maanantai 22. kesäkuuta 2020

Luonnon "rauhaa"

Olen asunut Turun keskustan laitamilla, ripulinruskean Aurajoen rannalla jo reilut 16 vuotta. Välillä on osoite vaihtunut, mutta asuinalue pysynyt koko ajan samana. Enkä varmaan enää osaisi muualla edes asua.

Vaikka nykyinen kotikatuni onkin suhteellisen rauhallinen, se huono puoli tuossa sijainnissa on, että kaikki mahdollinen kaupungin häly kuuluu parvekkeelleni. Jos läheisessä jokilaivassa on joku pumppu esiintymässä, kuulen musiikin erittäin hyvin lähtemättä kotoani tasan mihinkään. Välillä saa kuunnella piipaa-autojen ulvomista, välillä taas naapurien tappelemista. Ja kaikki tämä kuuluu kerrostaloasumiseen kaupungissa. Tällaista se nyt vain on.

Mökkiranta auringonlaskussa.

Joskus sitä ajattelee, että maaseudulla elämä on niin paljon rauhallisempaa. Ei ole piipaa-autojen ulvontaa, ei ole jokilaivoja eikä niiden terasseilla esiintyviä pumppuja, ei ole tappelevia naapureita (ainakaan kovin lähellä) eikä kaupungin asfalttipölyä. On vain luonnon rauha ja hiljaisuus.

Tämä luonnon rauha ja hiljaisuus mielessäni siintäen pakkasin koirani ja kamppeeni. Päätin, että tämä kesänä vietän mahdollisimman paljon aikaa mökillä nauttien hiljaisuudesta, luonnon rauhasta ja yksinäisyydestä. Äärimmäisen vilkkaan ja rankan koronakevään jälkeen tuo rauha ja hiljaisuus kuulostivat musiikilta korvilleni. En välittänyt siitä, että Paraisten saaristo on punkkien saartama ja todennäköisesti saisin vähintään borrelioosin, ellen peräti kaksi. Kunhan vain pääsisin nauttimaan luonnon rauhasta ja olemaan hiljaisuuden keskellä.

Heti ensimmäisenä bongasin alamökin vieressä olevassa pihapuussa käpytikan pesän. Eipä siinä, eläinvauvat ovat parhautta tiettyyn pisteeseen asti. Mutta siinä vaiheessa, kun olet kuunnellut monta tuntia niiden böördikersojen kiekumista ja tajuat, etteivät ne hiljene siellä kolossaan hetkeksikään, alkaa pikkuhiljaa todellisuus hahmottua: ei se elämä luonnon keskellä ole todellakaan mitään hiljaista! Se on ihan kaikkea muuta.

Mökkielämää parhaimmillaan? Jos vain saisi lukurauhan!

Ensimmäisenä yönä siis nukahdin käpytikkavauvojen suloiseen nälkälauluun.

Seuraavana aamuna olin valmis kaivamaan ilmapyssyn mistä tahansa kolosta ihan vain siksi, että saisin edes hetken hiljaisuutta. Sitähän minä tältä saarelta olin alun perin tullut hakemaan! Ja nyt nuo saakelin nälkäänsä kirkuvat kakarat olivat hyvää vauhtia pilaamassa minun lomafiilistäni.

Eivätkä käpytikkakersat todellakaan olleet ainoita, jotka päättivät ihastuttaa minua sulosävelillään. Tuntui siltä, että kaikki linnut malliin ja merkkiin katsomatta olivat tulleet täysin hulluiksi. Lintujen välisiä kiistoja oli lähestulkoon koko ajan ja mökin pihalla käytiin paljon pahempia ja huomattavasti äänekkäämpiä tappeluita kuin mitä kerrostalonaapureiden asunnossa on ikinä käyty. Öisin, kun pahimmat kiistat olivat rauhoittuneet, kukkui käki koko hemmetin ajan eikä antanut pahaakaan rauhaa.

Joutsenia olisi meidänkin rannassa sähisemässä, ellei olisi vahtikoiraa.

Illan viiletessä hyttyset tietenkin tulivat inisemään korvan juureen haluten maistaa vertani. No, ei muuta kuin Thermacell päälle. Eli kun vietät illan siinä Thermacellin höyryissä, on olo kuin olisit sittenkin kaupungissa pakokaasuja haistelemassa.

Kärpästen surinaa oli myös mukava kuunnella sekä päivin että öin. Aina niitä saatanan siivekkäitä pirulaisia löytää jostain kolosta mökkiin sisään ja sitten ne pitävät sinut hereillä koko yön.

Eikä pidä unohtaa sitä luontokappaleista hiljaisinta, eli suomenlapinkoiraa, jolla on isot pallit ja vielä isompi ego. Hänet kun on jalostettu vahtikoiraksi, niin sitähän hän sitten tekee. Pihalle tulee pörriäinen: se haukutaan hemmettiin. Kaukana merellä näkyy joutsen: sitä haukutaan ihan varmuuden vuoksi, ettei se vain kuvittelisi itsestään liikoja ja nousisi rantaan. Yhtä haukkumista koko loma!

Kauno, suuripallinen suomenlapinkoira, pitämässä vahtia mökkirannassa.

En tiedä, kenen keksintöä se on alun perin ollut, että luonnossa muka olisi hiljaista ja rauhallista. Täällä meidän mökillä ei ainakaan ole! Meidän pihassa on pahempi meteli kuin kaupungin keskustakerrostalossa konsanaan ja kaiken sen metelin tuottaa juurikin se luonto. Eli luonnossako muka mieli lepää kaikessa siinä hiljaisuudessa? Paskan marjat!

Tällä hetkellä voin rehellisesti sanoa, että Tuska-festareillakin on huomattavasti vähemmän meteliä kuin mitä täällä meidän pihalla on tähän mennessä ollut. Ehkä pitäisi vain viettää koko kesä kaupungissa, niellen asfalttipölyä. Saisi sentään olla rauhassa kaikelta luonnon meteliltä.

Hämähäkeistä ei sentään lähde meteliä...

tiistai 9. kesäkuuta 2020

Vittuunnu rauhassa, rakkaani mun

Päätin karistaa kaupungin pölyt hetkeksi jaloistani ja tulla saariston rauhaan nauttimaan mökkielämästä. Minähän olen kesälomalla, joten voin tehdä ihan mitä haluan! Ja koska meidän mökillä on "ylämökki" ja "alamökki", saan nauttia "alamökin" rauhasta aivan kaikessa rauhassa, ihan yksin. Tai no, tuleehan koira tänne välillä minulle seuraa pitämään ja vaatimaan rapsutuksia.

Kun tänä aamuna istuin "ylämökissä" nauttimassa terveellistä (?) aamiaista, äitini katsoi ties mitä ohjelmaa ties miltä kanavalta. Ohjelmassa haastateltiin jotain itselleni tuntematonta mukamas asiantuntijaihmistä, joka sirkutti hunajaisella äänellä kameralle, miten elämänlaatu paranee välittömästi, kun muistaa joka aamu ajatella positiivisesti ja kiittää kaikesta siitä, mitä on saanut. 

Kuva: Nina Garman, Pixabay

Melkein tukehduin teeheni, kun kuuntelin tuota yltiöpositiivisen täti-ihmisen sirkuttelua. En väitä, etteikö hän olisi omalta osaltaan oikeassa ja positiivinen ajattelu aivan varmasti tekee aina välillä hyvää itse kullekin. Mutta perusnegatiivisena ihmisenä en vain voi olla ajattelematta, että tämä positiivisuuden tuputtaminen joka saakelin tuutista alkaa todella ottaa jo aivoon. Mihin on viety ihmisten oikeus vittuuntua? Pitääkö sitä olla ihan aina yhtä hymyä?

Olisihan se mukavaa, jos jokainen elämän päivä menisi hyvin ja kaikki sujuisi aina kuin tanssi. Mutta kun ikävä fakta on se, että elämään mahtuu kaikenlaista. Myös sitä vittumaista paskaa. 

Kuva: Clker-Free-Vector-Images, Pixabay

Heräät aamulla huonosti nukkuneena. Herätys ei ole soittanut ja olet myöhässä töistä. Koira on ripuloinut matolle, kissa oksentanut karvapalloja lempikirjasi päälle ja kahvinkeitin ei suostu toimimaan. Kakarat tappelevat, koska eivät halua nousta, eivät pukeutua, eivät halua syödä aamiaista eivätkä halua yhtään mitään. Haukkuvat sinua täyspaskaksi vanhemmaksi ja leikkivät ruokasotaa aamupalapöydässä. Puolisosi tulee piereskellen kysymään, miksei kahvi ole jo valmista eikä tee kiukutteleville kakaroille mitään.

Kun aamu on tällainen, voitko lähteä töihin ajatellen, miten kiitollinen sinä olet kaikesta, mitä sinulle on suotu? Vai vituttaako sinua? Jos olen täysin rehellinen, tällaisessa tilanteessa minä olisin kiitollinen ainostaan siitä, että pääsen kotoa pois ja saan kokonaisen päivän ilman kiukuttelevia kakaroita, piereskelevää puolisoa, oksentavaa kissaa ja ripuloivaa koiraa. Paitsi aina on olemassa se mahdollisuus, että töissäkin on vittumainen päivä. Silloin ei auta sekään ajatus, että kotiarkea pääsee töihin hetkeksi pakoon.

Kuva: Clker-Free-Vector-Images, Pixabay

Kaikki ei ole aina hyvin ja se nyt vain on näin. Kaikesta ei tarvitse aina ajatella, miten ihanan positiivista se on. Joka ikisestä asiasta ei tarvitse pitää eikä kaikesta tarvitse aina olla niin pirun kiitollinen. Jos on syytä olla vittuuntunut, se on täysin sallittua. Se, että antaa vitutuksen tunteen tulla, voi jopa helpottaa oloa sen sijaan, että yrittää väkisin keksiä niitä asioita, mistä juuri tällä hetkellä on onnellinen. Silloin, kun vituttaa niin, ettei veri kunnolla kierrä, ei niitä positiivisia ajatuksia vain tule! Ja se on ihan täysin sallittua.

Tämän yltiöpositiivisuuden imapiirissä minusta melkein tuntuu, että pitäisi alkaa enemmän korostaa ihmisten oikeutta vittuuntumiseen. Väkisin ei tarvitse esittää jotain hymypatsasta, vaan jokaisella on oikeus olla naama norsunvitulla.

Onneksi Ismo Alanko on kehittänyt aiheesta viisun jo kauan aikaa sitten. Kuunnelkaamme hänen sanojaan ja olkaamme kaikessa rauhassa vittuuntuneita.


torstai 4. kesäkuuta 2020

Voimat veks: voiko ihminen opiskella itsensä loppuun?

Tämän blogin alkuperäinen idea oli toimia oppimispäiväkirjanani sinä aikana, kun opiskelin sekä eläinavusteiseksi että neuropsykiatriseksi valmentajaksi. Noh, kuten ADHD-oireiselle ihmiselle hyvin usein käy, blogi laajeni ja myös opinnot laajenivat. Ennen kuin aloitin nämä valmentajaopintoni, olin filosofian maisteri vieraista kielistä, aineenopettaja ja erityisopettaja. Opiskelin omaksi ilokseni jotain avoimen yliopiston kursseja aina silloin tällöin. 

Kuva: Free-Photos, Pixabay

Sen jälkeen, kun aloitin tämän blogini, minusta on tullut:

- neuropsykiatrinen valmentaja
- eläinavusteinen valmentaja
- kirjallisuusterapiaohjaaja
- sanataideohjaaja
- koirahieroja
- käyttäytymisanalyyttisen eläinkoulutuksen asiantuntija
- auktorisoitu seksuaalineuvoja
- hajukoiraohjaaja
- kasvatustieteiden maisteri pääaineena erityispedagogiikka
- melkein valmis koiranomi
- mielenterveyden ensiapu 1:n ja 2:n kouluttaja
- nuoren mielen ensiavun kouluttaja
- ja ehkä jotain muutakin, mitä en juuri nyt muista.

Kuva: Dariusz Sankowski, Pixabay

Näiden lisäksi olen opiskellut

- voimauttavan valokuvan ammatilliset perusteet
- valokuvaterapian menetelmäohjauksen perusteet (syventävät opinnot ovat vielä kesken, kiitos koronan)
- psykololgian aineopinnot avoimessa yliopistossa
- lapsen ja nuoren psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden avoimessa yliopistossa
- perheopinnot avoimessa yliopistossa
- väkivaltatutkimuksen opinnot avoimessa yliopistossa
- muutaman Green Care-kurssin avoimessa AMK:ssa
- noin satakunta kurssia Courserassa ja edX:ssä
- ja ehkä jotain muutakin, mitä en juuri nyt muista.

Kuva: Free-Photos, Pixabay

Tällä hetkellä opintoja on tosiaan sen verran kesken, että minun pitäisi saada tehtyä pari ongelmakoiratapausta (korona tuli tähän esteeksi), niin sen jälkeen olisin valmis koiranomi. Tämä todennäköisesti siirtyy syksyyn. Sen lisäksi valokuvaterapian lopputyö pitäisi saada valmiiksi. Sen jälkeen olen suorittanut valokuvaterapian syventävät opinnot ja voin kutsua itseäni valokuvaterapian menetelmäohjaajaksi. Minulla on vain yksi ylitsepääsemätön ongelma, millaista en ole ikinä ennen elämässäni kokenut: en jaksa!

Pienikin kirjallinen työ tuntuu tällä hetkellä niin vaikealta, etten saa edes aloitettua. Ei jaksa, ei pysty eikä kykene. Kyse ei ole siitä, etteikö kiinnostaisi. Kyllä kiinnostaa! Ja aion saada kaiken koronan vuoksi kesken jääneen suoritettua loppuun. Aivan varmasti suoritan! En ole ikinä jättänyt mitään kesken enkä jätä nytkään. Mutta mistä voimavarat näihin todella pieniin keskeneräisiin projekteihin?

Kuva: Larisa Mozgovaja, Pixabay

Tehtävää on todella vähän. Jopa niin vähän, että sitä on naurettavan vähän. Normaalisti saisin tehtyä yhden 12 sivun lopputyön puolessa vuorokaudessa eikä tuottaisi edes ongelmia. Nyt en tahdo saada edes Wordia auki. Se, että saisin siihen Wordiin jotain tekstiä, on jo ajatuksenkin tasolla mahdoton.

Onko minulle voinut käydä niin, että olen "opiskellut itseni loppuun"?

Vai onko tässä vain äärimmäisen raskaan koronakevään jälkeen pientä stressinpoikasta ilmassa ja sen vuoksi pieni loma ihan kaikesta paikallaan?

Kuva: Free-Photos, Pixabay

En suoraan sanottuna tiedä. Sen tiedän, että mitään en ole saanut tehtyä, kaikki hommat ovat levällään ja tärkeätkin asiat odottavat tekijäänsä. Tällä hetkellä minä en itse pysty yhtikäs mihinkään.

Enkä olisi ikinä uskonut, että MINÄ sanoisin tämän, mutta olisiko pieni opiskelutauko mahdollisesti paikallaan? Pieni hetki elämässä, jolloin en opiskelisi yhtään mitään enkä tekisi yhtään mitään ylimääräistä. Olen aktiivinen ihminen, joka kaipaa tekemistä ja joka haluaa tehdä asioita, mutta ehkä niitä asioita on nyt ollut vähän liikaa. Jos pieni hengenveto olisi paikoillaan?

Kuva: Moritz320, Pixabay

Elämää tässä pitäisi kuitenkin olla edessä vielä monta kymmentä vuotta (ellen sitten sairastu vakavasti, jää auton alle tai tukehdu pullaan). Ehkä minä ehdin tehdä asioita myöhemminkin. ADHD-aikuinen tietenkin haluaa kaiken tapahtuvan nyt, mielellään heti ja miksei jo eilen. Mutta koska vanhakin koira voi oppia uusia temppuja, voisin yrittää opetella siihen, että olisin edes lyhyitä pätkiä tekemättä mitään. Ei kai siitä mitään haittaakaan voi olla?

Vai onko siitä jotain haittaa? Kertokaa te minulle. En minä vain tiedä! En ole elämässäni ollut sekuntiakaan paikoillani, en edes nukkuessani, joten siksi en voi tietää, onko paikallaan olosta jotain haittaa vai ei.

Kuva: Congerdesign, Pixabay