Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

MINÄ TEIN SEN!!!!!! Voi luoja sentään, minä tein sen! Vihdoin ja viimein. Oli jo aikakin.

Yksin en kyennyt, vaan sain apua iki-ihanalta kaasoltani, joka chatin välityksellä potki minua perseelle, jotta sain tehtyä. Opintorahahakemus on laitettu!

Iso kivi vierähti sydämeltä pois. Pääsen ehkä vielä tämän vuoden puolella aloittamaan opiskelun niin, että tiedän toimeentuloni olevan jotenkin turvattu. Eihän aikuisopintoraha tietenkään vastaa suuruudeltaan palkkaa, mutta se on kuitenkin ansiosidonnainen tulonlähde, ja paljon enemmän kuin mitä meidän antelias Kelamme maksaisi perusopintotukea. Tiedän, että saan särvintä pöytään ja laskutkin maksettua, vaikka mitään pitkiä lomareissuja tässä tuskin näillä tuloilla tullaan tekemään.

Vielä on tehtävää to do-listalla. Opiskelijakortti on, edelleenkin, tilaamatta, ja pari muutakin tärkeää kohtaa pitäisi saada rastitettua pois. Toisaalta, nyt on se kaikkein tärkein hoidettu.

Voin rauhassa istua päivän sohvalla, ja illalla suunnata koiran kanssa rally-tokoon. Enää minua eivät paina tekemättömät asiat niin paljoa.

Burn, baby, burn

Viikko. Seitsemän päivää jäljellä. Sen jälkeen loppuu loma, alkaa arki, alkaa uurastus. Olenko valmis? Olenko saanut kerättyä riittävästi voimia, jotta jaksan? Rehellinen vastaus: En.

Minulla on liikaa uupumusta, liikaa lepäämätöntä lepoa. Tarvitsisin vähintään kokonaisen vuoden mittaisen täydellisen loman, minkä aikana minun ei tarvitsisi olla vastuussa mistään. Ei tarvitsisi huolehtia yhden ainoasta asiasta. Pelkästään lepoa, ja levon päälle vähän lisää lepoa.

ADHD-aikuiset ovat alttiimpia burnoutille kuin neuronormaalit. Minulla ei ole väitteelleni tieteellistä pohjaa, vaan perustan väitteeni niihin lukemattomiin keskusteluihin, mitä olen seurannut vertaistukiryhmissä. Alttius burnoutiin johtuu siitä, että ADHD-aikuiset vain painavat ja painavat, tekevät töitä lomista välittämättä, usein myös elävät itselleen sopimattomassa unirytmissä, ja lopulta palavat loppuun. Tällekään väitteelle minulla ei ole tieteellistä pohjaa, vaan olen havainnut tämän ilmiön toistuvan jatkuvasti niissä keskusteluissa, mitä olen seurannut. Monelle tämä jatkuva burnout-rumba on tarkoittanut lopulta työkyvyttömyyttä.

Haluanko minä olla työkyvytön? En todellakaan halua! Haluan tehdä töitä. Haluan tehdä jotain, millä on merkitystä.

Miksi sitten palaan töihin, vaikken olekaan vielä täysin työkykyinen? Helvetin hyvä kysymys. Saisin lisää sairauslomaa ihan vain pyytämällä, mitään sen kummempia edes perustelematta. Miksen pyydä?

Olen pohtinut asiaa. Suurin syy on ehkä se helvetillinen häpeän tunne, mikä minulla on ollut koko sairauslomani ajan. Häpeä siitä, etten olekaan kaikkivoipa superolento, joka kykenee ihan mihin vain. Häpeä, mikä on saatu istutettua minuun jo lapsuudessa, kun minua on kasvatettu suomalaiseen työeetokseen.

Toiseksi suurin syy on se, että tarkoituksenani on jäädä opintovapaalle vielä tämän vuoden puolella. Tuntuu hölmöltä ottaa sairauslomaa siihen asti, että saan aloitettua opinnot. Onko opintovapaa muka sitten lepoa? No, varsinaisesti ei. Mutta nämä opinnot, mitä minä tulen suorittamaan, ovat hyvin pitkälle kirjatenttejä, esseitä ja itsenäistä työskentelyä. Tulen käymään vain muutamilla luennoilla ja graduseminaarissa. Opintoni eivät tule vaatimaan orjallista lukujärjestyksen seuraamista, minuutilleen paikallaan olemista. Voin kirjoittaa esseitä ja lukea tentteihin silloin, kun minulle on paras hetki. Yleensä se hetki on klo 22-24, jolloin olen kaikkein aktiivisin ja aikaansaavin.

Viikko vielä pitkiä aamuja, hitaita heräämisiä ja sohvalla makoilua kaikessa rauhassa. Aamutee tietokoneen ääressä samalla, kun luen päivän uutiset. Aamiainen, mitä en kahdeksalta alkavina työpäivinä edes ehdi syödä. Kiireetön aamulenkki koiran kanssa. Myöhemmin syksyllä, kun jään opintovapaalle, saan aloittaa pitkien ja hitaiden aamujen rauhallisuuden uudestaan. Siihen asti, minun täytyy yrittää jotenkin jaksaa herätä väärään aikaan ja yrittää näyttää pirteältä, vaikken sitä olekaan. Ei minun pakko olisi jaksaa, mutta yritän kuitenkin. Yritän edes hetken.

Tummat silmänaluset eivät ole lähteneet pitkästä lomasta huolimatta.

Laiska töitään luettelee

Koko kesän olen yrittänyt kokea onnistumisen iloa pienistä asioista. Välillä onnistun, yleensä en. Tänään sain taas kokea onnistumisen iloa. Ja vaikka vanhan sanonnan mukaan vain laiskat ihmiset luettelevat aikaansaannoksiaan, niin laiskan leiman uhalla aion luetella niitä. Ihan vain siksi, koska olen onnistunut, ja olen iloinen siitä.

Heräsin kahdeltatoista, mikä on unirytmiini nähden suhteellisen aikaisin. Yritän ottaa unilääkkeen joka ilta vähän aikaisemmin, että minulla olisi edes pikkarainen mahdollisuus päästä ensimmäisenä työpäivänä seitsemältä ylös sängystä. Heräämisen jälkeen nämä perinteiset joka-aamuiset toimet, eli päivän lääkeannos kurkusta alas, jotta saan silmäni auki, sekä koira ulos. Lenkki koiran kanssa jäi lyhyeksi, sillä ulkona on polttavan kuuma ja tukahduttava ilma, eikä meidän lapinkoiramme superkarvoineen viihdy ulkona kuumalla ilmalla.

Kun pääsimme sisälle, laitoin koiralle ruuan ja aloin tyhjentää astianpesukonetta. Sain sen jopa täytettyä uudestaan ja päälle. Wau!

Lopulta pääsin istahtamaan koneen ääreen. Sain kuin sainkin avattua sivuston, minkä kautta pääsen aktivoimaan Turun yliopiston käyttäjätunnukset. Muutaman klikkauksen jälkeen sain tietokoneen ruutuun tekstin: Käyttäjätunnusten aktivointi onnistui. JES! Sen jälkeen Moodle auki. Pääsin kuin pääsinkin kirjautumaan Moodle-alustalle. Vielä kun muistaisi käydä siellä ennen opintojen alkua katsomassa, mitä kaikkea uutta ja kivaa sinne on ehtinyt tulla.

Vielä on pitkä to do-lista edessä, mutta sain vedettyä siitä jo kaksi kohtaa ylitse! Tietenkin tuo kaikkein tärkein, eli opintoraha, olisi hyvä hoitaa tässä mahdollisimman pian pois alta, mutta koska se vaatii vähän paneutumista, en tiedä, onko minulla enää jaksamista tehdä sitä tänään. Mutta onhan tässä vielä heinäkuuta jäljellä. Pari päivää.

Ja pääasia on se, että olen aloittanut! Olen saanut tehtyä JOTAIN. Enää ei tuo to do-lista ole niin pitkä kuin mitä se oli eilen. Ja olen erittäin ylpeä itsestäni, että sain tämän, vaikkakin erittäin pienen, mutta kuitenkin tärkeän asian pois päiväjärjestyksestä. Tästä on helpompi jatkaa eteenpäin!

Grooh, pyyh, grooh, pyyh...

Unikeonpäivä. Minulle se tarkoittaa vain yhtä asiaa: Loma alkaa olla lopuillaan ja pian alkaa työn raskaan raataminen. Lääkärini ei ollut samaa mieltä kanssani siitä, että minun olisi hyvä palata töihin. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole tehdä töitä koko loppuvuoden, vaan pelkästään alkusyksy, ja sitten siirtyä opintovapaalle. Yksi pieni seikka kuitenkin hidastaa opintovapaata…

En ole vieläkään saanut haettua aikuisopintorahaa! Ilman aikuisopintorahaa en voi jäädä töistä pois, koska laskut odottavat maksamista joka tapauksessa, enkä saa mitään rahaa mistään, ellen ensin hae sitä. Asia on tärkeä, erittäin tärkeä, mutta silti olen vitkutellut asian tekemistä. Koska väsymys ja totaalinen uupumus.

Eikä tämä opintoraha-asia ole ainoa, mikä on tekemättömänä to do-listallani. En ole saanut myöskään aktivoitua Turun yliopiston käyttäjätunnuksia enkä ole kirjautunut mihinkään, mihin minun pitäisi kirjautua ennen opintojen alkua, kuten Moodle ja Nettiopsu. Opiskelijakortti on tietenkin tilaamatta, samoin kirjastokortti Turun yliopistoon on hankkimatta. Elokuu alkaa ensi viikon alussa, enkä ole saanut aikaiseksi MITÄÄN.

Olen sentään käynyt vilkaisemassa aloituspäivien ohjelman. Sen verran olen sentään saanut aikaiseksi. Wau! Melkein voisin jo palkita itseni tästä hyvästä suklaapirtelöllä.

Hääsuunnitelmat sentään edistyvät, ja nekin edistyvät ihan vain siksi, että meillä on erinomainen ja erittäin tehokas hääsuunnittelija tekemässä häidemme eteen valtavan määrän työtä. Ilman häntä häämme eivät olisi missään vaiheessa tällä hetkellä. Hän järjesti meille kakkumaistajaiset viime maanantaina, ja tulemme saamaan aivan upean ja herkullisen kakun, mikä sopii häidemme Halloween-teemaan. Myös leipuri oli innoissaan, kun pääsee tekemään tällaista hieman erilaista hääkakkua, ja käyttämään mielikuvitustaan ja koristelutaitojaan. Hääsuunnittelijamme myös suunnittelee ja toteuttaa häidemme somistuksen, joten uskon juhlatilan olevan viimeisen päälle kauhuluola sitten hääpäivänä. Toivottavasti budjettimme kestää tämän kaiken. Toisaalta, en minä nyt ajatellut häitä joka vuosi järjestää, joten jos sitä kerran juhlitaan, niin juhlitaan sitten kunnolla ja näyttävästi.

Mutta koska tänään kerran on unikeonpäivä, niin tänäänhän ei ole edes lupa tehdä mitään. Tänään saa ainoastaan nukkua. Joten päivän teeman mukaisesti oikaisen sohvalle, otan rakkaan koiran kainalooni ja alan katsoa jotain tylsää leffaa. Ehkä aloitan huomenna, ja teen jonkun pienen asian pois päiväjärjestyksestä. Ehkä.

Requiem for a Ruuhka

Eräs maailmanhistorian parhaimmista elokuvista on eittämättä Requiem for a Dream. Suomeksi Unelmien sielunmessu. Ellet ole ikinä katsonut sitä, niin saat kotiläksyksi katsoa! Mieluiten sellaisena ajankohtana, jolloin voit helposti jäädä kotiin neljän seinän sisälle pariksi päiväksi ahdistumaan. Elokuva pureutuu hyvin voimakkaasti sielun pimeimpiin syövereihin, joten siksi pieni ahdistumisloma saattaa olla sen jälkeen tarpeellista.

Elokuvan katsomisen jälkeen pystyt kuvittelemaan paremmin myös sen tunteen, mikä minulla on tällä hetkellä.

Noin yleisesti ottaen pidän asuntoni sijaintia Turun Aurajokirannassa, Martin rauhallisella asuinalueella, ihanteellisena. Talossamme asuu paljon vanhuksia, joten saamme todellakin asua rauhassa. Kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä, ja kaunis jokiranta vieressä. En haluaisi asua missään muualla! Paitsi juuri nyt tällä hetkellä.

Miksi? Koska Tall Ships Races.

Asumme juuri siinä kohdassa jokirantaa, mihin nämä uljaat ja upeat laivat ovat asettuneet. Tämä tietää naapurustossamme jatkuvaa markkinahumua. On myyntikojuja, on mahtavia tuoksuja kansainvälisistä katukeittiöistä, on komeita merimiehiä… Ja myöskin järjetön hälinä, meteli ja ruuhka, mitä en pääse karkuun edes omaan kotiini, sillä tapahtumasta lähtevät äänet ulottuvat meille. Tietenkin!

Jo viikko ennen tapahtuman alkamista ajojärjestelyjä alettiin säätää Martin alueella uusiksi. Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy suunnitella ajoreittini uusiksi. No, suhteellisen pieni vaiva, joku voisi ajatella. Ja onhan se periaatteessa. Mutta mihin tahansa haluankin mennä autolla, ja pakollisia autoreissuja on tässä ollut muutama kappale, se tarkoittaa uuden reitin lisäksi myös aivan järjetöntä ruuhkaa. Turistit, jotka ajavat navigaattorinsa avulla, eikä navigaattori ymmärrä ohjata turisteja uudelle reitille, ovat täysin hukassa ja tukkivat muutenkin hidasta ja ruuhkaista liikennettä. En pääse lähtemään autolla mihinkään ilman, että joudun odottamaan puoli tuntia yhdessä risteyksessä valojen vaihtumista. Ihmiset hyppivät teiden yli suhteellisen varomattomasti, ja myös parkkeeraavat autojaan aivan täysin minne sattuu. Myös meidän taloyhtiömme pihat ovat olleet täynnä autoja, vaikka pihalla ei ole yhtään vieraspaikkaa!

Kaupassa käyminen on mahdottomuus. Joko lähden kauppaan autolla, ja jonotan jokaisen liikennevalon kohdalla sen puoli tuntia, tai sitten menen lähikauppaamme jonottamaan pariksi tunniksi ihan vain siksi, että tapahtumakävijät ovat siellä ostamassa halvempaa kaljaa. Tänään oli pakko käydä lähikaupassa hakemassa päivittäisiä ruokatavaroita, mitkä olivat jääkaapista loppuneet. Avomieheni huomasi kasvoiltani, että nyt minua alkaa ahdistaa ja huolella. Kauppa oli aivan täyteen pakattu ihmisiä, ja kassajonot olivat järjettömän pitkiä. Onneksi kauppa oli varautunut tapahtumaan palkkaamalla erityisen paljon henkilökuntaa näille “Races-päiville”. Siitä huolimatta jonot olivat järkyttävän pitkät.

Meillä on koira, joka vaatii, tietenkin, ulkoilutusta monta kertaa päivässä. Joka ikinen kerta, kun avaan ulko-oven, syöksyn koirani kanssa keskelle muodotonta ihmismassaa. Vaikka yrittäisinkin valita hieman rauhallisemman reitin, se ei onnistu, sillä ihmisiä on joka paikassa. Saan koko ajan pitää koiraani lyhyessä hihnassa, ettei se vain joutuisi tallotuksi tuon loppumattoman lauman toimesta.

Ruuhka alkaa aamuvarhaisella ja se kestää iltamyöhään. Ihmisiä tulee ja menee solkenaan, jatkuvana ja loppumattomana virtana. Huumaava meteli pysyy tasaisena pitkin päivää. Kaikki keikat, mitä esiintymislavoilla soitetaan, kuuluvat meille. Ei siis tarvitse vaivautua paikan päälle, vaan voi istuskella parvekkeella, ja kuunnella, miten hienosti joku laulaa “Minä lähden Pohjois-Karjalaan”.

Tapahtumakävijät voivat valita osallistumisensa tapahtumaan. Minä en voi. Yhden vilkkaan tapahtumapäivän jälkeen kävijät voivat istua kotisohvalleen, ja rentoutua. Minä en voi. Minä elän keskellä tätä helvetin häslinkiä juuri niin pitkään kuin sitä kestää. En pääse sitä pakoon, en mitenkään. Paitsi varaamalla pikaiset lennot Timbuktuun. En saa olla rauhassa omassa kodissani, siinä tilassa, minkä pitäisi olla minulle turvallisuuden pesä ja se paikka, missä saan rauhoittua ja sulkea muun maailman ulkopuolelle. Juuri tällä hetkellä se maailma tunkee väkisin asuntoni ovista ja ikkunoista sisään Tall Ships Racesin muodossa. Ja se ahdistaa aivan suunnattomasti!

Lasken päiviä, jolloin tämä ruuhkahelvetti ympärilläni loppuu ja maailmani palaa taas normaaliksi. Onneksi nämä pikkuruiset jollat eivät ihan heti palaa Aurajoen rantamille, ja saan olla rauhassa taas hetken aikaa.

Pelkoa ja jännitystä Turun Martissa. Ja suklaata.

Tänään se kolahti. Postiluukku. Maistraatista tuli naimalupa, eli toisin sanoen todistus avioliiton esteistä. Niitä ei ole. Voimme mennä marraskuussa naimisiin.

Sen jälkeen se vasta kolahtikin. Todellisuus. Olen todellakin menossa naimisiin!

Vannoin olevani ikisinkku. Ostaessani tämän asuntoni minua itseäni ja tytärtäni varten, vannoin, ettei yksikään miessukupuolen edustaja ikinä muuttaisi tähän asuntoon. Minun piti elää villiä sinkkuelämää hamaan hautaan asti ollen vanhainkodin diiva. Se mummeli, joka flirttailee kaikille papparaisille rollaattorinsa takaa, vilauttaen seksikkäästi tekohampaitaan. Nyt minusta on kuitenkin tulossa rouva.

Elämän ei ole tarkoitus muuttua avioliiton jälkeen. En halua sen muuttuvan mihinkään. En voi sille kuitenkaan mitään, että tulevaisuus jännittää ja pelottaa. Sitoutuminen. Sana, mitä olen aina pelännyt. Se on nyt ihan totista totta.

Rakastan avomiestäni, koko sydämestäni. Jos johonkin ihmiseen tässä maailmassa haluan sitoutua, niin juuri häneen. En voisi kuvitella rinnalleni parempaa miestä. Hän tekee minusta paremman ihmisen.

Silti jännittää ja pelottaa.

Tiedän, että on typerää pelätä asioita, mitä ei välttämättä koskaan tule. Elämä on tässä ja nyt, tässä hetkessä. Ei mennessä eikä tulevassa. Eilinen meni jo, tänään on mahdollisuus korjata ne virheet, mitkä eilen tehtiin. Huominen tulee ajallaan, omalla painollaan, eikä sitä ole syytä murehtia. Se tulee murehtimattakin. Pitää nauttia juuri tästä hetkestä, auringonpaisteesta, kettulelu kainalossaan päiväuniaan nukkuvasta koirasta, kalsarit jalassa jotain peliä pelaavasta miehestä. Mitä ikinä tuleekin vastaan, se tulee huomenna. Miksi murehtia tänään, kun mitään murehdittavaa ei ole?

Kun vielä itse tajuaisi nämä omat, viisaat sanani. Huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty!

En tiedä kuin yhden tavan saada tämä jännittävä tilanne laukeamaan ja mieleni palaamaan tähän hetkeen: Samppanja ja suklaa. Mihin ne eivät auta, se koituu kuolemaksi.

Perfektionistin kirje itselleen

Hääsuunnittelijani laittoi sähköpostia: “Meillähän on kaikki niin hienosti paketissa tässä vaiheessa, että ollaan jo voiton puolella!” Voin mielessäni kuvitella sen iloisesti sirkuttavan äänen, millä hän tämän lauseen ilmaisisi, jos hän olisi puheyhteydessä kanssani.

Varmasti meillä on asiat ihan hyvällä mallilla siinä mielessä, että vihkijä on, paikka on, menu on, DJ on, meikkaaja on, yksi esiintyjä on, kutsut ovat lähteneet, kakkumaistiaiset ovat tulossa, puku valmistuu hiljalleen ja häät ovat vasta marraskuussa.

Vaikka kuinka listaisin jo tehtyjä asioita, ja vaikka kuinka ajattelisin, että aikaa on, niin kaikesta tästä huolimatta minun sisälläni velloaa hirveä paniikki. Pelkään ajan loppuvan. Pelkään kaiken kaatuvan. Pelkään katastrofia, mitä ei välttämättä ikinä edes tule!

Tiedän olevani perfektionisti, mutta minusta tuntuu, että perfektionismi on lievä ilmaisu minun kohdallani. Olen alkanut epäillä vahvasti, että minulla olisi vaativa persoonallisuus, sillä tämä perfektionismi ja jatkuva täydellisyyden hakeminen menee minulta jo totaalisen yli, että se haittaa jokapäiväistä elämää. Stressaan ja huolehdin jatkuvasti asioista, mitkä menevät omalla painollaan ja mistä ei olisi tarvetta stressata. Kaiken tämän lisäksi minulla on kohtuuton kontrollin tarve, mikä tekee delegoinnin hankalaksi myös silloin, kun olen itse niin uupunut, etten jaksaisi suorittaa mitään.

Siksi kirjoitan nyt itselleni pienen kirjeen.

Hei, Satu!

Tiedän, että olet ollut väsynyt. Olet ollut täysin uupunut oikeastaan koko tämän kuluneen vuoden. Siksi haluaisinkin muistuttaa sinua seuraavista asioista.

Myös muut osaavat hoitaa asioita. Sinä VOIT tarvittaessa delegoida hyvällä omallatunnolla tehtäviä muille. Sinun ei tarvitse hoitaa kaikkea itse. Avun pyytäminen ei ole väärin.

Kaiken ei tarvitse aina olla täydellistä. Joskus riittää se, että suoritus on tehty hyvin. Joskus taas jopa se tyydyttävä suoritus riittää. Mikäli asia jää kalvamaan mieltä, suoritusta voi myöhemmin parantaa.

Myös häistä tulee hyvät! Sinulla on apunasi hääsuunnittelija ja paljon ystäviä, jotka auttavat sekä ennen häitä että hääpäivänä. Haluat hääpäivästäsi täydellisen. Se, että järjestät erilaiset, itsesi näköiset häät, tarkoittaa jo itsessään sitä, että niistä tulee täydelliset. Mikäli joku vieras on sitä mieltä, että ainoat oikeanlaiset häät ovat maaseudulla, vanhassa navetassa vietetyt juhannushäät kera mansikkakakun ja morsiamen ryöstön, se on hänen mielipiteensä. Hajotkoon hän siihen. Pääasia, että SINÄ muistat omat hääsi juuri sellaisena päivänä kuin sinä sen halusit viettää.

Aikaa on. Se ei lopu kesken. Vaikka et olisikaan saanut tehtyä kaikkea tämän viikon aikana, se ei haittaa. Opiskelusi alkavat vasta elokuun lopulla. Tässä on vielä reilu kuukausi aikaa saada opintoihin liittyvät asiat hoidettua. Sinä ehdit kyllä! Häät ovat vasta marraskuussa, joten siihen vasta aikaa onkin.

Ja muista, että jokaisesta kurssista ei tarvitse saada sitä kiitettävää arvosanaa. Hyväkin riittää! Ja koska sitä aikaakin on, niin kaikkea ei myöskään tarvitse opiskella samalla kertaa. Voit aivan hyvin jättää joitain suorituksia myöhempiin vuosiin. Et ole vielä edes neljääkymmentä, joten eläkepäivät eivät kolkuttele vielä moneen vuosikymmeneen ovella. Sinulla on nyt jo enemmän suoritettuja yliopistollisia opintokokonaisuuksia kuin monella muulla. Eikä sinun tarvitse opiskella joka ikistä oppiainetta, mitä Suomen yliopistot tarjoavat. Joskus se vähempikin riittää.

Tälle päivälle ei ole mitään ohjelmaa. Nyt minä määrään sinut luopumaan kaikesta. Luopumaan stressistä ja kontrollista. Annat olla. Olet vain. Et tee ruokaa, vaan tilaat sen joko Pizza Onlinesta tai Sushipandasta. Istut sohvalla, pidät vaikka Frasier-maratonin ja lähetät avomiehesi kauppaan hakemaan sinulle kylmää siideriä. Rapsutat koiraa etkä ajattele mitään. Et suunnittele mitään. Unohdat häät, unohdat opiskelut. Unohdat kaiken!

Terveisin, Sinä.

Ämpärikaupalla aloitekykyä

Ovet ja ikkunat ovat tiiviisti kiinni, ettei polttava aurinko pääse korventamaan viileää sisäilmaa. Kauno makaa lattialla, ja nuolaisee välillä vesikipossa olevaa, valtavan kokoista jääpalaa. On niin kuuma, ettei lapinkoira jaksa viiksikarvaansakaan liikauttaa. Mietin sitä, että onneksi näin kuumimpaan vuodenaikaan minulla ja Kaunolla ei ole töitä. En voisi kuvitellakaan vieväni koiraa mihinkään näin kuumalla kelillä. Helle ja huonosti ilmastoidut rakennukset, missä Kaunon kanssa olemme eläinavusteista työtä tehneet, ovat myrkkyä paksuturkkiselle koiralle. Ja eläinavusteisen työskentelyn kohta numero 1: Eläimen hyvinvointi menee kaiken edelle! En ota Kaunoa mukaan töihin, ennen kuin ilmat viilenevät niin, että myös Kaunon on hyvä olla.

Vaikkei minulla olekaan palkkatöitä kesäkuukausina, ja Kaunokaiseni saa pitää lomaa, lista tekemättömistä asioista on niin pitkä, että meinaa itku tulla, kun sitä katsoo. Millä ihmeen voimalla minä saan kaiken tehtyä pois päiväjärjestyksestä?

Opintojen aloitus vaatii puolen miljoonan verran asioiden hoitoa. Se yksi käynti yliopistolla oli kaikkea muuta kuin riittävä. Tänään tuli sähköpostia, että opiskeluoikeuteni on merkitty Turun yliopiston järjestelmään ja olen läsnäoleva opiskelija. Nyt minun pitäisi käydä aktivoimassa Turun yliopiston käyttäjätunnukset, jotta pääsen kirjautumaan Moodleen, jotta pääsen kirjautumaan erilaisille alustoille, jotta saisin tietoa kaikista maailman asioista, mitkä liittyvät ensimmäisiin koulutuspäiviin ja alkupäivien ohjelmaan. Minun pitää kirjautua myös Nettiopsuun. Tuhat paikkaa, mihin pitää kirjautua ennen opintojen alkua! Tarvitsen myös opiskelijakortin, ja se pitäisi laittaa tilaukseen. Jostain pitäisi kaivaa myös sellainen kuva, minkä siihen opiskelijakorttiin kehtaa laittaa. Sen lisäksi pitäisi hankkia Turun yliopiston kirjastokortti. No, sen ehkä ehtii myöhemminkin.

Kaikkein tärkein, eli aikuisopintoraha, on sekin vielä hakematta. En pysty jäämään opintovapaalle ilman aikuisopintorahaa, ja en tule sitä rahaa saamaan, ellen hae sitä! Pitäisi jaksaa laittaa hakemus menemään. Käsittelyssä menee kuitenkin useampi viikko.

Myös työnantajalle olisi ihan hyvä ilmoittaa opiskeluoikeudesta, ja ilmoittaa ne päivät, jolloin tulen olemaan elokuun lopussa töistä pois läsnäolopakollisten opiskelupäivien vuoksi. Eipä meillä kukaan tällä hetkellä töissä ole, siis sellainen ihminen, joka tätä tietoa tarvitsee. Mutta kun tuntuu, etten saa aikaiseksi mitään, niin tuskin saan tätäkään tehtyä hyvissä ajoin. Pitäisi myös hakea opintovapaata töistä, mutta en voi hakea sitä, ennen kuin olen hakenut sitä aikuisopintorahaa, ja pystyn luottamaan siihen, että talous pysyy kasassa, vaikka jäisinkin töistä pois. Tässä ei kuitenkaan ole tarkoitus jättää työnantajaa missään kohdassa pulaan, ja sijaisen rekrytointi vie kuitenkin aikaa. Siksi pitäisi saada nyt edes yksi tehtyä, jotta voisin saada tehtyä seuraavat asiat.

Ja kuten Ostos-TV:n setä sanoisi iloisella äänellä: “Eikä tässä vielä TO-DEL-LA-KAAN kaikki!” Opiskeluasioiden lisäksi tulevat häät pitävät mielen kiireisenä. Meillä on hääsuunnittelija apuna, ja hän on tehnyt valtavan hienoa työtä! Hänen työpanoksensa on säästänyt minulta aivan järjettömän paljon sekä aikaa että vaivaa. Todennäköisesti meille ei olisi edes mitään häitä tulossa, ellei hän olisi ollut apunamme. Mutta ihan kaikkea ei voi hänkään tehdä! Osa lankeaa väkisinkin minulle itselleni tehtäväksi.

Pitäisi meikkaajan kanssa sopia tapaaminen ja laittaa hänelle kuvia siitä, millaista meikkiä toivon. Meikkaaja on tuttu henkilö, eikä tämänKÄÄN asian pitäisi olla mitenkään iso juttu. Mutta kun ei jaksa! Voimat ovat niin lopussa, ettei yhtä Face-viestiä jaksa laittaa. Lisäksi pitäisi saada DJ:lle biisilista. Sitä on aloitettu vappuna, kun olimme avomieheni kanssa pienessä, iloisessa nousuhumalassa, mutta se on vieläkin saattamatta loppuun. Valokuvaajalle pitäisi laittaa sähköpostia hääpäivän kulusta ja kellonajoista, ja hääpäivän ohjelman runkoa miettiä tarkemmin noin muutenkin, jotta voisin saada tietoa eteenpäin sille graafiselle suunnittelijalle, joka tekee häihin ohjelmalehtiset. Myös hääsuunnittelijaan pitäisi olla yhteydessä menun ja erityisesti kakun suhteen, sillä kakku vaikuttaa menun hintaan.

Tällainen kakku sopisi teemansa puolesta
meidän häihin erittäin hyvin!

Löysin myös vallan ihanan paikan, Mokkapuun, missä tehdään vegaanisia suklaakonvehteja. Heidän nettisivuillaan näkyi, että he tekevät sekä sydämen että pääkallon muotoisia konvehteja. Nämähän sopisivat meidän häidemme teemaan kuin nyrkki silmään! Seuraavaksi pitäisi jaksaa ottaa kyseiseen paikkaan yhteyttä, ja kysyä, mitä maksaisi isompi satsi näitä konvehteja, jos niitä vaikka laittaisi tarjolle.

Sen sijaan, että tekisin mitään näistä asioista, istun sohvalla, nuokun, kirjoitan blogitekstiä ja valitan, kun en saa mitään aikaiseksi. Pitäisi varmaan tehdä joku to do-lista, missä nämä kaikki asiat olisivat, ja tehdä niistä yksi pois joka päivä. Paitsi etten edes saa sitä to do-listaa tehtyä! Väsymyksen taso on jotain sellaista, että tarvitaan Nasan mittareita, jotta sen pystyisi mittaamaan. Eikä se, että on järkyttävän kuumaa, vie asiaa yhtään eteenpäin. Kuumuudessa väsyn entistä enemmän.

Jospa tekisi niin, että laitan avomieheni tekemään tämän blogitekstin pohjalta minulle sen to do-listan. Sen jälkeen voisin huomenna yrittää hoitaa edes yhden kohdan pois. Tai sitten hän voisi antaa minulle piristysruiskeen, ja työntää minulle vähän onnellisuutta “sinne”, minne tämä järjettömään kuuma päivänpaiste ei pääse. Sillä tavallahan me yhteen alun perin päädyimmekin: Hän tuli työntämään minulle onnellisuutta “johonkin”.

Tosin tällä hetkellä en välttämättä tarvitse niinkään sitä onnellisuutta. Aloitekykyä ja piristystä sen sijaan voisin tarvita useammankin ämpärillisen verran.

Esittelyssä: Kauno

Tajusin juuri yhden asian: Olen kertonut teille hyvin, hyvin, hyvin paljon koirani ja työparini Kaunon erilaisista seikkailuista ja siitä, miten hauskaa Kaunon kanssa on toteuttaa eläinavusteista työskentelyä. En ole kuitenkaan missään vaiheessa esitellyt Kaunoa sen kummemmin. Korjaan tämän asian nyt.

Kauno, viralliselta nimeltään Syysruskan Kevät-Kauno, on syntynyt 27.5.2016. Rodultaan Kauno on suomenlapinkoira, väriltään parkki merkein ja hän on leikkaamaton (ainakin vielä toistaiseksi) uros.

Luonteeltaan Kauno on äärimmäisen kiltti. Hän rakastaa pieniä lapsia, ja haluaa tervehtiä jokaista pientä pirpanaa, joka tulee lenkillä vastaan. Ja tietenkin nuolla näiden pirpanoiden kasvot läpimäriksi.

Vaikka Kauno onkin todella kiltti koira, hän on vilkas, ja rakastaa riehakkaita leikkejä. Parasta ovat kunnon riehuleikit koirakavereiden kanssa koirapuistossa, sekä painileikit isännän kanssa. Kaunon paras koirakaveri on musta labradorinnoutaja, Bamse, jonka kanssa jaksetaan painia ja ravata pitkin metsiä ja mättäitä monta tuntia putkeen.

Kauno osaa olla myös harvinaisen voimakastahtoinen pässinpää. Jos hän on päättänyt jotain, asia on sitten näin. Hän odottaa vaikka Ragnarökiin asti, että hän saa haluamansa asian. Eikä unohda! Tästä hyvänä esimerkkinä on dentanami, minkä hölmö isäntä unohti antaa ruuan jälkeen: Kauno päivysti vielä kolmen aikaan yöllä namikaapin edessä, ja odotti, että hän saa pyhän dentanaminsa. Vasta sen jälkeen hän suostui nukkumaan.

Kaunon lempipaikkoja ovat koirapuiston lisäksi Ruissalon metsät, missä voi juosta ja ajaa takaa lintuja ja oravia. Myös mökillä on hauskaa, koska siellä saa juosta ihan vapaana, ja kiivetä kallioilla. Mökillä pääsee myös uimaan, mikä on Kaunosta myös kivaa. Kotona Kaunon lempipaikka on takapihan pikkuinen mäki, mistä on kiva kieriä alas.

Lempileluja Kaunolla on paljon. Kaikki pallot ovat kiehtovia, samoin kepit ja pehmolelut. Pehmoleluissa on vain se paha puoli, että Kaunon hampaissa ne suolistetaan viidessä minuutissa. Myös valtavan iso gorillapehmo, minkä Kauno sai lahjaksi ihan pienenä pentuna, on Kaunolle rakas. Kaunolla on myös pyöreä “panopossu”, mitä Kauno nylpyttää aina säännöllisin väliajoin. Muut lelut eivät ole päässeet nylpytyksen kohteeksi, ainoastaan panopossu.

Ruuan ja namien suhteen Kauno on äärimmäisen nirso. Hänen Kuninkaalliselle Koiruudelleen kelpaa vain paras. Kauno ei ole ikinä suostunut syömään mitään HauHaun nappulaa tai koiranmakkaraa. Haistaa kerran ja kääntää selkänsä. Myös namien ja puruluiden suhteen herra on todella tarkka. Mitkään nasuluut eivät uppoa, eivätkä mitkä tahansa namit. Tämä Kaunon nirsous on aiheuttanut minulle harmaita hiuksia erityisesti rally-tokossa, missä pitäisi saada koira tekemään asioita palkitsemalla. Eikä Kaunoa palkita millä tahansa namilla.

Kaunon lempiruokaa on sydän, maksa, maha ja kana. Kypsennettynä, tietenkin! Kauno ei syö mitään raakana, eli se siitä raakaruokinnasta. Ja tietenkin kunnollista, aitoa luuta sen olla pitää! Meidän hieno koira ei mitään naudan tai porsaan nahasta tehtyjä nasuluita syö. Kuivatut kanapalat menivät nameina jonkin aikaa, mutta nyt eivät mene enää nekään. Rally-toko-kouluttajamme kokeili piruuttaan, suostuisiko Kauno toimimaan Naturiksen lihapötköstä leikatuilla namipaloilla. En meinannut silmiäni uskoa, kun Kauno ampaisi liikkeelle kuin Naton ohjus, ja suurin piirtein tanssi Lambadaa saadakseen lisää namia! Onneksi Naturiksen valikoimiin kuuluu useampia makuja, mitä voimme vaihdella, niin ei Kauno pääse heti tylsistymään yhteen makuun.

Rally-tokossa Kaunolla toimii namipalkkaa paremmin lelupalkka, ja meillä onkin ihan oma treenilelu, millä leikitään vain treeneissä. Valitettavasti ihan joka asiaa ei voi rally-tokossa opetella lelupalkalla, joten se namipalkka on välillä pakollinen asia.

Kauno on todella nopea oppimaan, ja tylsistyy, jos jotain asiaa jauhetaan monta kertaa. Hänelle riittää kaksi toistoa, ja sen jälkeen asia on opittu. Kiitos, hei ja näkemiin. Mitä sitä turhaan samaa asiaa jauhaa moneen kertaan, jos se on kerran opittu jo.

Kuten suomenlapinkoirat yleensä, Kaunokin on aika haukkuherkkä. Kerrostalossa se ei ole aina ihan hirvittävän kivaa, kun herra ilmoittaa jokaisesta käytävän rasahduksesta. Onneksi asumme rauhallisessa talossa, rauhallisella alueella. Kovasta haukusta huolimatta vierailijoita on aina vastassa iloinen, heiluva häntä ja innosta hyppivä koira.

Kauno osaa myös rauhoittua ja rentoutua. Paras paikka siihen on parveke, missä on kivilattia. Se on kesälläkin viileä, ja siinä on lapinkoiran mukava makoilla paksun turkkinsa kanssa.

Tässä meidän Kaunokainen. Suloinen, pieni pässinpää, joka on tuonut elämäämme paljon valoa ja rakkautta. Luonteeltaan Kauno sopii meidän perheemme jäseneksi kuin nenä päähän, ja täydentää perhettämme tehden siitä täydellisen. Olenkin täysin varma siitä, että Kauno oli tarkoitettu juuri meille: Siksi Kauno ei aluksi meinannut löytää omaa kotia, vaikka muut sisarukset saivatkin omat kodit. Piti käyttää järeämpiä keinoja (eli Facebookia), sillä muuten juuri me emme olisi löytäneet Kaunoa.

Astetta paremmat neuvot

Eilen illalla (tai pikemminkin yöllä), kun yritin epätoivoisesti saada unen päästä kiinni, aloin ajatella kaikkia niitä superhyviä neuvoja, mitä minulle on annettu unettomuuden hoitoon. Neuvojille ei ole, tietenkään, tullut mieleen se, että olen kärsinyt uniongelmista vain vaivaiset 25 vuotta, joten eiköhän tuossa ajassa ole jo aika montaa eri kikkaa tullut kokeiltua.

Halusin jakaa teille parhaimmiston näistä hyvistä neuvoista. Olkaa niin hyvät!

1. Hanki pimennysverhot ja varmista, että huone on täysin pimeä! Valoisassa nukkuu huonommin.

• Ai, ihanko tosi? Minulla kun on tapana avata verhot ja sälekaihtimet ikkunan edestä, ja laittaa kattolampun lisäksi vielä sängyn päädyssä olevat valot päälle. Ihan vain varmuuden vuoksi. Eihän pimeässä voi nukkua, kun siellä voi olla mörköjä.

2. Sinä et liiku tarpeeksi! Kun lähdet reippaalle iltalenkille, uni tulee taatusti.

• Jaa, siitäkö se kiinni on? Meillä kun ei ole tapana tehdä iltalenkkejä koiran kanssa. Itse asiassa, me emme käy koiran kanssa ulkona ollenkaan! Nautimme suunnattomasti, kun saamme elää koiranpaskan hajussa. Ulkoilu on ollut täysin poissuljettua ajatuksenkin tasolla meidän taloudessa.

3. Älä mitään unilääkkeitä syö. Ne ovat myrkkyä! Sen sijaan, odota niin kauan, kunnes olet niin väsynyt, että nukahdat.

• Tässäpä oiva neuvo. Nukuin viimeksi kaksi kuukautta sitten. Onko se normaali odotusaika, vai pitääkö vielä odottaa pitkäkin aika, ennen kuin se nukahtaminen tulee?

4. En minä sinulle mitään unilääkkeitä kirjoita. Nuorelle ihmiselle. Harrasta seksiä! Se nukuttaa.

• Herra Tohtori, tämä oli kyllä kaikkien aikojen ehdottomasti parhain reseptilääke, minkä olen ikinä saanut! Kiitos tästä. Uni tulee taatusti paremmin, kun olen saanut köyriä kunnolla, ja vielä oikein lääkärin luvalla.

5. Olethan muistanut tuulettaa makuuhuoneen? Viileässä nukkuu paremmin!

• Meinaatko? Pitäisikö minun luopua niistä kolmesta varalämmittimestä, mitkä minulla huutavat makuuhuoneessa täysillä kesät, talvet? Hieman kyllä harmittaa, kun ovat nuo lämmittimet tulleet niin rakkaiksi tässä ajan myötä.

6. Älä pelaa iltaisin ollenkaan!

• Pelata? Ai niin, tarkoitat varmaan niitä konsolipelejä, mitä minulla ei ole ollenkaan! Vai viittasitko siihen Frozen Free Falliin, mikä minulla on kännykässä, ja mitä pelaan pari, kolme kertaa viikossa? No, siitähän nämä kaikki ongelmat varmasti johtuvatkin! Minäpä lopetan sen Frozen Free Fallin pelaamisen kokonaan, niin uniongelmat lakkaavat.

7. Vedä kännit, niin nukut paremmin.

• Tämä on melkein parempi neuvo kuin se seksineuvo! Melkein, muttei kuitenkaan. Mutta erinomainen idea! Kyllä, kiitos, ottaisin mansikkamargaritan ja sen jälkeen Long Island Ice Tean, tämän neuvojan laskuun, tietenkin. Mielellään krapulattomana, koska huomenna pitää mennä töihin.

8. Nouse ylös ja tee jotain muuta, ellei uni tule. Kokeile myöhemmin uudestaan nukkumista.

• Hmm. Aamuun mennessä kämppä kiiltelee puhtauttaan, kun siivoan joka ikinen kerta, kun en nukahdakaan. Tämähän oli loistava neuvo!