sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Lupauksia vuodelle 2018

On aika tehdä uuden vuoden lupaukset vuodelle 2018. Vilkaisin viimevuotista listaani. Se näyttää tältä:

  • Yhteistä parisuhdeaikaa
  • Nykyiset opinnot kunnialla loppuun
  • Uusia, mielenkiintoisia opintoja
  • Uusi koiraharrastus
  • Tarkempaa taloudenhoitoa
  • Parempaa huolta itsestä
  • Tulevaisuudensuunnitelmien selkiyttäminen
  • Vapaaehtoistyön jatkaminen
  • Koira-avusteiseen toimintaan paneutuminen

Mitä näistä lupauksista olen onnistunut pitämään? Ainakin sain valmentaja-opinnot suoritettua loppuun kunnialla, olen aloittanut uudet opinnot (pikemminkin monta uutta opintoa) ja aloitin uuden koiraharrastuksen. Jatkoin vapaaehtoistyön tekoa, ja jopa sain uusia vapaaehtoistöitä. Olen paneutunut koira-avusteiseen toimintaan ja tulevaisuudensuunnitelmat ovat osittain selkiytyneet. Taloudenhoito on perseellään, en osaa edelleenkään pitää itsestäni huolta ja vaikka parisuhdeaikaa on tullut vietettyä, sitä ei ole tullut vietettyä niin paljon kuin mikä oli tarkoitus. En ole siis täysin onnistunut pitämään lupauksistani kiinni vuoden 2017 aikana.

Enemmän vapaapäiviä vuonna 2018!

Kun mietin tavoitteitani ensi vuodelle, voisinpa melkein tehdä hieman päinvastaisen listan. Opintoja minulla on tällä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi. Voisin pitäytyä näissä nykyisissä ja olla ottamatta enempää opintoja repertoaariini. En lupaa vähentää, koska tiedän, etten onnistu siinä kuitenkaan. Mutta lupaan olla lisäämättä enää taakkaani jollain täysin uudella.

Lupaan myös, etten lisää vapaaehtoistyön määrää. Aion pysyä tässä nykyisessä määrässä enkä aio vähentää sitä. Mutta lupaan, että vapaaehtoistyöt ovat nyt tässä enkä ryhdy enää mihinkään uuteen luottamustehtävään. Minulla on niitä tässä kohdin ihan tarpeeksi.

Yhden uuden koiraharrastuksen tulen aloittamaan, sillä olen ilmoittanut jo Kaunon siihen. Mutta lupaan, että en ota myöskään koiraharrastuksia enää lisää. Rally-toko ja nosework riittävät.

Väriä elämään vuonna 2018!

Mitä minun pitäisi luvata, on asioiden lisäämisen sijaan vähentää niitä. Lisätä yksinoloaikaa, parisuhdeaikaa ja lepoa, sekä vähentää kaikesta muusta. Myös tämä kiukutteleva selkäni herättää kysymyksen mielessäni: Olisiko vihdoin ja viimein aika yrittää tehdä jotain selkäni hyvinvoinnin eteen? Ne jumppamuodot, mitkä auttavat juuri minun selkävammaani, eivät ole sellaisia, mitkä ihan hirveästi houkuttelisivat minua. Ja taas minua houkuttelevat urheilulajit eivät sovi selkävammani kanssa yhteen. Paska tilanne kaikin puolin. Mutta lupaan, että kun minulla on tarpeeksi aikaa, voimia ja jaksamista, ja olen saanut selätettyä tämänhetkisen masennuksen ja uupumuksen, yritän tehdä jotain tämän selkäni hyvinvoinnin eteen. Tällä hetkellä henkinen hyvinvointini ja jaksamiseni on tärkeämpää saada kuntoon kuin selkäni, vaikka on sekin tärkeä asia.

Entäs talous ja raha-asiat? En viitsi edes yrittää, sillä en onnistu siinä kuitenkaan! Luojan kiitos, minulla on todella hyvä mies. "Tarkan markan mies". Hän on huomattavasti parempi ja tarkempi taloudenhoitaja kuin minä olen. Lupaan, että jätän rahojemme hoidon miehelleni, ja siirryn itse taka-alalle. En halua tulla väliin sättäämään. Luotan mieheeni ja tiedän, että hän pitää meidän raha-asioistamme paljon parempaa huolta kuin mitä minä osaisin pitää.

Rauhoittumista ja yksinoloa vuonna 2018!

Vuodesta 2018 tulee hyvinvoinnin vuosi. Vähentämisen vuosi. Lisää voimaa, vähemmän stressiä. Aion parantua tästä masennuksesta ja burnoutista! Olen päättänyt sen. En anna näiden asioiden hallita elämääni enää. Vuosi 2018 toimikoon lähtölaukauksena kohti parempaa hyvinvointia ja valoisampaa, värikkäämpää elämää!

Hyvinvoivaa ja valoisaa uutta vuotta 2018 aivan jokaiselle!

lauantai 30. joulukuuta 2017

Uusia elämäni listoja: Pandoja, kuuta ja viininmaistelua

Pitkinä pyhinä ja vielä pidempinä välipäivinä, kun olen maannut selkäsärkyisenä sohvalla, on ollut pakko keksiä jotain muuta järkevää tekemistä kuin leffojen katselu. Onhan se leffojen katselu ihan mukavaa puuhaa, mutta en jaksa sitä, että minulle annetaan kaikki täysin "valmiiksi pureskeltuna". Haluan itse käyttää omaa mielikuvitustani ja piirtää mielessäni sen, miltä henkilöt, eläimet ja maisemat ovat mahtaneet näyttää. Haluan kuvitella mielessäni äänet, mitä ympäriltä kuuluu. En halua saada kaikkea valmiina eteeni elokuvan kautta.

Käytin ison osan ajastani lukemiseen, mutta koska lukuasennot eivät aina olleet ihan hirvittävän mukavia, käytin sen toisen osan ajastani siihen, että täydensin joululahjakirjaani, Elämäni listoina. Olen kaksi kertaa aikaisemminkin raportoinut tänne tuloksiani:

Ensimmäinen raportti löytyy täältä: https://valmentajaksi.blogspot.fi/2017/12/elamani-listoina.html


Olen Portugalissa, Porton kaupungissa. Olisiko vuosi ollut 2008?

Sain useamman listan valmiiksi. Moni oli ihan hirvittävän helppo, kuten esim. lista maista, joissa olen käynyt:

1. Saksa
2. Portugali
3. Tanska
4. Venäjä
5. Hollanti
6. Ranska
7. Belgia
8. Luxemburg
9. Slovakia
10. Islanti

Olisi noita maita enemmänkin, mutta listaan mahtui vain kymmenen. Olkoot ne maat nyt sitten vaikka nuo tuossa.

Kuva on otettu Hollannissa, Zwarte Cross-festareilla. Vuosi taisi olla 2013.

Jos pysytään matkakohteissa. Seuraavassa listassa ovat unelmieni matkakohteet.

1. Bora Bora
2. Irlanti
3. Uusi-Seelanti
4. Australia
5. Madagaskar
6. Peru
7. Japani
8. Hawaiji
9. Trans-Siperian rata
10. Kuu

Nämä eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä. Lähinnä mieleentulojärjestyksessä. Ja kuuhun tuskin tullaan minun aikanani turistilentoja tekemään. Ainakaan minun lompakolleni sopivaan hintaan.

Tyttäreni huone ihka omassa kodissa, heti remontin jälkeen. Sen vuoksi
huone on noin siisti.

Siirrytäänpä matkailusta vaihteeksi työntekoon: Ammatit, joita haluaisin kokeilla.

1. Viininmaistaja
2. Koenukkuja
3. Pandojen hoitaja
4. Valokuvaaja
5. Lasinpuhaltaja
6. Presidentti
7. Leipuri
8. Näyttelijä
9. Eläinlääkäri
10. Helikopterilentäjä

Tiedän, että eläinlääkärin ammattiin en oikeasti kykenisi, sillä olen aivan liian herkkä. Enkä tiedä, olisinko miten hyvä koenukkuja, kun en saa nukuttua muutenkaan, ainakaan ilman vahvoja unilääkkeitä.

Kuu. Kovasti tekisi mieli käydä...

Nämä ovat aika pinnallisia listoja, eivätkä ole vaatineet ihan hirveästi itsetutkiskelua eivätkä syvällistä pohdintaa. Olisiko aika jollekin vähän syvällisemmälle? Kuten vaikka lauseet, joita toistan liian usein.

1. Voi vittu!
2. Voi vittu, et mä oon tyhmä!
3. Voi vittu, kun toi ei osaa ajaa!
4. Jee, uus kurssi!
5. Mä ilmoittauduin sille kurssille.
6. Kuka on äidin lellivauva?
7. Kauno on äidin lellivauva!
8. Mun selkä on kipee.
9. Hupsista saatana!
10. Mihin mä sen laitoin?

Tämä lista ehkä avaa hieman enemmän sitä, kuka minä olen. Olen hemmotellut ja lässyttänyt koirani täysin piloille, ja Kauno kuvitteleekin olevansa puolijumala, joka hallitsee koko Martin aluetta ja Tonttumäen koirapuistoa. Olen auton ratissa raivohullu huutaja, jolla on selkä hyvin usein kipeänä. Unohdan saman tien, mihin laitoin minkäkin asian, ja vahinkoja sattuu sitäkin enemmän. Uudet opinnot kiehtovat aina (se on varmasti käynyt jo kaikille selväksi) ja olen kova käyttämään naisen alapäähän liittyviä ilmaisuja. Kutsun myös itseäni usein tyhmäksi, mikä on sinänsä outoa, että olen tutkitusti keskivertoa älykkäämpi ihminen (mitä on kyllä hyvin vaikea uskoa). 

Kauno on AINA äidin lellivauva.

Tiedän, että minun pitäisi a) kiroilla vähemmän, ja b) puhua itselleni kauniimmin. Minun pitäisi antaa itselleni ja saavutuksilleni enemmän arvoa. Se, miten opin nämä kaksi jaloa taitoa, onkin sitten täysin eri asia. Se koulu tulee olemaan pitkä ja kivinen.

Jos vielä yksi lista! Joku helppo. Vaikkapa kodit, joissa olen asunut.

1. Kotimäenkatu, Turku
2. Kurkelankatu, Naantali
3. Prins Hendrikkade, Amsterdam
4. Merimiehenkatu, Turku
5. Yliopistonkatu, Jyväskylä
6. Nuhjalantie, Naantali
7. Ulitsa Korablestroitelei, Pietari
8. Tervahovinkatu, Turku
9. Isa Aspin katu, Jyväskylä
10. Wilhem Schildtin katu, Jyväskylä

Nämä eivät ole kronologisessa järjestyksessä. Ja joku tarkkasilmäinen, elämäni kodit hyvin tunteva saattaa huomata, että eräs paikkakunta on jäänyt listasta kokonaan pois. Täysin tarkoituksella! En halua, että mikään tässä maailmassa muistuttaa minua siitä helvetillisestä ajasta, minkä jouduin viettämään siellä helvetin esikartanossa. Minä en ole ikinä asunut siellä, ja jos joku asiaa kysyy, kiellän sen. Olen leikannut sen ajanjakson elämästäni kokonaan pois, sitä ei ole koskaan ollutkaan.

Pitääpä jatkaa näiden listojen tekoa myöhemmin. On vielä monta hyvää listaa tekemättä!

Ehkä vielä joskus opin hyväksymään itseni. Ainakin Kaunokaiseni
rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Ihmisen ja koiran evoluutio - Kaksi kirjaesittelyä

Tässä maatessa sohvalla joulun pitkinä pyhinä, pyörryksissä kaikista selkäkipulääkkeistä, minulla on ollut aikaa tehdä jotain, mitä en ole tehnyt pitkään aikaan: Olen lukenut kuin hullu! Siis huvikseni. En mitään opiskeluihin liittyvää. Ja voi hitsi, miten olenkaan nauttinut! On ollut todella suurenmoista keskittyä kirjaan ilman, että siitä pitää etsiä väkisin edes joku kohta, mitä voisi käyttää lähdeviitteenä.

Sain eilen luettua Tiina Raevaaran teoksen Koiraksi ihmiselle yhden päivän aikana. Juha Valsteen teoksen Ihmislajin synnyn kanssa puuhastelin pari päivää.


Ihmislajin synty

Teos on todella kattava paketti ihmiskunnan syntyhistoriasta. Siinä on huomioitu kaikki ihan pikkutarkka tietokin, kuten vaikkapa museotunnukset on laitettu mukaan kirjaan. Valste on myös huomioinut sen, että joku muu kuin evoluutiobiologi saattaisi lukea teoksen, ja on "suomentanut" vaikeasti ymmärrettävät termit.

Pidän Valsteen kirjoitustyylistä. Se yrittää olla kuiva ja asiallinen, mutta joukosta löytyy tieteellisen tekstiin kuulumatonta huumoria. Ja siitähän minä pidän! Mielestäni myös tieteellinen teksti voi olla hyvin kirjoitettua, eikä sen tarvitse aina olla kuivaa. Hieman tekstissä on ajoittaista toistoa, mikä hieman häiritsi, mutta ehkä tämä toisto on tarpeen juuri niitä ihmisiä varten, jotka eivät ole tottuneet lukemaan tällaisia kirjoja.

Kirjassa olevat kuvat ovat havainnollistavia, ja niistä näkee hyvin eron eri ihmislajien välillä. Harmikseni taiteilijan näkemykset siitä, miltä jokin ihmislaji olisi saattanut näyttää, loppuvat hyvin lyhyeen, ja tilalla on pelkkiä kallojen kuvia. Emmehän me tietenkään voi tietää sitä, miltä eri ihmislajit ovat näyttäneet miljoona vuotta sitten, ne ovat kaikki aina taiteilijoiden omia näkemyksiä, mutta olisin kaivannut tätä kuitenkin piristämään kirjaa.

Pidän myös siitä, että Valste esittelee monenlaiset eri näkökannat, eikä kerro omaa näkökantaansa totuutena. Tämä eri näkökulmien esiin tuominen antaa monipuolisemman ja laajemman kuvan tutkimuksesta, sekä myöskin ihmislajin synnystä. Lisäksi pidän myös siitä, että tutkija myöntää sen, ettei hän tiedä kaikkea. Se on monelta ihmiseltä liikaa vaadittu, ja arvostan sellaisia ihmisiä, jotka sen pystyvät myöntämään.

Ihan viimeisenä, mistä erityisesti pidin, on se kohta, missä puhutaan nykyihmisen geeneistä. Kaikki varmasti tietävät, että historian aikana on ollut henkilöitä, jotka ovat halunneet poistaa maapallolta ei-puhtaat ihmisrodut, ja vielä pidemmälle historiaan katsoessa huomaa, ettei tummaihoisia ihmisiä ole läheskään aina pidetty ihmisinä. Noh, kirja kertoo hieman ihmisen geeneistä, ja geenitutkimuksen mukaan kaikkein "puhtaimmat" ihmiset tulevat juurikin sieltä mustasta Afrikasta. Me vaaleat eurooppalaiset olemme kaikkein "saastuneinta" porukkaa, sille veressämme virtaa eniten neanderthalilaisten geenejä. Afrikkalaisilla niitä ei ole.

Lisäksi ihmis"rotuja" ei ole olemassa, vaan suomalaisella, perulaisella intiaanilla ja australian aboriginaalilla on kaikilla täysin sama alkukoti. Meillä on geeneissämme vähemmän eroavaisuuksia kuin suomalaisella ja saksalaisella hiirellä. Tässä on hieman pähkinää purtavaksi monellekin ihmiselle.


Koiraksi ihmiselle

Ihmisen evoluutiosta siirrytään koiran evoluutioon. Teos kyllä esittelee lyhyehkösti myös ihmisen evoluutiota, mutta vain sen verran, mitä on "pakko".

Koiran evoluution esittely on niukahko, todennäköisest tutkimuksen puutteesta johtuen. Olisin kaivannut hieman enemmän tietoa, mutta mistäpä sitä tietoa ammentaa, ellei sitä ole. Minun tarvitsee odottaa lisätutkimuksia.

Teoksessa esitellään koiran ja ihmisen mieli sekä lukuisia tutkimuksia siitä, miten koira ymmärtää ihmistä ja ihminen koiraa. Minulle tuli luettuani sellainen olo, että ymmärrän omaa Kaunoani ehkä hitusen paremmin. Lisäksi kirjassa esitellään, miten ihminen ja koira alkoivat elää yhdessä. Tai pikemminkin yksi teoria siitä, miten näin olisi ehkä saattanut tapahtua. Eihän sitä voi todellisuudessa tietää. Fakta on kuitenkin, että ihminen ja koira ovat eläneet yhdessä kymmeniätuhansia vuosia. Olemme edelleenkin erottamattomia.

Koiria on ollut hyvinkin erilaisia jo vuosituhansia, riippuen niiden käyttötarkoituksesta. Mutta vasta nyt ihminen on ottanut ohjakset käsiinsä, ja alkanut toden teolla leikkiä jumalaa koirien jalostuksen kanssa. Koirien jalostuksesta kirjassa kerrotaan hyvin paljon.

Minua alkoi kiukuttaa tämä jalostustoiminta niin paljon kirjan luettuani, että minun teki mieli erota heti Kennelliitosta! Hieman rauhoituttuani päätin kuitenkin jäädä Kennelliiton jäseneksi. Ehkä ihminen itse voi omilla valinnoillaan vaikuttaa myös siihen, millaiseksi niitä rotuja jalostetaan, vai lopetetaanko ulkonäköön perustuva ylijalostus terveydelliset seikat poissulkien kokonaan.

Unien ihmeellinen maailma, osa 67

Olin nuori kirjailijatyttö sota-aikana. Perheeni (isä, äiti, minä ja siskoni) asuimme pienessä, vaaleanpunaisessa talossa pienellä saarella, missä meillä oli oma laatikko. Laatikko oli jaettu neljään osaan, ja jokainen nukkui omassa laatikon osassaan. Oli ahdasta, mutta se ei haitannut meitä. Meitä haittasi ympärillä riehuva sota.

Pidimme erilaisia iltoja, jolloin luimme kirjoja ääneen toisillemme. Eräänä iltana luin erästä pölyistä, vanhaa kirjaa. Kirjailijan nimi oli Satu Vuorio. Minusta kirja oli outo ja runot aivan kummallisia. Vanhat ihmiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että tämä on sitä oikeaa kirjallisuutta, eikä minun, nuoren hömppänätytön, turhia mielipiteitä otettu huomioon. Eikä myöskään minun tekemääni kirjallisuutta arvostettu.


Saimme tarpeeksemme sodasta. Naapurin pojan kanssa teimme suunnitelman, että menemme suurella lapsiporukalla saaren toiseen päähän, ja kiipeämme suuren piikkilanka-aidan ylitse. Se lopettaisi sodan. Toteutimme myös suunnitelmamme, ja ryntäsimme suuren piikkilanka-aidan luokse. Aitaan oli sidottu kiinni vastapuolen nuori poika, joka yritti huutamalla estää aikeemme. Hän ei kuitenkaan pystynyt liikkumaan, koska oli sidottu kiinni, eikä pystynyt estämään meitä. Kiipesimme aidan yli, ja sota oli sen jälkeen ohitse.

Sodan jälkeen kaikki meni uusiksi. Saari, millä asuimme, oli pieni, joten isä päätti siirtää talomme toiselle saarelle, missä oli enemmän kaupankäyntiä. Talomme irroitettiin maasta ja siirrettiin sellaisenaan toiselle saarelle.


Uudella saarella oli vilkas kauppa, jota piti geisha. Häntä pidettiin huonomaineisena naisena, vaikka hän oli saaren rikkain henkilö. Äitini halusi karttaa tätä geishaa, kun taas isäni halusi saada hyvät välit häneen, jotta voisi itsekin rikastua olemalla hyvissä väleissä. Äitini käski meitä lapsia karttamaan tuota naista. Ja koska hän käski niin, minä tyttö menin suoraan tämän geishan pakeille ja pyysin pääsemään hänen maikokseen. Ellei joku tiedä, niin maiko on geishaoppilas. Sen jälkeen kävelin saarella maikon runsaissa meikeissä ja kamalissa kengissä. Ja tunsin itseni kauniiksi.

Eräänä päivänä meidän oli tavattava eräs perhe, jonka poika oli kiusannut minua rajusti ja loukannut minua pahasti. Sovimme geishan kanssa pienestä jekusta. Minä leikin, että minä olen se geisha, ja tämä geisha leikki olevansa maiko. Minä kävelin ylväänä, meikattuna ja geisha taas käveli vierelläni puhuen koko ajan tälle perheelle, jonka poika oli kiusannut minua. Minä yritin antaa kuvaa, että perhe oli liian ala-arvoinen, jotta minä, suuri geisha, voisin alentua puhumaan heille tai edes katsomaan heitä.

torstai 28. joulukuuta 2017

Mihin minä katosin?

Näin viime yönä outoa unta. Seisoin katsomassa nuorempaa itseäni, kun olin kahvilassa opiskelukavereideni kanssa. Seurasin sivusta, miten juttelin kavereideni kanssa, nauroin ja hymyilin.

Katsoin tuota nuorta, 20-vuotiasta naista. Hän oli kovin kaunis ja hoikka. Hänen hymynsä valaisi koko kahvila. Se ei ollut väkinäistä hymyilyä, vaan tuo valoisa hymy oli aitoa. Osoitus aidosta ilosta. Nauru kaikui nurkasta toiseen, ja ihmiset kääntyivät katsomaan, mitä hän nauraa. 

En muista, miltä reissulta tämä kuva on. Olisinkohan Belgiassa, koska
kuva on näemmä otettu vuonna 2002.

Tuo nuori, kaunis nainen eli siinä hetkessä. Hänen kasvoiltaan ei heijastunut minkäänlainen murhe, ei arjen paino, eivät ylivoimaisen raskaat ongelmat. Päinvastoin, hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan luottamuksen siihen, että elämä antaa ja kantaa. Takanaan hänellä oli teini-ikä täynnä ikäviä ja surullisia vastoinkäymisiä, raskas ja kivinen polku, mutta tuo nuori nainen oli unohtanut ne pienet kivet polun varrella. Hän oli löytänyt uuden tien, vähemmän kivisen. Pehmeän, ruohikkoisen polun, mitä pitkin pystyi kulkemaan paljain jaloin ilman, että astui mihinkään terävään.

Minun tuli valtava ikävä tuota nuorta, hymyilevää naista. Missä hän on? Minne hän katosi? Miksi hän katosi? Mitä minä voisin tehdä, jotta saisin tuon edes osan tuosta nuoresta naisesta takaisin? Hänen energiansa, hänen voimansa, hänen uskonsa ja luottamuksensa. Sen loputtoman sisun ja jaksamisen, mikä ei tuntunut loppuvan ikinä.

Ei sitten mitään käryä, milloin tämä kuva on otettu. Joko vuonna 2001
tai 2002. Kuvassa on lisäkseni Santtu-kissa.

Kun katson peiliin, näen rapistuneen kuoren. Näen mustat silmien aluset, näen huolen ja uupumuksen. Arjen paino on kuluttanut loppuun kaiken energian. En näe hymyä, en kuule naurua. Jalkapohjat ovat täynnä pienen pieniä, teräviä kiviä. Joku on heitellyt niitä sille ruohikkoiselle polulle, mitä pitkin hän lähti kulkemaan.

Jos tuo hymyilevä, nuori nainen näkisi minut nyt, mitä hän sanoisi? Järkyttyisikö hän? Valitsisiko hän eri suunnan elämälleen, jotta mustat silmien aluset pysyisivät poissa ja arjen paino olisi kevyempi kantaa?

En voi rakentaa aikakonetta enkä palata taaksepäin korjaamaan menneitä virheitä. Voin vain yrittää tässä hetkessä, juuri nyt, yrittää saada tuon nuoren tytön takaisin. Ei hän koskaan tule kokonaan takaisin, hän on mennyt. Hänestä on jäljellä enää vanhoja valokuvia. Mutta jos edes pieni osa hänestä tulisi takaisin. Edes se koko kahvilan valaiseva aito ja upea hymy.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Lukuhaaste vuodelle 2018 - Tuletko mukaan?


Minulla oli pyhä aikomus ottaa osaa Helmet-lukuhaasteeseen vuonna 2017. Lukuhaaste jäi, koska a) burnout, ja b) opiskelut. En ole tämän vuoden puolella montaakaan kertaa kyennyt istumaan kaikessa rauhassa, kirja kädessä ja ihan vain nauttimaan lukutuokiosta. Kaikkeen, mitä olen tehnyt, on sisältynyt jumalaton kiire.

Olen toki lukenut tämän vuoden aikana järkyttävät määrät kirjallisuutta. Tämä kaikki lukeminen on kuitenkin liittynyt opintoihini tavalla tai toisella. Olen lukenut tekstejä "hyppien", pelkkiä otsikoita lukien, etsien vain pelkkiä lähdeviittauskohtia. En ole keskittynyt lukemaani, ja mikä pahinta, en ole lukenut siksi, että olisin etsinyt sen kautta pysähtymistä, nautintoa, rauhoittumista ja hiljaisuutta. Lähes kaiken lukemiseni tarkoituksena on ollut pelkkien lähdeviitteiden saaminen esseisiin ja harjoitustehtäviin.


Tämä on suuri harmi, sillä lukeminen on todella nautinnollista. Se hetki, kun luet mukaansa tempaavaa kirjaa ja annat mielikuvituksesi piirtää kuvia kirjan tapahtumista, on todella rentouttava. Hyvän kirjan avulla pystyt unohtamaan arkielämän murheet, jättämään tämän maailman hetkeksi taaksesi ja hyppäämään mielikuvituksesi avulla johonkin toiseen paikkaan, kokemaan jännittäviä seikkailuja. Kaipaan tällaisia lukuhetkiä. Vain minä, hyvä kirja, pehmoinen pöllöviltti ja kuppi kuumaa teetä.

Päätinkin asettaa itselleni lukuhaasteen ensi vuodeksi. Toki tulen lukemaan ensi vuonnakin hyvin paljon opintoihini liittyvää kirjallisuutta, mutta opintokirjallisuuden lisäksi pyrin siihen, että luen vähintään yhden ei-opintoihin liittyvän kirjan kuukaudessa. Kirja voi olla kauno- tai tietokirjallisuutta, kunhan se ei ole kurssikirja. Kurssikirjaa luen eri tavalla ja suhtaudun siihen eri tavalla. En saa lukemisesta samalla tavalla nautintoa kuin kirjasta, mitä luen ihan vain omaksi ilokseni enkä saadakseni kurssiarvosanaa.


En tarvitse tätä haastettani varten edes kirjastoa, sillä minulla on omassa hyllyssäni vielä paljon mielenkiintoisia ja hyviä kirjoja odottamassa korkkaamista. En ole ehtinyt kaiken kiireen keskellä avata näitä teoksia. Nyt teen muutoksen ja käännän suunnan. 

Tällä hetkellä minulla on kesken Juha Valsteen kirja "Ihmislajin synty". Olen puolessa välissä kirjaa. Saan sen kyllä nopeasti loppuun, jos saan rauhassa lukea. Ja jos löydän hyvän lukuasennon tämän kipeän selkäni kanssa. Kirjamessuilta ostamani Tiina Raevaaran kirja "Koiraksi ihmiselle" on vielä korkkaamatta, ja se kutsuu minua kovasti. Samoin Jaana Haapasalon kirjoittama "Kriminaalipsykologia". Juha Veli Jokisen toimittama "Homo! Lesbo! Tositarinoita 2000-luvun Suomesta" pitää myös päästä lukemaan piakkoin. Ehkä minä pärjään tällä kattauksella maaliskuuhun loppuun oikein hyvin.


Entäs sinä? Luetko sinä kuinka paljon? Ja saisinko juuri sinut mukaan jonkinlaiseen lukuhaasteeseen?

Unien ihmeellinen maailma, osa 66

Viimeöisessä unessa olin juuri muuttanut Helsinkiin. Olin saanut hyvän toimittajan työn Yleltä, ja onnistunut vielä nappaamaan täydelliseltä tuntuvan asunnon täydellisellä sijainnilla. Parvekkeeltamme nimittäin näkyi Ylen rakennus, ja asuimme keskellä kiireisintä Pasilaa.

Asunto oli pitkulainen, ja jokaiseen huoneeseen pääsi vain yhtä kautta. Olohuoneessa oli parveke, ja olohuoneesta pääsi keittiöön, mistä taas pääsi upeaan, helmiäishohteiseen kylpyhuoneeseen. Kylpyhuoneesta pääsi taas makuuhuoneeseen, missä oli omituisella tavalla valittu täysin samanlaiset kuviot sekä lattiaan että tapettiin: Kuviointi oli 90-lukumaista viivaa, mikä oli pääosin tummansinistä, mutta joukossa oli beigen värisiä viivoja aina silloin tällöin. Edellisellä omistajalla oli ollut myös lakanat ja päiväpeitto samasta kuosista, ja lakanoissa oli myös kissojen kuvia. Nauroimme mieheni kanssa, että lakanoissa on väärä eläin, kun koira pitäisi olla. Meillä oli kuitenkin kiire saada asunto valmiiksi, joten annoimme ruman lattian ja seinän olla. Emme jaksaneet lähteä remontoimaan.


Pitkulainen asuntomme oli korkean kerrostalon ylimmässä kerroksessa, mikä hieman pelotti minua järkyttävän korkeuskammon omaavana ihmisenä. Minua mys ärsytti se, että asunto oli pitkulainen eikä läpitalon asunto. Nyt aurinko porottaisi koko päivän koko asuntoon. Olin kuitenkin samalla tyytyväinen, että olimme löytäneet näin hienon asunnon näin vähäisellä vaivalla ja vielä näin hyvältä paikalta, joten yritin antaa näiden pikkuasioiden olla.

Lähdin asioille, ja huomasin pihalla muuttuneeni mieheksi. Mieheni oli kuitenkin säilynyt miehenä. No, mitäs pienistä! Pasilassa oli aamuyön pikkutunnit meneillään, kun lähdin hoitamaan asioitani ulos, ja joka paikassa oli räkäisiä baareja sekä prostituoituja myymässä itseään. Tullessani asioilta näin mieheni asioimassa erään toisen miehen kanssa, ja koska minä nyt en ikinä jää kakkoseksi millekään, päätin tuoda itsekin kotiintuliaiseksi miehen mukanani! Kotiimme oli kamalan pitkät kierreportaat ja vielä omituinen ramppikin. Menimme ne kilpaa, koska tiesimme kumpikin, että asunnossamme olisi vain yksi hyvä sänky.

Pöllöilimme vähän aikaa miesten kanssa asunnossamme, minkä jälkeen lähdin etsimään koiranpentua. Tämä koiranpentu oli Kauno vauvana, ja tämän koiranpennun avulla tekisin vaikka minkälaisia ihmeellisiä juttuja.

Uni hyppäsi tämän jälkeen toiseen, mutten muista enää siitä toisesta mitään. Ainoastaan tämän unen.

tiistai 26. joulukuuta 2017

Kolmiolääkkeitä ja nachopelti - Meidän joulu

Me emme ole mitenkään perinteisiä ihmisiä, jos nyt asian näin voi edes ilmaista. Meillä ei ole perinteitä, mitä haluamme vaalia kynsin hampain. Ainoa perinteemme on se, ettei meillä ole mitään perinteitä, emmekä sellaisia oikeastaan haluakaan. Joten tämäkin joulu meni aika lailla epäperinteisellä tavalla.

Aatonaattona kaikki oli vielä ihan hyvin. Jouluaattoaamuna huomasin herätessäni, että nyt ei kaikki olekaan enää ihan hirvittävän hyvin. En päässyt liikkumaan kunnolla. Selkäni oli yön aikana sanonut työsopimuksensa irti. Tietenkin! Ei kai sitä nyt joulua haluaisikaan viettää ilman kipeää selkää. Konttasin keittiöön hakemaan kourallisen kipulääkkeitä, joiden purkissa komeilee punainen kolmio. Sen jälkeen sohvalle lepäämään ja odottamaan, että ne vaikuttaisivat edes jollain tasolla.


Kaiken lisäksi minulla oli paha olo ja minua kuvotti. Jos yritin nousta seisomaan, tai edes istumaan, alkoi maailma pyöriä silmissä. Minulla on diagnosoitu asentohuimaus, mikä ei sinällään ole vaarallinen, mutta epämukava se on. Sen kanssa sitten mentiin koko jouluaatto toivoen, etten kaadu ja lyö päätäni mihinkään. Toisaalta, eipä minulla taida sen vertaa pääni sisässä olla, että kovasti mitään menettäisin, jos kuuppani johonkin iskisin.

Kun olin päässyt edes jonkinlaiseen kondikseen ja pystyin kivuiltani jotenkuten kävelemään, raahauduin keittiöön. Teini narisi, että haluaa riisipuuroa. Minulla on höyrykeitin, millä teen kaikki sellaiset ruuat, mitkä muuten ehkä onnistuisin polttamaan pohjaan. Riisipuuro on yksi niistä ruuista. En onnistunut itse puuroa polttamaan pohjaan, mutta kattilan kyllä onnistuin pilaamaan, kun siinä kolmiolääkehuuruissani, asentohuimauskohtauksen kourissa en muistanut lisätä vettä höyrykattilan alaosaan. Ei sitä aina voi onnistua, ei edes joka kerta!


Sinä aikana, kun puuro hautui, mies ja teini hakivat ullakolta valkoisen muovikuusen. Ajattelin, ettemme olisi laittaneet kuusta ollenkaan, mutta teini halusi välttämättä. Kuusi laitettiin hänen huoneeseensa. Sen koristelu oli kaikkea muuta kuin helppoa, sillä Kauno oli innokkaana apurina kuusen koristelussa varastellen palloja ja muita koristeita.

Kun sain puuron valmiiksi, muumikulhot esiin, puuroa naamariin ja minä uudestaan pitkäkseni. Näin sohvalla päiväunta, että huimaus ja pahoinvointi johtuu aivokasvaimesta. Kun heräsin, uusi kipulääkesatsi naamariin ja kohti uutta vaihetta keittiössä. Nukuin sen verran pitkät päiväunet, että oli jouluruuan aika.


Me emme syö mitään joululaatikoita emmekä kinkkuakaan. Viime vuonna söimme canneloneja, tänä vuonna meillä oli meksikolaista ruokaa. Nachopelti ja tortilla"veneitä". Nachopelti oli äärimmäisen helppo ja nopeatekoinen. Tortilla"veneiden" suurin operaatio oli siinä, että mieheni kanssa pilkoimme täytevihannekset ja laitoimme ne kulhoihin tarjolle. Ja ei muuta kuin syömään!

Teini valitti, ettei ruoka ollut mieleistä. Sanoin, että täytteitä voi laittaa oman mielen mukaan eikä kaikkea tarvitse laittaa. Tästä innostuneena tyttäreni mätti tortilla"veneensä" täyteen jääkaappikylmää makaronilaatikkoa, päälle muutama siivu tuorekurkkua. Varmasti oli maukasta.


Ruuan jälkeen jaettiin lahjat. Olimme mieheni kanssa sopineet, että me emme tarvitse lahjoja. Olemme juuri maksaneet kalliit häät, ja siinä on meille molemmille lahjaa ihan riittämiin, että olemme saaneet toisemme. Tytär oli kuitenkin eri asia. Hänelle ostin vaatteita, sillä tyttö on venynyt vuoden aikana 10 senttiä, eikä mikään rätti eikä lumppu mahdu enää päälle. Lisäksi hän sai pelin ja koira-aiheisia "tyttöjen juttuja". Koirakin sai lahjan: Muhkean naudanluun.

Aloin valmistella jälkiruokaa, jouluhalkoa. Se oli nopeatekoinen. Ja Kauno sai nuolla vatkaimen kermavaahdosta. En jaksanut koristella sitä hienoksi, vaan heitin "jotain" koristetta halon päälle. Minua huimasi edelleen, kuvotti ja selkää särki.


Loppuillasta me viihdytimme toisiamme tekemällä improvisaatioharjoituksia. Olen yliopistolla mukana eräällä improvisaatiokurssilla, ja teimme muutaman harjoituksen tuolta kurssilta. Siinä meni ilta mukavasti. Ja koska harjoitukset olivat sanallisia, minun ei tarvinnut liikkua mihinkään kipeän selkäni kanssa.

Yöllä huomasin, että alaselkäni vasen puoli oli turvonnut niin pahasti, että näytti siltä kuin minulla olisi kaksi kankkua: ylä- ja alakankku. Kaiken huipuksi turvonnut kohta oli niin arka, ettei sitä voinut edes hipaista. Lisää kolmiolääkettä vain ääntä kohden, että joulupäivänä olisi edes jonkinlainen mahdollisuus päästä sängystä ylös.


Enhän minä joulupäivänä mihinkään päässyt edelleenkään! Kipu oli siirtynyt vasemmalta puolelta oikealle, ja myös oikean puolen alaselkä oli turvonnut. Nyt näytti siltä kuin minulla olisi tuplakankut. Tuplamaisterin tuplakankut: Tuplasti hauskempi elämä! Aamupalaksi vedin kolmiokipulääkkeitä naamariin, menin sohvalle pitkäkseni ja pyysin teiniä käyttämään koiran. Siinäpä se joulupäivä sitten menikin, sohvalla maatessa, aina välillä elokuvaa vaihtaen ja lisää kipulääkkeitä nappaillen. Jossain kohdassa kyllästyin elokuviin ja otin käteeni Juha Valsteen teoksen Ihmislajin synty. En kuitenkaan löytänyt hyvää lukuasentoa, ja koska mieheni ja tyttäreni sähläsivät jonkun pelin asennuksen kanssa, talossa oli koko ajan älämölöä, enkä oikein pystynyt edes keskittymään lukemiseen. Yhden luvun sain kahlattua läpi paranthropus-suvun apinaihmisistä.

Se hyvä puoli joulupäivässä oli, että asentohuimaus oli tiessään, eikä tullut koko päivänä enää uudestaan. Ei ollut pahaa oloa eikä huimannut. Sain olla pelkän selkäsäryn kanssa.


Tapaninpäivänä selkä alkoi olla sen verran parempi, että pääsin ihan itse jopa sängystä ylös. Aamupalaksi riitti Burana 800 mg. Meksikolainen ruoka ei pahemmin enää maistunut, ja tupakatkin olivat lopussa, joten päätin lähteä käymään kaupassa. Sieltä lähti mukaan tupakka-askin lisäksi jäätelöä. Eihän sitä ihminen muuta näin tapanina edes tarvitse kuin tupakkaa ja suklaajäätelöä!

Mummi soitti, että voisi hakea teinin luokseen. Saisimme laatuaikaa mieheni kanssa ihan kahdestaan. Teini ei suostunut lähtemään mihinkään ilman Kaunoa, joten mummi pyysi, että koirakin saisi tulla. No, pakkasimme sekä koiran että teinin, ja mummi tuli hakemaan, koska minun selälläni ei istuta autossa niin pitkää aikaa, että pääsisimme mummin luokse.


Lopputapanin vietämmekin sohvalla, ihan kahdestaan, syömme jäätelöä ja katsomme jotain erittäin laadukasta viihdettä, eli todennäköisesti jotain ö-luokan elokuvia, ja nauramme sille, miten typeriä ne ovat. En ole edes ajatellut opiskeluasioita, vaan olen pitänyt täydellisen loman. Valsteen kirjaakin luen ihan omaksi ilokseni, en siksi, että se olisi joku kurssikirja, vaikka aihe evoluutiopsykologian opintoja sivuaakin hyvin vahvasti. Vielä, kun pääsisin tästä selkäsärystä kokonaan pois, että voisimme...Gröhöm... Viettää kunnon aviollista elämää, niin sitten kaikki olisi hyvin ja talossa olisi rauha. Vaikka tuleehan se rauha väkisinkin silloin, kun vaimo on vetänyt naamariinsa kourallisen kolmiokipulääkkeitä.


Joulu Kaunon silmin katsottuna


Hassu vuodenaika tämä joulu. Ihmiset käyttäytyvät ihan oudosti, ja tänne raahataan kaikenlaista roinaa, mihin ei saisi koskea. Kaiken lisäksi talo on täynnä erilaisia uusia hajuja. Välillä niitä hajun lähteitä saa maistaakin.

Aamu alkoi sillä, että isi päätti pukea mut johonkin jouluasusteeseen. Oli kuulemma hauska vitsi. Mun mielestä se oli ihan typerää, enkä suostunut olemaan paikoillani, kun äiti yritti ottaa kuvaa. Se haisi ihan isin hielle se jouluasuste. Hulluja noi mun hihnanjatkeet!


Sen jälkeen isi haki ullakolta laatikon, missä oli joku puun näköinen juttu. Sellainen tulee kuulemma jokaiseen taloon aina jouluna, ja siihen pitää laittaa palloja roikkumaan. Mä kävin tonkimassa sitä pallolaatikkoa, ja löysin sieltä ihan hirvittävän kivoja leluja! Ja sain ihan hirveät huudot, kun päätin leikkiä niillä. Miksi tuoda ullakolta leluja tänne, ellei niillä saa leikkiä? Pitäisivät ne siellä ullakolla vain piilossa. Kaikki, mikä on täällä talossa sisällä, kuuluu mun lelurepertoaariin.


Pojat koirapuistossa kertoivat jostain kinkusta. Se on kuulemma hirveän hyvää. Mä odotin koko päivän, että koska sellainen kinkku tulee uunista ulos, mutta eihän meillä mitään sellaista ollut! Pelkkiä rehuja vain palvelusväen ruokapöydässä. Ne on sellaisia ihme ituhippejä. Todella tyrmistyttävää. Se niiden ituruoka haisi niin pahalle, etten viitsinyt edes päivystää siinä pöydän ääressä ja odottaa, että jotain hyvää putoaisi lattialle. Omaan kuppiini mä sentään sain kunnon lihaa.

Sen pallopuun alle laitettiin jotain paketteja. Mäkin sain! Sieltä tuli tosi muheva luu, ja mä söin sen heti. Sen verran oli nälkä, kun en sitä kinkkuakaan saanut.


Mutta sain mä kokea uudenlaisen makuelämyksenkin. Äidillä oli keittiössä joku outo ja kovaääninen kone, mihin se kiinnitti kaksi metallista tikkua. Sitten se kone hurisi ihan hirveästi. Äiti irrotti ne tikut, ja sanoi, että mä voin tulla nuolemaan ne. En ihan tajunnut, että mikä tässä nyt on tämä idea. Ensin mietin, että onkohan tässä koira haudattuna. Uskalsin kuitenkin mennä maistamaan, ja sain nuolla ne molemmat metallitikut. Oli kieltämättä ihan hyvää!



Vähän mua harmitti, ettei paketeissa ollut mulle uutta lelua. Äiti sanoi, että se johtui siitä, että olin saanut ennen joulua jo kolme uutta lelua lahjaksi. Ihan typerä tekosyy! Kyllä hieno koira leluja ansaitsee joka päivä, jos multa kysytään. Ja koska niillä pallolaatikonkaan leluilla ei saanut leikkiä, niin kävin varastamassa keittiöstä sitten itelleni uuden leikkikalun. Vähän aikaa ehdin sen kanssa touhuta, ennen kuin hihnanjatkeet kävivät ottamassa sen pois. On se kumma, kun ei koira saa leikkiä rauhassa.



Nyt on joulu ohitse, ja seuraavaa pitää odottaa kokonainen vuosi. Jos mä vuoden verran olen oikein kiltti poika ja hirveästi anelen, niin saankohan mä silloin kinkkua? Vaikkei mun hihnanjatkeet kinkkua söisikään, niin voisivat ostaa mulle ihan oman kinkun. Sellaisen kymmenenkiloisen. Helposti sellainen pieni pala possua menee lapinkoiran suusta alas.

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Hyvää joulua karvoihin katsomatta!

Jouluaaton kunniaksi tämä blogikin rauhoittuu pariksi päiväksi. Jään juhlimaan joulua ja rauhoitun sen verran, mitä ADHD-aikuinen nyt rauhoittumaan pystyy. Blogi herää henkiin taas joulun jälkeen.

Minun herrasmieskoirani Kauno, minä, mieheni ja tyttäreni haluamme toivottaa kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua! Syökää hyvin ja oman mielenne mukaisesti, nauttikaa ja rauhoittukaa. 

Ja toki hyvää joulua myös kaikille sen ansaitseville eläimille, karvoihin katsomatta! Toivottavasti myös kaikenkarvaiset kaverimme saavat rauhallisen joulun ja monipuolisen joulupöydän, missä on eläinten herkut.


lauantai 23. joulukuuta 2017

Neljä listaa elämästäni

Edinburgh. Tyttäreni juoksemassa Royal Mileä pitkin.

Tänään minut hidasti hetkeksi yllättävä ja järjetön pahan olon tunne. En tiedä, mistä ihmeestä se tuli ja miksi, mutta tulipahan kuitenkin. Mutta olipahan aikaa taas pohtia saamaani joululahjakirjaa ja elämääni listoina siinä samalla, kun yökkäilin sohvalla ja yritin saada pahaa oloani edes jotenkin pois.

Aloitin, jälleen kerran, helposta listasta, mikä ei pahemmin miettimistä vaatinut: Parhaimmat näkemäni elokuvat. Tämä on todella helppo lista tehdä!

1. Unelmien sielunmessu
2. Epäillyt
3. Apocalypto
4. Fight Club
5. Tuulen viemää
6. Amistad
7. Piano
8. Fargo
9. Seven
10. Poika raidallisessa pyjamassa

Venetsia.

Kyllä, rakastan elokuvia, missä on yllättävä ja surkea loppu. En tiedä miksi. Tarvitsen katarsiksen, jotta pystyisin nauttimaan elokuvasta. Olen ehkä Aristoteleen uudelleen ruumiillistuma tai jotain, koska pidän tragediaa "ylhäisempänä" lajina kuin komediaa.

Toinen lista on melkein yhtä helppo. vaatii vain vähän miettimistä: Ominaisuudet, joita arvostan ihmisissä.

1. Luotettavuus
2. Rehellisyys
3. Täsmällisyys
4. Huumorintaju
5. Kyky nauraa itselle
6. Eläinrakkaus
7. Älykkyys
8. Ystävällisyys
9. Joustavuus
10. Avoimuus

Gullfossin vesiputous Islannissa.

Kolmannen listan kohdalla joudun sitten oikeasti miettimään: Onnistuneimmat lomani. Meillä on takana monia lomia, onnistuneita ja epäonnistuneita. Sain lopulta aikaiseksi tällaisen listan.

1. Kesälomamatka Islantiin
2. Syyslomamatka Rovaniemelle
3. Syyslomamatka Edinburghiin
4. Talvilomamatka Riikaan
5. Joululomamatka Saimaan kylpylään (en ikinä tule unohtamaan sitä ihanaa suolasaunaa)
6. Kesäloma 2015 (sen kesän aikana tapahtui monta aivan uskomattoman ihanaa ja hullua asiaa, täysin unohtumaton kesäloma kaiken kaikkiaan)
7. Syyslomamatka kylpylähotelli Päiväkumpuun (siellä erään henkilön minulle pitämän "puheen" vuoksi ymmärsin olevani ADHD-oireinen, ja se diagnoosi pelasti elämäni)
8. Talvilomamatka Venetsiaan
9. Joululomamatka Tukholmaan
10. Benelux-maiden ja Ranskan kierto kesälomalla

Calais'n ranta.

Teen vielä neljännen listan: Kuulemani kohteliaisuudet. Ehkä minun pitää opetella enemmän sitä ajattelua, että minussakin on olemassa niitä hyviä asioita. Niitä tulee ajateltua aivan liian harvoin. Pitkän pähkäilyn ja "olen itsekäs paska"-ajatusten jälkeen sain kuin sainkin aikaiseksi kymmenen kohdan listan asioista, mitä minulle on joskus sanottu.

1. Kauniit silmät
2. Kaunis hymy
3. Älykäs
4. Hyvä kirjoittaja
5. Hyvä äiti Kaunolle
6. Hyvä opettaja
7. Aikaansaava ihminen
8. Hyvä organisointikyky
9. Hyvällä tavalla hullu
10. Ei missään mielessä perinteinen tätihahmo (tämä vasta onkin kohteliaisuus, oikeasti!)

Päiväkummussa, tyttäreni melomassa Lohjanjärvellä.

Minulla on vieläkin hieman outo olo siitä, että olen joutunut löytämään itsestäni hyviä asioita, sillä eihän niitä saisi ajatella. Se on itsekästä. Ei ihminen saa ajatella itsestään mitään hyvää. Vai oliko se nyt taas sitä suomalaista ajattelutapaa?

Ehkä nämä listat riittävät tälle kertaa. Valmistaudun huomiseen koitokseen ja jouluaattoon. Minulla on sentään niin paljon tehtävää kuin nachopellin väsääminen ja jälkiruuan leipominen. Muuta en sitten aiokaan tehdä. Paitsi viedä koiran ulos ja leikkiä sen kanssa, kuten kunnon koiranomistaja tekee.