tiistai 31. tammikuuta 2017

Kun mies ei ole kotona, minä…

Löysin netin uumenista haasteen. Kyllä näitä somehaasteita riittää, mutta joihinkin on joskus jopa hauska ottaa osaa. Tämän haasteen tarkoituksena on miettiä, mitä tekee silloin, kun puoliso ei ole kotona.


Kun mies ei ole kotona, minä…


  • Nukun sohvalla sängyn sijaan, sillä en osaa nukkua sängyssä ilman miestä.
  • En tee laisinkaan ruokaa, vaan mässään kaikkea muuta. Erityisesti sellaista, mikä sisältää paljon maitoa (miehen maitoallergian takia emme syö ruokia, missä on maitoa). Haen kaupasta sipulirenkaita, mozzarellatikkuja, tilaan kotiinkuljetettuna valtavan neljän juuston pizzan, vedän sour cream and onion-sipsejä kera dipin, syön suklaata ja maitojäätelöä. Ja lihoan.
  • Istun sohvalla suurimman osan ajasta, tuijotan jotain telkkarista tai luen kirjaa.
  • En saa ikinä tehdyksi mitään kotitöitä. Parhaimmillani saatan saada astianpesukoneen päälle.
  • Saan hermoromahduksen keskimäärin 30 kertaa päivässä kiukuttelevan teinin vuoksi.
  • Katson läpi kaikki ne typerät, monta kertaa nähdyt leffat, joita mies ei halua katsoa.
  • Kirjoitan runoja, sillä en osaa kirjoittaa mitään kaunokirjallista miehen ollessa kotona.
  • Lellin koiraa vielä enemmän kuin normaalisti.
  • Käyn valokuvausreissuilla koiran kanssa Ruissalossa, ja joskus vähän lähempänäkin.
  • Pysyttelen yleensä yksikseni kotona, enkä lähde mihinkään baariin pämppäämään. Nautin yksinolosta ja oman kodin rauhasta.

Miltä teidän muiden “puolisottomat päivät” näyttävät? Samanlaista tasapaksua tassuttamista kuin minulla?

maanantai 30. tammikuuta 2017

On se hieno poika!

Päivä oli suhteellisen paska. Tulin kotiin väsyneenä, ja mieleni teki vain rojahtaa sohvalle ja jäädä siihen koko loppuillaksi. Ruokaa ei ollut, joten tyhjät kaapit vaativat lähtemään kauppaan. Ihmisvilinä suuressa hypermarketissa väsytti entisestään, ja kun lopulta pääsin kotiin, teki mieleni vain istua kädet puuskassa sohvalle, ottaa päiviräsäsmäinen tiukka ilme ja sanoa kaikelle mahdolliselle koko illan ajan ei.

Illan päättäisi viimeinen rally-tokon tutustumiskurssikerta. Hetken aikaa olin jo soittamassa kouluttajalle, ettemme tule Kaunon kanssa tänään, koska äitiä vähän vituttaa. Päätin kuitenkin, että lähden, sillä olin maksanut koko kurssista, ja oma äitini opetti, ettei rahaa saa haaskata. Olisi haaskausta jättää viimeinen, ennakkoon maksettu kerta väliin ihan vain siksi, että tänään oli päiviräsäsmäinen päivä. Onneksi lähdin.

Kauno taisi aistia, että äidillä on vähän huono päivä, ja Kaunokaiseni meni radat läpi kuin unelma! Kouluttajakin kehui, miten hienosti Kauno suoriutui. Ja minä tietenkin uhkuin ja puhkuin ylpeyttä, kun minulla on niin hieno koira.

Menimme kaikki radat läpi vailla minkäänlaisia ongelmia, ja yhteistyö Kaunon kanssa sujui mitä parhaiten. Tuntui hyvältä, kun sai kehua ja palkita poikaa hienoista suorituksista. Paska päivä alkoi treenin aikana unohtua. Vaikka Kauno väsyikin loppua kohden, ja treenien viimeiset viisi minuuttia vietimme rauhoittuen omalla paikallamme, se ei laskenut mielialaa millään tavalla. Kauno veti ihan valtavan hienot treenit pitkän 40 minuutin ajan.

Lähdin treeneistä kotiin voimaantuneena, hyvillä mielin ja täynnä energiaa. Ihan kuin olisin vetänyt puolentoista tunnin hikiset ja verenmakuiset potkunyrkkeilytreenit, vaikken tehnyt mitään muuta kuin kiersin kylttejä koiran kanssa ja syötin sille nameja.

Jos joku ihmettelee tätä potkunyrkkeily-vertausta, niin kerrottakoon, että olen entinen potkunyrkkeilijä. En voi selkävikani takia enää harrastaa lajia, mistä olen äärimmäisen katkera. Mikään ei saa adrenaliinia paremmin liikkeelle kuin kaksi metriä pitkän ja kaksi metriä leveän lihaskimpun takominen suoraan turpaan. Se, jos mikä, on elämää!

Kahden viikon päästä jatkamme Kaunokaiseni kanssa rally-tokon vakiryhmään. Ei, en aio lähteä kilpailemaan, sillä olen äärimmäisen huono kilpailija; en kestä häviämistä, joten siksi en edes viitsi lähteä kilpailemaan, mistään. Mutta haluan hyvän ja mielekkään harrastuksen, missä voi kehittyä koko ajan paremmaksi, mikä tuottaa minulle hyvän mielen ja hyvän olon, ja mikä mahdollistaa laatuajan rakkaan Kaunoni kanssa.

Olen löytänyt voimaantumiskeinoni: Rally-tokon!

Kauno ottaa iisisti rally-tokon jälkeen.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Nyyh, nysse o valmis!

Neuropsykologian kurssi tuli valmiiksi. Sain äsken kirjoitettua loppuun viimeisen esseen oppimisen ja muistin neuraalisesta perustasta. Harmin paikka, sillä kurssia oli hauska tehdä ja asia oli mielenkiintoista.

Nyt on kaksi kurssia psykologiaa suoritettu, kolme vielä suorittamatta. Kursseista yksi on tentti, mikä on vasta maaliskuussa. Yhdestä kurssista minulta puuttuu yksi kirja, mitä en saa mistään, koska se on loppuunmyyty, ja toisesta kurssista kirjallisuuden pitäisi kyllä löytyä, mutta en vain ole hankkinut sitä mistään. Vielä.

Samalla, kun tässä tuhoan jättikupillista teetä ja suren valmistunutta kurssia, pohdin myös täysin epäolennaisia asioita. Olen tämän psykologian aikana katsonut monta nettiluentoa sekä olen myös käynyt katsomassa, kuka vastuuopettaja on minkäkin kurssin takana. Enkä lakkaa varmaan ikinä ihmettelemästä sitä, miten moni yliopistonopettaja näyttää harmaalta ja nuupahtaneelta. Tämä ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että heidän ammattitaidossaan olisi jotain vikaa - ei todellakaan! Jaksan ihmetellä tätä täysin epäolennaista habitus-asiaa siksi, että olen saanut kerran itse kuulla tällaiselta harmaalta ja nuupahtaneelta erityispedagogiikan opettajalta, etten varmasti kykene saamaan luokassa minkäänlaista kuria aikaiseksi, koska minulla ei ole perinteistä opettajan habitusta, vaan olen lilatukkainen, tatuoitu hevari. Tähän vastasin töykeästi nauraen, että mitä olen hänen toimintatapojaan seurannut, voin sanoa sataprosenttisella varmuudella, että kykenen siihen paljon paremmin kuin hän.

Myös erityisopettajaopintojen pääsykokeissa minulle sanottiin, että olen hieman ronski. Tähän puolestani vastasin, että työni ADHD-autopoikien kanssa vaatii ronskiutta, ja jos olisin harmaa ja hiljainen hiirulainen, en pärjäisi työssäni päivääkään. Pääsin erityisopettajaopintoihin. Tosin kysyjä ei itse ollut harmaa ja nuupahtanut yliopistonopettaja, vaan suhteellisen raikkaan näköinen, ehkä itseäni viitisen vuotta vanhempi naishenkilö.

En pidä itseäni huonona erityisopettajana siksi, että näytän erilaiselta eikä minulla ole sitä perinteistä opettajan habitusta. Enkä voi käsittää, miksi tähän habitukseen kiinnitetään näin paljon huomiota. Onko sillä oikeasti väliä, miltä opettaja näyttää? Vaikuttaako ulkonäkö jotenkin siihen, miten hyvin ihminen hoitaa tehtävänsä? Vastaus on ei. Miksi sitten Suomessa vaikuttaa, edelleenkin, olevan valloillaan harmauden eetos? Opettaja ei voi olla hyvä, ellei hän ole harmaa, huomaamaton ja nuupahtanut. Tai vaihtoehtoisesti, hyvä opettaja on sellainen perustäti tai -setä, joka pukeutuu Citymarketin vaatteisiin. Mutta hyvä opettaja ei missään tapauksessa voi olla tatuoitu, EMP:ltä vaatteensa tilaava ja hiuksiaan shokkiväreillä värjäävä yksilö, joka tykkää Children of Bodomista.

Eikö opettajassa tärkeintä ole aitous? Sen sijaan, että tuijotettaisiin vaatteiden väriä, pitäisi tuijottaa sitä, millainen ihminen opettaja on. Onko hän epäaito ihminen, joka esittää olevansa jotain muuta kuin mitä on, vai onko hän aito persoona? Itse muistan omilta kouluajoiltani parhaiten juuri nimenomaan ne aidot opettajat. Heidän tunneilleen menin kaikkein mieluiten ja heidän tunneillaan opinkin parhaiten. Osalla saattoi olla harmaa, perinteinen opettajan habitus, mutta jos henkilö oli kuitenkin aito, se teki hänestä opettajan, jota jaksoi kuunnella pidempäänkin.

Todennäköisesti en itse edes kiinnittäisi mitään huomiota muiden opettajien habitukseen, ellen olisi itse saanut omasta habituksestani niin monta kysymystä. Ja vielä negatiivissävytteistä sellaista. Enkä todellakaan aio hankkia erikseen omaa työvaatekertaa ja vapaa-ajan vaatekertaa ihan vain siksi, että näyttäisin töissä erilaiselta kuin kotona. Mitä järkeä siinä olisi? Minulta katoaisi identiteetti, enkä olisi enää minä. Sitä paitsi, inhoan yli kaiken jotain perinteisiä, mammamaisia vaatteita, joten miksi ihmeessä edes ostaisin mitään sellaisia?

Tähän loppuun voisin sanoa niille, joiden mielestä opettajan habitus on aitoutta tärkeämpi, että haistakaapa vaikka Donald Trumpin hiuslisäke! Koska olen tässä viettänyt jo jonkin aikaa tätäkin asiaa vatvoessa, en aio vaivata tällä enää tämän enempää shokkiväristä päätäni, vaan aion pyllistää ja tunkea tämän asian sinne, minne söpö Helsinki-Vantaan tullimies ei sittenkään suostunut koskemaan, vaikka kuinka pyysin. Ja ehkä pidän parin päivän psykologia-tauon.

lauantai 28. tammikuuta 2017

A niin kuin autismi, B niin kuin baari

Huomenta. Kello on kuusi illalla ja heräsin juuri. Ei, en ole koko päivää nukkunut, sentään, vaikka tänään tuntuikin siltä, että olisin voinut jäädä sänkyyn koko päiväksi. Olen ollut pitkän päivän koulutuksessa, ja sieltä tullessa oli aivan täysin pakko vetää parin tunnin mittaiset päikkärit, jotta jaksaa taas.

Tämän päivän koulutuksen tarjosi Autismiliitto, yhteistyökumppaninaan Aisti ry. Päivän aihe oli autismikirjo elämänkaarella. Puhuimme autismiin liittyvistä erilaisista aistihaasteista, stressitekijöistä, kommunikaatiosta ja tunneilmaisuista. Seksuaalisuus oli kyllä aihelistalla, mutta siitä emme ehtineet puhua mitään. Ilman seksuaalisuuttakin paketti oli kattava ja asiaa oli paljon. Siinä meni kuutisen tuntia niin, että hurina vain kävi.

Oli ilo huomata, miten paljon paikalla oli erilaisia asiantuntijoita. Esimerkiksi Turun kaupunki oli lähettänyt koulutukseen useamman työntekijänsä, joiden työnkuvaa koulutus koskee. Tällaisia koulutuksia, missä avataan jonkin “diagnoosiryhmän” (pyydän anteeksi tökeröä termiä) haasteet ja tavat kohdata ne, tarvitaan enemmän. Ja mielestäni myös työnantajien pitäisi avata silmänsä näille koulutuksille entistä useammin. Miten kohdata erityiset ihmiset, ellei heidän tavoistaan toimia tiedetä yhtään mitään? Useimmiten kohtaaminen päättyy katastrofiin, kuten kouluttajan hyvistä esimerkeistä kävi ilmi.

TYÖNANTAJAT, KOULUTTAKAA HENKILÖKUNTAANNE!!! Kerran kirpaiseva koulutuspäivä maksaa itsensä myöhemmin takaisin, kun tilanteet osataan kohdata, eikä kaaosta pääse syntymään.

Seuraavaksi pitää pohtia, jaksaisiko sitä lähteä illaksi baariin. En ole, itse asiassa, käynyt hyvin pitkään aikaan vakkaribaarissani, ja alan pelätä, että henkilökunta on jo unohtanut naamani. On ollut niin paljon kaikenlaista muuta, ettei vain ole yksinkertaisesti jaksanut. Ja siitä jaksamisestahan se on kaikki kiinni, eikä suinkaan siitä, että alkaisin olla liian vanha! Minähän en vanhene koskaan.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Kellään myydä vapaa-aikaa?

Olen joskus kuullut sanan “vapaa-aika”. Tässä vaiheessa elämää alan ihmetellä, mitä se on. Saisiko sitä kenties tilata jostain netistä? En ole ihan tuossa lähi-Valintatalossa moiseen tuotteeseen törmännyt. Mutta se vähä, mitä olen tuosta vapaa-ajasta kuullut, on saanut minut vakuuttuneeksi, että ehkä minäkin voisin joskus sellaista tarvita.

Tänään minulla oli päivä, jolloin ei tarvinnut mennä työpaikalle. Käväisin siellä silti, hoitamassa pari paperiasiaa pois päiväjärjestyksestä. Ensin istuin suurimman osan alkuiltapäivää lääkärin luona keskustelemassa terveyteen liittyvistä asioista, ja kun kotiuduin sieltä, vietin lopun iltapäivää neuropsykologian parissa. Nyt on kurssin toinen oppimistehtävä valmis, kolmas vielä odottaa kirjoittamista. Sen jälkeen saan palauttaa tehtävän, ja kurssi on suoritettu. Vähän hitaanlaisesti tämä psykologian opiskelu etenee, kun olen parin viikon sisään saanut suoritettua vasta kaksi kurssia. Toisaalta, palkkatyö, oma elämä, koiraharrastukset, vapaaehtoistyö ja parisuhde vievät sen verran aikaa opiskelulta, ettei ihan kaikkea mahdollista ehdi tehdä siinä ajassa, missä haluaisi.

Huomenna, lauantaina, menen koko päiväksi… Opiskelemaan! Olisitteko ikinä voineet arvata? Autismiliitto järjestää Autisminkirjo elämänkaarella-koulutuksen yhteistyössä yhdistyksemme kanssa, enkä minä voi, tietenkään, jäädä näin hyvästä koulutuksesta pois! Pakkohan minun on mennä sinne tietoa saamaan. Näyttää sitten hyvältä ansioluettelossakin, kun on käynyt tällaisen koulutuksen.

Sunnuntaina olen ajatellut viedä sulhaseni häämessuille, ihan vain siksi, että sieltä voisi saada jotain ideaa liittyen tuleviin häihimme. Sulhaseni on, tietenkin, innosta vinkuen tulossa mukaan (tai sitten ei), koska jokainen mies haluaa hipelöidä sormuksia, hääpukuja ja servettejä. Tai sitten ei.

Olisikohan tämän pitkän perjantaipäivän ilta alkanut liipata läheltä sitä, mitä se vapaa-aika tarkoittaa? Vein sulhaseni Turun konserttitalolle, Turun filharmonisen orkesterin Taivaallista-konserttiin. Orkesteri on juuri saanut uuden harpun, ja tänään tämä tuliterä soitin vihittiin käyttöönsä. Harppumusiikki on tietyllä tavalla miellyttävää ja rauhoittavaa kuunneltavaa. Istuimme ylätasanteella, käsi kädessä, ja katselimme, miten harppuunan notkeat sormet menivät pitkin harpun pitkiä kieliä. Konsertin jälkeen menimme toiselle puolelle tietä, Vänäk-nimiseen persialaiseen ravintolaan syömään iltapalaa ja kuuntelemaan persialaista iskelmää suoraan YouTubesta soitettuna. Vain me kaksi, eikä meillä ollut mihinkään kiire. Paitsi kotiin, missä koira odotti meitä kintut ristissä.

PS. Tiedän kyllä, että harpunsoittaja on harpisti eikä harppuuna, mutta mielestäni harppuuna on paljon mielenkiintoisempi ja hauskempi sana kuin harpisti. Ja aion pysyä mielipiteessäni jatkossakin.


torstai 26. tammikuuta 2017

Pervo, perkele! - Kaksimielistä neuropsykologiaa

Minulla oli tänään lyhyt työpäivä, ja ajattelin, että nyt, jos koskaan, on erinomainen hetki jatkaa sitä kesken jäänyttä neuropsykologian luentoa, ja saada kirjoitettua ensimmäinen oppimistehtävä valmiiksi. Vaikka väsymystä olikin rutkasti ilmassa johtuen keskellä yötä saadusta erittäin kovasta ja kivuliaasta suonenvetokohtauksesta, motivaatio saada tehtävä tehtyä oli väsymystasoa korkeammalla.

Aloitin luennon kuuntelemisen. Luennoitsija alkoi puhua laukeamisesta, liittyen hermosolun toimintapotentiaaliin. Istuin sohvalla hihittäen kuin pikkutyttö. “Laukeaminen, höhöhöhöhö.” Hihitys muuttui nauramiseksi siinä vaiheessa, kun luennoitsija siirtyi välittäjäaineisiin, ja alkoi kertoa kiihottavista välittäjäaineista. Tässä vaiheessa oli pakko pitää tupakkatauko, koska kuuntelemisesta ja muistiinpanojen tekemisestä ei vain tullut kertakaikkiaan mitään.

“MuistiinPANOJEN” tekemisestä… Höhöhöhöhöhö…

Kun aloin kirjoittaa, kirjoitin ensin otsikot, ja viimeinen otsikko oli tietenkin yhteenveto. Siitä minulle tuli oitis mieleen käteenveto. Tässä vaiheessa räkätin jo kyyneleet silmissä.

Kaikesta tästä huvista huolimatta, sain kuin sainkin ensimmäisen oppimistehtäväni tehtyä. Oppimistehtävän aiheena oli hermosolun rakenne ja toiminta, ei mitään K18-juttua, mutta olen selkeästi aivan liian väsynyt pystyäkseni tekemään tänään yhtikäs mitään ilman, että väännän kaiken kaksimieliseksi. “KaksimieliSEKSI”... Höhöhöhöhöhö…

En usko, että tänään enää pystyn rauhoittumaan sen vertaa, että tuo oppimistehtävä kannattaisi oikolukea. Jätän sen suosiolla huomiselle. Ja koska mieleni on kerran tällaisessa tilassa, missä se nyt on, oikolukeminen on erittäin suotavaa, ihan vain siksi, ettei sinne vain vahingossakaan ole eksynyt mitään pervouksia tieteellisen asiatekstin sekaan.

Seuraavana on vuorossa oppimistehtävä hermoston kehityksestä. Se on, toivottavasti ainakin, vähän vähemmän huumoria ja kaksimielisiä ajatuksia synnyttävä aihe.

ADHD-aikuisen aivoissa räiskyy enemmän kuin nentin
aivoissa. Minulla taitaa räiskyä tänään erityisen paljon.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Opiskeluelämäni aakkoset

Monessa blogissa on pohdittu omaa elämäänsä eri aakkosten avulla. Ja koska minä olen huippumuodikas ihminen - onhan minulla sentään muotisairaus, ADHD, ja kaikkea (huomatkaa kommentin sarkastisuus) - niin päätin olla tässäkin asiassa muodikas, ja tehdä omat aakkoseni! Mutta koska tämä blogini on oppimispäiväkirja, päätin toteuttaa tämän aakkoshaasteen opinnoistani. Tällaisia asioita tähän opiskeluaikaiseen elämääni on liittynyt:

Alfa Partners Academy
  • Opinahjo, missä suoritan sekä eläinavusteisen että neuropsykiatrisen valmentajan opintojani.

Blogi
  • Opintojeni aika alkuvaiheessa päätin pistää pystyyn oppimispäiväkirjablogin, mihin voin purkaa opintoihin liittyvät turhautumat, jakaa onnistumiset, pohtia etenemistäni, raportoida tekemistäni oppimistehtävistä jne. Ajan myötä blogi on “hieman” paisunut, ja täällä on paljon muutakin, alkaen Kauno-aiheisista runoista aina nepsy-tietouteen. Hupsista saatana…

Coca-cola
  • Koska en juo kahvia, ja pitkät opiskelupäivät ja -illat vaativat jaksamista, minusta on tullut cokiksen suurkuluttaja.

Downshifting
  • Aikaisemmin ajattelin tämän termin olevan pelkkää keski-ikäisten toimistopomojen hömppää, mutta nyt olen alkanut ymmärtää, että jokainen meistä tarvitsee joskus rennompia ranteita ja rauhallisempaa otetta asioihin.

Essee
  • Näitä on kirjoitettu “ihan vain muutama” tässä kuluneen syksyn aikana. Ja keväälle on vielä monta tiedossa!

Facebook
  • Olen saanut pidettyä yhteyttä opiskelukavereihini Facebookin välityksellä lähipäivien ulkopuolella, ja saanut myös vertaistukea opintoihin liittyen.

Google
  • Opiskelijan paras kaveri.

Hyperfokusointi
  • Oikeanlainen musiikki taustalle, muuten rauhallinen talo, eikä mene kauaakaan, kun olen täydellisessä keskittymisen tilassa, ja saan ihmeitä aikaan.

Itä-Suomen yliopisto
  • Tänne suoritan yhtä opintokokonaisuutta, mistä puuttuu vielä yksi kurssi suorittamatta. Senkin olisin jo suorittanut, jos ohjeistus vain olisi tullut… Mur.

Jyväskylän yliopisto
  • Tänne suoritan toista opintokokonaisuutta verkko-opintoina. Olen vasta aloittanut, joten olen saanut vain yhden kurssin kokonaan valmiiksi.

Koira-avusteisuus
  • Olen opintojeni aikana oppinut erityisen paljon koira-avusteisesta toiminnasta sekä koulutuksessa että kuntoutuksessa.

Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi
  • Perusopintokokonaisuus, mistä puuttuu enää yksi kurssi suorittamatta.

Motivaatio
  • Opiskelumotivaationi on erittäin kova, ja on ollut koko ajan. Minulla on kova halu tulla hyväksi valmentajaksi.

Neuropsykiatriset häiriöt
  • Olivathan ne tuttuja jo ennestään, mutta tässä opintojen aikana ovat tulleet tutummiksi vielä monipuolisemmin.

Oppimistehtävä
  • Niitä on tehty pitkin syksyä, ja vielä keväällekin on muutama jäänyt.

Psykologia
  • Tämän perusopintokokonaisuuden aloitin juuri. Ensimmäinen kurssi on valmis, toista aloitettu.

Qwerty
  • Esseiden ja oppimistehtävien yhteydessä olen kiittänyt luojaani siitä, että olen joskus nähnyt sen vaivan, että olen opetellut tämän meidän Qwerty-näppäimistömme erittäin hyvin ulkoa, ja osaan kirjoittaa nopeasti, katsomatta näppäimistöön.

Raha
  • Nämä opintoni eivät ole ihan ilmaisia, joten euroja on palanut enemmän kuin parisuhde kestää tämän opintomatkani aikana.

Samppanja
  • Esseet ja oppimistehtävät sujuvat huomattavasti paremmin, kun niitä alkaa kirjoittaa parin samppanja-lasillisen jälkeen.

Tupakkatauot
  • Näitä tarvitaan säännöllisin väliajoin, jotta opiskelu sujuisi.

Univaje
  • Kun sitä herää hyperfokusaatiotilastaan kahden aikaan yöllä ja tajuaa, että seuraavana päivänä on kasin aamu töihin, alkaa univajetta kertyä.

Valmentaja
  • Se minusta olisi tarkoitus tulla tämän kevään jälkeen.

Word
  • Helpottaa huomattavasti opiskelua, kun on kunnon ohjelma, millä tekstiä kirjoittaa.

X-tekijä
  • Vaikka olisi miten varautunut mihin, aina tulee joku x-tekijä kuvioihin, mikä pilaa suunnitelmat ja häiritsee opintoihin keskittymistä.

Yksinolo
  • Ehdoton silloin, kun haluan todella keskittyä esseiden ja oppimistehtävien kirjoittamiseen.

Zombie-olo
  • Useammin kuin kerran koettu olotila pitkien lähipäivien ja pitkien kirjoitusrupeamien jälkeen.

Åbo
  • Rakas kotikaupunkini, missä näitä opintoja suoritan.

Ärrimurri
  • Väsyneenä ja univajeisena, kun X-tekijä päättää tulla häiritsemään, saattaa tulla ärrimurri käymään.

Örinä

  • Zombie-olon aikana esiintyvä kommunikaatiomuoto, kun ei univajeisena kykene enää muunlaiseen kommunikaatioon.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Onni on Oreo

Olen väsynyt ja kiukkuinen. Mutta niin olen jokainen päivä, kun tulen töistä kotiin kasin aamun jälkeen! Odotan sitä päivää, kun yhteiskunta päättää tehdä viisaan ja fiksun teon, ja siirtyä kokonaan pois kasin aamuista. Ne eivät palvele ketään, eivät ainakaan nuoria, joilla unirytmi siirtyy myöhäisemmäksi. Silti näistä täysin turhista kasin aamuista pidetään kynsin hampain kiinni, vaikka ne ovat haitaksi nuorten oppimiselle. Ja myös minulle itselleni henkilökohtaisesti, sillä kärsin viivästyneestä unirytmistä. Kasin aamut ovat siis myrkkyä henkiselle hyvinvoinnilleni. Sekä myös fyysiselle hyvinvoinnille, sillä univaje ja liian lyhyet yöt vaikuttavat kaikkeen. Mutta ei puhuta kasin aamuista, tällä kertaa. Voisin saarnata niistä ja niiden haitoista vaikka kuinka kauan, mutta saarnaan joskus toiste.

Päätin, että väsymyksen tuomasta kiukusta huolimatta tänään on se päivä, jolloin aloitan neuropsykologian kurssin! Saan edes jotain mukavaa piristettä väsyneeseen päivään. Neuropsykologia on ihan huippukiinnostavaa, ainakin minun mielestäni, ja vaikka juuri tämä nimenomainen kurssi onkin aika perushuttua, niin odotan sitä silti. Perusteet on hallittava, jos haluaa päästä eteenpäin.

Olen jo tutustunut siihen kirjallisuuteen, mitä minulla on aiheeseen liittyen. Nyt pitäisi vielä kuunnella luennot, ja sen jälkeen pääsen syventymään kirjalliseen tehtävään. Luennot ovat pakollisia lähteitä, joten siksikin niiden kuunteleminen on suhteellisen tärkeää.

Aloitan ensimmäisen luennon. En pääse kovinkaan pitkälle, en edes puoleen minuuttiin, kun eteisestä alkaa kuulua rapinaa. Koira on löytänyt repun, minkä olin unohtanut eteisen lattialle, ja vielä avonaisena. Sieltä repusta tullut ankkasuikaleiden haju on houkutellut koiran kaivamaan reppua, ja tietenkin syömään koko pussillisen ankkasuikaleita! Huokaisen, ja otan koiralta pussin pois. Oma moka, mitäs unohdin. Ainakin koira on saanut tälle päivälle tarpeeksi herkkuja.

Palaan luennon pariin. Teini tulee huoneestaan ja alkaa mälistä. Sanon, että minulla on nyt luento kesken ja haluan kuunnella tämän loppuun. Ellei ole tärkeää asiaa, kuten ei ollutkaan, tulkoot myöhemmin.

Saan taas hetken rauhan, mutten kovinkaan pitkäksi aikaa. Teini alkaa taas mälistä. Minulta palavat käämit aivan totaalisesti. Valmiiksi väsyneenä ja kiukkuisena minulla on pinna niin lyhyt, että räjähdän, ja tajuan vasta räjähdyksen jälkeen, että räjähdin.

Tämän räjähdyksen kunniaksi meni mielenkiinto aivan täysin tehdä tänään enää yhtään mitään. En katso luentoja loppuun, en kirjoita mitään. Istun vain ja kyhjötän, koska en kerran saa rauhaa. Eli siinä meni sekin yritys saada jotain kivaa ja mukavaa tähän päivään.

Onneksi on laivalta ostettuja Oreo-keksejä.


maanantai 23. tammikuuta 2017

Riittävätkö rahkeet?

Mitä pidemmälle tämä matkani käy, sitä enemmän mietin tulevaisuuttani ja sitä, mikä haluan olla isona tyttönä. Kyselen jatkuvasti itseltäni, mikä minua oikeasti kiinnostaa ja mitä haluan tehdä. Millaisessa toiminnassa haluan olla mukana?

Olen löytänyt monia teitä, mitkä tuntuvat kiinnostavilta. En voi lähteä kulkemaan niistä jokaista, vaan on valittava, mitä pitkin lähden tallustamaan. Mistä tiedän, olenko tehnyt oikean valinnan? Entä mitä sitten tapahtuu, jos huomaankin tehneeni väärän valinnan?

Minulle on nyt auennut useita mahdollisuuksia, sekä opintoihin että mahdollisiin tuleviin muihin tehtäviin liittyen. Minua on tiedusteltu tehtäviin, mitkä kyllä kiinnostavat todella paljon, mutta mistä en ole ihan varma, pystynkö hoitamaan ne hyvin ja huolella. Tiedän, minun on erittäin vaikea uskoa itseeni ja omaan osaamiseeni. Se, mitä viimeiseksi haluan tehdä, on tuottaa kenellekään pettymystä.

Juuri nyt, tässä hetkessä, minulla on erinomainen mahdollisuus luoda lisää suhteita, saada lisää verkostoja. Minulla on toki niitä jo, mutta tällä hetkellä minun olisi mahdollisuus luoda erilaisia verkostoja, jotka eivät sulje pois jo olemassa olevia, vaan tukevat niitä tuoden niihin monipuolista täydennystä. Kaikki tämä tietenkin tarkoittaa lisää työtä, mutta se tarkoittaa myöskin lisää kontakteja, lisää mahdollisuuksia, lisää tietotaitoa. Ja lopulta niin paksua ansioluetteloa, ettei kukaan työnantaja jaksa lukea sellaista.

Yllättävää kyllä, en kysy itseltäni juuri koskaan sitä, mihin kaikkeen rahkeeni riittävät, ja mihin kaikkeen pystyn repeämään. En epäile jaksamistani, vaikka olen kokenut kaksi kertaa burnoutin. Silloin, kun olen aidosti innostunut, kiinnostunut ja motivoitunut, saan voimaa tekemisestä. Kymmenen pisteen kysymys tässä vaiheessa on, mitä on se tekeminen, mitä jaksan?

Jos Kauno osaisi puhua…

“Jos se tuoksuu hyvältä ja jos se on syötävää, silloin se on minun.”

“Isin ja äidin painileikkeihin on kiva mennä mukaan, vaikka ne harvoin siitä pitävätkään.”

“Juusto ja nakit ovat verollepantava asia. Ja minä olen verokoira.”

“Aina on hyvä aika leikkiä pallolla. Jos äiti nousee yöllä vessaan, se on selkeä merkki siitä, että nyt leikitään.”

“Isin ja äidin sänky on mun sänky. Ihmissiskon sänky on mun sänky. Sohva on mun sänky. Nojatuoli on mun sänky. Toinen nojatuoli on mun sänky. Mun sänky on mun sänky. Muut voi nukkua muualla.”

“Jos vesikiposta on juotu yhden kerran, siitä ei voi juoda enää toisen kerran. Veteen tulee kielipöpöjä.”

“Minulla on oikeus valita, istunko vai en, makaanko vai en, menenkö tötteröiden välistä vai en ja jätänkö tyttökoiran pyllyn rauhaan vai en.”

“Minä olen suloinen ja minusta pitävät kaikki. Myös ne, jotka eivät pidä koirista, saavat luvan pitää minusta, koska olen niin suloinen.”

“Posti on tarkoitettu syötäväksi. Etenkin laskut.”

“Kengät on tarkoitettu syötäviksi. Etenkin isin kengät.”

“Naapurin kissan paikka on puussa. Jos se tulee alas sieltä, se pitää ajaa sinne takaisin.”

“Nameja ei voi koskaan saada liikaa.”

“Minun villahousuni ja kynteni ovat pyhiä suojelukohteita, eikä niihin parane kenenkään koskea harjalla eikä saksilla.”

“Ihmiset ovat likainen eläinlaji. Siksi jokaisen naamaa on nuoltava.”

“Pitkät lenkit ovat parhaita 30 asteen pakkasessa, kovassa lumimyräkässä.”

“Villasukka on terveellinen välipala.”

“Paras televisio-ohjelma on tennismatsi. Sen jälkeen tulevat luonto-ohjelmat, missä on paljon lintuja. Paras televisionkatselukaveri on mummi, koska kukaan vakinaisesta henkilökunnasta ei pidä tenniksen katselusta.”


sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Flame Jazz - Jazzia meren päällä

Väkeä on tungokseen asti Viking Linen terminaalissa. Kymmenes Flame Jazz-risteily alkaa näillä näppäimillä, ja ihmiset odottavat laivaan pääsyä. Oma teinini jäkättää koko ajan korvani juuressa, ja kaikki on huonosti. Vähän matkan päässä on suurperhe ties kuinka monen alle kouluikäisen huutavan, kirkuvan ja juoksevan hellanteltun kanssa. Hermoni ovat menneet jo aika päiviä sitten. Seuraavalla kerralla lähden senioriristeilylle, ettei tarvitse kuunnella yhdenkään kakaran kitinää, ja jätän teinin kotiin, ettei tarvitse kuunnella sitä, miten kaikki on huonosti. Laivan ovet aukeavat. Ehkäpä fiilis paranee, kun pääsen laivaan.


Stressiviiniä


Meille on varattu illallinen heti lähdön jälkeen. Ravintola on täynnä ihmisiä, ja meteli on hirveä. Tarvitsen pari lasia viiniä, että pystyn ylipäätänsä olemaan. Kuuloyliherkän ihmisen stressitaso hipoo taivaita tällaisessa ympäristössä, mutta olo alkaa helpottaa sen parin viinilasin jälkeen. Saamme tilattua ruuatkin, vaikka palvelussa onkin ruuhkaa. Ja kala on erinomaista! Samoin jälkiruuaksi tarjottu suklaa-mustikka-juttu.


Katson esiintyjälistaa, ja ehdotan, että menemme hiljaiseen ja rauhalliseen kahvilaan, missä on eräs esiintyjistä. Musiikki on melkeinpä nukuttavaa, ihmisiä ei juuri ole ja alan rentoutua. Kunnes teinini aloittaa narinansa uudestaan. Kaikki on taas huonosti. Jossain vaiheessa hermo menee niin totaalisesti, että lähetän hänet hyttiin.




Romanttista harakanvirttä


Siirrymme sulhaseni kanssa laivan yökerhoon. Edellinen esiintyjä on juuri lopettanut ja nyt siellä on vuorossa DJ.n soittolista. Kamalaa ysäripoppia. Meillä on drinkit, mitkä päätämme tuhota pois, ja lähteä sitten sen jälkeen nukkumaan. Huomenna on päivä uus.


Tulee hidas… Richard Marxin Right here waiting. Nolottaa myöntää, mutta osaan sen sanat ulkoa, ja alan laulaa. En osaa laulaa, en sitten yhtään, mutta onneksi kukaan ei kuule sitä hälyisessä yökerhossa. Paitsi tietenkin sulhaseni, joka istuu vieressäni. Hänestä se on romanttista, että laulan. Minusta sulhaseni on kummallinen mies, jos minun harakan äänellä laulettu versioni tuosta biisistä on romanttinen.


Jästipää tält pualt jokke


En saa nukutuksi laivan kovalla sängyssä. Herään jo yhdeksältä, enkä saa enää unta. Sulhaseni kuorsaa vielä, joten päätämme antaa hänelle rauhan. Lähden teinin kanssa shoppailemaan. Samppanjaa pitää tietenkin ostaa, samoin suklaata. Yritän etsiä Kaunolle jotain tuliaislelua, mutten löydä mitään lemmikeille. Ehkä en katsonut tarpeeksi hyvin, mutta neuvoa en kysy. Olen jästipäinen ja vielä turkulainen.


Samaisessa kahvilassa alkaa eräs keikka, mitä haluan mennä katsomaan. Teini narisee taas ja kiukuttelee. Pakotan hänet katsomaan keikan kanssani. Keikan jälkeen viemme tavarat hyttiin. Sulhaseni on jo herännyt. Teini jatkaa narinaansa, ja sanon, että saa luvan jäädä hyttiin vaikka koko loppuristeilyksi, mutta me lähdemme katsomaan erästä keikkaa nyt. Teini ei tule mukaan. Hyvä niin: Ei tarvitse kuunnella narinaa.



Muurahaisaivojen vapaapäivä


Vilkaisen Facebookia. Yksityisviestiloota huutaa hoosiannaa. En näemmä saisi olla yhtäkään vuorokautta missään. Yhdistysasioita on useampi hoidettavana. Laivalta käsin en hoida mitään. Samoin minulta kysytään neuvoa ties mihin. En myöskään ala laivalta käsin neuvomaan ketään. Saavat luvan odottaa. Minulla on nyt vapaapäivä.


Sulhaseni kysyy, onko minulla hauskaa. Vastaan, että on. Olisi hauskempaa, elleivät aivot kävisi koko ajan ylikierroksella. Olen kyllä ottanut Concertan aamulla, mutta tähän aikaan päivästä se ei tunnu enää vaikuttavan ihan täydellä teholla. Ja olisi hieman nälkäkin. ADHD:n kauneus ja kirous on siinä, että meillä oravilla on minuutissa enemmän ajatuksia kuin mitä nenteillä on kokonaisen vuorokauden aikana. Joskus vain toivoisin, että voisin sammuttaa aivoni edes hetkeksi, ettei siellä koko ajan kävisi niin jumalaton kuhina. Päässäni on pieni muurahaispesä, missä ei koskaan nukuta.



Whatsapp-risteily


Vaikka ADHD:lle emme voikaan antaa kyytiä, nälälle voimme, ja menemme syömään. Minä otan pizzan, sulhaseni tonnikalasalaatin. Ruoka on hyvää, ja se täyttää. Kotona ei sitten tarvitsekaan syödä.


Virtani vain alkaa loppua, sillä vain muutaman tunnin heikkojen yöunien jälkeen olen todella väsynyt. Päätämme mennä katsomaan, onko kiukutteleva teini vielä hytissä. On hän. Hänellä on ollut omaa kivaa kännykkänsä kanssa koko tämän ajan. Tulimme siis laivalle olemaan Whatsappissa.


Menen pitkäkseni ja yritän ottaa torkut. Muurahaispesä päässäni alkaa taas kuhista, enkä saa rentouduttua. Yritän kuitenkin. Joskus sekin auttaa, että vain on hetken paikoillaan. Tällä kertaa se ei auta, mutta eihän sitä yrittänyttä kuitenkaan laiteta.



Harvinaista herkkua


Laiva saapuu satamaan. Kamat kasaan, hanuri ulos paatista, taksiin ja kotiin. Saan jopa purettua matkalaukkuni heti! Harvinaista. Tämä tapahtuu niin harvoin, että tästä on pakko kertoa eräässä ADHD-vertaistukiryhmässä Facebookissa. Olen melkein ylpeä itsestäni.


Vielä, kun jaksaisi suunnitella huomisen päivän tunnit, niin sen jälkeen voisikin painua suoraan pehkuihin. Reissu oli hauska, esiintyjät olivat loistavia ja ruoka oli hyvää. Väsymys vain on sen verran kova, että silmät eivät enää pysy auki, edes väkisin.


Nollausta


Miksi ihmeessä kerron jostain risteilystä oppimispäiväkirjablogissa, kun se ei selkeästikään liity mitenkään opiskeluuni? Ei liitykään, mutta oma hyvinvointi liittyy! Olen opintojeni aika ymmärtänyt sen, miten valmentajan hyvinvointi vaikuttaa myös asiakkaaseen. Hyvä valmentaja pitää myös itsestään huolta, ja varmistaa, että saa riittävästi vapaa-aikaa työstä. Aivot pitää saada nollata, jos nämä muurahaispesäaivot nyt joskus mukamas nollaantuisivat.

Olen myös ymmärtänyt sen, miten suuri merkitys hyvinvoinnille on sillä, että on edes hetken “tavoittamattomissa”. Nykyajan kulttuuri vaatii sen, että ihminen on jatkuvasti tavoitettavissa ja vastaa heti viesteihin, mitä lähetetään. Eihän se mitään lomaa ole, jos on koko ajan tavoitettavissa! Puhelin on osattava sulkea, samoin Facebook ja sähköposti. Eikä niitä tarvitse edes avata. Jokaisella on oikeus lomaan ja siihen, ettei ole juuri nyt tavoitettavissa. Miten helposti tämä unohtuukaan nykyään!