perjantai 30. syyskuuta 2016

Kulttuuriviikonloppu, osa 1 - Arjen pieniä onnenhetkiä

Kuppi kuumaa kenialaista teetä. Tuoksukynttilä palaa mustassa noitapadassa, ja luo aavemaista tunnelmaa olohuoneeseen. Pitkällä lenkillä väsytetty koira kuorsaa maaten selällään. Poikaystävä istuu ikionnellisena sohvalla, eikä kuule eikä näe mitään: Hän on hyperfokusoitunut uusimpaan leluunsa, pelikonsoliin vuodelta aasinkakka ennen papusotaa. Kävimme loppumattomalta tuntuvan keskustelun siitä, kannattaako tuollaista neanderthalien suunnittelemaa pelikonsolia edes hankkia, mutta poikaystäväni koiranpentumainen katse sai minut myöntymään. Ja nyt hän leijuu onnen seitsemännessä taivaassa, vaaleanpunaisen pilvenhattaran päällä, pelaten jotain huipputyperää South Park-peliä. Niin, MINUN mielestäni peli on typerä ja koko pelikonsoli on typerä. Poikaystäväni ei tiedä mitään parempaa.


Olen itsekin onnellinen. En kylläkään siksi, että talossani on typerä pelikonsoli, mitä aikuinen mies hakkaa viisivuotiaan pikkupojan lailla, silmät onnesta kiiluen. Olen onnellinen siksi, että minulla on kuuma kupillinen uutta herkullista teetä kera herkullisen, paikalliselta tuottajalta ostetun hunajan sekä vino pino uusia kirjoja (miten “yllättävää”, minulla on uusia kirjoja). Takana on kulttuurintäyteinen päivä Turun kirjamessuilla.


Kirjamessut, sekä myöskin Turun ruokamessut, ovat jokavuotinen tapahtuma, mitä vain ei voi jättää välistä. Vaikka tili olisi miinuksella, pää kainalossa, synnytys käynnissä tai tiedossa turistimatka Marsiin, kirjamessuille on silti päästävä. Eivätkä messut pettäneet tänäkään vuonna: Kannoin messuhallien läpi selkä vääränä, tuskahiki otsassa, kassikaupalla tavaraa, ollen tyytyväinen jokaiseen ostokseeni. Ostamisesta voi siis tulla hyvä mieli, etenkin ruokamessujen puolella, kun tiskin takana seisoo itse tuottaja myymässä itse valmistamaansa tuotetta, ja tiedät, että Visan vinkuessa tuotto menee juuri tämän, samalla paikkakunnalla asuvan ihmisen sähkölaskun maksamiseen. Tai vaihtoehtoisesti lasten harrastusmaksujen maksamiseen. Rahasumman, minkä maksan, saa juuri tuo tiskin takana seisova ihminen, eikä mikään kasvoton ylikansallinen firma, minkä johtaja ostaa autotalliinsa kolmannen Ferrarinsa.


Vaikka kirjamessuilta lähti mukaan monta mielenkiintoista romaania, en voinut unohtaa opintojani kierrellessäni kirjapinojen keskellä. Silmät osuivat väkisinkin erityisesti eläimistä kertoviin teoksiin. Kirjoja oli niin paljon, etten yksinkertaisesti pystynyt hankkimaan niitä kaikkia, mutta kaikkein kiinnostavimmat oli aivan pakko ostaa. En tiedä, paljonko niiden lukeminen tukee tulevaa työtäni eläinavusteisena valmentajana, sillä kirjat eivät kerro valmennuksesta eivätkä terapiatyöstä tasan mitään, mutta ehkä ne avaavat silmiäni eläinten maailmalle paremmin. Ja uudet näkökulmat sekä yleistietous ovat aina tervetullutta tavaraa! Niistä en kieltäydy ikinä.



Suomalaisen kirjallisuuden seuran myyntipöydältä löytyi kaksi mielenkiintoista teosta: Petri Pietiläisen Koirien maailmanhistoria sekä Koirien Suomi. Molemmat teokset kertovat siitä, miten koiriin on suhtauduttu historian aikana, miten eri tavoin koiraa ollaan käytetty ihmisen apuna, ja lisäksi Koirien Suomi esittelee kuusi suomalaista koirarotua sekä koirien nimipäiväkalenterin. Oma koirani, Kauno, löytyy kyllä suomalaisesta rotuesittelystä, sillä Kauno on suomenlapinkoira. Kaunon nimeä ei kuitenkaan löydy koirien nimipäiväkalenterista. Täytyy siis juhlia Kaunoa ihmisnimipäiväkalenterin mukaan, jos Kauno nyt mitään mistään nimipäivistä edes jaksaa välittää. Lahjoista tämä meidän pieni karvapallero tuntuu kyllä välittävän sitäkin enemmän.

Rosebudin myyntipöytien keskeltä löytyy kerrassaan mielenkiintoinen opus: Plutarkhoksen Eläinten älykkyydestä. Antiikin ajan kreikkalaisen filosofin mietteitä siitä, ovatko eläimet älykkäitä olentoja. En todellakaan malta odottaa, että saan avata tuon kirjan ja perehtyä Plutarkhoksen ajatuksiin aiheesta! Näen jo mielessäni sen, miten alan ajatuksissani väitellä tämän antiikin suuren filosofian opettajan kanssa, ja olen hänen kanssaan eri mieltä. Toisaalta, teos voi myös yllättää! Odotan suurella jännityksellä sitä, mitä kaikkea nuo mielenkiintoiset kannet kätkevät sisälleen.

Messujen parasta antia oli kuitenkin ehdottomasti Danten Jumalainen näytelmä vuodelta 1924. Olen tästä kirjasta aivan uskomattoman onnellinen! Minulla on kyseinen teos jonain kämäisenä halpisversiona, mutta tämä vanha kirja, mikä tuoksuu ja tuntuu historialliselta, on jotain huomattavan paljon parempaa. Rakastan vanhoja kirjoja, niiden tuoksua, vanhan paperin tuntua sormissa, sivujen omalaatuista rapinaa… Mikään e-kirja ei korvaa aitoa, paperista kirjaa, mitä voit pitää käsissäsi, minkä voit tuntea käsissäsi, haistaa ja minkä voit kuulla. Kirja, aito paperinen sellainen, hellii kaikkia aisteja. Siksi en tule ikinä vaihtamaan kirjastoani e-kirjastoksi tietokoneella. En tiedä mitään tylsempää!

Poikaystäväni on lakannut pelaamasta, ja kysyy, haluanko poppareita. Tietenkin haluan! Laitan kirjat hyllyyn odottamaan avaamista. Joskus parasta kulttuuria on se, että saa istua oman kullan kainalossa, tuijottaa palavaa kynttilää noitapadassa ja syödä poppareita samasta kulhosta. Nämä ovat niitä pieniä arjen onnenhetkiä: Oma kulta, kirjamessut, uudet kirjat, uusi purkki herkullista hunajaa sekä yhteinen halihetki sohvalla, ihan kahdestaan.

Unien ihmeellinen maailma, osa 7

Unessa emme ajaneet sateessa, vaan ilma oli kaunis. Ja auto oli oma autoni, eikä tällainen tyttäreni kuljettama
muka-auto.

Ajoimme mökiltä pois keskellä yötä. Tie oli valaistu pimeässä yössä, juttelimme autossa mukavia ja tunnelma oli rento. Yhtäkkiä katuvalot loppuivat, ja huomasin, että oman autoni etuvalot eivät olleet laisinkaan päällä. En nähnyt ajaessani mitään!

Yritin epätoivoisesti saada valoja päälle, mutta en onnistunut. Etuvaloissa oli jokin vika. Vastaantulevat autot eivät nähneet minua enkä minä nähnyt mitään. Aloin panikoida ja huutaa. Kysyin muilta autossa istuvilta, toimivatko edes takavalot. Ne toimivat. Myös takavilkut toimivat. Edessä ei toiminut mikään, eivät edes vilkut. Ihmettelin, miten kaikki etupuolen valot voivat poksahtaa yhtäkkiä.

Oli kuitenkin pakko ajaa eteenpäin. Ajoin täydessä paniikissa, pimeässä, pelkäsin jokaista mutkaa, jokaista vastaantulevaa autoa. Pelkäsin mahdollisia peuroja ja hirviä, mitä en havaitsisi, koska minulla ei ollut minkäänlaisia etuvaloja. Olin aivan varma, että me autossa istuvat kuolemme kaikki tähän paikkaan.

torstai 29. syyskuuta 2016

Time Timerin taikaa

“EN VARMANA!”

“EN!”

“HAISTA PASKA!”

“SÄ OOT IHAN TYHMÄ ETKÄ SÄ TAJUA MITÄÄN!!!!!”

“MIKS MUN ON PAKKO, KUN ET SÄKÄÄN MENE NUKKUMAAN VIELÄ?”

“MÄ VIHAAN SUA!”

Onko sinunkin kodissasi teini? Minun kodissani on, ja tällainen on meillä arkipäivää. Teini huutaa, kiukuttelee, minä olen tyhmä, en ymmärrä, en tajua, olen pihi, tuhoan lapseni elämän, kaikki on pilalla, eikä hän, raukka-parka, edes päässyt Justin Bieberin keikalle! Olen hirviöäiti, natsimutsi ja minut tulisi pilkkoa palasiksi ja polttaa sen jälkeen roviolla samalla, kun roihuavan ruumiini ympärillä vanhat maatuskat tanssivat polkkaa.

Huonolaatuinen kännykkäkuva
ansaitusta viinistä.
Tänään tämä maailman paskin ja julmin natsimutsi sai tarpeekseen ikuisesta tappelusta, kun teini ei taaskaan suostunut menemään nukkumaan. Leikki koiran kanssa oli kesken, iltalääkkeet ottamatta, hampaat pesemättä… Tekosyitä lensi teinin suusta enemmän kuin luoteja talvisodan aikaisesta kalashnikovista. Asetin Time Timerin teinin eteen ja sanoin, että tuossa on aika. Hän saa käyttää aikansa, miten haluaa. Saa huutaa, tapella, vetää itkupotkuraivarit, tai sitten hän voi vaihtoehtoisesti käyttää tämän jäljellä olevan ajan vaikka leikkien koiran kanssa. Itse otin lasin punaviiniä ja istuin sohvalle kirjan kanssa. Teini saisi tehdä mitä huvittaa, mutta kun aika on ohitse, nukkumaan mennään ja piste.

Teini taisi ymmärtää, että nyt tarkoitetaan asiaa. Parin kiukkuisen huudahduksen jälkeen hän jatkoi iloisesti leikkiä koiran kanssa, kuitenkin samalla seuraten koko ajan Time Timeria. Kun aika loppui, kuului epätoivoinen “EIIIIIIIIIIII”, mutta luiseva hanuri nousi kuitenkin lattialta ylös ja raahautui makuuhuoneeseen. Eipä se Time Timer sitä estänyt, etteikö teini olisi painellut huoneeseensa kauniiden, koulussa opittujen kirosanojen säestämänä, sillä minähän en ole koskaan kotona huutanut perkelettä tai mitään muutakaan. Tämänhän te tietenkin uskotte kaikki, eikös juu?

Mutta kiitos Time Timerin, teini on huoneessaan, asunto on hiljainen ja minä saan kaataa itselleni toisen lasin viiniä. Time Timerin keksijä, olet pelastava enkelini! Rakastan sinua melkein yhtä paljon kuin rakastan koiraani ja poikaystävääni.

Karvapallero koulunpenkillä

Tein tänään eläinavusteisen valmennusharjoituksen ja otin Kaunon mukaan kouluun. Kävin hakemassa hänet ruokatunnilla kotoa ja toin kahdelle viimeiselle tunnille.


Kun selitin päivän teeman ja avasin tehtävää, Kaunolla oli herkkuluu, mitä hän sai jyystää. Näin hän pysyi paikoillaan, ja opiskelijat keskittyivät ohjeistukseen eikä koiraan. Ryhmä, minkä tunnilla Kauno oli, on normaalisti aikamoinen rämäryhmä, mutta Kaunon läsnäolo rauhoitti kummasti meininkiä, vaikka meillä oli kaikkien “lempiainetta”, eli ruotsia. Ei yhtään vastaansanomista, ei yhtään valittamista, ei yhtään ylimääräistä häslinkiä. Kauno kierteli opiskelijoiden pöytien ympärillä, sai rapsutuksia ja häntä leikitettiin. Silti tehtävien teko sujui hyvin. Jopa niin hyvin, että kaikki ryhmän jäsenet tekivät suhteellisen isohkon tehtäväpaketin ennätysnopeassa ajassa! Vastausten laatu ei silti heikentynyt, eivätkä opiskelijat yrittäneet tehdä tehtäviä nopeammin vain siksi, että pääsisivät leikittämään koiraa: Tehtävät olivat huolellisesti tehtyjä ja vastaukset opiskelijoiden oman tason mukaisia.


Ryhmän suupaltein opiskelija, joka yleensä aiheuttaa eniten häiriötä, ei tällä tunnilla aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia. Muiden naurattamisen sijaan hän keskittyi ensin tehtäviin ja sen jälkeen koiraan. Työrauha pysyi myös niillä, jotka vielä tekivät tehtävää.

Opin myös sen, että ennen valmennushetkeä on hyvä tehdä hieman pidempi lenkki koiran kanssa. Tänään minulla ei ollut siihen aikaa eikä mahdollisuutta, mutta tulevaisuutta ajatellen. Ihan vain vahinkojen välttämiseksi.

Kauno mutustaa keräyspaperilaatikkoa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 6

Eilen illalla tarkastelin uutta kirjaani, Eläinavusteinen interventio. Olin innoissani kirjasta, ja suunnittelin pää höyryten, millaisia kaikkia harjoitteita voisin tehdä.

Ei varmasti mitenkään yllättävää, että näin unta siitä, miten olin koirani kanssa erään tuttavani luona, ja teimme erilaisia eläinavusteisia harjoituksia hänen poikansa kanssa. Unessa kaikki tekemämme harjoitukset onnistuvat todella hyvin ja kaikki olivat lopputulokseen tyytyväisiä.

Voisin soittaa tuttavalleni, jos hän haluaisi meidät ihan oikeasti käymään: Opintoihin kuuluu kuitenkin käytännön valmennustyötä, joten sellaista on hyvä saada mahdollisimman paljon. Eri asia vain on se, onnistuuko kyseinen valmennustuokio yhtä hyvin kuin unessa.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Postitädin paluu - Illoille iloa

Kotona minua odottaa iloisen koiran lisäksi toinen iloinen asia: Kaksi uutta kirjaa! Näitä kirjoja olenkin odottanut erityisen innokkaana.


Ensimmäinen on paksu teos, missä jokainen sivu on täynnä pienellä präntättyä tekstiä. Kirja on Peter De Jongin ja Insoo Kim Bergin tekemä Ratkaisukeskeisen terapian oppikirja. Tässä on yksissä kansissa se, mistä ratkaisukeskeisessä menetelmässä on kyse. Kirjassa on runsaasti tapausesimerkkejä, terapeutin ja asiakkaiden keskusteluja sekä pitkä vinkkilista siitä, mitä kaikkea ratkaisukeskeisessä terapiassa voi tehdä, millaisia toimintamalleja voi hyödyntää. Kirja on sen verran paksu, ettei sitä lue yhdessä eikä kahdessakaan illassa. En edes minä, joka olen aika nopea lukemaan. Uskon kuitenkin kirjan hyödyttävän minua työssäni valmentajana, ja myös tässä matkan varrella, kun olen vasta opiskelemassa tätä alaa.

Toinen kirja on erittäin mielenkiintoinen opus. Myöskin paksu teos, muttei läheskään yhtä täynnä teoriaa kuin mitä ensimmäinen. Eläinavusteinen interventio on Eeva Kahilaniemen opinnäytetyö, mutta voin lämpimästi suositella sitä sellaisille, jotka harkitsevat eläinavusteisen valmennuksen tai terapiatyön tekemistä missään elämänsä vaiheessa. Kirjassa pääosassa on koira ja koiran kanssa tehtävä työ, mutta en näe, mikseivät tietyt harjoitteet sopisi tehtäväksi myös muiden eläinten kanssa. Kirja on täynnä ideoita ja harjoituksia, mitä terapiassa tai valmennuksessa voidaan tehdä. Siellä on käytännön vinkkejä kuvineen, mitä erilaisia sovelluksia harjoitteista voidaan tehdä, mihin kaikkeen harjoitukset vaikuttavat, mitä välineitä harjoituksen tekemiseen tarvitaan… Tässä kirjassa on oikeastaan kaikki se, mitä koira-avusteiseen valmennukseen tarvitaan! En olisi voinut parempaa ideakirjaa toivoa.

Olen jo innosta vinkuen suunnittelemassa, miten toteutan nämä kaikki Kahilaniemen vinkit rakkaan Kaunoni kanssa. Paitsi että huomenna on työpäivä, ja Kaunon pentukoulu. Pakko lopettaa suunnittelu, hypätä suihkuun, ottaa iltalääkkeet ja mennä nukkumaan. Onneksi kohta on tulossa viikonloppu. Pääsen ehkä toteuttamaan jonkun näistä hyvistä ideoista käytännössä!

Kivaa koiranilmalla

Tämän syksyn ensimmäinen kunnon kaatosade. Tuuli vinkuu, sade hakkaa ikkunoita ja värikkäät lehdet lentävät ilmassa. Tänään ei tarvitse välittää siitä, sillä meillä on nepsy-valmennuksen koulutuspäivä, sisätiloissa, eikä tarvitse kastua ulkona.

Päivän teemana on ratkaisukeskeisyys, erilaiset ratkaisukeskeiset toimintamallit ja työtavat sekä tunteiden hallinta ja säätely. Saan paljon uutta tietoa, uusia menetelmiä ja uusia työkaluja. Ymmärrän, miksi asiakkaalta ei ikinä kysytä kysymystä “Miksi?”. Saan kokonaan uutta tietoa tunnereaktioista, tunnetaidoista, itsehillinnästä ja itsearvostuksesta.

Tunneteema saa minut ajattelemaan myös omaa toimintaani. Olen aina kokenut olevani järkiperäinen ihminen (jos minua nyt järkeväksi voi kutsua): Seuraan ennemmin järkeäni kuin tunteitani. Tai näin olen kuvitellut. Tämän päivän jälkeen vasta huomasin, miten kehittymätön olen itse omissa tunnetaidoissani. Toisaalta, en syytä tästä itseäni, sillä miten olisin oppinut asiaa, mitä minulle ei ole koskaan opetettu.

Ihmisellä on 104 tunnetta. Tähän mennessä olen tunnistanut niistä muutaman, pääasiassa kiukun ja ilon, eli ne kaksi ääripäätä. Tunteiden sanoittaminen on minulle vieras asia, sillä minulle ei ole annettu mahdollisuutta siihen. Olen aina vain saanut moitteita, kun olen ilmaissut tunteitani, kuten lähestulkoon kaikki muutkin ADHD-aikuiset, joita ei ole lapsena diagnosoitu. Tästä on lähtenyt käyntiin mukava oravanpyörä, missä pyörin edelleen omien tunnemyrskyjeni kanssa. Jään helposti vellomaan pitkäksikin aikaa negatiivisiin tunteisiin, eivätkä ne päästä otteestaan, koska en osaa käsitellä näitä tunteita oikealla tavalla.

Hyvä uutinen on se, että ikinä ei ole liian myöhäistä korjata tilannetta! Voin aloittaa korjaamisen jo tänään, etenkin, kun minulla on siihen upouudet työkalut.

Tupakkatauolla kouluttaja kysyy minulta tärkeän kysymyksen: “Oletko ikinä harkinnut tällaista vaihtoehtoa elämällesi?” Kysymys osuu hyvään kohtaan, sillä vastaus on: Olen harkinnut. Koska kouluttaja, joka tapaa minut tänään ensimmäistä kertaa, kysyy minulta, olenko harkinnut tätä tiettyä asiaa, saan tunteen siitä, että ehkä olen ajatuksissani sittenkin menossa oikeaan suuntaan. Ehkä olen kulkemassa oikeaa polkua. Ehkä minusta sittenkin on siihen, mitä olen salaa harkinnut ja suunnitellut, piilossa kaikilta, koska pelkään, että muiden mielestä en ehkä sopisikaan kyseiseen tehtävään. Minulle jäi tästä pienestä kysymyksestä suhteellisen hyvä mieli, ja nyt pohdin tosissani sitä, että valitsisin tämän polun. Se on iso harppaus kohti tuntematonta, mutta se tuntuu hyvältä ja se tuntuu oikealta.


Pitkä päivä takana. Sade ei ole lakannut vieläkään. Lähden kotiin monta ideaa ja ajatusta rikkaampana. Olen väsynyt, mutta tyytyväinen päivän antiin. Vastassa on ikionnellinen koira, mitä lähden viemään ulos vesisateeseen. Sadevesi valuu hiuksiani pitkin, ja kastun läpimäräksi. Koira hyppii iloisena vesilätäköissä ja tonkii värikkäitä lehtikasoja. Annan sen nauttia syksystä, syksyn väreistä ja uusista tuoksuista. En välitä siitä, että kotiin tullessa minulla on läpimärkä koira, joka vaatii kunnollisen kuivauksen. Pääasia, että meillä on kummallakin hyvä mieli, ja olemme saaneet tästä koiranilmasta kaiken mahdollisen ilon irti.

Unien ihmeellinen maailma, osa 5

Yritän saada hirveän monisyisen, hyppelevän ja sekavan unen edes jonkinlaiseen järjestykseen.

Olin erittäin kuuluisa näyttelijä. Ja suosittu sellainen! Häpesin kuitenkin itseäni. Kun kävelin kadulla, yritin aina peittää kasvoni, ettei kukaan tunnistaisi minua, ja kävelin ”anteeksi, että olen olemassa”-asennossa. Suosiollani ei ollut minulle merkitystä, vaan häpesin. Erona nykyiseen ulkoiseen olemukseeni, minulla oli unessa se ”vanha”, todella pitkä tukka, minkä leikkautin pois 17-vuotiaana.

Jossain vaiheessa unta löysin itseni jenkkifutiksen isosta pelistä. Sain paljon vislauksia perääni, mutta käänsin katseeni pois, en sanonut mitään, ja kävelin mukamas huomaamattomasti. Jenkkifutisturnaus pidettiin isolla ruohokentällä, missä myös katsojat istuivat nurmikolla, vilteillä, eväät mukanaan, aivan kuin jossain Pori Jazzeilla.

Hetken kuluttua olinkin hypännyt jenkkifutismatsista risteilylaivaan, missä olin alastoman Sharon Stonen kanssa. Sanoin hänelle, ettei hänen alastomuutensa haittaa, koska kaikki ovat kuitenkin nähneet hänet Basic Instinctissä. Laivalla oli valtavat bileet, ja jostain syystä en siellä enää ollut häpeävänä seinäkukkasena, vaan osallistuin ohjelmaan siinä, missä muutkin.


Uni oli valtavan sekava, hyppi paikasta ja tapahtumasta toiseen. Ihmiset vaihtuivat koko ajan, tunnelmat vaihtuivat. Jos joku haluaa yrittää tulkata, niin olkaa hyvät. Itse en edes yritä!

tiistai 27. syyskuuta 2016

Unien ihmeellinen maailma, osa 4

Elin sinkkuna, miestennielijänä, enkä välittänyt kenenkään tunteista mitään. Kaikkein tärkeintä oli se, että sain, mitä tahdoin. Minua ei kiinnostanut, jos rikoin toiminnallani perheen tai parisuhteen, kunhan itse sain, mitä halusin.

Erään tuttavaperheeni isä herätti mielenkiintoni (tämä perhe on oikeastikin tuttavaperheeni, mutta perheen isä, niin mukava mies kuin hän onkin, ei ole sen tyyppinen mies, kenestä kiinnostuisin). Yritin iskeä häntä kaikin keinoin. Olin heidän kodissaan, olohuoneessa, ja pariskunnalle tuli kunnon riita aiheesta. Paikalla oli nuorin lapsista. Kun pariskunta poistui makuuhuoneeseen riitelemään, jäin olohuoneeseen nuorimmaisen kanssa. Jostain kumman syystä päätin peittää lapselta riitelyn äänet alkamalla laulaa hänen kanssaan Viisi pientä ankkaa. Teimme laulamisen ohella myös lauluun kuuluvat käsiliikkeet.

Tällainen uni tällä kertaa. Saa yrittää tulkita!



maanantai 26. syyskuuta 2016

Maailman rakkain

Maailman lempein katse. Maailman pehmein turkki. Maailman suloisimmat kasvot. Maailman ihanin pieni koira.

Maailman ihanin koira päiväunilla.
Kun saimme sinut meille, perheenjäseneksi ja ystäväksi, lupasin sinulle, että pitäisin sinusta maailman parasta huolta. Hoivaisin ja hellisin sinua, tekisin kanssasi kaikenlaista kivaa, leikkisin ja peuhaisin, hemmottelisin sinua niin, että kaikki muut naapuruston turret oksentaisivat vihreää kateutta. Kulkisin kanssasi koko tämän elämän matkan huolehtien, että sinulla on kaikki hyvin, aina.

Ensimmäisen eläinlääkärikäyntimme jälkeen tarkoitan sitä enemmän kuin koskaan! Vaikkei sinulla muuta ollutkaan kuin pieni masusi vähän pipi, sait minut silti huolesta sekaisin. Et tiedäkään, mitä kaikkea pienessä mielessäni ehti liikkua. Etkä ikinä arvaa, millainen huojennus se oli, kun lääkäri sanoi, että olet ihan kunnossa. Ehdin pelätä jo pahinta.

Jos sairastut tai joudut onnettomuuteen, lupaan sinulle, ettei mikään rahamäärä ole niin suuri, että se olisi esteenä hoidossasi. Mikäli katoat, etsin sinut käsiini vaikka maailman ääristä, jotta saan sinut takaisin vierelleni. Et ikinä joudu näkemään nälkää, kokemaan kylmää, et ikinä joudu kokemaan yksinäisyyttä tai tylsyyttä. Sinulla on aina minut, ja minä olen aina turvanasi. Seison aina vierelläsi, ja katson, että voit taittaa elämän matkasi kevyin tassuin.

Olet minulle maailman rakkain, maailman suloisin ja maailman paras koira, eikä kukaan toinen koira voi ikinä korvata paikkaasi sydämessäni.

Kaunolle.

Terveisin, Ihmisäitisi


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Älä tallaa sielua

Eilisen parisuhdekurssin innostamana päätin ottaa selvää, mitä kaikkea valmentaja voi tuoda parisuhteeseen, vai voiko valmentaja tuoda mitään. Onko se edes valmentajan tehtävä puuttua toisten parisuhteeseen? Kaivan hyllystäni Tammenterhon tarinoita-teoriakirjan sekä perhevalmennuksen työkirjan. En pääse lukemisessa kovinkaan pitkälle, kun törmään teoriakirjassa Tommy Tabermannin runoon, ja jään ajattelemaan runon sanomaa.


Kaikkea saa tehdä
Kaikkea pitää tehdä
Kaikkia ovia täytyy tempoa
Kaikkia kuita kurkotella
On vain yksi ehto, elinehto:
Värisevää sielua ei saa tallata


Valmentajan tehtävä on auttaa. Auttaa valmennettavaa, ja ehkä myös hänen perhettään, löytämään uusi, parempi elämä. Auttaa luomaan struktuureita strukturoimattomaan elämään, auttaa löytämään kauan kadoksissa ollut itsetunto, auttaa löytämään elämän suunta ja tuoda selkeyttä arkeen. Tätä kaikkea minun kuuluu valmentajana tehdä, ja vähän muutakin vielä päälle.

Entä, ellen onnistukaan? Aina ei voi onnistua eikä valmennus aina tuota tavoiteltua lopputulosta. Se tuskin tappaa ketään, jos asiakas huomaa, ettei valmennus ollutkaan hänen juttunsa eikä hän jaksakaan keskittyä valmennukseen. Mutta entä, jos lopputuloksena onkin tallottu ja traumatisoitunut sielu? Voiko valmentaja tehdä myös tämän? Miksei voisi? Sielun tallominen on niin kovin helppoa. Tiedän sen kokemuksesta. Minunkin sieluni tallottiin ala-asteen kuudennen luokan opettajani johdosta (kiitti vain vitusti!) ja se johti traumoihin, mistä en ole päässyt vieläkään täysin yli.

Aivan kuten opettajakin, valmentaja tai terapeutti voi onnistua tallomaan sielun, itsetunnon ja koko elämän maanrakoon. Miten? Helpommin kuin voisi kuvitella! Sanomalla väärät sanat väärään aikaan, olemalla kärsimätön, antamalla vääränlaista palautetta, sulkemalla korvansa, väittämällä olevansa oikeassa ja luovuttamalla asiakkaan suhteen, jos ensimmäisenä kokeiltu asia ei toimikaan.

Luulisi, että olisi helppoa vain päättää: Harkitsen sanani tarkkaan, olen kärsivällinen, kuuntelen ja otan huomioon asiakkaan mielipiteen. Käytännössä se ei kuitenkaan ole yhtä helposti tehty. Me ihmiset olemme erilaisia ja ymmärrämme viestit eri tavalla. Vaikka ei tarkoittaisikaan mitään pahaa, voi toinen silti loukkaantua ymmärtäessään viestin väärin. Kuinka tarkkaan valmentajan täytyy miettiä sanojaan, mitä voi sanoa?

Ja entä, jos vastaan tulee tilanne, missä olisi pakko sanoa asia rehellisesti tietäen, että asiakas tulee loukkaantumaan. Mitä pitäisi silloin tehdä? Loukata asiakasta sanomalla asia rehellisesti, vai olla vain hiljaa, missä tapauksessa asiakkaan elämä saattaa myöhemmässä vaiheessa heittää häränpyllyä? Kumpi on parempi vaihtoehto?

Missä menee valmennuksen ja henkilökohtaiseen elämään puuttumisen raja? Valmennuksen tehtävä on ohjata oikeaan suuntaan, ei puuttua elämään. Milloin asiakas kokee valmentajan puuttuvan hänen elämäänsä auttamisen ja ohjaamisen sijaan? Olettaisin, että ainakin silloin, kun valmentaja tyrkyttää omia näkemyksiään asioista, mutta onko muita tilanteita?


Tammenterhon tarinoissa ei käsitellä valmentajan ammattietiikkaa kovinkaan paljon, vaikka mielestäni tämä on iso asia, mitä tulisi jokaisen valmentajaksi opiskelevan pohtia. Ainakin toivon, että jokainen valmentaja haluaa olla eettisesti hyvä valmentaja, kuten jokaisen opettajankin pitäisi olla eettisesti hyvä opettaja. Toisaalta, mätiä omenoita mahtuu aina joukkoon, kuten olen saanut huomata.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Kotikirjastoni kasvu - Ikeaan hyllyostoksille?

Perjantai-iltapäivä. Tällä kertaa ei soi ovikello, vaan puhelimeen tulee tekstari. Postipaketti on haettavissa SmartPost-laatikosta. Olen saanut sen verran suuren kirjalastin, ettei sitä edes viitsitä antaa meidän uskollisen postitätimme kuljetettavaksi. Täti-paran selkä vääntyisi paketin painosta.

Ihmettelen, sillä paketissa on vain kolme kirjaa. Miksi se muka painaisi niin paljon? Kurvaan S-marketin pihaan, menen SmartPostin eteen, näpyttelen tunnusluvun ja luukku avautuu. Hupsista saatana! NYT ymmärrän, miksei kirja mahtunut luukusta sisään. Paketti on aika hemmetin iso, vaikka kirjoja on vain kolme. Ja painaa kuin seitsemän h****n synti. Tiiliskiviäkö siellä on?

Ymmärrän yskän siinä vaiheessa, kun avaan kotona paketin: Siellä on noin tuhat kiloa painava teos Lastenpsykiatria ja nuortenpsykiatria. En tarvitse tätä teosta valmentaja-opinnoissani, mutta tarvitsen sitä Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuudessa. Vaikka kirja maksoi hunajaa, sitä käytetään opintokokonaisuuden jokaisella kurssilla. Joten ostamalla tämän kirjan, olen jo suorittanut melkein koko opintokokonaisuuden. Vaimitensenytmeni… Pitikö jotain tenttejäkin tehdä ja esseitä kirjoittaa? Eikö se pelkkä kirjan ostaminen riittänytkään? Ei se haittaa, sillä pidän esseiden kirjoittamisesta. Tenteistä en pahemmin välitä, sillä en pysty ADHD:n takia keskittymään niissä, mutta Turun kesäyliopisto on luvannut tulla vastaan ja tarjosi minulle mahdollisuutta tehdä tentti yksityistilassa, omassa rauhassa. Otin tarjouksen ilomielin vastaan.

Toinen kirja on Jari Sinkkosen Nuoruusikä. Tämäkin kirja on osana erästä kurssia, mikä kuuluu yllämainittuun opintokokonaisuuteen. Ehkä kirjan lukeminen avaa silmäni myös oman teinini kohtaamiseen. Ehkä ymmärrän, miksi olen tyhmä äiti ja kaikki on paskaa.

Kolmantena kirjana on Unet ja painajaiset. Ei, tämä ei ole kurssikirja millekään kurssille! Mutta kirja maksoi vain vitosen, ja koska joudumme valmentaja-opinnoissa kirjoittamaan uniamme ylös, halusin ostaa sen, silläkin uhalla, että kirja on täyttä huuhaata. Vitosen menetys ei paljon paina tässä konkurssissa. Yllätyn iloisesti, sillä kirja ei ole täyttä huuhaata! Siinä on hyvää tietoa unesta noin yleisellä tasolla (vaikkakin vähän), samoin painajaisista ja niiden jälkivaikutuksista. Lisäksi unien tulkintaan suhtaudutaan hyvin väljästi, eikä millekään anneta yhtä, ainoaa, oikeaa vastausta. Juuri tätä halusinkin! Hieman ehkä suuntaviivoja unien ymmärtämiseen, mutten kuitenkaan mitään tuputtamista siitä, mitä jonkun rukoilijasirkan näkeminen tarkoittaa.

En ehdi tutustua pakettiini sen paremmin, sillä minulla on liput Turun filharmonisen orkesterin konserttiin. Pakko laittautua ja lähteä.

Lauantai-iltapäivä. Olen juuri tullut Kipinää parisuhteeseen-koulutuksesta. Koira ulos pissalle, ruokaa kiukuttelevalle teinille, jonka mielestä olen, edelleenkin, paska äiti, joka ei ymmärrä eikä välitä. Ja tällä kertaa olen paska äiti siksi, ettei lapseni löydä jostain Internetin ihmeellisen maailman musiikkipalvelusta jotain Justin Bieberin biisiä. Yritän keskittyä kirjoihin, tai edes yhteen niistä, mutta se ei onnistu. Teini mälisee ja pälisee omia juttujaan, koira kaipaa huomiota, ja koska koira on niin suloinen, sitä on vain pakko rapsuttaa. Ihan kaikki työt täytyy jättää kesken koiran rapsutuksen ajaksi. Rapsuttaminen on tärkeämpää.

Laitan kirjat sivuun ja päätän leikkiä koiran kanssa. Teini jatkaa mäkätystään, vaikken nyt vain voi sille mitään, ettei juuri sieltä musiikkipalvelusta löydy juuri sitä biisiä. Ja minä en voi Justin Bieberiksi muuttua, enkä edes haluaisi.

Ruokaa koiralle, teini niska-perse-otteella suihkuun, koska ilman niska-perse-otetta teini ei löydä suihkua. Suihku on jännästi piilossa ja yrittää aina juosta teinityttöjä karkuun, joten siksi minun täytyy viedä teini sinne puoliväkivalloin. Yritän selittää suihkussa käymisen tarpeellisuuden. Teini ei ymmärrä, ja olen jälleen kerran paska äiti.

Kun vihdoin ja viimein saan teinin nukkumaan ja koiraa on leikitetty niin, että sekin haluaa vaihteeksi nukkumaan, on minun oma aikani. Kynttilöitä, punaviiniä ja uusia kirjojani. Taustalla Gogo Penguin, brittiläinen jazzbändi (kyllä, osaan kuunnella myös jazzia, vaikka olenkin hevari). Koska minulla on ADHD, keskityn lukemiseen paremmin, kun minulla on taustamusiikkia.


Vilkaisen kirjahyllyjäni ennen kuin avaan ensimmäisen kirjan ensimmäisen sivun. Hyllyistä alkaa loppua tila. Olen ostanut niin paljon uusia kirjoja näiden opintojen myötä. Seuraavaksi on pakko käydä ostoksilla Ikeassa ja hankkia lisää kirjahyllyjä. On varmaan pakko soittaa Susannalle, sisustussuunnittelijalleni, ja pyytää uudet piirrokset olohuoneeseeni. Tai vaihtoehtoisesti vuokraan teinille oman asunnon jostain, ja teen hänen huoneestaan kirjastohuoneen. Hänellä olisi kuulemma paljon paremmat oltavat, jos asuisi yksin. Ja täytyyhän sitä 12-vuotiaana jo siipiään kokeillakin. Vaimitensenytmeni...

HAA! Onnistuin!!!!!!!

Muistatko vielä Justuksen? Ensimmäisen valmennettavani. Hänellä oli toiminnanohjauksen ongelmia ja erityisen paljon hankaluuksia asioiden aloittamisessa. Kokeilin Justukselle Time Timeria, minkä latasimme hänelle tabletille.

Sain tänään Justukselta palautetta. Hän on kokeillut Time Timeria! Esim. silloin, kun pitäisi lähteä jonnekin, Time Timerista on suuri apu. Sen avulla ajan kulumisen huomaa paljon paremmin ja aikaa pystyy hallitsemaan myös paljon paremmin. Hän ei enää myöhästele niin paljon ja lähteminen ei takkua. Jumittaminen lähdön hetkellä on myös vähentynyt.

Pieni asia, yksi pieni ohjelma tabletilla, mutta silti niin valtavan iso asia! Olen todella ylpeä Justuksesta ja hänen edistysaskeleestaan. Se on suuri harppaus eteenpäin. Seuraavaksi Justus voi ottaa toisen askeleen. Hän saa hetken aikaa miettiä, mikä se voisi olla. Lupaan olla hänen apunaan ja tukenaan sen jälkeen, kun hän keksii, mitä ongelmaa lähdetään ratkomaan seuraavaksi.

Nepsy-valmentajan työ on aivan ihanaa, kun saa nähdä, miten ihmisten ongelmat ratkeavat ja arjesta tulee askel askeleelta helpompaa.

PS. DISKLEIMERI! Justus antoi, jälleen kerran, luvan tämän kirjoituksen julkaisuun.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Arvostan!

Ihmiset kiittävät aivan liian harvoin. Aivan liian harvoin toisen ihmisen suusta kuuluu, että hän arvostaa sinua tai jotain tekoasi. Positiivista palautetta annetaan aivan liian vähän. Halauksia, pusuja ja helliä kosketuksia annetaan aivan liian harvoin. Onnistumisesta ei palkita, mutta pienikin virhe huomataan heti. Tämä on todellisuutta ja elämme tässä jatkuvassa negatiivisen palautteen ja arvostamattomuuden kyllästämässä ympäristössä, missä kuitenkin pitäisi jaksaa hymyillä ja tehdä parhaansa.

Kerroin töissä työkaverilleni, että poikaystäväni jätti omat, suhteellisen tärkeät, menonsa väliin siksi, että olin keuhkokuumeessa, en saanut tehdä mitään enkä olisi pystynytkään tekemään mitään. Hän jäi tänne hoitamaan minua, koiraani, kotiani ja tytärtäni, vaikka hänellä olisi ollut omalla kotipaikkakunnallaan menoja. Työkaverini sanoi, että poikaystäväni on kultaakin kalliimpi tapaus, ja hän kysyi minulta tiukasti, olenko sanonut hänelle, että arvostan hänen tekoaan. Suoraan sanottuna, en muista! Taisin sanoa, ettei hänen tarvitse takia siirtää omia menojaan, ja taisin ehkä sanoa rakastavani häntä, mutten oikeasti muista. Koska en muista näin tärkeää asiaa, aion korjata tilanteen ja kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat omalta osaltaa tukeneet minua.

Kiitos, kumarrus, hatunnosto ja kunnia

POIKAYSTÄVÄNI, kiitos siitä, että olet jaksanut minua tämän pitkän sairauden aikana, ja noin muutenkin. Olet keuhkokuumeeni aikana väsymättä hoitanut minua ja lastani, vaikkei lapsi ole edes sinun. Arvostan tekoasi koko sydämestäni ja olen sinulle todella paljon velkaa tämän jälkeen. Olet tukenut minua näissä opinnoissa, ja uskot minuun enemmän kuin mitä minä uskon itse. Jaksat kannustaa ja viedä minua eteenpäin silloinkin, kun itse epäilen itseäni ja omia kykyjäni. Osaat myös antaa rakentavaa palautetta ilman, että alkaisit haukkua ja mollata. Teet minusta paremman ihmisen ihan vain olemalla vierelläni. Rakastan sinua ja toivon, että olet vierelläni vielä pitkään!

JARI, mitä suurin kiitos siitä, että annoit minulle mahdollisuuden opiskeluun. Kiitos siitä, että olet avannut silmäni eläinavusteiseen valmennukseen, ja olet innostanut tälle polulle. Kiitos hyvistä neuvoista, mitä olen sinulta saanut, ja kiitos myös niistä hyvistä neuvoista, mitä tulen saamaan jatkossa, ellen muista kiittää niistä erikseen.

MIRKA, kiitos innostavasta koulutuspäivästä, jakamastasi tiedosta sekä lämmin kiitos antamastasi positiivisesta palautteesta! Antamasi palaute lämmitti sydäntäni todella paljon.

TYÖTOVERIT, kiitos mahdollisuudesta saada vapaata opintojeni lähipäiviin. Kiitos, että tuuraatte minua ja teette työni puolesta sillä aikaa, kun itsekkäästi havittelen lisäpätevyyksiä, ja joudun sen vuoksi jättämään työni hoitamatta aina silloin tällöin.

OPISKELUTOVERIT, kiitos innostavista keskusteluista, vertaistuesta, oman alanne asiantuntijuuden jakamisesta sekä innostuneisuudestanne.

ÄITI, kiitos taloudellisesta tuesta. Vaikket sinäkään ui rahassa, olet kuitenkin antanut vähästäsi ja sitä kautta mahdollistanut etenemistäni urallani.

AISTI RY, kiitos mahdollisuudesta saada olla mukana tekemässä huipputärkeää vapaaehtoistyötä. Olette vahvoja ihmisiä, jotka väsymättä jaksatte auttaa myös muita. Teette arvokasta työtä tämän yhteiskunnan hyväksi, ja arvostan teitä kaikkia suuresti. En voi sanoin kuvata, miten onnellinen olen siitä, että saan olla osana näin hienoa ja aktiivista yhdistystä.

SINÄ, kiitos sinulle, kun jaksat lukea näitä loputtomia sepustuksiani. Arvostan jokaista lukijaa!

torstai 22. syyskuuta 2016

Lasten kielellä, lapsille - Silti hyvää faktaa

Rufus on 9-vuotias poika. Hänellä on maailman paras bostoninterrieri, Boris. Hänellä on myös maailman paras mummola ja mielikuvituskaveri nimeltä Seppo. Ihmisystäviä Rufuksella ei ole kovinkaan montaa, sillä hän käyttäytyy välillä oudosti, eivätkä toiset lapset ymmärrä, mitä hän tekee. Hän saattaa päästää outoja ääniä sekä tehdä outoja liikkeitä. Tämä johtuu siitä, että Rufuksella on Touretten oireyhtymä.

Postitädille palkankorotus?

Postitäti muisti minua taas, ja toi lisää kirjoja meille! Täti-parka saa selkä vääränä kantaa kirjoja tähän osoitteeseen. Ja Booky vielä ilmoitti, että minulla olisi tulossa kolme uutta kirjaa tässä ihan lähipäivinä! Mahtaakohan se konvehtirasia riittää joulubonukseksi? Olisiko joku tuoksukynttilä siihen kaveriksi hyvä idea? Minun takia meidän postitädillä on kohta selkä siinä kunnossa, että hän joutuu aikaiselle eläkkeelle.

Lastenkirja, silti tietokirja

Koska halusin saada lisätietoa Tourettesta, päätin hankkia kokoelmiini myös hieman erikoisempaa kirjallisuutta. Vaikka Marianne Kulmalan kirjoittama Rufus, spesiaali lapsi olikin hintava teos, päätin antaa yhden rahasumman olla olematta esteenä sille, että saan lisätietoa haluamastani aiheesta. En olisi ikinä arvannut, että tämä lapsille suunnattu kirja olisi niin täydellinen ostos!

Ensinnäkin, kirja on täynnä faktaa. Se kertoo tarkasti siitä, mikä Tourette on, miten se ilmenee, miten tic-oireet tulevat ja mitä kaikkea muuta siihen sisältyy, kuten aistiyliherkkyydet ja ongelmat sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kirja on kirjoitettu selkokielellä, joten se sopii pienellekin lapselle luettavaksi. Tarinat ovat lyhyitä, joten lapset jaksavat kuunnella ne loppuun asti. Lisäksi ne ovat osallistavia, sillä siellä esitetään kysymyksiä, miten lapsi itse toimisi vastaavassa tilanteessa ja miten hän ohjeistaisi Rufusta. Kirja on kovakantinen ja sivut vahvempaa paperia, joten ne kestävät kovaa lukemista ja sivujen kääntämistä.

Kirjassa on myös kakkososa, mikä on Rufuksen äidin kirjoittama. Siinä hän kertoo Rufuksen vauva-ajasta, lapsuudesta, diagnoosin saamisesta, kaikista hankaluuksista, mutta myös kaikista niistä hyvistä asioista, mitä hän kohtaa heidän erityisessä arjessaan. Teksti on kirjoitettu kansankielellä, ilman hienoja sivistyssanoja, ja se toimii vertaistukena vastaavanlaisessa tilanteessa olevalle vanhemmalle.

Valmennuskäyttöön?


Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että en jätä tätä kirjaa hyllyyn pölyttymään. Mahdollisten lapsiasiakkaiden tullessa, otan tämän käyttöön. Kirja toimii tietolähteenä koko perheelle: Vanhemmille, neuronormaaleille sisaruksille sekä erityislapselle itselleen. Tämän kirjan avulla myös sisarukset voivat ymmärtää erityistä sisartaan hieman paremmin.

Saku, toinen spesiaalitapaus

Vastaavanlainen kirja on olemassa Asperger-pojasta. Hän on nimeltään Saku. Tätä kirjaa minulla ei vielä ole hyllyssä, mutta jos se on samanlainen kuin Rufus, niin hankin senkin ja aion ottaa myös sen valmennuskäyttöön.

PS. Lisätietoa kummastakin kirjasta saat täältä: http://www.spesiaalilapsi.fi/