Uuteen nousuun - Vai laskuun?

En ole vielä toipunut. En todellakaan! Olo on mitä kamalin. Kurkkua sattuu ja heikottaa. Vedän vaatteet päälleni, pakkaudun autoon ja lähden yliopistolle. Sarjassamme maailman parhaat ideat!

Tänään on SPSS-kurssin ensimmäinen päivä. Jos olet niin onnellinen, ettet tiedä, mikä on SPSS, niin minäpä kerron. Se on tilastomatemaattinen ohjelma, mikä laskee puolestasi kaikkia kivoja mahdollisia juttuja, piirtää kaavioita, leipoo piirakoita ja ties mitä muuta. Se on tutkimuksen tekijän paras kaveri silloin, kun tutkimusta tehdään määrällisesti. Ainoa ongelma on se, että sitä pitää osata käyttää. Ja se käyttäminen on se kaikkein vaikein asia, sillä SPSS on aivan älyttömän monimutkainen.

Meillä on keväällä monimuuttujamenetelmä-kurssi, mistä en selviä ilman, että käyn tämän pikaisen SPSS-kurssin. En ole kunnossa, mutta sinne vain on pakko mennä! En ole ikinä edes avannut SPSS-ohjelmaa, ja ymmärrän korean kielestäkin enemmän kuin tuosta ohjelmasta.

Raahaudun yliopistolle kymmentä yli yhdeksän. Luulen olevani ajoissa, mutta kurssi on jo alkanut. Ai, tällä kurssilla ei noudateta akateemista varttia. Ai, se luki jossain. Ai. Miksei kukaan minulle kertonut mitään? Tai pikemminkin, miksen minä ole tutustunut kurssiohjeisiin?

Ihmisillä on mukanaan SPSS-ohjeistus. Se kuulemma löytyi Moodlesta ja sen sai printata sieltä itselleen. Minun tekee mieli hypätä ikkunasta ulos. En ole vielä edes ehtinyt istumaan, ja olen mokannut jo kaksi kertaa. Helvetin hyvin alkoi tämäkin päivä. Olisi pitänyt vain jäädä kotiin.

Huipukkuus. Vinous. Frekvenssi. Keskihajonta. Khin neliö. Olen kuin eno veneessä. Jos olisin kuuntelemassa luentoa kvanttifysiikasta, ymmärtäisin siitäkin enemmän kuin tästä. Ja minun pitäisi tehdä määrällinen tutkimus. Juupa juu. Taidan ehkä vaihtaa gradutyöni aiheen johonkin laadulliseen. Ei tästä tule lasta eikä paskaa.

Tunti loppuu. Päätän käydä kirjastossa tutkimassa, olisiko siellä sitä Tutki ja kirjoita-kirjaa, että saisin sen kaksi riviä sitä puuttuvaa tekstiä ja sen pakollisen lähdemerkinnän, jotta voisin palauttaa nuorisotutkimuksen esseen, saada siitä viisi noppaa ja olla onnellinen. Kappas, löytyy! Harvinaista. Kirja on vanhempi painos, mutta samapa tuo.

Menen lainausautomaatille. Näytät lukijalle kirjastokorttiani ja syötän salasanani. Salasana on väärä. Yritän uudestaan. Salasana on taas väärä. Eikä muuten varmana ole! Hermoni menevät. Menen tiskille ja valitan. Pyydän kirjastonhoitajaa lainaamaan kirjan minulle.

“Katos, kun tämä on kaupunginkirjaston kortti. Onko sulla yliopiston kirjaston korttia?”

Ei voi olla totta! Miten voi ihminen olla näin hemmetin typerä? No, olen sairas ja olen tullut yliopistolle vastoin kaikkia älykkyyden lakeja. Minun pitäisi olla sohvalla, pöllöviltin alla, katsomassa Avatar-piirrettyjä, eikä täällä. Ojennan yliopiston kirjastokortin ja poistun häpeillen. En jaksa tätä ADHD-päätäni enää!

Meillä on seksikurssin viimeinen luento. Minua alkaa heikottaa. Käyn kysymässä kurssin opettajalta vaihtoehtoisesta suoritusmuodosta. Hän ehdottaa suullista tenttiä. Sanon, että otan yhteyttä sitten, kun olen parantunut. Opettaja käskee minun lähteä kotiin, koska näytän siltä kuin olisin juuri ryöminyt kiven alta. Jään kuitenkin kuuntelemaan viimeisen luennon, sillä heti sen jälkeen alkaa graduseminaari, ja minulla on esitysvuoro.

Graduseminaarissa pyydän, että saan olla ensimmäinen, jotta pääsen lähtemään kotiin. Saan luvan. Höpisen sekavana kaikenlaista, enkä tajua itsekään, mistä puhun. Onneksi graduohjaajani on kartalla, ja antaa minulle hyviä vinkkejä graduani varten. Hän on sitä mieltä, että aiheeni on erinomainen, ja gradullani on kaikki edellytykset olla ihan hemmetin hyvä gradu. Eli en siis ala tehdä sitä vielä. Keskityn ensin paranemiseen ja sitten vasta graduun.

Miksi sitten olen koko tämän sairastamisen aikana vääntänyt esseitä? No, koska ne ovat pelkkiä perusopintojen esseitä. Kuka tahansa pystyisi tekemään sellaisen tuosta noin vain! Ne ovat helppoja, niissä jauhetaan itsestäänselvyyksiä. Gradu on vähän toista luokkaa vaativuuden kanssa kuin joku perusopintokokonaisuuden essee, mikä ei vaadi kuin vähän kirjoitustaitoja ja pari lähdettä.

Lähden ajamaan kotiin kaatosateessa. Olen huonovointinen ja väsynyt. Oli äärimmäisen typerää lähteä tässä kunnossa yhtikäs mihinkään, mutta tulipahan tehtyä. Huomenna lepään. LUPAAN, että lepään. Huomenna ei ole ohjelmaa.

Indiana Satu ja Kukkahattutädin kosto

“Kulta, kun mulla olis tämmönen…”

“ÄLÄ HÄIRITSE! MÄ KIRJOITAN!!!!!”

“Mistä mä olisin voinut tietää, että sun pitää keskittyä? Ei se lue sulla otsassa.”

“Kohta lukee.”

Painun vaatekaapilleni. Joudun pitämään seinistä kiinni, sillä kävely ei vielä suju erityisen hyvin. Olen heikkona kaikesta tästä sairastamisesta. Kaivan kaapista vanhan hatun, mitä olen käyttänyt eräässä tanssiesityksessä. Siinä on kukkia. Tämähän sopii! Minähän olen oikea kukkahattutäti.

“Aina, kun mulla on tämä päässä, mä keskityn eikä mua saa silloin häiritä.”

Keskittymiskukkahattu. Kätevää!

Jatkan näpyttämistä. Nuorisotutkimuksen harjoitustyö nuorisotutkimuksen metodeista on melkein valmis. Saisin sen kyllä tänään valmiiksi, paitsi että yksi pakollinen lähde uupuu: Hirsjärven ja kumppaneiden teos “Tutki ja kirjoita”. Ilmeisesti kaikki tieteenalat käyttävät juuri tätä teosta tärkeänä lähteenä, ja sen kaikki mahdolliset painokset on aina varattu kirjastosta viimeistä nidettä myöten. Minua tympii. Harjoitustyö jää palauttamatta siksi, että tarvitsen edes yhden lähdemerkinnän juuri tuosta kirjasta!

Kaikki korkeakouluopiskelijat, suosittelen siis lämpimästi hommaamaan juuri tuon teoksen kirjahyllyyn! Se on ehkä kuiva, mutta auttaa tällaisessa tilanteessa, kun se löytyy suoraan omasta kotikirjastosta. Julkiselta kirjastolaitokselta saat odottaa vapautuvaa kappaletta monta viikkoa.

No niin, se tuli valmiiksi. Nyt vain pitää odottaa sitä helkkarin kirjaa, että voin lisätä pari riviä tekstiä tuohon harjoitustyöhön. Mitäs seuraavaksi? Enää puuttuu yksi kurssi koko opintokokonaisuudesta, ja se on näkökulmia nuoruuteen ja nuorisotutkimukseen. Selvä.

Yksi kirja on silläkin kurssilla kiven alla. Kirjastossa on kyllä useampi kappale Nuorisotutkimus-teosta, mutta ne ovat kaikki varattuja. Minä olen kuitenkin ensimmäinen varausjonossa. Kylläpä minä nyt saan kauan odotella näiden kirjojen kanssa! Ärsyttävää.

Tehtävään kuuluu kolme kysymystä. En tarvitse tuota teosta kuin yhteen. Eli voin siis vastata kahteen noista kysymyksistä vaikka nyt. Sopii minulle! Ei kun hommiin.

Olen ollut kipeänä. Melkein suorittanut tänä aikana nuorisotutkimuksen perusopintokokonaisuuden ja katsonut melkein kokonaan Avatar-piirretyn sarjan ensimmäisen kirjan. Sen lisäksi olen kirjoittanut runoja ja voinut pahoin. Suhteellisen tuottoisa viikonloppu sairastuneelta ihmiseltä, etten sanoisi!

Viskibasso soi! Pakkohidastuksen paikka numero kaksi

Herään puhelimen soittoon. Raotan satiinista unimaskiani ja yritän tarttua puhelimeen. Kun löydän sen, vastaan: “Satu”, ja huomaan heti, että ääneni on saanut yön aikana upean ja kaikuvan viskibasson. Kurkkuuni on muuttanut kaktusperhe, ja sieraimistani yrittää tunkeutua ulos ainakin yksi mustekala, ehkä jopa kaksi. Pääni tuntuu raskaalta, eikä se taatusti johdu siitä, että aivoni olisivat yön aikana kasvaneet suuremmiksi ja tulleet viisaammiksi. Jos tunkisin kuumemittarin sinne, minne aurinko ei paista, se varmaankin räjähtäisi.

Vieressäni makaa mies, joka on yhtä iloinen ja virkeä kuin minäkin. Hän katsoo minuun kuola valuen ja kysyy raikkaalla viskibassollaan, olenko minäkin nyt sitten saanut hänen tautinsa. Näemmä olen. Mieheni on sairastanut jo pari päivää, mutta avioliitossahan kaikki kuuluu jakaa toisen kanssa, myös taudit. Noudatamme avioliiton pyhiä ohjeistuksia.

Konttaan keittiöön keittämään aamuteetä. Koira tulee vastaan takakoivet ristissä. Voi perkele! Millä voimilla minä koiran kusetan? Kysyn, onko miehellä voimia lähteä viemään koiraa takapihalle. Saan vastaukseksi samanlaista örinää kuin mitä Alexi Laiho pitää laulaessaan. Käyn varmistamassa, onko mieheni vaihtunut sinä aikana, kun olen kontannut makuuhuoneesta keittiöön. Ei ole. Se ei ole edelleenkään Laiho, örinästä huolimatta, vaan se on se Mäkinen, kenelle sanoin tahdon. Totean, että se on tässä konkurssissa se ja sama, kumpi koiran käyttää.

Vedän kuteet niskaani ja vien koiran takapihalle. Oloni huononee aivan heti, kun pääsen ovesta ulos. Ihan kuin ovessa olisi ollut jokin näkymätön kalvo, minkä lävitse kulkiessasi saat aivan tuhottoman pahoinvoinnin ja kuumeen nousun. Odotan niin kauan, että koira saa ruikittua rakkoaan tyhjemmäksi. Teini tulee koulusta kotiin kahdelta, joten hän saa sen jälkeen viedä koiran pidemmälle lenkille. Minä en nyt pysty parempaa kuin tämä, eikä pysty arvon aviomiehenikään.

Makaan sohvalla kuola valuen ja katson Batman-elokuvaa. Aivot ainakin rauhoittuvat, kun ei tarvitse ajatella mitään. Huomenna olisi teinin hammaslääkäri. Ei mitään tsäänssiä lähteä viemään teiniä sinne! Teini saa kävellä itse. Lauantaina olisi ADHD-liiton syyskokous, mihin minun pitäisi lähteä vaikuttamaan yhdistyksemme valtuuttamana. Ei mitään tsäänssiä lähteä kyllä sinnekään! Illalla olisi rally-toko, mutta minä en todellakaan voi mennä sinne kuumeisena tekemään paskaa rataa. Pakko myöntää itselle, että se on nyt toisen pakkohidastuksen paikka tämän marraskuun aikana. Eipä ole ollut minun kuukauteni. Mutta minkäs sille mahtaa. Näitä tulee joskus. Minulle tässä kuussa ehkä vähän liikaa. En kuitenkaan lähde leikkimään terveyden kanssa. Jos lähden leikkimään, sairaus pitkittyy enkä parane ikinä. Ja tarkoitukseni on kuitenkin, että minusta tulisi vielä joskus ihminen. Terve sellainen.

Aivoni eivät pidä tällaisesta makaamisesta. Mietin, mitä voisin tehdä, jotta en rasittuisi ruumiillisesti, mutta saisin mielelleni tekemistä. ESSEE! Mikäs sen virkistävämpää tekemistä kuin esseen kirjoittaminen. Minulla on kesken nuorisotutkimuksen essee nuoruuden haasteista nyky-yhteiskunnassa. Olen saanut pari sivua kirjoitettua. Kuumeisena alkaa ajatus lentää ja ei kauaa naputtelu kuulu, kun olen kirjoittanut 10 sivua lisää. Viimeksi, kun kirjoitin nuorisotutkimuksen esseen, kirjoitin sitä luomuna ja väänsin kouluesseeseen kaksi sivua tiukkaa asiaa kalapuikoista. Nyt minulla ei ole mitään yhtä eksoottista, mutta mielenkiintoista settiä kuitenkin. Nämä kaksi kurssia arvioi sama henkilö. Hän saa todennäköisesti jonkinlaisen trauman minun esseistäni. Laitan sen kuitenkin menemään, pienen selityksen kera siitä, että hieman on kuumetta pukannut. No niin, viisi noppaa taas tienattu opintorekisteriin! Mitäs sitten seuraavaksi?

Minulla on myös kesken essee nuorisosta, vapaa-ajasta ja mediasta. No, sitähän on hyvä jatkaa tähän samaan syssyyn! Voisin pitää nuorisotutkimusviikonlopun. Jos saisin vaikka suoritettua koko opintokokonaisuuden tässä yhden viikonlopun aikana. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun jotain sellaista tekisin.

Kurkkuani alkaa kivistää, mutta esseellä ei taatusti ole sen kanssa mitään tekemistä. Vilkaisen media-esseen kirjallisuutta. Eräässä toimitetussa teoksessa on artikkeli: “Kenellä on kiire? Suomalaisten kiireen kokemukset ja ajankäyttö”. Hymähdän. Tuo pitää lukea! Ja kenellä sitä tässä kiire olisi, valmiissa maailmassa? Ei minulla ainakaan. Ei juuri nyt. Nyt minä sairastan ja otan iisisti. Ja opiskelen nuorisotutkimusta, ihan vain siksi, että voin.

PS. Ja koska olen, jälleen kerran, liian huonovointinen ottaakseni itse kuvia tätä tekstiä varten, teitä viihdyttävät Papunetin erinomaiset kuvat. Tehkää hyvin!

Kauno, Yoda ja maailman arvokkain joululahja

Maanantai. Kotisohva. Hirvittävä väsymys. Minulla olisi ollut tänään luento ja halikoira-tapahtuma yliopistolla, mutta en saa itseäni liikkeelle. Syksyn kiireet painavat vanhaa ja raihnaista ruumista. Viime viikolla oli taas liian paljon menoa ja liian vähän lepoa. En tunnu löytävän tasapainoa.

Päätän työskennellä Moodlen parissa hiukan aikaa. Pari kurssia vaatii, että osallistun keskusteluun Moodlessa ja annan vertaispalautetta. Luen kirjoitustöitä ja tunnen kummallisen tunteen selässäni. Ihan kuin joku tuijottaisi minua syyttävin silmin. Olo on epämiellyttävä ja se saa minut kääntymään ympäri. Kuka minua muka tuijottaa?

Näen syyllisen vain parin metrin päässä itsestäni. Tuijottava katse tulee nojatuolista, ja se pureutuu ihoni läpi kuin punkki. Katse on intensiivinen ja vaativa. Se haluaa vastauksia. Ja paljon muutakin. En voi muuta kuin hymyillä tuolle suloiselle karvakuonolle, joka minua tuijottaa. Rakas Kaunoni osaa katsomisen salat.

Kulunut syksyni on ollut pelkkää rankkaa ravaamista, järjestelytöitä, haastatteluja, luentoja ja tapahtumia. Olen tuskin ollut kotona. Mieheni valitti, että edes kotona ollessani en ole läsnä, sillä teen koko ajan jotain tärkeämpää. Kaikki muu on tärkeämpää paitsi läsnäolo, sillä kaikella muulla on aikataulu ja deadline. Läsnäoloa olen siirtänyt, sillä sen ehtii myöhemminkin. Sillä ei ole deadlinea.

Kaunolta puuttuu ihmisen puhekyky. Se ei osaa tulla luokseni ja sanoa: “Ihmisäitini, olet ollut minulle liian vähän läsnä. Kaipaan rapsutuksiasi ja pitkiä lenkkejä kanssasi. Ole minulle läsnä tässä ja nyt. Leiki kanssani.” Kaunolla on kuitenkin katseensa. Katse kertoo tällä hetkellä enemmän kuin tuhat sanaa. En voi muuta kuin hymyillä tuolle ihanalle koiralleni. Hän kertoo minulle kaikki ajatuksensa sanomatta sanaakaan. Mikä taito!

Laitan koneen pois. Moodle ja vertaispalaute saa nyt odottaa. Läsnäololle on aikaa juuri nyt. Tämä on se hetki, kun olen koiralleni jotain muuta kuin käsi, joka ojentautuu rapsutukseen samalla, kun naputtelee oppimistehtävää tai esseetä. Haluan olla Kaunolleni enemmän.

Pitkän painin ja rapsuttelun jälkeen näen nurkassa laatikon. Pahvilaatikko Peten koiratarvikkeelta. Ostin Kaunolle joululahjat jo varhaisessa vaiheessa. Päätän avata laatikon. Kauno ei ehkä ymmärrä, että avaamalla laatikon haluan pyytää häneltä anteeksi sitä, etten ole ollut läsnä, mutta ainakin voin yrittää.

Laatikossa on nameja sekä kaksi lelua. Littana ja rapiseva Darth Vader sekä pitkulainen ja vilkkuva, muovinen Yoda. Meidän perheessämme ei kukaan ole Star Wars-fani, en ainakaan minä. Kauno ihastuu Yodaan. Se on hauskan muotoinen ja se vilkkuu. Kauno vaikuttaa onnelliselta saatuaan uuden lelunsa, mutta Kauno on varmasti enemmän onnellinen siksi, että hän sai huomiota. Aikaa ihmisäidiltään. Se on arvokkaampi lahja kuin yksikään Star Wars-aiheinen lelu.

Hyvä olla ja helppo hengittää - Baltic Orava

“VIRTANEN!”

“LAINE!”

“Onko Laine? Ei ole vielä.”

“MÄKINEN!”

“Missä on Mäkinen? Ai niin perhana, mä oon itse Mäkinen… Hupsista saatana.”

Olen Tallink Siljan Turun terminaalin toisessa kerroksessa. Kädessäni on kuutisenkymmentä hyttikorttia. Olen järjestänyt tätä risteilyä jo kesäkuusta asti, kuten olen tehnyt joka vuosi viimeiset neljä vuotta. Neljän vuoden ajan ADHD-aikuiset ympäri Suomenniemen ovat kokoontuneet Baltic Princessille tapaamaan vertaisia ja pitämään hauskaa.

Nämä oravien pikkujouluristeilyt ovat vuoden kohokohta monessakin mielessä. Saa tavata tuttuja, joita ei pitkän välimatkan vuoksi pääse tapaamaan kovinkaan usein. Ja mikä parasta, saa olla täysin oma itsensä. Ei tarvitse esittää mitään sellaista, mitä ei ole. Kukaan ei pidä sinua outona eikä kukaan arvostele. Näiden ihmisten kanssa on helppo olla ja hengittää. Vuosien myötä meistä on tullut perhe.

Käymme heittämässä mieheni kanssa tavarat nopeasti hyttiin ja painumme etsimään ravintolaa. Meillä ei ole kovinkaan paljon aikaa syödä, sillä meillä alkaa yhteinen kokoontuminen. Koska ravintolat menevät aika pian kokoontumisen jälkeen kiinni, ja meillä on illalliskupongit, niin ne on käytettävä nyt. Huomenna niitä ei saa enää käytettyä, eikä siinä olisi edes järkeä, sillä hyttimme hintaan kuuluu erikoisaamiainen ja meillä on myös oravaporukan kanssa yhteinen buffet-lounas. Syömme pastaravintolassa pikaiset hummeripastat, ja sen jälkeen juoksemme Klubille, mikä on varattu meidän yksityiskäyttöömme.

Klubi kuhisee oravia. Pidän pienen tervetuliaispuheen, ja sen jälkeen kiertelen pöydissä juttelemassa sekä vanhojen että uusien tuttujen kanssa. Porukkaa on sen verran paljon, ettei minulle jää aikaa jutella jokaisen kanssa niin kauan kuin haluaisin. Yhteisen tilaisuuden päätyttyä osa siirtyy Ellinooran keikalle Starlight Palaceen. Minua ei kiinnosta, ja jäämme pienellä porukalla Klubille juttelemaan. Facebook-tapahtumaamme ja Whatsapp-ryhmään alkaa tulvia kuvia ja vinkkejä eri hyttibileistä. Meitä on sen verran paljon, että hyttibileitä on monessa eri paikassa. Kuusikymmentä oravaa ei mitenkään mahdu yhteen pieneen hyttikopperoon.

Ilta jatkuu ja humalatila nousee. Yhä useampi löytää tiensä takaisin Klubille. Tanssilattialla on täyttä ja keskustelut ovat syvällisiä. Välillä puhutaan aroistakin asioista. Minä jopa “erehdyn” humalapäissäni suunnittelemaan erään toisen yhdistysaktiivin kanssa yhdistystoimintaa! Tämän on tarkoitus olla rentouttava ja voimaannuttava risteily, mutta mihinkäs sitä orava hännästään pääsee. Sitä paitsi, pienessä sievässä tulee parempia ideoita! Vai miten se nyt meni…

Baari menee kiinni, mutta bileet senkun jatkuvat. Ollaan aamun pikkutunneilla. Sanon miehelleni, että haluan hyttiin. Tarkoituksemme oli ehkä tehdä hytissä jotain avioelämän suomia asioita, mutta jostain kumman syystä saan jonkun ihmeellisen kohtauksen. 25 vuotta sitten tapahtunut todella traumaattinen asia, mitä en ole koskaan käsitellyt mielessäni, nousee pintaan ja alan itkeä ihan hysteerisesti. En tiedä, mitä tapahtui ja miksi se tuli pintaan juuri nyt, tänään. Ilta on ollut ihana, ihmiset ovat olleet ihania, eikä kukaan näistä kanssaoravista ole ikinä tehnyt minulle tasan mitään pahaa. Minulle pahaa tehnyt henkilö ei ole edes paikalla! Hän on kaukana täältä.

Kun olen rauhoittunut, on aamiainen auennut. Menen silmät punaisena ja turvoksissa syömään erikoisaamiaisen. Kuohuviini närästää siitä huolimatta, että olen ottanut pohjalle erittäin raskaan refluksilääkityksen. En pysty tyhjentämään koko lasillista. Vedän ison lautasellisen munakasta ja kaikkia mahdollisia rehuja, mitä vain lautaselleni löydän. Sen jälkeen tyhjennän jälkiruokapöydän. Kermakakku on taivaallista. Ihanaa saada jotain tällaista aamupalaksi.

Aamiaisen jälkeen palaan hyttiini nukkumaan vain huomatakseni, että olen unohtanut unilääkkeet kotiin. Tietenkin! Löydän käsilaukustani rauhoittavia. Ehkä saan niiden kanssa nukuttua edes vähän. Ja niin saankin. Muutaman hassun tunnin yöunet eivät varsinaisesti virkistä, mutta tiedän jotain, mikä virkistää. Sauna ja uinti! Mieheni jää vielä nukkumaan, mutta minä pakkaan bikinit laukkuuni ja lähden saunaosastolle.

Altaalla on kirkuvia kakaroita. Se siitä virkistävästä uinnista. Istun saunassa pitkään, ja kun menen takaisin altaalle, siellä on yksi kirkuva kakara vähemmän. Huh! Vesi tuntuu ihanalta. Uin pari kierrosta ja palaan takaisin saunaan. Sen jälkeen taas vähäksi aikaa altaalle ja sitten taas saunaan. Tunnen itseni oikeasti vähän virkeämmäksi. Kello alkaa olla sen verran paljon, että buffet-lounas alkaa, joten menen suihkuun ja pukeudun. Pakko mennä vielä hytin kautta ja viedä märät bikinit kuivumaan.

Buffetin edessä on nälkäinen oravalauma, joka haluaa ruokaa. Ja me ADHD-aikuisethan olemme tunnetusti kärsivällisiä odottajia! Porukka alkaa ajankulukseen laulaa “Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat”. Muut ihmiset tuijottavat meitä kuin olisimme karanneet lähimmästä mielisairaalasta. Nentit. Tylsiä ja huumorintajuttomia ihmisiä. Eivät ymmärrä mitään hauskan päälle.

Ahmin kaksi täyttä lautasellista rehuja buffetista. Olen aivan ähky. Jälkkäriä on kuitenkin pakko saada. Viiniäkin olisi niin paljon kuin sitä jaksaa juoda, mutta en pysty. Eilen illalla meni sen verran monta lasillista alkoholipitoista juomaa alas, etten pysty enää yhteenkään lasilliseen. Minusta on tullut vanha.

Buffetissa tulee valomerkki. Meillä on tunti ja vartti aikaa ennen satamaan menoa. Olen aivan täynnä. Ja väsynyt. Tarjolla olisi bingoa, shoppailua, trubaduuria ja vaikka mitä, mutta minä, vanha mummo, tarvitsen nyt pienet kauneusunet. Ihan kuin ne kauneusunet tähän naamaan mitään vaikuttaisivat. Menemme mieheni kanssa hetkeksi lepäämään, ja sen jälkeen saammekin alkaa pakata matkalaukkua. Turun sataman valot näkyvät jo. Enää ei ole pitkää aikaa siihen, kun tämä reissu päättyy ja arki kotona alkaa.

Taksilla kotiin. Kotona odottaa innokas koira häntä heiluen. Kaunolla on ollut ikävä. Meilläkin on ollut ikävä rakasta Kaunoa. Kauno saa tuliaisiksi fasaanin. Itsellemme emme ostaneetkaan sitten mitään! Tuli halpa reissu.

Kaunokainen on ollut mummin luona täysihoidossa. Hetken leikin jälkeen Kauno väsähtää. Minäkin olen väsynyt. Väsynyt, mutta harvinaisen onnellinen. Näiden ihmisten kanssa on aina hauskaa. Näiden ihmisten seuraan ei väsy ikinä, ja tulen ikävöimään tätä suurta perhettäni näiden kuukausien aikana, mitä emme näe toisiamme. Mutta ensi vuonna taas! Ja ehkä jopa hieman aikaisemminkin.

Piukat paikat - Some like it slow

Klo 7 reikä reikä soi herätyskello. Näin aikaiset herätykset eivät ole minun hipiälleni sopivia. Torkutan. Mieheni potkii minua nousemaan. Nalkutan vaimomaisella äänellä, että haluan herätä rauhassa. Kello on armoton. Ja minulla on kiire.

Klo 8 reikä reikä istun pinkin Yariksen ratin taakse. Kyllä, minulla on pinkki Yaris ja olen ylpeä siitä. Se on hyvä auto. Ajelen umpiväsyneenä läpi aamuruuhkaisen Turun, kohti Tampereentietä. Viime viikolla en huonovointisuuden takia päässyt laisinkaan lähtemään käyttäytymisperusteisen eläinkouluttajakoulutuksen soveltuvuuskokeisiin, mutta minulle annettiin uusi mahdollisuus, vaikka se onkin ennen kukon pieraisua, ja kahden tunnin ajomatkan päässä. Olen kuitenkin aidosti kiinnostunut koulutuksesta, ja nukkua nyt ehtii haudassakin.

Kyrön risteys. Tietyömaa. Oikein tikkarisedät ja kaikki paikalla. Ja minut tietenkin pysäytetään. Totta kai! Minullahan on aikaa odottaa. Perkele.

Kun pääsen Kyrön ohi, eteeni tulee sunnuntaiajelija toisen jälkeen. Mikä pahinta, vastaan tulee koko ajan autoja, ja kestää kauan, ennen kuin pääsen ohi. Loimaalla eräs mummeli ajaa 70 km/h kasikympin alueella. Joudun ajamaan hänen takanaan pitkään pääsemättä ohitse. Sarvi otsassa alkaa nousta. Kello käy.

Sen lisäksi, että näitä helvetin sunnuntaiajelijoita on joka paikassa, niitä tietyömaita on myös. En ollut varautunut tällaiseen hidasteluun. Eikä Turku-Tampere-välillä ole kuin yksi ohituskaista. Alan olla epätoivoinen.

Olisin tietenkin voinut lähteä aikaisemmin ja jättää kunnon odotusajan. Yleensä olen kuitenkin ajanut Tampereelle hyvin alta kahden tunnin. Nyt, näiden runsaiden tietöiden ja helvetin hitaiden autoletkojen takia en tiedä, pääsenkö edes kahdessa tunnissa.

Kello on 9.15, kun ylitän vihdoin Pirkanmaan maakuntarajan. 45 minuuttia aikaa. Ja kuin tilauksesta eteeni tulee valtavan pitkä jono! Monta rekkaa, vauhti pitkälti alle 80 km/h. Etummaisena on tietysti taas joku mummo. Autot eivät ohita rekkoja ja olen kilometrin pituisen jonon viimeisenä. Ei helvetti, en pääse ikinä ajoissa paikalle! En yleensä polta autossa, mutta nyt on pakko. Hermot menevät muuten. Enkä ehdi pysähtyä mihinkään tupakkatauollekaan.

Vihdoinkin ohituskaista! Hanat kaakkoon ja menoksi niin kovaa kuin Yariksesta lähtee. Moottori huutaa kuin Vantaan kamarikuoro. Saan sentään jonkun matkaa ajettua kunnon vauhtia. Nyt takaisin mummovauhtiin.

Syön kynsiäni, vedän toisen röökin ja odotan, milloin tulee Valkeakoski. Siellä alkaa motari, ja pääsen painamaan kunnolla kaasua. Kello on jo reilusti yli puoli kymmenen. Mietin, mitä sanon tekosyyksi myöhästymiselleni.

Vihdoinkin Valkeakoski ja motari! Aluksi motaria on vain lyhyen matkaa, sillä se muuttuu rampiksi. Eteeni tulee Saksan kilvissä oleva sunnuntaiajelija. Huudan autossa, että on se nyt perkele kumma, ettei saksalainen kuski osaa kaasua painaa. Kun pääsen taas kaksikaistaiselle tielle, vedän tuon sakemannin ohitse niin, että jälkeeni jää vain paha haju. Saksalaisilla on ehkä autobahnit, mutta minulla on ADHD ja helvetinmoinen kiire.

Painelen kaasupoljin pohjassa pitkin motaria. Jos poliisi pysäyttäisi, niin kortti lähtisi taatusti! Google mapsin mukaan kohteeseeni on 19 minuutin ajomatka. Kellon mukaan minulla on vartti aikaa.

Ikea. Aikaa on 10 minuuttia. Painan kaasua kovempaa. Moottori ulvoo ja parkuu. Sori, Yaris, mutta nyt on pakko! Tädillä on kiire.

Ensimmäinen valoristeys. Tampere on edessäni harmaana ja sateisena. Minulla on neljä minuuttia aikaa. Tietenkin joudun pysähtymään! Hakkaan rattia ja melkein itken. Navigaattori kuitenkin lohduttaa. Olen ottanut niin paljon kiinni, että minun pitäisi ehtiä juuri ja juuri.

Paitsi ettei navigaattori ole ottanut huomioon muuttuvia liikennejärjestelyjä! Alan melkein itkeä, mutta nytpähän tiedän, mitä sanon tekosyyksi myöhästymiselleni. Olen ihan sekaisin, en edes tiedä, minne olen menossa, ja jostain syystä lähden seuraamaan erästä autoa. Ja kappas, kuin tilauksesta tien oikealla puolella on Tampereen yliopiston päärakennus. Kello on 10.02.

Parkkipaikka on vieressä. “Vain yliopiston pysäköintiluvalla. Valvottu pysäköintialue”. Haistakaapa vaikka turkulainen pyllyhikeni! Täällä on 1) tilaa, 2) merkitsemättömät paikat ja 3) kuski, jolla on kiire ja täydellinen välinpitämättömyys sen suhteen, saako hän parkkisakon vai ei. Auto parkkiin ja juoksujalkaa päärakennukseen.

Juoksen huohottaen ovesta sisään, ja näen naisen, kenellä on nimikyltissä sama nimi kuin sillä, jonka kanssa olen vaihtanut sähköpostia. Esittelen itseni huohottaen ja yritän saada happea. Syytän muuttuneita liikennejärjestelyjä myöhästymiseni syyksi. Eipä haittaa. Heillä on aikaa.

Haastattelu alkaa. Concertasta huolimatta puhun kuin papupata. Haastattelija erehtyy kysymään minulta, miten mielestäni eettisyys kuuluu osaksi eläinten kanssa työskentelyä. Annan hänelle aiheesta kunnon luennon. Hän katsoo minua suu auki ja sanoo, että olen tasan ensimmäinen haastateltava, joka on vastannut hänelle tähän kysymykseen näin. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu.

Haastattelu kestää puoli tuntia. Olen ajanut puolen tunnin takia Turusta Tampereelle. Minulla on Tampereella paljon hyviä ystäviä, mutta tänään, juuri tänään, on erään turkulaisen ystäväni syntymäpäivä. En ehdi jäädä sateiseen Mansesteriin moikkaamaan ketään, ja hyppään taas pinkkiin autooni. Tällä kertaa minulla ei ole niin hirveä kiire, ja ehdin jopa ajaa ihan nopeusrajoitusten mukaan. Ainakin niillä kohdin, missä on valtion kustantaman selfie-kamerat.

Koti-Turku häämöttää! Soitan synttärisankarille ja ehdotan, että vien hänen synttärilahjaksi taidemuseoon. Siellä on Noora Schoderuksen Koiranäyttely. Sen jälkeen voisimme mennä vaikka kahville. Hän innostuu ideasta.

Tapaamme taidemuseolla. Koiranäyttely on jännittävä ja mielenkiintoinen. Taidemuseossa on myös Tyko Sallisen näyttely. Ne taulut eivät sytytä minua. En tiedä, miksi. Kierrämme muutkin huoneet, ja vastaani tulevat Akseli Gallen-Kallelan maalauksia. Ne ovat rumia. Siis ihan helvetin rumia! Mutta kuitenkin, niissä on sitä jotain. Tuijotamme niitä pitkään ja puhumme niistä. Miten noin ruma kuva voikin saada sisimmässämme aikaan niin paljon erilaisia tuntemuksia! Toisaalta, se on taiteen tehtävä.

Taidemuseon jälkeen menemme Fazerin kahvilaan synttärikakulle. Höpötämme. Olemme molemmat väsyneitä. Tämä syksy on ollut molemmille raskas ja voimia verottava. Sovimme, että nyt otamme molemmat iisisti loppusyksyn. Löysät ranteet ja tyhjä kalenteri. Ei paniikkia. Olemme molemmat sen tarpeessa.

Kotona rojahdan sohvalle. Tänään on ollut pitkä päivä. Ja huomenna on vielä pidempi, sillä huomenna alkaa vuosittainen Oravat laineilla-risteily! Alan olla liian vanha tällaiseen ravaamiseen, ja tarvitsen päiväunet. Ainakin viikon kestävät sellaiset.

Unien ihmeellinen maailma, osa 63

Viimeksi olin Dubaissa, tällä kertaa Etelä-Koreassa. Olin siellä vaihto-opiskelijana, aivan yksin, ja asuin eräässä perheessä. Perhe oli todella mukava, ja lapset olivat innoissaan siitä, että heillä asui länsimaalainen tyttö.

Minun piti päästä keskustaan. Matka oli pitkä, sillä kaupunki oli valtavan suuri. Menin juna-asemalle, mutten ymmärtänyt alkuunkaan, miten lippusysteemi toimii. Juna tuli, siinä oli avonaiset vaunut, ja hyppäsin erääseen vaunuun sisään.

Huomasin, että ihmisillä oli eri paksuisia lippunippuja käsissään. Kysyin englanniksi, että miten ihmeessä tuo on mahdollista, ja miten tämä lippujuttu oikein toimii. Eräs nuori mies alkoi selittää, miten matkan pituus määrittää sen, miten monta loppua tarvitset. Hän näytti kartalta, että hän tulee kaukaa, kaukaa kaupungin rajoilta. Hänen pysäkkinsä oli niin syrjässä, ettei sitä näkynyt edes kartalla enää. Sitä varten hänellä on kaikkein paksuin lippunippu, koska hän tulee kaikkein kauimpaa.

Konduktööri tuli ja alkoi sättiä minua siitä, että minulla oli liian vähän lippuja. Pyysin anteeksi, ja sanoin, etten ulkomaalaisena tiedä tätä lippusysteemiä.

Pääsin keskustaan ja menin erääseen ostoskeskukseen hengaamaan. Ostoskeskus oli rakennettu itämaiseen rakennustyyliin, ja se oli valtavan kaunis niin sisältä kuin ulkoapäin. Kaikkein ylimmässä kerroksessa oli kylpylä, ja ajattelin, että tuolla täytyy päästä käymään.

Huomasin erään itämaisen ravintolan, missä sai syödä samalla, kun poltti. Mietin, että tuo on erittäin mielenkiintoinen konsepti. Kävin hakemassa pienen ruoka-annoksen, menin korkean pöydän eteen, pistin tupakaksi ja aloin syödä samalla.

Mietin, että tarvitsen vaatteita noin kolmevuotiaalle pojalle. Kuka se poika oli… Se on edelleenkin mysteeri, eikä selvinnyt unessakaan. Eräässä lastenvaateliikkeessä minua ei haluttu palvella erityisen halukkaasti. Kun lähdin itse yläkertaan, minun perääni juostiin, ettei sinne saa mennä. Myyjä menee puolestani ja katsoo, löytyykö toisesta kerroksesta vaatteita kolmevuotiaalle pojalle. Satuin huomaamaan, että yläkerta oli täynnä puolialastomia lapsia. Siellä oli ilmeisesti käynnissä jonkun katalogin kuvaukset, ja lapsimalleilla oli vaatteiden vaihto kesken.

Uni jatkui vielä jotenkin, mutta siitä minulla on hatarat muistikuvat. Siihen liittyi jotenkin baari ja rottweilerin pentu, mutta en muista enää tarkkaan, miten se meni.

Kun ei itsellä ole rotikkaa, oli pakko lainata foto rotikkayhdistyksen sivuilta.

Oravat hevosenpaskassa

Vaaleanpinkki Yarikseni on vuosihuollossa, joten teen sellaista, mitä yleensä en tee: hyppään bussin kyytiin! Minulla on tärkeä tapaaminen liittyen verkostotyön kurssiin. Olemme valinneet parini kanssa aiheeksemme hevosavusteisen kuntoutuksen, ja meillä on tapaaminen erään turkulaisen hevosgurun kanssa. Se, mitä tämä guru ei tiedä liittyen hevosavusteiseen toimintaan tai hevosiin ylipäätänsäkään, sitä ei tarvitsekaan tietää.

Ensin käymme tallilla katsomassa ihania hevosia. Lässytämme niille kuin pikkuvauvoille ja silittelemme niitä. Erityisesti ihastun erääseen pieneen poniin. Hän on aivan valloittava tapaus suurine ruskeine silmineen ja iloisine luonteineen. Harmi, ettei meille mahdu ponia meidän kerrostalokolmioomme. Jospa pysyttelisin vain näissä koirissa.

Kun tallit on koluttu läpi ja kengänpohjamme ovat täynnä pollenpaskaa, pääsemme itse asiaan, eli haastattelemaan tätä hevosgurua siitä, millaista yhteistyötä hän on tehnyt uransa aikana ja mitä hän tekee tällä hetkellä. Asiaa on paljon ja meillä hurahtaa kaksituntinen tuosta noin vain, kun juttelemme.

Aiheeksi tulee myös uusi eläinavusteisuutta eteenpäin ajava yhdistys, Anima ry. Tässä ihan muutaman päivän kuluttua on yhdistyksen vuosikokous. Yhdistys tarvitsee tekijöitä ja ideoita on kaikennäköiseen toimintaan, mikä liittyy eläinavusteisuuteen. Taisin ihan vahingossa luvata, että osallistun tuohon vuosikokoukseen. Ja taisin ehkä ihan vahingossa luvata tekeväni jotain muutakin. Mutta ei siitä sen enempää!

Nousen taas bussiin, ja lähden kohti kotia. Minulla on jotenkin levännyt ja rauhallinen olo. Olo, mitä en ole tuntenut hyvin pitkään aikaan!

Pääsen kotiin, rapsutan rakasta koiraani, istuudun sohvalle. Ja tajuan, että me unohdimme ottaa allekirjoitukset tältä hevosgurulta todisteeksi siitä, että olemme todellakin käyneet siellä! Voi nyt hevonpaska sentään.

Nämä oravan aivot ovat välillä kyllä NIIN rasittavat.