luennoitsijan pakeille. Kerroin hänelle ADHD:sta ja ongelmistani tenttitilanteessa. Pyysin häneltä vaihtoehtoista suoritusmuotoa. Odotin ehdotonta eitä. Sen sijaan sainkin hymyilyn: “Oletko ikinä kokeillut suullista tenttiä? Voisimme mennä vaikka johonkin kahvilaan, jos työhuone on liian virallinen paikka. Kotitentti voi myös olla mahdollinen. Kumpi sopisi sinulle paremmin?”


Leukani loksahti lattiaan. Ai, minä saan oikein valita! Sanoin, että mietin asiaa ja palaan myöhemmin, kun tiedän, kumman suoritusmuodon haluan, kotitentin vai suullisen tentin. Tentaattori oli aivan ehdottomasti sitä mieltä, että evoluutiopsykologian opintokokonaisuuteni ei tule jäämään yhdestä genetiikan kurssista kiinni.

Olen tällä hetkellä NIIN huojentunut! Joudun monesti täällä yliopistomaailmassa kohtaamaan vastustusta vaihtoehtoisia suoritusmuotoja kohtaan, ja joskus joudun taistelemaankin, että saan vaihdettua suorituksen joksikin toiseksi kirjatentin sijaan. Tämä kävi äärettömän helposti, ilman mitään kipuilua tai taistelua.

Irma on kyllä ihana!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Hulluakin hullummat päivät

To do-listani on pidempi kuin nälkävuosi! Ylivoimaisesti suurin osa siinä olevista asioista liittyy koko ajan lähenevään hääpäivään. Aikaa on kolme viikkoa, ja sitten koittaa The Hetki: Minä jätän taakseni elämäni neitinä, ja aloitan elämäni rouvana.

Mutta kuten Ostos-TV:n setä sanoisi, ei siinä vielä kaikki! Näihin kolmeen viikkoon mahtuu myös monen monta deadlinea kirjallisissa harjoitustöissä, ja sen lisäksi minulla on paljon sellaisia menoja, mitkä eivät liity mitenkään opintoihin eivätkä häihin. Jos haluan saada tuota to do-listaa edes vähän lyhyemmäksi, siihen on käytettävä kaikki mahdollinen valveillaoloaika. Nyt alkaa olla ihan oikeasti kiire, etenkin häiden suhteen! En voi ajatella mañana-tyyliin, koska aika loppuu kesken, ja sitten hääpäivänä hommat ovat keskeneräisiä. Nyt, jos koskaan, on pakko ryhtyä hommiin. Olen varannut koko viikonlopun ihan vain sitä varten, että lyhennän tuota nälkävuoden pituista to do-listaa.


Perjantaina istumme avomieheni kanssa alas. Nyt teemme loppuun sen, minkä aloitimme jo viime vappuna, eli häiden soittolistan. DJ tarvitsee sen. Pohdimme biisejä monta tuntia, kuuntelemme YouTubesta erilaisia kappaleita ja mietimme, mitä haluamme. Lopulta saamme kuin saammekin DJ:lle laitettua häidemme soittolistan. Kauan siinä meni, mutta nyt on sekin homma hoidettu.

Lauantaina minulla on ensin sovittuna hääpuvun sovitus. Etsin epätoivoisesti parkkipaikkaa. Ei ensimmäistäkään! Ei missään! Parkkihallitkin ovat aivan täynnä. Näen ihmisten käsissä keltaisia muovikasseja: Stockmannin hullut päivät! No, se selittää. Joudun jättämään auton todella kauas, ja myöhästyn puvun sovituksesta. Ompelija ymmärtää. Hän oli nähnyt autoni ikkunasta, kun olin suhannut monta kertaa liikkeen ohi paikkaa etsimässä.

Ompelimosta kävelen tihkusateessa kirjastolle hakemaan kirjoja esseetä varten. En viitsi siirtää autoa, sillä en kuitenkaan saisi enää uutta parkkipaikkaa mistään. Kävellessäni takaisin autolle kävelen Puren ohitse. Olen ansainnut palan raakakakkua ja kupillisen lämmintä kaakaota. Käytän tämän lepohetken siihen, että etsin kirjoista hyviä kohtia, mihin viitata esseessä. Tänä viikonloppuna jokainen minuutti on kullanarvoinen.


Ajan kotiin, asettaudun sohvalle ja järjestelen lähdemateriaalit eteeni. Asklepios-ohjelmaan kuuluvan kurssin terveys, kulttuuri ja eriarvoisuus esseen deadline on suhteellisen pian. Olen valinnut esseeni aiheeksi terveyspalveluiden eriarvoisuuden Suomessa. Aihe on helppo, ja minulla riittäisi siitä juttua väitöskirjan verran. Vaikeuksia tuottaa kirjoittaa lyhyesti, mutta silti ytimekkäästi, ja yrittää vielä saada kaikkien mielipiteideni sekaan niitä lähteitäkin.

Jossain vaiheessa ovikello soi. Se on hyvä ystäväni. Minua ei haittaa pieni esseetauko. Syömme mutakakkua, juomme teetä ja jauhamme paskaa. Meillä on hauskaa. Kun hän lähtee, palaan esseeni pariin. Saan sen valmiiksi. Neljä tuntia siinä meni. Ei paha. Olisi sen voinut nopeamminkin kirjoittaa.

Kun essee on valmis, kirjoitan ja printtaan istumapaikkakortit häitä varten. Meillä on teemaan sopivat kortit, missä on erilaisia Halloween-aiheisia kuvia. Ne pitää vielä leikata, mutten jaksa enää tänään. Huomenna sitten. Ehkä.


Sunnuntaina on herätyskello soimassa, jotta ehdimme Skanssiin, ostoskeskukseen kaukana keskustasta. Ennemmin tekisin lomamatkan pohjoiskorealaiselle työleirille kuin menisin tänä viikonloppuna toisen kerran Turun keskustaan uhmaamaan keltaisia muovipusseja. Ei kiitos!

Skanssin parkkihallissa on tilaa kuin Tauskin keikalla. Saamme siis rauhallisen shoppailutuokion, sillä ihmisiä ostoskeskuksessa ei pahemmin ole.

Ensimmäisenä suuntaamme Changeen. Rintaliivit hääpuvun alle, alushousut ja vielä jotain sinistä. Tsek. Seuraavaksi kengät. K-kengästä löydän alennuksessa olevan kenkäparin, mutta avomieheni ei löydä sellaisia, mitä hän haluaisi. Käymme Kultajousessa hakemassa minulle sormuksen. Ihastun 900 euron sormukseen, mikä on 50 %:n alennuksessa. Sitä pitää suurentaa ihan vähän, mutta onneksi suurennuksen ehtii tekemään ennen hääpäivää. Hintaa sormukselle jää edelleenkin aika ruhtinaallisesti, mutta se on kotimaista tekoa, laatutyötä ja upea! Enkä aio mennä kuin kerran elämässäni naimisiin (sanoi Liz Taylor). Otan sen.

Citymarketista lähtee mukaan tukkavärit, että ehdin värjätä hiukseni ennen hääpäivää. Miehelle löytyvät kengät XXXL:stä. Kuten sanottua, meillä on hieman poikkeuksellinen hääteema, ja siksi miehen kengätkään eivät ole ihan perinteisimmästä päästä.


Skanssi ehtii mennä kiinni, ennen kuin me pääsemme ulos sieltä. Olen niin väsynyt, että meinaan nukahtaa rattiin, kun ajan kotiin.

Vilkaisen to do-listaani. Hymyilisin, jos väsymykseltäni jaksaisin. Lista on lyhentynyt, ja todella paljon! Olen ollut reipas tyttö. Vielä on asioita hankkimatta häitä varten, kuten hääkimppu, ja vielä on harjoitustehtäviä tekemättä ja tentti, mihin lukea. Mutta on edes yksi essee kirjoitettuna ja monta kohtaa saatu pois häälistasta.

Onneksi huomenna on luentovapaa päivä. Minun on ehkä pakko pitää myös to do-listavapaa päivä, etten hajoa lopullisesti ennen häitä. En olisi ikinä uskonut, miten rankkaa yksien pienten kekkerien järjestäminen voi olla!