Pääsiäisen parhautta: Trancea ja rauhaa. Ja gradua...

Pitkäperjantai-ilta. Pääsiäinen. Ja jotain sellaista, mikä on avioliitossa todella harvinaista herkkua: Oma rauha! Mies on poissa, teini on poissa, koira on poissa. Vain minä, sohva, iso pizza... Ja gradu. 

Minun pääsiäislomani alkoi jo eilen, kun mummi tuli hakemaan teinin ja koiran luokseen hemmotteluhoitoon. Mieheni oli ostanut meille liput Gongiin, House of Hard Music-tapahtumaan. Minä kyllä pidän trancesta, ei siinä mitään, mutta siitä on todella pitkä aika, kun olen viimeksi käynyt vastaavanlaisissa bileissä. Taisi olla viimeksi silloin, kun asuin vielä Hollannissa. Tai no, olinhan minä pari kesää sitten mieheni kanssa Kosmoksessa, ja kolmen päivän festareista minä makasin kaksi päivää teltassa, järkyttävässä migreenikohtauksessa, ja söin Sumatriptania kuin karkkia.

Onneksi trance-piireissä hevari ei erotu niin vahvasti joukosta kuin mitä erottuisi jossain kansanmusiikkifestareilla. Ainoa asia, mikä erotti minut muista, oli se, että minulla ei ollut mitään neonväristä päälläni. Kaksi ensimmäistä DJ:tä sattuivat olemaan ystäväni ja hänen miehensä. Tuttuja siis löytyi, mieheni lisäksi. Itse yritin välttää selkäkipua ja virtsankarkailua parhaani mukaan, enkä tanssinut ihan niin villisti kuin muut ihmiset. Tenat unohtuivat kotiin ja matkassa oli pelkkää Buranaa selkään. Ja sillä on yhtä hyvä vaikutus kunnon selkäkipuun kuin minttusuklaapirtelöllä. Mieheni kyllä riehui tanssilattialla hiki valuen, mutta minä otin rauhallisemmin. Kerrankin näin päin. Yleensä minä olen se, joka meidän perheessä riehuu.

Nyt moni miettii, mitä hevari tekee jossain trance-tapahtumassa. Minä olen avoin ihminen ja minulla on monipuolinen musiikkimaku! Se, että olen hevari, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi nauttia muunlaisesta musiikista. Minä kuuntelen klassista oikein mielelläni, samoin jazzia. Ainoa musiikki, mitä en voi sietää, on hiphop. Ja R'n'B. Ja Suomi-poppi. Ja iskelmä. Ja kansanmusiikki. Ja humppa. Ja rautalankamusiikki. Ja joululaulut. Ja tyttö- ja poikabändit. Mutta melkein kaikki muu kyllä sitten meneekin!

Enhän minä siellä bileissä ensimmäistäkään biisiä tunnistanut. Muut sen sijaan näyttivät tunnistavan kaikki. Mutta mitäpä tuosta. Ei kai sitä tarvitsekaan biisejä tunnistaa. Pääasia, että on hyvä fiilis ja hauskaa. Ja minulla oli hauskaa!

Tänään herätyskello herätti minut kesken ihanan unen, missä olin 50-luvun kotirouva ja haistatin miehelleni, joka piti minua tyhmänä. Päätin näyttää hänelle, mistä graniitista minut on muovattu, mutten ehtinyt sen hemmetin herätyskellon takia. Vaatteet niskaan, autoon ja mies linja-autoasemalle. Hän astui autoon ja lähti kohti synnyinseutujaan. Minä sain palata tyhjään kotiin. Ihanaan, rauhalliseen ja hiljaiseen kotiin!

Kukaan ei vaadi mitään, kukaan ei kysele mitään, kukaan ei tarvitse mitään. Voin huolehtia ihan vain itsestäni ja omista tarpeistani. Saan syödä kaikkea epäterveellistä ja lihota. Minun ei tarvitse nousta sohvalta, paitsi korkeintaan vessaan. Ja koska eilen kävin jo bilettämässä, tänään en aio liikauttaa eväänikään mihinkään suuntaan. Saan pyhittää tämän pyhän perjantain ihan vain itselleni.

Ja gradulle...

Toivottavasti sinullakin on yhtä ihana, rentouttava ja rauhallinen pääsiäinen kuin minulla tulee olemaan!

Rakkaani, me tarvitsemme vauvoja!

Rakas mieheni,

Tiedän, että olet suhteellisen kyllästynyt jatkuvaan nalkutukseeni siitä, että me tarvitsemme tuon ja tuon merkkisen eläinvauvan. Haluan nyt kuitenkin kertoa sinulle, miksi me tarvitsemme kaikki nämä eläinvauvat, ja miksi nämä eläinvauvat ovat nimenomaan sinulle hyödyksi.

Ihan ensiksi, me tarvitsemme toisen koiran. Kun Kaunolla on kaveri, sillä ei ole tylsää eikä se varasta koko ajan sukkiasi. Sukkasi jäävät rauhaan ja pysyvät ehjinä pidempään.

Toiseksi, me tarvitsemme aasivauvan. Sinulla kun ei ole ajokorttia, niin sinun on hankala käydä kaupassa tekemässä isompia ostoksia ilman minua ja pinkkiä Yaristani. Kun meillä on aasi, sinulla on juhta, joka kantaa painavammat ostokset selässään. Sinun ei siis tarvitse odottaa aina minun kotiintuloani kaupassakäyntiä varten.

Kolmanneksi, me tarvitsemme kissavauvan. Ihan vain siltä varalta, jos tänne meidän Aurajokirannan kerrostalokolmioon joskus eksyy hiiriä tai rottia. Kissasta hyötyy koko perhe!

Neljänneksi, me tarvitsemme pandavauvan. Siksi, että... Ööööö... Tota... Koska kaikki nyt vain tarvitsevat pandavauvan! Tarvitseeko tätä edes perustella? Jokaisella pitäisi olla oma panda.

Viidenneksi, me tarvitsemme kolmannen koiran, joka vahtii meidän laumaamme sillä aikaa, kun Kauno leikkii koiran numero kaksi kanssa.

Kuudenneksi, me tarvitsemme ihan välttämättä alpakan, jotta minä pääsen harrastamaan alpakka-agilityä. Miten sinä tästä hyödyt? No siten, että minä en nalkuta jatkuvasti, ja sinun korvasi säästyvät.

Seitsemänneksi, me tarvitsemme possuvauvan. Possuvauva syö kaiken sen, mikä menisi muuten bioskaan. Sinä säästyt bioskan ylläpidolta, kun meillä on possu.

Kahdeksanneksi, me tarvitsemme apinavauvan, koska apina voi syödä ne banaanit, mitkä jäävät aina teiniltä syömättä. Possu ei syö banaania kuitenkaan, joten tarvitsemme sitä varten apinan. Ja sinä säästyt taas siltä bioskan ylläpidolta.

Yhdeksänneksi, me tarvitsemme oravavauvan. Oravat ovat erinomaisia kadonneiden tavaroiden metsästäjiä, joten se löytää kaikki Kaunon piilottamat luut. Sinun ei siis enää tarvitse huutaa tuskasta, kun istut sohvalle ja Kaunon piilottama luu tunkeutuu persvakoosi. Orava ehtii löytää sen ennen kuin istut sen päälle.

Ja viimeisenä, muttei mitenkään vähäisimpänä... Sinä käyt jatkuvasti kirppareilla ostamassa käytettyjä DVD-elokuvia, joten jos sinä saat nämä elokuvat, niin minä olen oikeutettu saamaan kaikki haluamani eläinvauvat.

Rakastan sinua! Pus.

Elämä hymyilee, kun lääkitys on kunnossa

Herään keskellä yötä aivan kammottavaan kuvotukseen. Hikoilen tuskahikeä ja arvon mielessäni, oksennanko nyt vai heti. Näen jo sieluni silmin, miten joudun peruuttamaan kaikki tämän viikon menot noron takia. Haen ämpärin ja menen sohvalle katsomaan loppuyöksi dokumenttielokuvaa Napoleonista. Enpähän ainakaan herätä kuorsaavaa miestäni, jos päätänkin yhtäkkiä aloittaa norjan kielen pikakurssin.

Aamulla herään herätyskelloon. En ole oksentanut ja olo on jo paljon parempi. Ihan kuin yöllä ei olisi ollutkaan mitään kuvotuskohtausta. Päätän lähteä yliopistolle kuuntelemaan luentoa regressioanalyysin tekemisestä. Kuiva luento monimuuttujamenetelmistä on juuri se asia, mitä minä aivan ehdottomasti haluan tähän aamuun.

Haen Kaunon valjaat ja huikkaan koiralle, että pissalle oltaisiin lähdössä nyt. Kauno nappaa lelun ja juoksee karkuun. Minulla on kiire, joten räjähdän saman tien: ellei Kauno lähde NYT ulos pissalle, hän saa sitten olla pissähädässä siihen asti, että tulen kotiin. Puen valjaat väkisin koiran päälle ja lähden raahaamaan häntä kohti ulko-ovea. Miten tämä hemmetin aamulenkille lähtö on aina tällaista tappelua? Meidän koiramme on kuin pahainen kakara.

Lenkistä ei tule mitään. Martin kaupunginosan kaikki koirat ovat samaan aikaan liikkeellä. Kaikki vieraat koirat pitää haukkua pystyyn ja kaikkia tuttuja koiria pitää moikata. Kello tikittää ja minulta alkaa loppua aika. Lenkki jää todella lyhyeksi, sillä minun on aivan pakko lähteä. Pitää mennä kaupan ja kirjaston kautta: kaupasta lounasta ja röökiä sekä kirjastosta kirjoja (et varmaankaan olisi itse osannut päätellä, että kirjastosta haetaan kirjoja).

Kaupan kassalla on mummeli hakemassa pakettia, todennäköisesti ensimmäistä kertaa elämässään. Mummeli kaakattaa todella perinteisellä Turun murteella. Mahtaako olla mummo ikinä käynyt edes tois pual jokke? Mummelilla kestää ja kestää ja kestää ja kestää. En sano mitään, mutta alan naputtaa sormillani liukuhihnaa ja katseeni tappaisi kokonaisen klaanin klingoneita. Lopulta pääsen maksamaan ostokseni ja saan röökiaskini. Tulen vielä tarvitsemaan tuota röökiaskia tänään.

Matkalla kirjastoon kaikki liikennevalot heittävät punaiselle juuri ennen minua. Joudun odottamaan. Hakkaan rattia ja olen räjähtämispisteessä. Kun pääsen kirjastolle, päästäni nousee höyryä ja korvistani tulee liekkejä. 

Minulla on palautettavana valtava määrä kirjoja, mitä olen käyttänyt lähteinä väkivalta ja instituutiot-kurssin esseeseen sekä laadullisen tutkimuksen harjoitustyöhön. Palautusautomaatti on aivan liian hidas ja minulta menevät hermot. Haen hyllystä minulle varatut kirjat. Niitä on vain kaksi. Ja lainausautomaatilla on juuri minua ennen mies, jolla on lainattavana ainakin 20 kirjaa. Äääääh! Hemmetin hidastelijat.

Kun starttaan auton ja lähden kohti yliopistoa, eteeni kurvaa bussi, joka hidastelee. Huudan rattini takaa bussikuskille, ja olen täynnä pyhää raivoa. Miksi helvetissä kaikki ihmiset ovat täysiä idiootteja tänään ja haluavat pilata minun elämäni? Bussi pysähtyy liikennevaloihin. Taas liikennevalot, perkele! Yhtäkkiä muistan: unohdin ottaa lääkkeet. Minulla on vain 15 minuuttia aikaa, joten en ehdi enää menemään kotiin. Täytyy yrittää kestää tämä päivä ilman lääkitystä.

Elämä ilman ADHD-lääkettä ja elämä ADHD-lääkkeen kanssa on täysin erilaista. Kun olen lääkittynä, minua ei vituta ihan kaikki, enkä hermostu jokaisesta pikkuasiasta. Siksi minä olen yksi niistä kymmenistätuhansista, jotka haluavat käyttää ADHD-lääkkeitä: elämä vain on niin hirvittävän paljon helpompaa! Vaikka sinänsä onkin surullista, että tarvitsen kalliit lääkkeet, jotta normaalit ihmiset eivät olisi minun mielestäni aivan täydellisiä idiootteja.

PS. Kuvat tarjoaa, jälleen kerran, Papunet.

Mielenterveyden ensihoitaja, päivää!

"Muistatko sä itekään enää, mitä kaikkia todistuksia sulla on?"

"En. Tarvitseeko mun muistaa? On ne mulla kaikki tallessa."

Tällaisen keskustelun kävimme aviomieheni kanssa, kun tulin tänään kotiin tuoden mukanani jälleen kerran yhden uuden todistuksen. Nyt olen suorittanut Suomen Mielenterveysseuran kehittämän mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen, ja olen siis pätevä antamaan mielenterveyden ensiapua.

Koulutus oli kaksipäiväinen ja tänään oli toinen - ja viimeinen - koulutuspäivä. Päivän puheenaiheina olivat kriisit ja niistä toipuminen, stressitilanteet ja stressinhallintakeinot, itsetuhoisuus sekä erilaiset vuorovaikutustyylit. Rankkoja aiheita, mutta toisaalta, eipä se mielenterveystyön tekeminen millään tasolla ole kovinkaan helppoa. Itse pääsisi henkisesti helpommalla, jos olisi ammatiltaan ajoneuvoasentaja, lukkoseppä tai kenkäkauppias. 

Ja kyllä, olen ties kuinka monta kertaa miettinyt, pitäisikö sitä säästää omaa kuuppaansa ja ryhtyä putkimieheksi. Tämä erityispedagogiikan ja eri psykologian alojen opiskelu on kyllä todella mielenkiintoista, mutta näitä aloja opiskelemalla ei voi päätyä muunlaiseen työhön kuin sellaiseen, missä on hirveä vastuu ja joutuu käymään ihmisten kanssa läpi henkisesti rankkoja asioita. Jos sitä haluaa rypeä paskassa, niin miksei sitä voisi sitten tehdä kirjaimellisesti eikä kuvainnollisesti. Sitä paitsi, putkimiehillä on hyvä työllisyystilannekin vielä! Ehkä vielä jossain vaiheessa jatkan tätä blogia kertomalla matkastani rööriroopeksi.

Vaikka olenkin nyt sitten mielenterveyden ensihoitaja, niin mitä tähän sanoo oma vaativa personaallisuushäiriöni? Onko se tyytyväinen? No, arvatkaapa vain kaksi kertaa!

Näin tämä vaativa persoonallisuus minua puhuttelee tällä hetkellä: "Eihän tuolla sinun paperillasi mitään virkaa ole! Mihin sinä luulet tuollaisen läpyskän riittävän? Ei se mihinkään riitä. Sinä tarvitset enemmän, jotta voisit olla hyvä ja pätevä. Nyt menet välittömästi Suomen Mielenterveysseuran nettisivuille, ja katsot kaikki heidän koulutuksensa läpi. Käyt vielä tämän kevään aikana ainakin mielenterveyden ensiapu 2-koulutuksen, nuorten mielenterveyden ensiapu-koulutuksen, ohjaajakoulutuksen, ja vaikket olekaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kanssa juurikaan tekemisissä, kannattaa varmuuden vuoksi vielä käydä KOTU-koulutuskin. Vasta sen jälkeen voit sanoa tietäväsi asiasta jotain".

Eipä sillä väliä, ettei tämän koulutuksen aikana tullut minulle edes uutta asiaa, kun olen nämä kaikki asiat opiskellut jo muissa koulutuksissa. Vaativa persoonallisuuteni on sitä mieltä, että tarvitsen enemmän. Tämä ei riitä.

Olen filosofian maisteri pääaineena venäjä. Luin sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä, valtio-oppia, puheviestintää, journalistiikkaa, slovakin kieltä, ranskaa, kansantaloustiedettä ja Eurooppa-opintoja. Olen aineenopettaja ja ammatillinen erityisopettaja. Olen neuropsykiatrinen valmentaja ja eläinavusteinen valmentaja. Olen käynyt Autismisäätiön HAASTE-koulutuksen. Opiskelen kasvatustieteiden maisteriksi pääaineena erityispedagogiikka. Luen sivuaineena psykologiaa, evoluutiopsykologiaa, nuorisotutkimusta ja väkivaltatutkimusta. Suoritan myös Asklepios-opintokokonaisuutta terveyden eriarvoisuudesta yhteiskunnassa. Minulla oli valmiit sivuainekokonaisuudet kasvatustieteistä ja lasten ja nuorten psyykkisestä hyvinvoinnista jo ennen kuin sain opiskelupaikan. Opiskelen voimauttavan valokuvan menetelmää. Minusta tulee jouluna käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttaja. Tänään sain päätökseen mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen. Enkä ole luetellut tässä yksittäisiä kursseja ja koulutuksia, mitä olen käynyt ihan vain huvikseni saamatta mitään pätevyyttä. Ei, en silti osaa. En ole tarpeeksi kouluttautunut.

Mitä kaikkea tarvitsen lisää? En minä vain tiedä. Tiedän vain sen, ettei tämä vähäinen tutkinto- ja pätevyysmäärä riitä mihinkään, enkä ole riittävän hyvä.

Eikö olekin jännä, miten sitä pystyy antamaan mielenterveyden ensiapua kaikille muille paitsi itselleen?

PS. Kuvat ovat valokuvia niistä tunnekorteista, joita valitsin tämän päivän koulutuksen aikana.

Kuuretkellä - Hurjaakin hurjempi perjantai-ilta

Jahas. Se olisi taas sitten perjantai-ilta. Kuten kaikki nuoret aikuiset, niin mekin varmaan keksimme mieheni kanssa jotain hurjaa ja jännittävää tekemistä tänään. Jotain sellaista, mistä voimme kehuskella muille maanantaina: "Meilläpäs oli näin jännää viikonloppuna, sinullapas ei ollutkaan!"

Ja minun ne kaksi jäljellä olevaa toimivaa aivosolua huutavat vaihteeksi jotain muuta tekemistä kuin opiskelua. Olen tässä parin päivän aikana saanut viimeisteltyä ja palautettua laadullisen tutkimuksen kurssin luentopäiväkirjan ja harjoitustyön, väkivalta ja instituutiot-kurssin luentopäiväkirjan ja esseen ja saanut viimeisteltyä monimuuttujamenetelmien kurssin harjoitustyön niin pitkälle, että se on ensi viikolla tehtävän regressioanalyysin jälkeen palautusvalmis. Lauantaina aamulla menen mielenterveyden ensiapukurssin toiseen lähipäivään, sitä perhanan gradua pitäisi aloittaa jossain vaiheessa ja Asklepios IV-kurssin essee pitäisi kirjoittaa. Mutta nyt ei pysty, ei jaksa eikä kykene. Tarvitsen edes yhden päivän ilman mitään opiskeluun viittaavaakaan.

Ja kuinka ollakaan, kuin tilauksesta eteeni osuu Facebook-tapahtuma: Tuorlan planetaarion avoimien ovien päivä. Juuri tänään! Wau, mikä mahdollisuus! Eihän tällaista voi jättää välistä. Pääsen liukastelemaan pitkin jäisiä hiekkateitä Kaarinan perukoille noin kuudentuhannen muun autoilijan kanssa, pääsen tappelemaan viimeisestä parkkipaikasta ja mikä parasta, pääsen keskelle helvetinmoista ryysistä, jonottamaan joka paikkaan ja kuuntelemaan pikkukakaroiden kitinää. IHANAA! Tuonne on päästävä. Taatusti hurjempaa ja jännittävämpää tuijottaa kuuta kaukoputken läpi kuin istua baarissa örisemässä tuopin yli.

Heitän pikaisesti bataattiranskalaiset uuniin ja käsken mieheni valmistautua. Nyt Mäkiset lähtevät raketilla (eli pinkillä Yariksella) kohti kuuta! Ruoka kuumana ja suuta polttavana äkkiä käkättimeen, sitten autoon ja kirsu kohti Kaarinaa. Täältä tullaan, Tuorla!

Peilin hiontaan tarkoitettu kivi, 2,5 metriä halkaisijaltaan.

Kuten arvasinkin, paikalla on se kuusituhatta muutakin autoilijaa. Olemme kuitenkin sen verran ajoissa paikalla, että saamme vielä parkkipaikan, kaukaa varsinaisesta planetaariosta, mutta saamme auton kuitenkin johonkin muualle kuin ojaan. Kävelymatka on, kuten arvasin, älyttömän jäinen. Tie oltaisi voitu hiekoittaa vähän paremmin, koska varmasti tiedettiin etukäteen, että porukkaa tulee olemaan kuin pipoa.

Vaikka olemme ajoissa, joka paikkaan on jo jumalaton jono. Kaksi kaukoputkea on avoinna, ja ensimmäiseen on jo niin pitkä jono, että päätämme jatkaa matkaa eteenpäin. Planetaarioesitykseen on jo sadan metrin jono. Emme jää jonottamaan, vaan menemme ensin luolaan. Siellä on valokuvanäyttely sekä siellä esitellään peilihiomoa. Täällä tehdään peilejä teleskooppeihin, mitkä lähetetään kiertämään maapalloa, ja pääsemme tutustumaan tekotapaan ja hiontalaitteistoon.

Luolassa valokuvanäyttelyssä.

Luolan jälkeen painumme mäen päälle ja isoon torniin. Siellä pääsee katsomaan Suomen suurimman kaukoputken läpi kuun kraatereita. Porukka ei ole vielä löytänyt tänne, eikä jono edessämme ole mitenkään pitkä. Vain muutama ihminen. Päätämme jäädä kiltisti jonoon. Kuun pinta on rosoinen ja jännittävän näköinen. Sitä on hauska katsella. Harmi, että porukka alkaa löytää tänne isoon tähtitorniin, ja jono takanamme kasvaa. En ehdi ihastella kuuta sen kauempaa. Kun lähdemme kapuamaan alas tornista, jono on jo puoleen väliin portaita. Me pääsimme sentään suoraan ylätasanteelle.

Jono planetaarioesitykseen on pidentynyt meidän ollessa pienellä kuuretkellämme. Emme todellakaan jaksa jäädä seisomaan tuohon jonoon ja jäätymään. Sama esitys pyörii täällä myöhemminkin, pääsemme katsomaan sen toiste, ilman jumalatonta ryysistä.

Käymme katsomassa Ursan esitystä, vilkaisemassa parhaillaan pyörivää luentoa jostain fysiikasta, mistä emme kumpikaan ymmärrä aasin kikkarettakaan. Sen jälkeen käymme pikaisesti katsomassa pienempää teleskooppia, ja päätämme, että tämä planetaarioretki oli tässä. Ilta alkaa pimetä, mikä tarkoittaisi tietenkin parempaa tiirailua taivaalle, mutta minulla sattuu selkää ja miehelläni jalkaa. Päätämme lähteä kävelemään kuurakettiamme, eli pinkkiä Yaristani kohti.

Kotimatkalla päätän heittäytyä vieläkin hurjemmaksi, ja pysähdyn vakkarihuoltsikallani hakemassa meille iltasiiderit. Kummallekin yhden ison tölkin. Miettikää nyt, kuuretki ja siideriä samana iltana! On tämä elämä mennyt niin hurjaksi, että hitaampaa heikottaa. Toisaalta, eipähän tarvinnut opiskella!

Työyhteisöjen voimauttamista valokuvan keinoin

Villa Marjaniemen eteisaula on peitetty paksuilla punaisilla verhoilla. Joka paikassa seisoo jalustoja ja isoja studiolamppuja. Villa Marjaniemen omat lamput on peitetty mustilla jätesäkeillä. Kartanon iso ruokailutila on täynnä vaaterekkejä ja pöytien päällä makaa meikkipaletteja. Täällä kuvataan tänään jotain rikoselokuvaa. Kuvausten takia me joudumme eri tilaan kuin mitä yleensä käytämme, mutta samapa tuo, missä me olemme, kunhan saamme hommat hoidettua. Tänään on voimauttavan valokuvan työyhteisöprojektien purku ja kolmanneksi viimeinen lähipäivä. Uskomatonta, miten nopeasti aika on mennyt, ja tämäkin koulutus on kohta ohitse!

Jokainen esittelee vuorollaan oman projektinsa. On hienoa nähdä, miten työyhteisöt ovat tosissaan paneutuneet tähän projektiin ja halunneet nähdä toisensa uusin silmin. Jokainen projekti on erilainen, työyhteisöjen itsensä näköinen. Kuvissa näkyy iloisia ja hymyileviä ihmisiä, aitoa läsnäoloa ja oman työnsä arvostusta.

Joidenkin kuvien takana on myös koskettavia tarinoita. Jotain sellaista, mitä ei ehkä normaalin kahvipöytäkeskustelun aikana kertoisi. Voimauttava valokuva on kuitenkin saanut aikaan sen, että ihmiset ovat halunneet avautua ja kertoa jotain itsestään. Ehkä jotain sellaista, mikä auttaa muita työyhteisön jäseniä näkemään heidät uusin, lempein silmin.

Lounastauolla huomaan ikkunasta, miten lunta alkaa sataa. Kiroan ja alan melkein itkeä. Ei enää lunta! Ei tätä talvea enää. Hus, mene pois, talvi! Painu jo, liukkaus, jonnekin, äläkä tule enää ikinä takaisin. Haluan kevään. Haluan auringon. Haluan, että kirsikkapuuni alkaa kukkia. 

Onneksi olen hyvässä seurassa, ja keskustelumme siirtyy aiheeseen, mikä saa koko seurueemme räjähtämään naurusta. Hetken aikaa hirnuttuamme tulevat äänimiehet sanomaan, että jos kohta saataisiin hiljaisuutta, kun he aloittavat kuvaukset. Toki he saavat hiljaisuutensa. Me menemme jatkamaan työyhteisöprojektien parissa.

Minusta on hirveän vaikea uskoa, että tämä meidän pieni porukkamme ei tapaa enää tämän jälkeen kuin kaksi kertaa. Silloin teemme viimeisen kuvausreissun ja esittelemme viimeisen projektimme, mikä on asiakastyö. Olemme jakaneet toistemme kanssa paljon. Syviä tunteita ja sellaisia asioita elämästämme, mitä emme ole välttämättä jakaneet muille. Olemme itkeneet yhdessä, nauraneet yhdessä ja kokeneet tunnekuohuja yhdessä näiden lähipäivien aikana. Emmekö muka kokoonnu enää kuin kaksi vaivaista kertaa saman katon alle? En halua uskoa sitä. Haluan kuvitella, että tämä koulutus kestää vielä pitkään.

Päivän päätteeksi saamme ohjeet asiakastyön tekemiseksi. Joillakin on jo selvät sävelet ja asiakkaat hommattuna. Minun kohdallani tämä asiakastyö on vielä iso kysymysmerkki. En ole päättänyt mitään suuntaan enkä toiseen. Ja juuri tänään olen niin väsynyt kaikista näistä pitkistä koulutuspäivistä, mitä minulla on ollut monta putkeen, etten jaksa edes alkaa suunnitella koko projektia. Mietin asiaa sitten, kun olen vähän virkeämpi.

Kotona en jaksa muuta kuin rojahtaa sohvalle. Tilaan ravitsevan pizzan iltapalaksi ja laitan elokuvan pyörimään. Huomenna minulla on vain yksi luento evoluutiopsykologiasta, mutta keskiviikkona taas on sellainen kevyt yhdeksäntuntinen päivä yliopistolla. Jaksaa, jaksaa! Kyllä sitä sitten haudassa ehtii nukkua.

Merenneitoja ja mielenterveyttä

Sunnuntai-illan tunnelmaa meidän kotoisassa kolmiossamme, Turun Martissa. Mieheni pelaa jotain minun mielestäni päätöntä tietokonepeliä, tyttäreni on huoneessaan koiran kanssa ja puhuu kaverinsa kanssa puhelimessa. Minä istun sohvalla ja tuijotan televisiota, joka on kiinni. Kuola valuu suunpielestä ja aivosolu huutaa toista. Takanani on monen päivän ravihevosputki, enkä ole missään vaiheessa ehtinyt kunnolla syödä, nukkua, käydä vessassa tai hengähtää. Tämä opintovapaalla oleminen on yllättävän rankkaa!

Torstaina vietin pitkän päivän yliopistolla, ja sen jälkeen juoksentelin koiran perässä pitkin Halisten metsiä voimauttavan valokuvasession päätteeksi. Perjantaina tein koko päivän kestäneen opintomatkan Tampereelle, ja opin kouluttamaan kultakalan. Lauantaina en, todellakaan, saanut nukkua rauhassa, vaan minulla oli herätyskello soimassa, kuten kunnon opiskelijalla kuuluukin olla. Yhdeksältä ylös, vaatteet niskaan, ulos ja autoon.

Hotelli Marina Palacen kokoushuoneessa on tarjolla runsas ja värikäs aamiainen. Paikalla on paljon tuttuja kasvoja, ja juttua riittää jo ennen koulutuksen alkua. Tänään minun on tarkoitus opiskella mielenterveyden ensiapua, ja suorittaa mielenterveyden ensiapu 1-koulutus. Tämä kurssi on Suomen Mielenterveysseuran kehittämä, ja tämän jälkeen osaan antaa ensiapua niille, joiden nuppi romahtaa.

Myöhemmin, tämän kaksipäiväisen kurssin jälkeen, on mahdollista suorittaa lisäopintoja, mikä tekee minusta mielenterveyden ensiavun kouluttajan. Katsotaan myöhemmin, otanko myös tämän haasteen vastaan, vai jätänkö mielenterveysopintoni tähän yhteen kurssiin.

Koulutus kestää koko päivän. Puhumme tunnesäätelystä, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja niiden tärkeydestä osana mielenterveyttä. Välissä on lounastauko. Marina Palacen lounas maksaa niin järkyttävän määrän euroja, että päätän hakea eräästä hyväksi todetusta keskustan pizzeriasta pizzan. Samalla minulla on mahdollisuus käydä kirjastolla hakemassa kirjavaraukset väkivalta ja instituutiot-kurssia varten.

Olen varannut kuusi kirjaa. Hyllystä löytyy kuitenkin vain kolme. Kirjastotäti tarkistaa asian, ja sanoo, etten ole varannut kuin kolme kirjaa. Minulla on kiire, enkä ehdi jäädä selvittämään asiaa, mutta tämä ei jää tähän! I'll be back, kuten Iso-Arska sanoisi.

Pizzeriaan, pizza mukaan ja takaisin Marina Palacelle. Muutkin ovat käyneet lounaalla muualla. Meistä kukaan ei ole valmis maksamaan pienen pienestä salaatista kahtakymmentä euroa.

Loppupäivästä saamme vielä kotitehtäviäkin. Hikari sisälläni riemuitsee. Eihän minulla mitään muuta olisikaan ohjelmassa. Toisaalta, opiskelu on kivaa. Teinityttäreni pitää minua hulluna eikä usko, että opiskelu voisi olla kivaa, mutta kyllä se vain on. Ja taidan minä vähän hullukin olla. Eipä kukaan ole koskaan normaaliksi haukkunut.

Mutta minun päiväni ei pääty koulutuksen loppumiseen. E-hei! Minulla on vielä edessäni voimauttavan valokuvan kuvaussessio. Työyhteisöprojektin purkukerta lähenee, ja minulla on projekti vielä pahasti vaiheessa.

Ystäväni haluaa mennä kuvaamaan Kakolanmäelle. Kiva paikka kuvata, paitsi että tie ylös on umpijäinen. Kapuamme molemmat tien reunaa pitkin, yrittäen etsiä edes jotain kohtaa, mihin jalan voisi laittaa ilman, että lentää nokalleen. Helppoa se ei ole, mutta saamme kuin saammekin otettua muutaman oikein hyvän kuvasarjan. Ja sen jälkeen kapuaminen tuota umpijäistä mäkeä alas. Talvi, mitä en koskaan edes halunnut, ei halua lähteä Turusta pois, ja se hankaloittaa elämääni juuri nyt tällä hetkellä. En pääse hyvillä kuvauspaikoille, koska jää ja liukkaus.

Sunnuntaina kello soi taas. En edes muista, milloin olisin saanut nukkua ilman, että pitää herätä kellonsoittoon. Rankkaa tämä elämä. Jälleen kerran ylös, vaatteet niskaan, lääkkeet naamariin, ulos ja autoon.

Heti ensimmäiseksi menen kirjastolle selvittämään asiaa. Ja asia selviää! Moka on heidän. He ovat vahingossa hakeneet kirjat ja saman tien merkinneet ne palautetuiksi. Kirjastotäti toteaa kirjojen olevan hyllyssä, ja hakee ne minulle kera anteeksipyyntöjen. Hyvää palvelua. Olen tyytyväinen.

Kun olen saanut kirjat autoon, suuntaan Yariksen nokan kohti erään ystäväni asuntoa. Haen hänet, ja ajamme Ispoisten kallioille. Hän haluaa tulla kuvatuksi siellä.

Taas kiipeämistä ja kapuamista. Hankikanto hankaloittaa kiipeämistä ja pelkään koko ajan kaatuvani. Saamme kuitenkin todella hyviä kuvia, ja olen tyytyväinen lopputulemaan. Toivottavasti ystäväni on myöskin.

Ystävä numero yksi takaisin kotiin, ystävän numero kaksi luokse hakemaan varusteita ja sitten hakemaan ystävä numero kolme. Eihän yksi kuvaussessio päivässä mihinkään riitä!

Tällä kertaa suuntaamme kuvaamaan Ruissaloon. Ensin ajamme Saaronniemeen, mutta toteamme hyvin nopeasti, ettemme pääse mitenkään kuvauspaikalle. Tie sinne on aivan umpijäinen ja vaarallinen. Luovumme ajatuksesta ja etsimme toisen paikan. Kyllä Ruissalossa, Turun ylpeyden kohteessa, nyt kuvauspaikkoja löytyy!

Pienen ajamisen jälkeen oiva kuvauspaikka tulee vastaan. Sinne on jopa mahdollista päästä ilman, että tarvitsee pelätä liukastumista ja aivotärähdystä. Ystäväni pukeutuu merenneidon pyrstöön. Hän haluaa tulla kuvatuksi merenneitona. Aurinkokin näyttäytyy, ja saamme aivan mahtavia kuvia värikkään pyrstön kanssa. Ihanaa, että ystävilläni on mielikuvitusta ja halua leikitellä. Aikuiset ovat aivan liian totisia.

Vien ystäväni takaisin kotiin, ajan itse omaan kotiini, alan muokata valokuvia ja tehdä niistä esitystä huomista voimauttavan valokuvan lähipäivää varten. Huomennakin kello soi, ja minun on noustava aikaisin ylös koko päivän kestävää lähipäivää varten. Nämä voimauttavan valokuvan lähipäivät ovat aina yhtä ihania ja tunteikkaita, mutta juuri nyt minusta tuntuu, että jäisin mieluummin sänkyyni nukkumaan. Ohjelma tässä muutaman päivän aikana on ollut vähän liian tiivistä.