Aurajoen sinttisushi ja voimakuvat

Tuijotan vanhan mieslääkärin kirkkaansinisiä silmiä: “Et sä kyllä töihin voi mennä, kun et sä pysty puhumaan kunnolla. Saat olla loppuviikon kotona paranemassa”. Pahus! Taas sairauslomaa. Kurkunpään- ja poskionteloiden tulehdus, ei sen vakavampaa. Kotilomaa se silti vaatii. Sohvaa, teetä, hunajaa, koiran rapsuttamista. Tylsää! Paitsi koiran rapsuttaminen, mikä on ihanaa ja rentouttavaa.

Tulen kotiin. Olen kiukkuinen, kun en saa taaskaan tehdä mitään. Päätän tilata Sushipandasta grillatun sushilajitelman, ihan vain siksi, etten jaksa tehdä ruokaa, minulla on nälkä, ja erityisesti siksi, koska voin tilata sushia suoraan kotiin kannettuna. Olen etuoikeutettu.

Tarvitsen tekemistä, etten tylsisty. Nettikauppojen selaaminen joululahjaostoksia varten on eräs tapa tappaa hitaasti kuluvaa aikaa, mutta suhteellisen kallis sellainen. Mietin, voisinko tehdä jotain hyödyllisempää. Jotain, mikä veisi ehkä opintojani eteenpäin.

Kaivan hyllystäni Karvaterapiaa-kirjan. Siinä on lopussa lista niistä opinnäytetöistä, mitkä on tehty eläinavusteisuudesta (kirjan julkaisuhetkeen mennessä). Listasta löytyy paljon töitä lukukoirista sekä koirista koulutyössä. Tällaisesta aiheesta olisi helppoa tehdä opinnäytetyö, mutta miksi tehdä työ asiasta, mistä on jo tehty monta opinnäytetyötä? Miksi keksiä pyörä sata kertaa uudestaan?

Otan uuden välilehden. Kirjoitan Googleen: Eläinavusteinen voimauttava valokuvaus. Saan yhden tuloksen: Yritys, mikä tuottaa kyseistä palvelua. Loput hakutulokset liittyvät joko pelkästään eläinavusteisuuteen tai voimauttavaan valokuvaukseen. Muuta yhdistelmää en löydä aiheesta. Karvaterapiaa-kirjassa on yksi, hyvin lyhyt luku aiheesta.

Kaivan käsilaukustani röökiaskin, ja menen parvekkeelle tupakalle. Tämä epäterveellinen ja keuhkoni tuhoava tapa auttaa minua ajattelemaan. Tässäkö on aihe, mistä teen toisen opinnäytetyöni? Aihe, mistä ei ole kirjoitettu. Aihe, mistä ei juurikaan löydy lähdekirjallisuutta, vaan sitä joutuisi kaivamaan.

Ja missä se helvetin sushi viipyy? Minulla alkaa olla jo todella kova nälkä.

Tumppaan tupakan. Tutkin vielä kerran Googlen hakutuloksia. Ei mitään uutta auringon alla. Eikä edelleenkään tämän enempää tekstejä juuri tästä aiheesta. Alan kokea suorastaan suureksi velvollisuudekseni sen, että kirjoitan tästä aiheesta lisää. En ole käynyt, vielä toistaiseksi, voimauttavan valokuvauksen vuoden kestävää koulutusta, mutta olen kyllä käynyt erään viikonloppu”kurssin”, missä tutustuttiin voimauttavan valokuvauksen menetelmään. En ole mestari, mutten ole myöskään noviisi. Uskon selviytyväni.

Samalla tulevaisuudensuunnitelmani alkavat selkiytyä. Tässä voisi olla pieni osa sitä, mitä tuleva minäni haluaa tehdä koko lopun elämänsä. En usko, että tästä kokopäiväisen työn saa, ja että sillä tienaisi jokapäiväisen leivän ja viinin (alan kuulostaa alkoholistilta), mutta kuka sanoo, että työtä pitäisi aina kokopäiväisesti tehdä. Mukava lisä kokopäivätyön oheen, tai osaksi muuta valmennus- ja terapiatarjontaa. Jos minusta nyt joskus terapeutti tulee. Tällä koulutuspohjalla en pysty tarjoamaan minkään asteista terapiaa, sillä olen vain pelkkä, vaivainen erityispedagogi.

Olen tyytyväinen päätökseeni. Näin teen.

Ja missä helvetissä se sushi on? Kalaanko se lähtivät? En huoli Aurajoen sinttejä sushiini. Saavat laittaa sinne laadukkaampaa kalaa kuin mutapohjaisesta joesta pikaisesti pyydetyt, piikkiset sintit.

Tulihan se sushi, vihdoin ja viimein! Ja se oli herkullista.

Tositoimiin?

Uskallanko? Olenko valmis? Olenko varma? Olenko varmasti tarpeeksi hyvä?

Uskalsin. Tein. Laitoin.

Klikkasin lähetä-painiketta, ja sinne se katosi bittiavaruuteen. Pian saan kuulla, hyväksytäänkö minut vai ei. Yhdistysten jäsenyys ei ole itsestään selvä asia, joten siksi jännittää ja pelottaa. Etenkin, koska olen vasta matkalla. Matkani on jo puolivälissä, mutta silti vielä kesken. Paljon on vielä opittavaa ja tehtävää, ennen kuin olen valmis. Valmis nepsy-valmentaja.

Muut yhdistykset eivät ota opiskelijajäseniä: Jotta sinut voidaan hyväksyä, sinun pitää olla valmistunut. Ounas ry saattaa hyväksyä myös opiskelijat. Saattaa! Ehkä. Mahdollisesti. Paljon jossittelua. Fakta on kuitenkin se, että mitään ei saa, ellei yritä. Nyt olen yrittänyt. Eikä yrittänyttä edelleenkään laiteta (mihin?).

Koen olevani sen verran edistynyt opinnoissani, että voin mainostaa nepsy-osaamistani. Tietotaitoani tukee erityispedagoginen pohjakoulutukseni sekä vapaaehtoistyö vammaisyhdistyksessä. En voi olla kovinkaan huono. Paitsi että aina on joku, jonka mielestä olen huono. Mutta sen jonkun ei tarvitse ostaa minulta palveluita! Nepsy-valmentajia on muitakin kuin minä.

Nyt odotan jännityksellä, mitä Ounas ry vastaa minulle. Haluaako se minut jäsenekseen. Ellei halua, se tarkoittaa sitä, etten ole vielä tarpeeksi valmis.

Kovaa osaamista

Satuinpa ihan vahingossa törmäämään #kovaaosaamista-kampanjaan. Tämän kampanjan idea iski minuun kuin nyrkki Rocky Balboan silmään. Siksi haluankin kertoa teille kampanjasta, haastaa teidät osallistumaan sekä kertoa itse, mitä olen oppinut.

Suomessa tehdään vapaaehtoistyötä väkilukuun nähden todella paljon. Vapaaehtoistyötä voidaan tehdä harrastustoiminnassa, mutta myös yhdistyksissä ja järjestöissä. Itse teen tärkeää vapaaehtoistyötä Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistys Aisti ry:lle sekä hallituksen jäsenenä että vertaistukiohjaajana.

Työnantajat eivät kuitenkaan ymmärrä hyödyntää vapaaehtoistoimijoiden tietotaitoa, eikä vapaaehtoistyön tekemistä arvosteta. Vaikka vapaaehtoistyö lukisikin ansioluettelossa, sen merkitystä ei ymmärretä. Myös vapaaehtoistyö kartuttaa osaamista, sen ohessa pääsee verkostoitumaan ja luomaan suhteita, ja mikä parasta, se auttaa pitämään mielen virkeänä. Esim. pitkän työttömyyskauden aikana vapaaehtoistyö pitää ihmisen aktiivisena.

Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä yhteiskunnallista merkitystä, mikä vapaaehtoistoiminnalla on! Vaikka omakehu tässä nyt vahvasti haiseekin, väitän kuitenkin, että ilman Aistia ja meidän erittäin aktiivista toimintaamme Turun seudulla ei olisi läheskään tätä määrää erityislapsille ja heidän perheilleen suunnattua toimintaa kuin mitä nyt on. Ja kaikki kiitos kuuluu tietenkin vapaaehtoisille toimijoille!

Mitä olen oppinut oman vapaaehtoistyöurani varrella? Mitä olen saanut? Miten vapaaehtoistyö on kehittänyt tietotaitoani? Kampanja pyytää listaamaan seitsemän asiaa. Voisin varmasti listata enemmänkin, sillä olen saanut ja oppinut paljon. Listaan kuitenkin vain ne seitsemän tärkeintä asiaa.

1. Nepsy-tietous

Olen istunut lukemattomissa koulutuksissa ja tapaan jatkuvasti kaikenlaisia neurokirjon ihmisiä. Väitän, ettei Turusta löydy montaakaan ihmistä, jolla olisi yhtä laaja ja monipuolinen tietämys ADHD-asioissa kuin mitä minulla on (paitsi tietenkin niillä muilla vapaaehtoistoimijoilla, jotka ovat istuneet samoissa koulutuksissa).

2. Verkostot

Vapaaehtoistoimintani aikana minulle on ehtinyt kehittyä runsas verkosto asiantuntijoita, kokemusosaajia, liittojen ihmisiä ja muiden yhdistysten toimijoita. Jos haluan saada jotain aikaiseksi, jos haluan vaikuttaa, jos haluan tehdä aloitteen, jos haluan saada johonkin asiaan julkisuutta, tiedän heti, keneen ottaa yhteyttä. Eikä se ole Iltalehti.

3. Lakipykälät

Yhdistystoimintaa säätelevä laki on väkisinkin tullut tutuksi. Tiedän, mitä kaikkea hallitukselta vaaditaan, mitä jäsenet voivat tehdä, millaisia kaikkia papereita vaaditaan jne. Olen oppinut myös käyttämään Finlexiä sujuvasti.

4. Organisointitaito

Kun järjestää vertaistuki-iltoja, seminaareja, koulutuksia, risteilyjä ja ties mitä muuta, saa kokemusta siitä, miten järjestät tapahtuman muutamalle sadalle hengelle. Organisointitaitoni on kehittynyt huippuunsa, ja tällä hetkellä minusta tuntuu, että pystyn organisoimaan ihan mitä vain, eikä mikään seminaari tai tapahtuma ole liian suuri, ettenkö pystyisi järjestämään sitä.

5. IT- ja some-taidot

Koska olen yhdistyksemme tiedotusvastaava ja ylläpidän yhdistyksemme verkkosivuja, hallitsen erittäin todennäköisesti keskimääräistä paremmin erilaiset some-kanavat. Osaan hyödyntää somea monipuolisesti tiedotus- ja mainostusvälineenä. Olen oppinut myös ylläpitämään ihan oikeita verkkosivuja, vaikka alussa ajattelinkin, ettei minusta siihen ole. Olin väärässä! Kyllä minä osaan. Ja harjoittelemalla tulen koko ajan entistä paremmaksi.

6. Yhteistyötaidot

Tapaan vapaaehtoistyössäni jatkuvasti erilaisia ihmisiä. Kaikkien kanssa minun täytyy löytää se kultainen keskitie. Olen oppinut olemaan joustava ja ajattelemaan asioita myös muiden näkökulmasta.

7. Ymmärrys

Me olemme kaikki erilaisia, mutta vasta yhdistystoiminnan kautta olen ymmärtänyt, miten erilaisia me kaikki todella olemme. Jokainen ihminen on arvokas sellaisenaan, ja jokainen tulee kohdata hänen arvonsa mukaisesti. Vaikka ihmiseltä puuttuisi puhekyky, se ei tee hänestä yhtään sen arvottomampaa: Se vain tekee hänestä erilaisen. Ja erilaisuus on rikkaus! Maailma olisi järjettömän tylsä paikka, jos me kaikki olisimme samanlaisia.

Tässä olivat minun seitsemän asiaani. Mitkä ovat sinun?

Juoksevia haista paska-ajatuksia

Tytär lähti treeneihin. Talo on hiljainen, ellei oteta lukuun kummallista porinaa. Se porina kuuluu jalkakylpylaitteesta. Hieronta ja poreet pitävät suhteellisen kovaa meteliä, muttei se haittaa nyt. Minä yritän nauttia. Huomio: Yritän!

Ensimmäinen ilta kahteen viikkoon, kun saan istua sohvalla. Ensimmäinen ilta, kun minulla ei ole kiire mihinkään! Saan katsoa rauhassa televisiota, juoda samppanjaa ja antaa jalkojeni lillua lämpimässä vedessä.

Alkaa melkeinpä jo ahdistaa, kun ei ole mitään tekemistä. Eikö kukaan todellakaan kaipaa minua missään? Eikö ihan oikeasti ole mitään, mitä pitäisi tehdä? Ei ole. Totuus, mikä on tässä vaiheessa stressitasoa suhteellisen vaikea käsittää. Mieli ei pysty pysähtymään, koska se on ollut aivan liikaa liikkeessä. Ja ADHD-aikuisella se mieli on jo luonnostaankin levoton.

Alan pohtia opinnäytetöitäni. En ole aloittanut vielä kumpaakaan, vaikka ideoita onkin, ja myös teoriakirjallisuutta. Alkaa iskeä paniikki. Onko kohta jo liian myöhäistä? Ehdinkö tehdä ne, sillä palautus on jo toukokuussa? Alan pohtia myös opinnäytetöideni aiheita. Ovatko ne ihan järkeviä? Voisinko saada paremman opinnäytetyön aikaiseksi valitsemalla toisen aiheen? En ole tekemässä tohtorinväitöskirjaa, mutta haluan saada tehtyä opinnäytetöistä kuitenkin hyvät. Ehkä jopa sellaiset, mistä voisi olla iloa jollekin joskus tulevaisuudessa. Pro gradu-työni oli jo yksi haista paska-työ, vaikka sainkin siitä arvosanaksi parhaimman mahdollisen: Siitä ei kuitenkaan ole mitään iloa kenellekään, eikä se tuo uutta tietoa missään määrin mihinkään. Eli se on haista paska-työ. En haluaisi tehdä enää uusia haista paska-töitä.

Televisiossa pyörii Panin labyrintti. Kaadan toisen lasillisen samppanjaa. Jalat ovat lilluneet tarpeeksi kauan, joten sammutan kylpylaitteen, kuivaan jalkani ja rasvaan ne. Ne tuntuvat kevyiltä. Olen onnistunut siinä, etten ole tehnyt mitään konkreettista. Ajatustyötä en ole pystynyt estämään. Sille, joka pystyy estämään ADHD-oireisen henkilön ajatusten juoksun, sille henkilölle annan mitalin! Ehkä jopa kaksi.

Elokuva loppuu. Tytär palaa kotiin. Iltapala, iltatoimet. Sen jälkeen saakin mennä nukkumaan. Saavutin sen tavoitteeni, etten tehnyt tänään mitään ruumiillista. Se, että tein ajatustyötä senkin edestä, annettakoon minulle anteeksi. En kuitenkaan voi sille mitään, että minulla on ADHD ja enemmän ajatuksia yhdessä minuutissa kuin mitä nenteillä on viikossa.

Burnout-Baby

Kotisohva. Lattialla melkein purettu matkalaukku. Kaikki on melkein hyvin.

Viikonloppu on ollut pitkä. Kuuden tunnin junamatka Kuopioon, toinen kuusi tuntia takaisin. Koulutuspäivä yhdistysten hyvästä hallintotavasta, sekä sen jälkeen ADHD-liiton syyskokous. Vaikka viikonloppu oli raskas, se antoi myöskin paljon! On aina suuri ilo tavata ihmisiä ympäri Suomenniemen: Ihmisiä, joilla on sama tavoite kuin mitä itsellä on. Harmi, että tapaamme niin harvoin pitkien välimatkojen takia.

Huomenna palaan taas normaaliin arkeen. Töitä, kodinhoitoa, opiskelua ja yhdistystoimintaa. Huomenna on myös Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden kahden oppimistehtävän viimeinen palautuspäivä. Olen palauttanut ne jo aikoja sitten, mutta ihan pakko käydä vielä Moodlessa varmistamassa, että ne todella ovat siellä. Ovat ne.

Vatsaan sattuu aivan tuhottomasti. Välillä käperryn sikiöasentoon ja huudan tuskasta. Pelkään, etten ehkä kuolekaan kipuun, koska se on niin järkyttävän kova. Onko tämä nyt merkki jostain? Siitä, että olen ollut liikaa menossa ja liian vähän kotona? Vai siitä, että olen huolehtinut kaikesta muusta, mutten itsestäni? Olen syönyt eilen kunnollisen aterian, ensimmäisen sitten kahteen viikkoon, koska ei ole ollut aikaa valmistaa ruokaa, saati sitten syödä sitä. Kahden viikon ajan olen elänyt pakaste- ja pikaruoalla. Tänään lähdin Kuopiosta niin aikaisin, etten ehtinyt hotellin aamiaiselle: Söin junassa sämpylän, ja nyt illalla iltapalaksi nuudelikeiton. En jaksa tehdä ruokaa. Jospa vatsani ei tykkää nuudelikeitosta. Tai siitä, etten ole syönyt kunnolla niin pitkään aikaan. Tai sitten vatsani ei pidä siitä, että olen kokenut viime aikoina aikamoista stressiä.

Pitäisikö kuunnella vatsaa?

Vilkaisen kalenteriani. Ei mitään yhdellekään illalle ensi viikon aikana. Suorastaan kuulen, miten vatsani huokaisee helpotuksesta. Ehkä pidän kalenterini tällaisena: Tyhjänä. Kerrankin!

Kuulen keittiöstä tyttäreni kikatuksen. Hän syöttää koirallemme nakkeja. Kunhan tämä vatsakipu tästä laantuu, heitän ulkovaatteet niskaan ja lähden koiran kanssa lenkille. Ihan sama, onko koiralla hätä vai ei: Ulosmeno on kahdenkeskistä aikaa, ja minulle hyvä keino ohjata ajatukset muualle. Juuri nyt tarvitsen tyhjää päätä ja kivutonta vatsaa, jotta voin jatkaa eteenpäin.

Opinko tästä stressistä ja vatsakivusta jotain? Todennäköisesti en. Viimeistään ensi vuoden alussa valitan taas, miten kalenteri on tupaten täynnä tapaamisia enkä ehdi enkä jaksa. Opinko ikinä? Todennäköisesti en. Mutta olen selvinnyt jo kahdesta burnoutista, joten selviän kyllä useammasta.

Alfa, omega ja lauma lampaita

Rauhalahti näyttäytyy edessäni hieman erilaisena kuin viimeksi. Lunta ei ole paljon, mutta sen verran, että se peittää maan. Puiden oksat ovat hieman taipuneet lumen painosta. Hiekotus rapisee lenkkareiden alla, kun kävelen mäkeä ylös huoneistohotellille.

Pienessä kaksiossa on lämmintä. Kämppikseni ei ole vielä tullut. Saan hetken olla itsekseni. Rojahdan punaiselle sohvalle ja avaan telkkarin. Sieltä ei tule mitään. Miksi edes odotin, että sieltä tulisi jotain?

Nousen ylös ja menen terassille tupakalle. Tuijotan tähtitaivasta. Näkeeköhän sulhaseni samat tähdet? Olenko niin kaukana? Tulee ikävä, ja haluaisin rutistaa häntä. Tumppaan tupakan ja menen takaisin sisään. Varpaani ovat kohmeessa.

Tutkin illan ohjelmaa: Omega-orkesteri ja kuningattaret. Olen oman elämäni kuningatar, enkä tarvitse toisia kuningattaria. Ja koska pidän itseäni enemmän alfa- kuin omega-ihmisenä, päätän jäädä illaksi huoneeseeni. Kämppis tulee parin tunnin päästä seurakseni.

Huomenna ADHD-liiton kokous. Saan vaikuttaa. Sitä varten tänne tultiin! Sen jälkeen ruokaa ja oravaseuraa. Ehkä muutama nenttikin. Sunnuntaina kotiin, takaisin rakkaideni luokse.

En näe ikkunasta tähtitaivasta. En voi laskea tähtiä punaiselta sohvalta. Tällä kertaa voisin alkaa laskea lampaita.

Kuplamatkustaja

Liian isoissa verskoissa näkyvät lilat ja vihreät maalitahrat. Ne eivät haittaa minua. Jos haittaavat muita, se on heidän häpeänsä. Valkoisten pääkallokuulokkeiden läpi kuuluu rääkymistä. Alexi Laiho örisee. Ilman Laihon örinää tämänhetkinen olotilani olisi tukalampi. Suomalaisen hevimiehen örinä auttaa sulkemaan muun maailman ulkopuolelle, ja sulkemaan minut omaan pieneen kuplaani, mihin ei pääse kukaan muu. Tarvitsen tätä kuplaa selvitäkseni sosiaalisesti kuormittavista tilanteista, ja juuri tällä hetkellä olen sellaisessa.

Tsugutsugutsugu, sanoo juna. Lumettomat pellot ja lehdettömät metsät kiitävät ohitse, vaikka itse tunnun istuvan paikoillani, kuplani sisässä. Valtion rautateiden moderni metalliputkilo kuljettaa minua kohti Kuopiota: Kalakukkojen, noiden epäsikiöeläinten, pääkaupunkia. Tupaten täyteen tungetut vaunut, vieraat ihmiset ympärillä ja epämääräinen sorina kuormittavat ja ahdistavat neurologisesti viallista päänsisäistä solumössöäni, mitä aivoiksi kutsutaan. Siksi tarvitsen kuplaani, jotta selviän tästä kuuden tunnin metalliputkilohelvetistä saamatta kunnon ahdistuskohtausta.

Liian isot verskat täynnä värikkäitä maalitahroja sekä löysä Delainin toppi eivät tunnu vakuuttavan vastapäätä istuvaa kahta siistiä ja tiukkaa pukumiestä. He katsovat metallista olemustani hullunkurinen ilme kasvoillaan. Mitäköhän tapahtuisi, jos kertoisin heille, että tämä homssuisen näköinen peikkotyttö meikittömän olemuksensa kanssa on, itse asiassa, korkeakoulutettu yksilö, jolla on arvostettu ammatti, hän tekee tärkeää vapaaehtoistyötä, ja on lähdössä kalakukkokaupunkiin vaikuttamaan? He eivät ehkä heti uskoisi, mutta väliäkö sillä. Kuuden tunnin junamatka on huomattavasti miellyttävämpi kokea liian löysät verskat jalassa kuin tiukka puku päällä. Sitä paitsi, en halua keskustella kenenkään kanssa. Sosiaalinen kyvykkyyteni rajoittuu tällä hetkellä vain ja ainoastaan siihen, että pystyn juuri ja juuri istumaan tämän metalliputkilon sisällä, omassa kuplassani.

Tampere. Manse. Mansesteri. Junanvaihdon välissä imen valkoista syöpäkäärylettä posket lommolla. On selvittävä Pieksämäelle asti ilman nikotiinia. Mietin, miksi olen tehnyt elämästäni tieten tahtoen hankalaa: Tupakointikielto on tehnyt elämästäni asteen verran vaikeampaa, etenkin reissun päällä. Ehkä harkitsen ainakin vähentämistä, ellen kokonaan lopettamista, jotta kiireisestä elämästä voisi tulla taas hivenen helpompaa.

Väsyttää. Yöunet jäivät taas kesken. Ensi yönä nukun Rauhalahden kylpylän inisevissä sängyissä. Juurihan minä sellaisessa viikon verran makasin, nyt saan viettää viikonlopun, taas kerran, sängyn ininässä. Tieto inisevistä sängyistä ei mitenkään paranna väsynyttä oloani. Mieluummin nukkuisin sulhaseni vieressä, omassa jenkkisängyssäni, rakas Kaunoni keskellämme viemässä kaiken nukkumistilan. Mutta koska olen valinnut sen, että haluan vaikuttaa, niin tänä viikonloppuna nukutaan ininää kuunnellen. Perkele.

Tsugutsugutsugutsugu. Olen istunut jo ikuisuuden Valtion rautateiden metalliputkilossa. Loputtomalta tuntuva matka jatkuu vielä monta tuntia. Juna puksuttaa, pukusedät hölisevät, ravintolavaunun täti kuuluttaa päivän erikoiset ja pyytää kaikkia kahville. En juo kahvia, enkä halua teetäkään. En halua juuri nyt mitään, paitsi olla kuplassani. Kuopiossa kuplani puhkeaa, mutta nyt haluan sulkea muun maailman pois ympäriltäni ja olla vain itseni kanssa.

Pellon päällä on hento lumipeite. Tumma aurinko alkaa laskea, ja maisema pimenee entisestään muutenkin hämärän päivän jälkeen. Olen yksin valtavassa metalliputkilossa, viidensadan muun ihmisen kanssa. Kuplani seinät vahvistuvat. Kohta nukahdan.

Unien ihmeellinen maailma, osa 16

Olin ryyppäämässä lapsuudenystäväni kanssa. En ole nähnyt häntä vuosikausiin. Jostain syystä saimme idean, että lähdemme ryyppyillan jälkeen ajamaan mökillemme Paraisille. Mukanani oli musta labradorinnoutaja, joka oli unessa minun koirani.

Aamulla heräsin karmeassa krapulassa, ja ihmettelin, miten ihmeessä olimme edes saaneet niin tyhmän idean, että lähdemme kännissä ajamaan mökille. Ihmettelin, missä Kauno on, koska mukana oli vain tämä labbis, eikä Kaunoa ollenkaan. Ystäväni muistutti minua, että Kaunoa ei otettu mukaan, koska äitini oli kieltänyt. Siskoni mielestä Kauno oli liian raju, eikä hän halunnut Kaunoa mökille silloin, kun hänen lapsensa ovat siellä.

Äitini ajoi mökin pihaan. Juoksin ulos huutamaan hänelle, että mitä ihmeen paskaa tämä on. Toinen koira hyväksytään, mutta toista ei. Kauno on maailman kiltein koira, enkä aio syrjiä Kaunoa tällä tavalla. Äitini korosti, että se oli siskoni toive. Hyppäsin autoon ja huusin, että käyn hakemassa Kaunon. Äitini mielestä se oli huono idea, sillä matka olisi pitkä. Huusin auton ikkunasta, ettei sillä ole mitään väliä: Minä haen rakkaan koirani ja piste.

Ajoin Naantaliin hakemaan Kaunoa (olen kyllä syntynyt Naantalissa, mutten ole asunut siellä enää 25 vuoteen). Laitoin Kaunon takapenkille ja lähdin ajamaan. Erään pellon kohdalla koin deja-vu-elämyksen, ja mietin, että olen nähnyt saman kauriin samalla pellolla monta kertaa, ja monesti miettinyt, että pitäisi pysähtyä kuvaamaan tuo kauris. En ollut kuitenkaan ikinä tehnyt sitä.

Kauno alkoi puhua minulle. Hän sanoi, että hänellä on jano ja huono olo. Pysähdyin antamaan hänelle vettä. Sen jälkeen olimmekin jo mökillä. Siskoni oli tullut lapsineen paikalle, ja juttelin kummityttöni kanssa. Hän on neljä, mutta hän puhui politiikasta käyttäen sivistyssanoja. Kysyin siskoltani, johtuuko se siitä, että annoin kummitytölleni lahjaksi sivistyssanakirjan.

Sen jälkeen herätyskello herätti.

En ikinä maailmassa syrjisi näin suloista koiraa! Enkä kyllä muitakaan koiria.

Fyysinen kosketus kirkkoveneessä - Rakkautta kauneimmillaan

Noitapadassa palaa kynttilä. Lasissa on oravaristeilyltä ostettua hyvää kuohuviiniä. Teini kiekuu kännykkäänsä omassa huoneessaan, ja paskainen räkätys kaikuu läpi kerrostalomme seinärakenteen. Kaunolla on päässään tötterö, ja hän yrittää epätoivoisesti rapsuttaa korvaansa, siinä onnistumatta. Hanurini painaa sohvatyynyä painovoimasta johtuen.

Tuijotan kahta miestä, jotka istuvat telkkarin edessä, kummallakin rahi hanurinsa alla, kummallakin kädessään pelikonsolin ohjain. Telkkarissa vilkkuu joku hirveän hieno ja tärkeä räiskintäpeli, miehet huutavat innoissaan ja välillä kiroilevat. Koen itseni vanhanaikaiseksi, koska en ymmärrä näin tärkeän ja hienon räiskintäpelin tarkoitusta miesten elämässä. Toinen miehistä on sulhaseni, toinen on tuttavamme Juhani. Hän on tullut meille viettämään miellyttävää iltaa. Tai no, miesten mielestä miellyttävää iltaa. Omasta mielestäni miellyttävään iltaan ei kuulu räiskintäpeli, missä revitään päitä irti, mutta minä nyt olenkin vanhanaikainen.

Kaunon sairausloman takia keskustelulenkit Juhanin kanssa ovat tauolla, mutta onneksi minulla sattuu olemaan sulhanen, joka on vähintään yhtä nörtti kuin Juhani. Saamme jatkettua Juhanin kanssa keskusteluja ihan näin muutenkin, ilman koira-avusteisuutta. Koska tyttäreni on kotona, samoin sulhaseni, emme mene tänään hirveän henkilökohtaisiin asioihin, emmekä käy läpi asioita todella syvällisesti. Teen Juhanille pienen haastattelun asioista, mitkä saavat hänet hyvälle tuulelle. Tosin ensin miesten pitää lopettaa pelit ihan hetkeksi, jotta pystymme keskustelemaan.

Annan Juhanille kynän ja paperia. Pyydän häntä listaamaan ne asiat, mitkä saavat hänet hyvälle tuulelle ilman, että hän miettii kovin pitkään. Juhani, kuten on huomattu, on huumorimiehiä. Hän piirtää aivan ensimmäisenä kirkkoveneen kuvan paperiin. Sulhaseni räjähtää paskaiseen nauruun. Nyt meillä on talossa kaksi räkättävää oravaa, kun se teini räkättää edelleenkin siihen kännykkäänsä. Totean, ettei sillä juurikaan väliä ole, millä metodilla lista tehdään; kyllä sen saa tehdä piirtämälläkin. Juhanin tuntien en ole laisinkaan yllättynyt, että tämä oli ensimmäinen asia, mikä hänelle tuli mieleensä.

Piirroksen jälkeen alkaa totinen ajatustyö. Juhani alkaa kirjoittaa. Lista ei ole kovin pitkä, mutta se ei ole tarkoituskaan. Pääasia on se, että asiat, mitkä Juhani mainitsee, tulevat hänelle mieleen ilman, että niitä tarvitsee miettiä pitkään. Kun lista on valmis, käyn sen läpi. Siinä lukevat mm. halaus, passaus, helliminen ja hyväily. Kysyn Juhanilta, huomasiko hän itse, että iso osa listasta on fyysisiä asioita, mukaan lukien piirros. Hän miettii hetken, ja sanoo sen jälkeen, ettei hän kirjoittaessa asiaa ajatellut, mutta nyt hän huomaa sen. Puhumme hetken aikaa Gary Chapmanin kirjasta Rakkauden kieli, ja siitä, miten Juhanilla vaikuttaa olevan ensisijaisena rakkauden kielenä fyysinen kosketus. En ole ihan varma, kuuluuko ihmisen rakkauden kielen etsiminen nepsy-valmentajan tehtäviin, vai kuuluisiko se pikemminkin parisuhdeterapeutin tehtäviin, mutta tulipa nyt tehtyä sekin! Löysin Juhanin rakkauden kielen.

Listassa on myös muutakin kuin fyysisiä asioita, kuten hymy, onnistuminen, yhteisen ajan vietto ja nauru. Juhani, kuten sanottua, on huumorimiehiä, ja hän pitää ihmisten hauskuuttamisesta. Juhanille on tärkeää, että ihmisillä on hauskaa ja hyvä olo. Hymystä näkee hyvän olon. Myös ajan vietto yhdessä ystävien ja tärkeiden ihmisten kanssa on tärkeää. Juhani tarkentaa, että yhteinen aika on laaja käsite, ja se tarkoittaa kaikkea mahdollista aina pelien pelaamisesta siihen, että keskustellaan filosofisesti.

Sulhaseni kommentoi rahiltaan, että haluaa minulta vastaavanlaisen listan. Päätämme tehdä sellaiset yhdessä sen jälkeen, kun Juhani on lähtenyt kotiinsa. Mutta sitä ennen miehet repivät vielä pari päätä irti, ja minä nautin lasin kuohuviiniä. Ja kuuntelen, kun se teini räkättää edelleenkin siihen kännykkäänsä.

Hullun oravan tuuria

Nyt voin rehellisesti sanoa olevani väsynyt! Rankka putki alkaa painaa päälle. Tänään tuntui oikeasti siltä, että romahdan enkä jaksa enää.

En edes muista, milloin olisin viimeksi vain tullut töistä kotiin. Istunut sohvalla, rapsuttanut koiraa, tuijottanut liekkiä ja juonut lasillisen hyvää viiniä. Jokaisena iltana on ollut jotain, ja kun olen kotiutunut, on vielä suunniteltava seuraavan päivän tunnit. Ei aikaa unelle, ei aikaa kunnolliselle ravinnolle, ei aikaa rauhoittua. Vaikka olenkin maailman “resilientein” ihminen, tämä alkaa olla minullekin jo liikaa.

Työpäivä meni tänään enemmän tai vähemmän päin sitä itseään. Olin väsynyt vähistä ja pätkittäisistä yöunista johtuen, mutta eivätpä tainneet opiskelijatkaan virkeimmillään olla. Kaikilla oli enemmän tai vähemmän huono päivä. Yhdelle ryhmälle jouduin räjähtämään kunnolla. Teen sitä harvoin, mutta tänään se tapahtui. En räjähtänyt suotta, vaan hyvästä syystä. Ehkä opiskelijat oppivat tästä jotain.

Tulin kotiin kauhealla kiireellä, sillä olin sopinut treffit erään ihmisen kanssa ja olin vielä lupautunut menemään illaksi puhumaan Tyttöjen taloon. Ensimmäinen “treffikumppanini” oli myöhässä. Todella reilusti myöhässä. Niin myöhässä, että meinasin itse myöhästyä Tyttöjen talosta!

Pelkäsin, etten löydä parkkipaikkaa ajoissa, ja olisin toden teolla myöhässä tapaamisesta. Onneksi sain parkkipaikan ihan Tyttöjen talon vierestä. Nousin autosta ja kävelin maksumaatille katsomaan EasyParkin aluekoodin. Sitä ei ollut! Hieraisin silmiäni: Turun keskustan alue, eikä tämä masiina ilmoita EasyParkin aluekoodia? En ollut varautunut moiseen, sillä olen pysäköinyt EasyParkilla Turussa kaikkialle muualle, paitsi kaupunginsairaalan pysäköintialueelle jo hyvin pitkän aikaa. Kolikoita oli pari, muttei tarpeeksi, että se olisi kattanut koko vaadittavan pysäköintiajan. Aikaa uuden parkkipaikan löytämiseen ei ollut. Aloin melkein itkeä. Ei ole, perkele soikoon, totta! Pakko ottaa parkkisakkoriski, vaikkei minulla todellakaan ole varaa maksaa sitä sakkoa sen jälkeen, kun maksoin koiran leikkauksen omavastuukulut.

Tyttöjen talossa oli vastassa iso joukko iloisia kasvoja. Tutustuin ohjaajiin, tyttöihin, vapaaehtoisiin sekä heidän toimintaansa. Pidin pienimuotoisen puheeni, minkä jälkeen kysyttiin kysymyksiä ja keskusteltiin vapaasti. Sain tutustua myös tarkemmin taloon sekä heidän toimintaansa. Ajattelin heti ensimmäisenä, että tällainen toiminta voisi sopia myös tyttärelleni, joka on aivan kaikkea vastaan tätä nykyä, eikä mikään kiinnosta. Onnistuin rauhoittumaan Tyttöjen talo-vierailun aikana, ja ilta oli kaikin puolin hauska ja miellyttävä. Enkä saanut sitä parkkisakkoakaan. Sain kylläkin lahjan: Ihanan pehmeän kaulahuivin. Minulla on pakko olla jotain hullun oravan tuuria.

Kotona odotti koira jalat ristissä, kiukkuinen teini ja sängyssä makaava mies. Itsellä kova kiire saada suunnitelluksi huomiset oppitunnit. Alkuvaiheen huudon, perseelle potkimisen ja kiukuttelun jälkeen sain kuin sainkin työt tehtyä, miehen ulos koiran kanssa ja vielä ruuankin uuniin!

Vaikka pahin verenpaineen nousu alkaa olla ohi, pohdinta siitä, pitäisikö nyt oikeasti rajoittaa, ei ole ohi. Tiedän olevani aktiivinen ihminen ja tiedän, että tylsistyn, jos kalenteri on tyhjä, mutta liika on liikaa, ja nyt on liikaa. Jospa seuraava tavoitteeni olisi, ettei yhtäkään merkintää kalenteriin ennen ensi vuotta. Hoidan pelkästään ihan täysin pakolliset pois, mutta mitään muuta en tee. Vietän enemmän aikaa kotona enkä juokse koko ajan pää kolmantena jalkana jossain. Tiedän, että se on helpommin sanottu kuin toteutettu, mutta ehkä minun pitäisi todistaa itselleni se, että pystyn siihen. Pystyn kieltäytymään, jos haluan. Ehkä. Kai. Pitää kokeilla, jos vaikka pystyisinkin!

Sain Tyttöjen talosta lahjaksi ihanan pehmoisen kaulaliinan.

Onnea on vapaa-aika… Ja lisäopinnot

Tänään stressi loppui! Tai pikemminkin luentokurssi stressi- ja kriisitilanteista lapsuudessa ja nuoruudessa. Opintojakso on ollut erittäin mielenkiintoinen, ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi kaikille kasvatus- ja opetustoimessa työskenteleville. Todella hyödyllistä tietoa, uusia näkökulmia sekä lapsen ja nuoren mielenmaailmaa. Tunnen olevani asteen parempi opettaja tämän jälkeen.

Vaikka olen tavallaan haikeilla mielin siitä, että näin hyvä koulutus päättyi, olen toisaalta myös iloinen siitä, ettei minun tarvitse tavata enää Moottoriturpaa. Olisimme voineet käydä kurssilla niin paljon enemmän, ellei tämä yksi ihminen olisi vienyt niin paljon tilaa. Luojan kiitos, Turun kesäyliopisto haluaa saada opintojaksosta palautetta: Annoin sitä! Erittäin ansaittuja ruusuja hyvästä opintokokonaisuudesta, mutta myös niitä risuja siitä, miten luennoitsija ei puuttunut tarpeeksi napakasti yleisön pitkiin monologeihin. Haluan korostaa, että tarkoitan nyt sellaisia vähintään 20 minuuttia kestäviä tuokioita, kun yksi ihminen kertoo omista asioistaan, ja myös työasioistaan, ihan eläviä esimerkkejä, ja vielä lastensuojelussa töissä oleva ihminen, jolla on ehdoton vaitiolovelvollisuus! Tarkentavien kysymysten kysyminen on erittäin suotavaa, mutta monologit omasta elämästä eivät.

Luentojakson loppuminen tarkoittaa myös sitä, että minulta vapautuu hieman ilta-aikaa. Olen viimeiset pari viikkoa ollut joka ikinen ilta pois kotoa, ja tulen olemaan tälläkin viikolla. Minulla on huono omatunto siitä, miten vähän olen ollut läsnä sulhaselleni ja koiralleni. Teini nyt ei seuraani kaipaa, joten siitä en koe huonoa omatuntoa. Nyt minulla on taas enemmän aikaa perheelleni ja elämän pienille, mutta tärkeille asioille, kuten kupille hyvää teetä kynttilänvalossa, sulhaseni kainalossa.

Yksikin suojaava tekijä, miten ohut tahansa, voi pelastaa kriisissä olevan nuoren. Ihan jo pieni
ruohonkorsi yläpuolella voi estää trauman syntymisen.

Traumaattinen elämä

Illan aiheena olivat traumat ja niiden hoito. Ennen kuin luento pääsee edes alkuun, meidän pitää palauttaa mieleen parin kanssa joko oppilaan, asiakkaan tai oman elämän kriisikokemus, ja pohtia, miten tilanteesta selvittiin. Ympärilläni kaksi harmaata perustavis-Päiviräsäs-tyyppistä lastentarhanopettajaa, jotka molemmat pohtivat: “En ole kohdannut, en töissä enkä omassa elämässä, mitään kriisiä, mikä tulisi mieleen. Lapsellani on nyt uhmaikä, onhan sekin kriisi!” Katsoin kumpaakin haavi auki. Voivatko ihmiset todellakin päästä elämässään näin helpolla? Kun he kysyvät, tuleeko minulla mitään mieleen, kysyin heiltä, että millaisesta traumatyypistä he haluavat esimerkin; täältä niitä löytyy! Toinen pyysi anteeksi sitä, miten kevyesti hän suhtautui alussa elämän kriisitilanteisiin: Ei hänelle ollut tullut pieneen mieleenkään, että oikeassa elämässä näitä tällaisia asioita kenellekään sattuisi.

Se laittoi minut, taas kerran, miettimään omaa taustaani, omaa elämääni ja kaikkea sitä, mitä olen saanut kokea. Myöhemmin luennolla puhuimme resilienssistä. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että minun trauma- ja kriisitaustallani minä olen länsimaisista ihmisistä taatusti maailman “resilientein” ihminen. Minua suurempi resilienssi on ainoastaan niillä naisille, jotka ovat joutuneet kokemaan Talebanin aiheuttamat kauhut.

KiVa kiusakoulu

Eräs päivän trauma-aiheista on koulukiusaaminen. Erityisopettajalle tietenkin läheinen aihe. Esiin tulee myös KiVa-koulu, mikä on siis kiusaamisen ehkäisyä varten kehitetty ohjelma. Kiusaaminen on kuitenkin erittäin vakavasti traumatisoiva tekijä, joten sen kitkeminen pois heti alkuvaiheessa parantaisi monen lapsen ja nuoren elämänlaatua sekä mielenterveyttä.

En missään tapauksessa ole tällaisia projekteja ja ohjelmia vastaan: Mikä tahansa toimii kiusaamisen ehkäisyssä, on hyvä asia! KiVa-koulusta huolimatta kiusaamista on edelleen, ja aivan taatusti jokaisessa koulussa. Mistä se johtuu? Siitä, että tällaisiin ohjelmiin lähdetään mukaan pelkän imagon takia. On kauhean kiva mainostaa, että meidän koulupas on KiVa-koulu. Kyllähän se imagoon vaikuttaa! Mutta ellei ohjelmaa toteuteta konkreettisesti, eikä asioille tehdä mitään, niin ihan sama, moneenko ohjelmaan koulu on lähtenyt mukaan. Ohjelmat eivät toteuta itse itseään, vaan ne pitää toteuttaa!

Kaikki lähtee tietenkin rehtorista ja siitä, että johtaja kannustaa alaisiaan. Ellei rehtori ole sitoutunut, loppuu into opettajakunnaltakin aika nopeasti. Myös opettajakunnan pitäisi sitoutua kiusaamisen vastaiseen työhön entistä tehokkaammin, ja sama koskee ohjaajia, kuraattoreita, terveydenhoitajia ja psykologeja. Kaikkia niitä, jotka työskentelevät kouluissa! Kun kaikki ovat sitoutuneita, haluavat käytännön tasolla toteuttaa ohjelmaa ja ovat valmiita sitoutumaan siihen pitkäaikaisesti, voidaan jotain tavoitteita saavuttaakin. Mutta kun me ihmiset emme osaa sitoutua emmekä jaksa olla kiinnostuneita kuin omista asioistamme. Siksi nämä ohjelmat eivät toimi.

Tästä eteenpäin

Olen entistä enemmän varma, että haluan kokeilla uusia uria ja opiskella lisää. Tämä aihe on alkanut kiehtoa aina vain enemmän ja enemmän. Traumat ja kriisit. Ehken ole paras mahdollinen traumaterapeutti oman taustani vuoksi, enkä ehkä traumaterapiaa ole lähdössä opiskelemaankaan ammatinvaihto mielessäni, mutta haluaisin oppia tästä alasta ehdottomasti lisää. Ehkä avaan, jälleen kerran, Turun avoimen yliopiston ja Turun kesäyliopiston nettisivut, ja katson, mitä kaikkea mielenkiintoista heillä on tarjota minulle. Nythän minulla on sitä aikaakin!

Vai pitikö minun jättää sitä aikaa enemmän sulhaselleni ja koiralleni?

Unien ihmeellinen maailma, osa 15

Asuin unessa suuressa rivitaloasunnossa. Rivitalo sijaitsi Turun ei-niin-arvostetulla alueella. Vaikka asunto oli hieno ja tilava, en ollut tyytyväinen siihen. Erityisesti sen sijainti ärsytti ja haittasi. Olisin halunnut asua jossain muualla, vähän enemmän arvostetulla alueella.

Erityisen paljon minua häiritsi se, että äitini asui meidän kanssamme. Talossa oli paljon tilaa, ja jokaisella oli omat huoneet, myös äidilläni. Silti olisin halunnut asua “yksin”, vain oman perheeni kanssa, ilman ylimääräisiä ihmisiä saman katon alla. Minua ahdisti asumistilanteeni ihan hirveästi, ja yritin keksiä keinoja, miten päästä muuttamaan pois epämiellyttävältä alueelta, ja miten saada äitini muuttamaan pois.

Talo oli kaksikerroksinen, äitini ja tyttäreni makuuhuoneet olivat alakerrassa. Alakerrassa oli muutenkin vain pelkkiä makuuhuoneita, muut huoneet olivat yläkerrassa, missä oli myös oma huoneeni. En kokenut pelkästään oman huoneen tuovan minulle sitä rauhaa, minkä olisin halunnut.

Unen aikana asia ei selvinnyt, en saanut uutta asuntoa eikä äitini muuttanut pois. Luojan kiitos, todellisessa elämässä saan asua ilman, että äitini on saman katon alla!