perjantai 31. maaliskuuta 2017

Nappulaa naamariin

Työterveyslääkärin tuomio: En ole nukkunut tarpeeksi hyvin sairauslomani aikana. En ole saanut paikattua pitkän ajan kuluessa syntynyttä univajetta riittävästi, joten sairauslomani jatkuu. Eipä siinä, pitkäaikaisen univajeen paikkaaminen ei onnistu viikossa, kahdessa eikä välttämättä kuukaudessakaan. Joskus siihen vaaditaan useamman kuukauden toipuminen.

Stressiä ja unenlaatua ei ole parantanut se, että olen sairauslomani joutunut väkisin tekemään ja suorittamaan. Perheen asiat on pakko hoitaa, koiran asiat on pakko hoitaa, teinin asiat on pakko hoitaa ja palavereissa on pakko ravata, vaikka olisi miten sairauslomalla. Kuka hoitaa perheen asiat, ellei äiti hoida? Viranomaistahojen kanssa sovittuja palavereja on vaikea perua, sillä uusia palavereja ei saa kovinkaan helposti sovittua. Vaikka olisi miten väsynyt, miten huonosti nukkunut ja miten sairauslomalla, erityislapsen asiat on pakko hoitaa. Ja toipuminen venyy ja venyy, koska stressitaso pysyy jatkuvasti koholla eikä se pääse ikinä laskemaan.

Jos haluaisin ihan oikeasti saada stressitasoni nollille mahdollisimman nopeaan tahtiin, lähtisin johonkin kauas pois, ihan yksinäni. Nukkuisin yöt, päivät, illat ja iltapäivät juuri siihen tahtiin kuin itseä nyt sattuu nukuttamaan. En siivoaisi enkä kokkaisi, vaan menisin valmiiseen pöytään. Kaikki hoidettaisiin puolesta. En vastaisi yhteenkään puheluun, en hoitaisi yhtäkään Kela-asiaa enkä yhtäkään erityislapseen liittyvää asiaa. En kävisi yhdessäkään palaverissa. Minun vastuullani ei olisi mitään, vaan saisin vain olla. Jos saisin olla pari kuukautta tällaisessa ympäristössä, alkaisin toipua.

En ole luovuttaja, ja aion voittaa tämän elämäniloa syövän, voimia vievän ja jaksamista kuluttavan, äärimmäisen kiusallisen univaivan. Vielä joku päivä olen taas se energinen Satu, joka jaksaa tehdä vaikka mitä! Vielä tulee se päivä, kun olen taas oma itseni, enkä ole enää väsynyt, nuutunut ja uupunut.

Mutta kunnes se päivä tulee, voin yrittää etsiä iloa ja onnea purkista, opettajan onnen nappuloista. Ehkä näistä saa hetkellistä iloa.


Unien ihmeellinen maailma, osa 38

Viimeöisessä unessa olin nuori, kaunis ja hoikka aasialaistyttö (voi luoja, mistä minun aivoni oikein repivät näitä unia?). Hypin kesäinen kukkamekko (mitä en IKINÄ laittaisi normitilanteessa päälleni) erään erikoisen jenkkityylisen kerrostalon edessä ja kutsuin miehiä ikkunaan. Jokainen näistä miehistä, jotka ikkunaan tai parvekkeelle tulivat, olivat myös jollain tavalla “etnisesti erilaisia”. Uneen ei tainnut kuulua yhtään valkoihoista ihmistä, enkä itsekään ollut sellainen.

Miehet, jotka tulivat ikkunoihin ja parvekkeille, olivat kaikki parisuhteessa olevia miehiä. Katselin suurten ikkunoiden takaa, miten he käpertyivät omien tyttöystäviensä kainaloon sohvalle katsomaan telkkaria. Minä, sen sijaan, olin pelkästään sellainen nainen, kenen kanssa näitä tyttöystäviä petettiin. Minulla ei ollut laisinkaan omaa miestä, vaan olin pelkkä “heittopussi”. Ja nytkin nämä miehet tulivat parvekkeille ja ikkunoihin sanomaan, ettei juuri nyt sovi, sillä eukko on kotona.

Olin kyllästynyt tilanteeseeni ja mietin, miten päästä tästä eroon. Miten löytää itselleni oikea ja kunnollinen parisuhde. Sitten hokasin! Pohjois-Korean johtaja on tällä hetkellä ilman naisystävää. Joten päätin, että minusta tulee sellainen. Minua oltiin kyllä varoiteltu Pohjois-Koreasta, mutta läheisyyden kaipuuni oli sen verran kova, etten välittänyt.

Lopulta ihastelin eräällä kukkapellolla suuria kukkia, mitä siellä kasvoi, yhdessä Pohjois-Korean johtajan kanssa. Elämäni oli kaunista ja hyvää, ja ihmettelin, miksi ihmeessä kaikki puhuivat niin paljon pahaa juuri tästä maasta. Täällä oli niin kaunista, ja elämä kaikin puolin hyvää. Kaikki kohtelivat minua hyvin ja minulla oli mukavaa. Päätin jäädä asumaan Pohjois-Koreaan ja olemaan Pohjois-Korean johtajan naisystävä.

Mikä vika minulla mahtaa olla päässä, kun näen tällaisia sekopäisiä unia?


torstai 30. maaliskuuta 2017

50 shades of klöntti

Tänään on taas “niitä päiviä”. Olen ollut koko päivän todella väsynyt enkä ole jaksanut tehdä mitään. Tuhat tärkeää asiaa on hoitamatta, koska en jaksa (eikä kyse ole todellakaan viitsimisestä, tällä kertaa, vaan siitä, etten ihan oikeasti jaksa). Kotimme pahvilaatikkohelvettiä pitäisi alkaa purkaa, ja avomieheni on sitä kyllä ahkerasti purkanutkin. Saisimme vain tuon lootakasan pois silmistä ja asunnostamme huomattavasti nopeammin, jos minäkin kantaisin korteni kekoon, mutta kun en jaksa.

En jaksa sitä, en jaksa tätä, en jaksa mitään. Olen vain koko ajan väsynyt ja lopen uupunut. Kaikki on ihan tylsää ja mälsää, ja koko elämä on ihan plääh.


Olen ollut jo sen verran kauan tässä yliväsyneessä tilassa, että maailma ympärilläni alkaa mustua väkisinkin. On vaikea nähdä mitään muuta kuin se oma, valtava väsymyksen tuoma, harmaansävyinen taakka. Ja ei, siinä ei ole 50 erilaista harmaan sävyä, vaan se on yksivärinen ja muodoton klöntti, mikä murskaa minut alleen.

Jos olen jotain oppinut opintojeni aikana, niin sen, ettei sitä harmaansävyistä klönttiä saa siirrettyä sivuun sillä, että sitä klönttiä tuijottaa lasittuinen silmin, kuola suunpielistä valuen, ja valittaen, miten kurjaa ja harmaata elämä on. Pitää tehdä jotain. Ja koska mitään isoa ei jaksa tehdä, pitää tehdä jotain pientä. Pienistä askeleista on hyvä aloittaa.

Sen pienen pienen askeleen aion ottaa nyt.

Nepsy-valmentajan materiaaleista löytyi arvostavan silmän harjoitus. Tämän harjoituksen tavoite on kääntää huomio niihin asioihin, mitkä ovat elämässä hyvin, ja näin ollen antaa vähemmän huomiota sille harmaansävyiselle klöntille. Tarkoituksena on löytää hyviä asioita itsestä, omasta elämästä ja läheisistä; sellaisia hyviä asioita, joiden haluan säilyvän. Ihminen näkee vain niitä asioita, mitä hän katsoo, ja jos hän tuijottaa sitä klönttiä, niin silloin hän näkee sen klöntin, eikä mitään muuta. Jos taas hän katsoo vähän laajemmalti, hän näkee enemmän, myöskin ne hyvät ja positiiviset asiat.


Mitä minussa itsessäni sitten on sellaista hyvää, minkä haluaisin säilyvän?

Ihan ensiksi, olen samperin sitkeä ja sisukas sissi. Sekä hyvässä että pahassa. En halua luopua sisustani.

Toiseksi, olen avarakatseinen, ja pystyn näkemään laatikon ulkopuolelle.

Kolmanneksi, minulla on uskallusta ja rohkeutta tehdä sellaisia asioita, mitä monet eivät uskaltaisi tehdä. Se, onko jokaisen hullun idean toteuttaminen viisasta vai ei, onkin sitten täysin eri asia, mutta kiitos rohkeuteni, minulla on elämäni ansioluettelossa paljon sellaista kokemusta, mitä moni ihminen ei tässä maailmassa tule koskaan saamaan. Ja olen siitä sekä iloinen että ylpeä.


Mitä minulla on minun elämässäni? Jotain sellaista, minkä haluan säilyvän.

Tietenkin erittäin rakas koirani Kauno. En halua luopua rakkaasta Kaunostani ikinä, ja haluan antaa hänelle mahdollisimman hyvän elämän.

Ja samaan hengenvetoon voisi sanoa tietenkin rakkaan avomieheni. En halua luopua hänestäkään, vaikka tämä muuttohäslinki onkin aiheuttanut minulle useamman harmaan hiuksen.

Minulla on oma, kaunis koti, joka sijaitsee erinomaisella paikalla Turun Aurajokirannassa. Koti, mihin minun on aina turvallista tulla ja koti, missä minun on hyvä olla.

Ja tässä taloustilanteessa on helpottavaa sanoa, että minulla on myös työpaikka. Minun on mahdollista maksaa laskut ja käydä ostamassa ruokaa. Voin asua omistusasunnossa ja minulla on varaa pitää autoa. Rahan puutteen vuoksi ei ole tarvinnut luopua mistään.

Minulla on myös tärkeitä luottamustehtäviä ja mahdollisuus olla mukana vaikuttamassa. Tästä en halua luopua.


Entä sitten läheiset? Mitä hyvää heissä on, minkä haluaisin säilyvän?

Ensinnäkin, minulla ylipäätänsä on läheisiä! Minun ei tarvitse olla yksin. Olen onnistunut myös löytämään kaltaistani seuraa vertaistukiryhmien kautta. Ihmiset, jotka oikeasti ymmärtävät sen, mitä sinun pääsi sisällä liikkuu - tai ei liiku - ovat aarteita.

Toiseksi, avomieheni, ja hänen huono huumorinsa. Hänellä on aivan järkyttävän huonoja vitsejä, ja mikä “hauskinta”, minä olen tasan ainoa, joka niille vitseille nauraa. Kyllä, ne ovat ihan hirveän huonoja, mutta saavat kuitenkin huonoudellaan hymyn minun huulilleni. Jopa tällaisena harmaansävyisenä päivänä.

Kolmas asia, minkä en halua muuttuvan, on meidän oravayhteisömme henki. Tuemme toinen toisiamme, autamme toinen toisiamme, iloitsemme ja suremme toistemme kanssa. Ja jos joku ihmettelee, mikä helvetin oravayhteisö, niin tarkoitan tällä aikuisia, joilla on ADHD-diagnoosi. Olemme hyvinkin tiivis yhteisö, ja meillä on hyvä yhteishenki.


Tässä nämä asia, mitä juuri tällä hetkellä näin. Voisin varmasti nähdä enemmänkin, jos jaksaisin kääntää päätäni pidemmälle. Juuri nyt en jaksa enempää.

Auttoiko tämä harjoitus minua yhtään? Auttoi. Ei se väsymyksen tunnetta vähentänyt, ja olen edelleenkin kuin nukkuneen rukous. Mutta minulle tuli kuitenkin vähän parempi mieli, eikä tämä harmaa päivä näytä enää yhtä synkältä. Pelkän harmaan sijasta näen jopa värejä ympärilläni. Eikä se perkeleen klönttikään enää tunnu yhtä painavalta.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Mittään ennoo tehny...

Löysin, taas kerran, tällainen bloggaajien “haasteen”, missä listataan asioita, mitä on tehnyt viime aikoina. Minä voisin melkeinpä tehdä toisin päin, ja kirjoittaa listan asioista, mitä EN ole tehnyt viime aikoina.

Unettomuus on siitä erityisen kökkö sairaus, että se vie aivan kaikki viimeisetkin voimien rippeet. Ne asiat, mitkä ennen antoivat voimaa ja toivat nautintoa, ovat unettomuudesta kärsivälle ihmiselle pelkkiä riippakiviä. Kun on niin väsynyt, ettei jaksaisi edes paskahuussiin kävellä, niin miten voi olettaa, että jaksaisi tehdä jotain muuta, kuten vaikka harrastaa tai olla ylipäätänsä edes sosiaalinen.


Sellaisia asioita, minkä tekemisestä nautin, on pitkä lista. Viime aikoina en ole jaksanut tehdä niistä ensimmäistäkään. Otetaan esimerkiksi valokuvaus. Vaikken olekaan erityisen lahjakas valokuvaaja, se on kuitenkin sellainen asia, mistä saan ammennettua voimaa. Kamera käteen, kuulokkeet korville, örinähevi soimaan ja keväiseen luontoon kameran kanssa! Avot. Mikään ei ole sen rentouttavampaa. Paitsi etten ole jaksanut. En ole viikkokausiin räpsäissyt ensimmäistäkään kuvaa järjestelmäkameralla. Kännykkäkameralla on tullut otettua pieniä, pikaisia ja paskaisia fotoja, mutta niistä on taiteellisuus, ja myös laatu, kaukana.

Koiran kanssa touhuamisesta olen myös joutunut tinkimään. Koira on vietävä lenkille, oli sitä kuinka väsynyt tahansa. Mutta olen joutunut lyhentämään lenkkien pituutta huomattavan paljon, sillä en yksinkertaisesti jaksa kävellä kauemmas. En ole myöskään jaksanut viedä koiraa koirapuistoon. Onneksi meidän perheessä on muitakin lenkittäjiä, joten koiramme on kyllä saanut tarpeeksi ulkoilua ja liikuntaa. Ei vain MINUN toimestani. Rapsutuksia ja halauksia koira on sentään saanut, ehkä jopa enemmänkin kuin normaalisti, kun yritän hyvittää koiralleni sitä, etten olekaan jaksanut yhtä paljon kuin ennen.


Olen myös joutunut luopumaan tekemisistä sen vuoksi, etteivät rahkeet riitäkään. Minun piti mm. suorittaa kaksi opettajille suunnattua täydennyskoulutusta liittyen maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden opetukseen. Oli pakko ilmoittaa kummankin koulutuksen vetäjälle, että jaksaminen on lopussa enkä nyt vain kykene. Kursseille olen ilmoittautunut jo viime syksynä, enkä voinut silloin tietää, että keväällä homma menisi tällaiseksi.

Jospa vaikka kokoaisin nämä tekemättä jättämiset kivaksi listaksi, niin tulisi selkeämpi kuva siitä, mitä EN ole viime aikoina tehnyt.
  • Nukkunut
  • Hoitanut virallisia ja tärkeitä asioita
  • Valokuvannut
  • Käynyt ulkona
  • Juhlinut
  • Vienyt koiraa koirapuistoon
  • Lukenut kirjoja (ellei kahta tenttikirjaa oteta lukuun)
  • Tavannut ihmisiä
  • Siivonnut kotiani
  • Laittanut ruokaa
  • Tehnyt palkkatöitä (tällä unettomuuden tasolla saa aika pitkän sairausloman)
  • Shoppaillut
  • Suorittanut kaikkia opintojani loppuun
  • Suunnitellut tulevia häitä
  • Välttämättä edes jaksanut hymyillä
  • Ollut kovinkaan hyväntuulinen ja mukava ihminen

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Turhan tavaran vankila

Tänä aamuna heräsin hieman erilaiseen aamuun: Heräsin avovaimona, avomieheni vierestä. Ja vielä toistaiseksi olemme jopa pysyneet onnellisessa avoliitossa, vaikka tätä avoliittoa on kestänyt jo kokonaisen vuorokauden! Olen selkeästi tekemässä jonkinlaista parisuhde-ennätystä.

Avomiehelläni oli asunto Jyväskylässä, ja elimme siis pitkään kaukosuhteessa. Käytännössä mies oli suurimman osan ajasta minun luonani Turussa, ja teki vain pikaisia pyrähdyksiä omaan kotiinsa Jyväskylään. Kun päätimme muuttaa yhteen, ja aloimme raivata avomieheni asuntoa, arvasin heti, että siitä tulee pitkä ja tuskainen prosessi. Mitä se todellakin oli! En ole varmaan ikinä kokenut sellaisia epätoivon tunteita, mitä koin raivatessani sitä poikamiesboksia, missä mieheni oli elänyt viimeiset 13 vuotta. Kun luulin saaneeni “kaiken pakettiin”, aina jostain kolosta löytyi joku tavarakasa, mikä vaati lajittelua. Turhan tavaran määrä, mikä joko annettiin pois tai heitettiin suoraan roskikseen, oli tähtitieteellinen.

Tavaroidenpurkuhelvettiä.

Ja siitä huolimatta, että aivan kaikki turha ja tarpeeton joko annettiin pois tai heitettiin roskikseen, tänne meille Turkuun asti tullut määrä tavaraa on järjetön. Meillä menee ikä ja terveys, ennen kuin saamme käytyä kaikki nämä laatikot läpi.

Tämä tavaratango, mitä olemme tässä tanssineet jo pidemmän aikaa, on saanut minut pohtimaan sitä, mikä oikeastaan on tarpeellista ja mikä ei. Ihminen tarvitsee selviytyäkseen näiden leveysasteiden pitkistä ja kylmistä talvista lämpimiä vaatteita ja lämpimän suojan. Näistä emme voi tinkiä, jos haluamme selvitä hengissä. Samoin ihminen tarvitsee ruokaa ja juomaa. Mitä muuta me tarvitsemme ihan oikeasti? Siis sellaista, että kuolisimme, ellei meillä olisi sitä. Enkä nyt puhu pitkäaikaissairaiden ihmisten lääkkeistä, vaan asioista yleensäkin.

Tarvitseeko ihminen ihan välttämättä 20 erilaista tietokonetta? Tietokoneen omistaminen nyky-yhteiskunnassa edistää asioiden hoitamista, mutta eikö yksi riittäisi? Tarvitseeko niitä olla useampia?

Entä astiat? Syöminen toki helpottuu, jos saa syödä lautaselta käyttäen haarukkaa, veistä ja lusikkaa, ja jos juoman saa juoda mukista tai lasista. Mutta onko se aivan täysin välttämätöntä, että yhdellä ihmisellä on 3 erilaista 10 hengen kahviastiastoa, etenkin, ellei itse juo edes kahvia? Tarvitseeko ihminen aivan välttämättä 50 kappaletta muumimukeja, mistä ei edes saa juoda, kirjahyllynsä koristeeksi?


Keräämme törkeät määrät sellaista tavaraa, mitä emme koskaan edes tarvitse. Miksi keräämme sitä? Mitä se meissä ruokkii, että meillä on se 50 erilaista muumimukia tai 10 paria Minna Parikan kenkiä? Eikö se yksi pari alennuslenkkareita riittäisi? Myös niillä alennuslenkkareilla pystyy kävelemään. Ehkä jopa paremmin kuin Minna Parikan korkokengillä.

Mikä minua vielä enemmän ihmetyttää, on se, että ihmiset keräävät tavaroita nurkkiinsa sillä periaatteella, että joskus saattaa ehkä tarvita. Mihin ihmeeseen tarvitaan vanhoja, revittyjä sanomalehtiä? Miksi ihmeessä sellaista tarvitsee säilyttää nurkissa tilaa viemässä? Emme elä enää pula-aikaa, eikä meidän tarvitse naama irvessä syödä pettuleipää. Ne ajat ovat ohitse. Mitään ei tarvitse säilyttää siksi, että joskus saattaa vielä tarvita. Etenkään, jos se tavara on luokiteltavissa roskaksi, kuten vaikkapa jogurttipurkkien kannet.

Heräsin itse tähän turhien tavaroiden filosofiaan kaksi vuotta sitten. Olin juuri ostanut osakkeen ja yritin raivata sitä vuokra-asuntoa, missä olimme tyttäreni kanssa asuneet jo vuosikaudet. Annoin jätesäkki toisensa jälkeen tavaraa hyväntekeväisyyteen, kierrätykseen ja muutama jätesäkkirullallinen tavaraa meni aivan suoraan roskikseen. Ihmettelin, miksi ihmeessä säilytin nurkissani tavaroita, millä minulla ei ollut mitään käyttöä. Itselleni täysin turhia astioita tuli monta isoa pahvilaatikollista. Annoin ne pois.


Uudessa kodissani nautin siitä, että minulla jäi kaappeihin jopa tilaa! En enää elänyt ahtaudessa, vaan minulla oli juuri se, mitä tarvitsin, eikä yhtään enempää. Päätin, etten ikinä enää ahda kaappejani täyteen. Mikäli huomaan, että jokin asia on turha, luovun siitä.

Ja ei, en ole ikinä “konmarittanut”.

Löysin tieni vapauteen turhan tavaran vankilasta ihan itse. Toivon, että avomieheni löytää tämän tavaratangon jälkeen saman tien, mitä itse kuljin, ja hän osaa luopua turhista tavaroistaan tuntematta pahaa mieltä.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Åi Åbo!

Muutto on ohi! Olen saanut tehtyä eräästä jyväskyläläismiehestä turkulaisen. Tänään aloitamme yhteisen elämän avoparina. Minun kodistani on tullut meidän koti. Minun arjestani on tullut meidän arkemme.

Jyväskylä on jäänyt taakse. Ei enää pitkiä ajomatkoja, ei OnniBusseja eikä junareissuja. Ei toisesta erossa olemista.

Tällä hetkellä yhteinen kotimme on pahvilaatikkohelvetti, ja auvoisa avoliittomme alkaa sillä, kun tyhjennämme jokaisen näistä laatikoista ja etsimme tavaroille paikat. Onneksi meillä on koko elämämme aikaa, eivätkä aikataulut paina enää päälle.

Ilman apua emme olisi tästä muuttohelvetistä selvinneet. Siis suuri kiitos Veka, Pete, Iku, Sannis ja Suvi, jotka autoitte omalla panoksellanne. Eikä pidä unohtaa mummia, joka on ollut koko tämän ajan käytettävissä koira- ja lapsenvahtina, jos olemme häntä tarvinneet. Kiitos myös anopille tuesta, mitä tarvitsin niinä hetkinä, kun minusta tuntui, että pää räjähtää kaiken keskellä.

Enää ainoa, mitä minun tarvitsee tehdä laatikkotangon lisäksi, on opettaa tuo mies puhumaan Turun murretta.




lauantai 25. maaliskuuta 2017

Vaurioitunut vaimoihminen


Tämän viikonlopun jälkeen se tapahtuu: Minusta tulee avovaimo! Ei vielä aviovaimoa, se tapahtuu vasta loppuvuodesta, mutta jonkin sortin vaimoihminen kuitenkin.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä ja pelota ollenkaan. Itse asiassa, pelottaa ihan perhanasti! Olen ollut kaksi kertaa aikaisemmin avoliitossa, kumpikin kerta oli täydellinen katastrofi. Ja nämä aikaisemmat kokemukset ovat, tietenkin, jättäneet omat arpensa.

Tiedän, että elämää pitää elää eteenpäin. En voi elää menneisyyttä uudelleen, enkä kyllä haluaisikaan. Tiedän myös sen, etten voi saavuttaa ikinä mitään, ellen ota riskejä. Tuntuu oudolta sanoa, että sulhaseni olisi “riski”: Ei hän ole mikään riski! Mutta yhteenmuutossa on aina olemassa omat riskinsä siinä mielessä, ettei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu. Onnistuuko kaikki? Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Tämä jää kaikki nähtäväksi.

Ja ainahan on olemassa se mahdollisuus, että kaikki onnistuu todella hienosti, ja tulen olemaan tämän saman ihmisen kanssa koko lopun elämäni.

Eräs ystäväni sanoi, että sulhaseni saa minusta minun pehmeän puolen esiin. Tämä kommentti sai minut hieman hämilleni, sillä en edes tiennyt, että minulla on olemassa pehmeä puoli.

Jos tämä kyseinen mies kerran tuo minussa esiin sellaisia positiivisia puolia, mitkä muutkin huomaavat, niin ehkä on sittenkin olemassa mahdollisuus, että tämä juttu voisi onnistua. Ellei minusta ole vielä tullut aivan hirveää Justiinaa, niin ehkä minusta ei sitten tulekaan. Olen nimittäin harvinaisen huono vetämään roolia, enkä jaksa sitä kahta tuntia kauempaa.

Mutta kaikesta tästä mahdollisesta positiivisesta tulevaisuudesta huolimatta, olen siltikin ihan paniikissa! Eiköhän tämä paniikki tästä laannu, kunhan koko muuttoprosessi on kokonaisuudessaan ohi, ja sulhaseni luovuttanut nykyisen asuntonsa avaimet pois. Tällä hetkellä vielä istun sohvalla syömässä viimeisiä kynsiäni ja panikoin sitä, mitä teemme, jos tuleekin riita, eikä toinen voikaan lähteä omaan kotiinsa siksi, ettei sellaista kotia ole enää.

Jotenkin, tässä ja nyt, alan ymmärtää, miten vaurioitunut ihminen olen, kun mietin tällaisia asioita ja saan hirveitä paniikkikohtauksia jostain yhteenmuutosta. Toisaalta, nyt, kun tämänkin asian on vihdoin ja viimein tajunnut oman pääkoppansa sisällä, asiaa on ehkä helpompi lähteä työstämään.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 37

Nukuin taas huonosti ja pätkissä. Erään lyhyen unijakson aikana näin erittäin lyhyen unen.

Olin omassa kodissani, menossa vessaan. Seisoin vessanpytyn vieressä ja ihmettelin, mitä Kauno oikein murisee. Sitten näin, että vessan ovea pitkin, ylöspäin, kävelee valtavan iso hämähäkki. Se ei ollut edes tavallinen hämähäkki, vaan joku eksoottinen sellainen.

Sillä oli kyllä pitkät, ohuen jalat, mutta sen lisäksi sillä oli peräpäässään skorpionimainen pistin. PIstin ei ollut samanlainen kuin skorpionilla siinä mielessä, että se oli ohut, ja sopi muutenkin hämähäkin ruumiiseen. Hämähäkki oli ehkä nyrkkini kokoinen (tosin, minulla on suhteellisen pienet kädet ja pieni nyrkki).

Säikähdin aivan helvetisti ja mietin, miten pääsen vessasta ulos. En löytänyt vessasta edes mitään sellaista, millä olisin tappanut hämähäkin. Kauno alkoi haukkua ja puolusti minua hurjasti hämähäkiltä.

Heräsin vessahätään. Arvatkaa kaksi kertaa, kävinkö kahden aikaan yöllä vessan läpi ihan älyttömän tarkkaan, ennen kuin uskaltauduin istumaan pytylle.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Psykologia paketissa

En tiedä, kuka koululaitoksen historian aikana on mennyt keksimään tentit, mutta se ihminen voitaisiin polttaa minun puolestani roviolla. Etätentti on ihan yhtä paha kuin tavallinen tenttikin, enkä, edelleenkään, opi mitään sillä, että yritän tahkoa jotain kirjaa päähäni hauki on kala-tyyliin. Oppimistehtävät ja esseet ovat enemmän minun juttuni. Opinkin jotain, ja sitähän tässä olisi tarkoitus nimenomaan tehdä: Oppia!

Tentti on nyt kuitenkin suoritettu ja palautuskansio on kolahtanut. Persoonallisuuspsykologian kurssi on nyt valmis! En ole tyytyväinen tenttivastaukseeni, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta: En pärjää tenteissä samalla tavalla kuin pärjään esseiden kanssa.

En usko, että vastaukseni olisi mennyt niin metsään, ettenkö tuosta kurssista läpi pääsisi. Varmasti pääse. Arvosanallakaan ei ole mitään väliä, sillä olen muista kursseista saanut erinomaiset arvosanat, eikä tuo yksi kurssi paljoa keskiarvoa pääse enää laskemaan. Pääasia on se, että kurssi on nyt tehty.

Tätä myöten ovat myös psykologian perusopinnot valmiit, ja seuraavaksi siirryn aineopintoihin. Tai pikemminkin, siirryn sitten, kun jaksan. Juuri nyt en jaksa edes ajatella asiaa! Olen jo ilmoittanut kahden yksittäisen opettajille suunnatun täydennyskoulutuskurssin vetäjille, että nyt ei riitä enää rahkeet, ja minun on pakko jättää nämä kurssit väliin. Tulen mielelläni suorittamaan kurssia uudestaan joku toinen kerta sitten, kun en ole enää yhtä kortisolia koko akka. Tämän persoonallisuuspsykologian halusin ihan välttämättä suorittaa, kaikesta huolimatta, alta pois nyt, sillä seuraava suorituskerta olisi ollut vasta syksyllä. Enkä halua jättää opintokokonaisuutta niin pitkäksi aikaa roikkumaan, sillä se taas vaikuttaa tuleviin opintoihini.

Jäljellä on tälle keväälle ainoastaan yksi kurssi lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuutta (sen suorittamisesta ei ole, vieläkään, tullut ohjeistusta, enkä tiedä, tuleeko sitä edes ennen Ragnarökiä) sekä muutama lähipäivä valmentaja-opintoja. Muuten alkavatkin tämän vuoden opinnot olla paketissa. Olen erittäin tyytyväinen siihen, miten paljon olen saanut suoritettua! Kaksi perusopintokokonaisuutta, kahdet eri valmentaja-opinnot, muutama yksittäinen täydennyskoulutuskurssi viime syksynä… Eiköhän siinä ole riittämiin tälle lukuvuodelle.

Olen todellakin ansainnut laiskan loppuillan Star Warsin parissa. Ja rakas koirani, joka on ymmärtäväisesti antanut minun opiskella ja suorittaa etätentti, on ansainnut pitkän riehulenkin. Paitsi etten jaksa riehua. No, pitkän lenkin hän on ansainnut kumminkin!

Helpotuksen huokaus

Herään sohvalta, taas kerran. En osaa nukkua sängyssä, kun sulhaseni on pois. Olo on väsynyt, mutta vähemmän väsynyt kuin yleensä: Sain nukuttua peräti 5 kokonaista tuntia putkeen heräämättä välillä! Olo on kuin pienellä lottovoittajalla.

Mietin, mitä tekisin. Tänään on etätentti ja vielä yksi kirja on lukematta. Kotona en pysty keskittymään, sillä täällä on liikaa häiriötekijöitä. Pakkaan, jälleen kerran, kirjan laukkuuni ja suunnistan läheiseen Taikinajuureen. Siellä pystyn keskittymään paremmin, ilman kodin häiriöitä.

Taikinajuuren pihassa huomaan näyn, mitä en olisi halunnut nähdä: Lastenvaunuja. Perkele! Täällä on jotkut mammakerhon kokoontumisajot. Sisällä kahvilassa on muutamia äitejä kersoineen. Jos minä jotain vihaan, niin pikkukakaroiden tuottamaa meteliä! Lapsiystävälliset ihmiset puolustavat aina lapsia sanoen, että maailmaan mahtuu ääntä. Ääniyliherkkänä ihmisenä sanon, ettei muuten varmasti mahdu! Ainakaan minun maailmaani, ainakaan pienten lasten ääniä.


Onneksi osa laumasta on tekemässä lähtöä. Tilaan teetä, tyrni-macaronin sekä passion-tartaletin. Istun samaan nurkkaan kuin eilenkin. Avaan kirjan, mikä on, onneksi, mielenkiintoisempi kuin tenttikirjoista ensimmäinen. Teksti on helppolukuista, ja sen seassa on paljon tätä tenttiä ajatellen turhaa tietoa, kuten tutkimusasetelmia. Pääsen skippaamaan aina välillä monta turhaa sivua, ja lukeminen käy joutuisaan.

Pidän pienen lukutauon, ja satun kuulemaan, miten kaksi jäljellä jäänyttä äitiä keskustelevat. Toisella olisi mielenkiintoinen työprojekti. Hän on kuitenkin kieltäytynyt siitä, koska lapset ja perhe. Projekti toisi ansioluetteloon paljon ja se varmasti auttaisi jatkossa työllistymisessä, mutta kun se perhe ja ne lapset. Vilkaisen edessäni olevan luvun otsikkoa: “Motivaation merkitys siirryttäessä vanhemmuuteen”. Hymyilen vinosti.

Itse en ikimaailmassa jättäisi yhtäkään tärkeää projektia väliin vain siksi, että perhe ja lapset. En ikinä! Työ, opiskelu ja onnistuminen elämässä ovat minulle tärkeämpiä asioita kuin se, että minulla on viisi pulleaa mukulaa. Onneksi minun ei tarvitsekaan ymmärtää ihmisiä, joille paskavaippojen vaihtaminen on työuraa tärkeämpi asia, sillä jokaisella on omanlaisensa motiivit. Jos joku haluaa vaihtaa paskavaippoja, se hänelle suotakoon. Jos se tekee hänet onnelliseksi, hyvä juttu. Minulle suotakoon se, etten minä näe mitään mielenkiintoa moista toimintaa kohtaan, ja ennemmin opiskelen ja kehitän itseäni. Meitä kaikkia ei ole luotu “äiti-ihmisiksi”.


Onneksi nämäkin kaksi mammakerholaista lähtevät kitisevän jälkikasvunsa kanssa, ja minä saan jatkaa lukemistani miellyttävämmässä taustahälyssä. Tilaan lisää teetä, ja käyn ostamassa puolukka-vaniljapullan. Tenttiin lukeminen näemmä leventää persausta, mutta tämä on, onneksi, vain kertaluontoinen tapahtuma.

Sivut rapisevat kädessäni. Pulla katoaa suuhuni. Teekuppi on tyhjä. Viimeistä kappaletta viedään. Kun saan viimeisen sivun käännettyä, huokaisen helpotuksesta. Viime tinkaan jäi, mutta sain kuitenkin luettua kaiken! Etätentissä materiaalit saavat olla vieressä, mutta tietenkin on suotavaa tietää, mitä niissä kerrotaan. Käy lähdeviitteiden tekeminen huomattavasti helpommin, kun on etukäteen tutustunut materiaaliin, eikä ala kauheassa kiireessä etsiä kirjoista oikeita kohtia.

Pakkaan tavarani ja lähden takaisin kotiin. Koira odottaa ja haluaa päivälenkille. Minulla on huono omatunto, sillä tässä kahden päivän aikana laiminlyönyt koiraani. Laiminlyönyt siinä mielessä, että olen vain keskittynyt valmistautumiseen, enkä ole leikkinyt ja ollut tarpeeksi paljon koiralleni läsnä. Korjaan asian välittömästi, kunhan saan tuon tentin palautettua.

Tunti aikaa. Yllättävää kyllä, olen valmistautunut. En hyvin, mutta valmistautunut kuitenkin. Kohta alkaa persoonallisuuspsykologian etätentti. Ja sitten on koko perusopintokokonaisuus koossa!

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Vielä vähän. Jaksaa, jaksaa.

Väsynyt päivä kääntyy väsyneeseen iltaan. Käytännössä katsoen koko päivä on mennyt siihen, kun olen valmistautunut huomiseen persoonallisuuspsykologian etätenttiin.

Ensimmäisen kirjan olen jo saanut luettua, toista kirjaa olen aloittanut. Huomenna päivällä on vielä aikaa, joten ellen saa sitä tänään loppuun (enkä varmasti saakaan), ehdin huomennakin.

Lukurauhan sain, kun annoin koiralle valtavan ison peuran luun pureskeltavaksi. Siinä meni pitkä tovi, kun Kaunokaiseni puuhasteli sen kanssa. Nyt on sekin luu melkein syöty, enää rippeet jäljellä. Ja Kauno on myös uupunut tästä valtavan suuresta työmäärästä, minkä hän teki luun eteen. Nyt hän nukkuu kaikkensa antaneena lempipaikallaan, parvekkeen oven edessä. Ei kai se ole helppoa pienelle koiralle syödä noin isoa luuta!

(Eikä Kauno oikeasti edes ole kovin pieni: Haluan vain uskoa, että hän edelleenkin olisi äidin pieni vauva.)


Minullakin on olo, että olen antanut kaikkeni. Uupumuksesta ja väsymyksestä huolimatta olen yrittänyt tutustua persoonallisuuspsykologian kuivaan maailmaan niin hyvin kuin vain tässä väsymystilassa on mahdollista. Huominen tentti menee, miten menee.

Mikä minua eniten hämmästyttää, on se, etten ole tehnyt fyysisesti mitään rasittavaa tänään. En sitten mitään! Olen istunut ja lukenut. Senhän pitäisi olla rentouttavaa puuhaa. Kaikesta tästä muka-rentouttavasta toiminnasta huolimatta olen aivan valmis lyömään nahkalaput silmien päälle ja lähtemään treffeille Nukku-Ukon kanssa.

Ja kuten Ostos-tv:n setä sanoisi, ei tässä vielä kaikki! Päivän mittaan minulle on kehittynyt aivan hirvittävän paha olo. Vatsaa vääntää pahemman kerran, ja oksettaa. Ei, tämä ei ole mitään tenttijännitystä, vaan tämä on ihan oikeaa pahaa oloa. Vaikka minua saattaisikin jännittää se huominen tentti, minulle ei tule näin voimakasta pahaa oloa mistään jännityksestä. Nyt sitten pelkään, että olen saanut jostain jonkun kivan pöpön, ja vietän loppuviikon vessanpyttyä halaten.

Jos vielä lukisin muutaman sivun. Sitten voisin lopettaa. Motivaatio alkaa olla pakkasen puolella, mutta jaksaa, jaksaa. Vähän vielä. Sisulla ja sitkeydellä, kuten Karjalan isomummo silloin sota-aikana. Alkavat vain sisut olla tämän tytön namirasiasta loppu.

Zzzzzzzzzzzz...

Huomenna on se päivä. Persoonallisuuspsykologian etätentti. Epätoivoiset hikikarpalot valuvat otsallani: En ole edes vilkaissut tenttikirjoja. Tänään on pakko tehdä asian eteen edes jotain, sillä huomenna en enää ehdi lukea kahta kirjaa.

Väsymys painaa. Aivot ovat sumuiset. Minun on silti pakko yrittää. Edes yrittää! Ellen onnistu, niin tiedän ainakin yrittäneeni.

Kotona lukeminen osoittautuu täydeksi mahdottomuudeksi. Koira haluaa leikkiä. Haluaisin minäkin leikkiä, mutta nyt on pakko yrittää keskittyä persoonallisuuspsykologian maailmaan edes hetkeksi. Koska kotisohvalla lukemisesta ei tule mitään, ja koira raahaa minulla jatkuvasti pientä kettuleluaan heiteltäväksi, pakkaan kirjani reppuun, ja hyppään autoon. Jossain muualla on vähemmän häiriötekijöitä kuin kotona.

Ajan Taikinajuuren pihaan. Se on ihan lähellä kotia, mutta olen niin uupunut, etten jaksa kävellä sinne asti. Tuntuu tyhmältä kuluttaa bensaa näin lyhyen matkan takia, mutta se on nyt pakko. Minun pitää säästää niitä vähäisiä voimia, mitä minulla on, johonkin muuhun kuin kävelyyn.


Tilaan pannullisen mustaa teetä ja palan raakakakkua. Asettaudun pienen kahvilan nurkkasohvalle. Täällä minun on hyvä keskittyä hetkeksi lukemiseen.

Moni voisi kysyä, miten ihmeessä keskittymishäiriöinen ihminen pystyy keskittymään meluisassa kahvilassa paremmin kuin kotona. Itse asiassa, moni ADHD-oireinen pystyy keskittymään paremmin, kun taustalla on jokin tasainen häly. Läheskään kaikki eivät keskity täydessä hiljaisuudessa, kuten en minäkään. Tarvitsen jotain taustahälyä pystyäkseni keskittymään.

Kahvila on hyvä paikka tällaiselle taustahälylle. Tasainen puheensorina ja keittiöstä tulevat äänet auttavat minua keskittymään kirjaani paremmin. Ja tarvitsen kaiken mahdollisen tuen keskittymiselle juuri nyt tällä hetkellä; kirja on mielenkiinnoton, enkä jaksaisi lukea sitä, ja kaiken huipuksi olen niin tuhottoman väsynyt, että keskittyminen olisi nentillekin tässä väsymyksen tilassa äärimmäisen vaikeaa.

Otan sohvalla mukavan asennon, laitan kirjan syliini ja otan teekupin käteeni. Lukeminen on hidasta ja vaivalloista, mutta etenee. Pidän säännöllisin väliajoin tupakkataukoja.

Tee loppuu, ja tilaan toisen pannullisen teetä. Taikinajuuren musta tee on erinomaista. Samoin raakakakku vie kielen mennessään. Olen päässyt neljä lukua jo eteenpäin tätä suunnattoman tylsää kirjaa. Vielä, jos jaksaisi vähäsen.

Lopulta väsymys vie voiton. On pakko luovuttaa. Olen päässyt pitkälle. Kirjasta puuttuu enää pari lukua lukematta. Toinenkin teepannu on tyhjä, ja kakku on loppunut aika päiviä sitten. Käyn hakemassa pähkinäleivän, ja lähden kotiin. Pystyn hädin tuskin kävelemään autolle. Onneksi kotimatka ei ole pitkä.


Kotona vastaan tulee heiluva häntä. Häntä ja hännän omistaja ilmoittavat, että nyt pitäisi päästä ulos. Kuuntelen koiraa, vaikka olenkin kuolemanväsynyt. Väsymykseni saa odottaa nyt hetken, sillä koiran on päästävä ulos.

Menemme Vilkkilänmäen pieneen puistoon. Lenkki on lyhyt, sillä en jaksa kävellä pidempää. Kauno haistelee kevään tuoksuja ja lukee tyttökoirien jättämiä posteja. En haluaisi hoputtaa pientä hauveliani, mutta minun on pakko päästä lepäämään. En pysy kohta enää pystyssä.

Lysähdän sohvalle puolikuolleena. Vielä olisi luettavaa. En pysty. En jaksa. En ole tehnyt tänään oikeastaan mitään muuta kuin istunut kahvilassa ja lukenut. Silti voimani ovat aivan lopussa. Tämä on merkki siitä, etten ole vielä toipunut tästä pitkästä unettomuusjaksosta. Enkä kyllä odottanutkaan, että olisin vielä täysin toipunut. Ihmettelen silti vähän sitä, miten uupunut todella olen näin pienestä. Mielestäni en ole tehnyt yhtään mitään.

Kauno tulee vierelleni, ja tuo ketun. Hän ei halua, että heitän sitä, vaan hän tuo sen minulle lohdutukseksi. Rapsutan Kaunoa. Otamme molemmat hyvän asennon: Minä sohvalla ja Kauno sohvan vieressä. Ja hetken kuluttua kummankin pään päällä näkyy pelkkiä z-kirjaimia.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Lonkeroa (mustekalan, ei Hartwallin)

Saimme tehtäväksi kirjoittaa loppuun tarina, minkä aloitimme eläinavusteisen koulutuspäivän aikana. Minun tarinani kertoi mustekalasta. Ja tässä itse tarina:


Miten mustakala sai lonkeronsa?

Tumman veden syvyyksissä asuva mustekala on salaperäinen olento. Se liikkuu pitkin merenpohjaa samalla, kun sen pitkät lonkerot keinuvat veden pehmeiden liikkeiden tahdissa. Mutta mistä mustekala on saanut lonkeronsa? Mitä se tekee niiden avulla? Kuunnelkaa tarinani, niin tiedätte tämän jälkeen, miten nämä salaperäisen eläimen lonkerot syntyvät, elävät ja myös kuolevat.

Mustekala on merenpohjan eläimistä työteliäin ja ahkerin. Se huolehtii aivan kaikesta itse. Kaiken muun tavallisen huolehtimisen lisäksi mustekala harrastaa paljon. Ellei se harrastaisi ja tekisi, se kuolisi tylsyyteen. Salaperäinen mustekala tarvitsee toimintaa elämäänsä, ettei sen elämä päättyisi ennenaikaisesti.

Aina, kun mustekala löytää itselleen uuden tehtävän, sille kasvaa uusi lonkero. Tämän lonkeron avulla mustekala hallitsee uuden tehtävän tekemisen. Mitä enemmän mustekalalla on tehtäviä, sitä enemmän sillä on lonkeroita. Kun tehtävä on saatu valmiiksi, tulee tehtävän suorittaneesta lonkerosta tarpeeton, ja se kuolee ja putoaa pois. Jos meidän vekkuli mustekalamme keksii jonkun uuden tehtävän, kuolleen lonkeron tilalle kasvaa uusi lonkero.

Välillä saattaa käydä niin, että mustekalalle kasvaakin liikaa lonkeroita. Tällöin sen liikkuminen vaikeutuu. Se ei pääsekään enää niin sulavasti eteenpäin veden aaltojen mukana, ja sen voi olla vaikea kontrolloida kaikkia lonkeroitaan. Tällöin mustekalan täytyy päästä eroon muutamasta ylimääräisestä lonkerosta mahdollisimman pian. Tehtävien kesken jättäminen ei ole työteliäälle mustekalalle mieleen, mutta joskus se on välttämätön pakko. Muuten mustekalan elämästä tulee liian vaikeaa ja hankalaa.

Entä, jos mustekalalla ei olisikaan yhtään lonkeroa? Olisiko sen elämä silloin vielä helpompaa? Ei olisi. Ilman lonkeroitaan mustekala jämähtäisi paikoilleen ja kuolisi pois. Se tarvitsee lonkeroitaan päästäkseen eteenpäin syvän meren pohjassa. Ja mustekala myös haluaa päästä eteenpäin; se ei halua jämähtää paikoilleen. Siksi lonkerot ovat mustekalalle niin tärkeitä.

Tärkeää mustekalalle on se, että sillä on tarpeeksi monta lonkeroa, minkä avulla se pääsee liikkumaan eteenpäin. Niitä täytyy olla koko ajan tasainen määrä. Innokas mustekalamme ei aina muista sitä, miten liialliset lonkerot hankaloittavat elämää, ja siksi niitä aina välillä kasvaa. Mutta ilman lonkeroita elämästä tulisi tylsää, harmaata ja karua.

Siksi mustekalalla on niin monta lonkeroa.