Kaunon kynästä

Minä tässä, Kauno. Päätin taas kirjoittaa tänne äidin blogiin, kun sain äidiltä luvan.

Äitin tsykolokian projekti on nyt valmis. Muutkin äidin sata projektia taitavat olla valmiita. Pariin päivään äiti ei ole istunut sohvalla, kirjakasan keskellä, ja näpyttänyt tekstiä tietokoneelle.

Se, ettei äidillä ole mitään opiskelujuttuja, tarkoittaa sitä, että mä saan nyt enemmän huomiota ja tehdään äidin kanssa kaikkea kivaa. Me tehdään pidempiä aamulenkkejä ihan kahdestaan, ja käydään moikkaamassa viereisen päiväkodin lapsia, kun ne leikkivät pihalla. Leikitään enemmän erilaisia leikkejä, kuten pallonheittoa ja köydenvetoa. Ja mä saan, tietenkin, paljon haleja ja rapsutuksia.

Mä toivoisin, ettei äiti alkais enää ikinä opiskella mitään! Silloin se vois käyttää kaiken ajan mun kanssa leikkimiseen ja peuhaamiseen. Vähän musta tuntuu, että taitaa olla turha toivo: Tuo äiti vaikuttaa siltä, että se olis sellainen ikuinen opiskelija.

Mutta nyt, kun äidin kaikki projektit ovat valmiita, ainakin hetkeksi, mä nautin siitä, että mä saan äidin jakamattoman huomion. Kohta se kuitenkin keksii taas jonkun uuden opiskeluprojektin, ja alkaa taas kirjoittaa.

Kukkahattutädin kotkotuksia

Kevät kohisten tulevi, ja tosiaan KOHISTEN, kun yhden vuorokauden sisään mahtuu kaikki Suomen neljä vuodenaikaa. Tämä kevään kohina tarkoittaa myös sitä, että valmentaja-opinnot ovat loppusuoralla. Ensi kuussa pitäisi valmistua molemmista linjoista.

Alkusyksyllä kärsityn pitkän keuhkokuume-episodin aikana sain tehtyä ylivoimaisesti suurimman osan etätehtävistä pois. Keväälle ei jäänyt kuin pelkkä opinnäytetyön viimeistely. Olin hyvissä ajoin liikenteessä ja tehtävät palautettuna kauan ennen määräaikoja. Suureksi yllätyksekseni olen huomannut, että aivan kaikilla ei ole sama.

Eläinavusteisen valmentajan linjalla meitä on erittäin innostunut ja motivoitunut joukko. Olemme palauttaneet etätehtäviä tasaiseen tahtiin, kommentoineet toistemme töitä, olleet aktiivisesti paikalla muutamaa sairastumispoissaoloa lukuun ottamatta. Opinnäytetöitä on jo muutama valmis ennen määräajan päättymistä, ja olen erittäin varma siitä, että koko ryhmämme tulee ensi kuussa valmistumaan. On ollut ilo olla osana näin innostunutta opintoryhmää! Jään aidosti kaipaamaan keskustelujamme.

Neuropsykiatrisen valmentajan linjalla on täysin toinen meininki. Noin puolet ryhmäläisistä on palauttanut Moodleen jotain. Monelta jotain palauttaneista puuttuu vielä iso osa etätehtävistä tekemättä. Muutama ei ole palauttanut tähän päivämäärään mennessä mitään, ja alle kuukauden päästä meidän pitäisi valmistua. Tietyillä ihmisillä on ollut runsaasti poissaoloja, ja vain kaksi poissaoloa sai olla, jotta opinnot voi suorittaa hyväksytysti. Tämä linjaus on ymmärrettävä, koska lähipäiviä on muutenkin todella vähän.

10 opintopisteen lisätehtäviä ei ole palauttanut kukaan muu kuin minä. Toisaalta, se ei vaikuta valmistumiseen millään tavalla. Viime lähipäivässä pari ihmistä sanoi olevansa opinnäytetyössä ihan hyvällä mallilla, osalla ei ollut vielä edes aihetta mietittynä. Yhtään opinnäytetyötä ei ole kuitenkaan vielä palautettu, ja niiden pitäisi olla palautettuna ensi viikon alkupuolella. Muiden etätehtäviä piti kommentoida Moodlessa, mutta siellä on vain yksi henkilö käynyt kommentoimassa jotain, ja se olen minä.

Mikä tässä eniten yllättää, on se, että nämä opinnot ovat tosiaan maksullisia, yksityisen tahon järjestämiä opintoja. Jos näihin opintoihin ilmoittautuu, sieltä tulee lasku perässä, ja ihan helvetin iso lasku tuleekin! Puhutaan tonneista, mitä tällaiset opinnot kustantavat. Minusta on erittäin outoa, että ihmiset lähtevät tällaiseen mukaan, mutta eivät sitten suoritakaan kaikkea kunnialla loppuun. Opinnot eivät ole mitenkään erityisen vaativia ja aikaa vieviä (lähipäiviä on harvemmin kuin kerran kuussa), tehtävät ovat helppoja ja nopeatekoisia. Ainoa vähän enemmän vaivaa vaativa työ on opinnäytetyö. Miksi siis hukata se pari tonnia jättämällä tehtävät tekemättä? Ellei tehtäviä ole palauttanut, ei valmistu.

Eihän asia siis varsinaisesti minun ongelmani ole, sillä minä tulen kyllä itse valmistumaan. En vain voi lakata ihmettelemästä, miten heppoisesti tällaisiin opintoihin suhtaudutaan. Opiskelupaikka on mahdollisesti ollut joltain toiselta ihmiseltä pois; sellaiselta, joka olisi tehnyt kaiken ja valmistunut kunnialla.

Olen puhunut. Laitan kukkahatun päähäni ja menen nurkkaan häpeämään. Ja annan ihmisten olla kaikessa rauhassa ei-motivoituneita.

Mitäs sitten seuraavaksi?

Jahas. Mitäs sitä sitten opiskelisi seuraavaksi? Nyt on nimittäin niin, että juuri nyt, tällä hetkellä, minulla ei ole enää mitään opiskeltavaa! Kaikki on suoritettu, kaikki on valmista.

Terveyspalvelut ja sosiaalityön kurssin mediaseurannan tein jo aika päiviä sitten. Tehtävään kuului myös se, että kommentoin vähintään kahden toisen opiskelijan löydöksiä mediasta. Olin meidän “mediaryhmämme” ensimmäinen, joka palautti tehtävän, mutta nyt Moodleen oli tullut jo kolmelta muultakin heidän löytönsä. Pääsin siis tekemään nämä pakolliset kaksi kommenttia, ja mediatehtävä on kokonaisuudessaan suoritettu.

Essee, mikä oli vähän vielä kesken, ja minkä tekeminen takkuili motivaation puutteesta, on nyt valmis. Ei siitä erinomainen tullut, mielestäni ei edes hyvä. Korkeintaan ehkä tyydyttävä. Mutta pääasia, että se on valmis ja pääsen palauttamaan sen.

Koska aihepiiri ei hirveästi kiinnostanut noin muutenkaan ja motivaation puute näkyy taatusti esseessäni, vaikka yritinkin parhaani mukaan peitellä sitä, en usko saavani esseestä kovinkaan hyvää arvosanaa. Toisaalta, se ei hirveästi hetkauta minua, sillä tästä kurssista tullut huonompi arvosana ei tule laskemaan koko opintokokonaisuuden kokonaisarvosanaa. Se tulee, joka tapauksessa, olemaan erinomainen.

Kurssin viimeinen osuus, eli itsearviointi, tuli myös tehtyä. Se oli helppoa kuin heinänteko, kun piti vain vastata valmiiseen lomakkeeseen. Ei tarvinnut itse pohtia omaa oppimistaan sen kummemmin.

Nyt täytyy enää palauttaa kaksi kirjastosta lainattua kirjaa ja odottaa, että saan kurssin arvosanan rekisteriin. Sen jälkeen voin laittaa todistuksen valmiista opintokokonaisuudesta tilaukseen. Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-perusopintokokonaisuus on valmis!

Mutta palatakseni alkuperäiseen kysymykseen: Mitäs nyt sitten? Täytyyhän minulla jotain opiskeltavaa olla tai muuten tulen hulluksi! Psykologian aineopinnot voisi tietty suorittaa tähän sopivana jatkumona heti perään. Olisi jotain tekemistä pitkille kesälomakuukausillekin (olen ollut opettaja jo niin pitkään, etten ymmärrä, miten joku ihminen voi pärjätä lyhyemmällä kesälomalla kuin 2 kk). Myös työ- ja organisaatiopsykologia kiinnostaisi. Samoin draamapedagogiikka.

Tai sitten vain rauhoitun, vaikka vaihteen vuoksi! Istun sohvalla kädessäni kuppi kuumaa teetä, katson aivotonta viihdettä telkkarista enkä ajattele mitään. Jospa juuri se olisi jotain sellaista, mitä minä tällä hetkellä kaipaisin. En tiedä. Voisin kokeilla sitä parin päivän ajan, ja tulla sitten kertomaan, miten onnistui vai onnistuiko mitenkään.

Olisikohan tässä sellaista tekemistä, mitä voisin seuraavaksi kokeilla?
Kuva on otettu Reykjavíkissa Nauthólsvikin rannalla vuonna 2011.

Koiranpäivän koiruudet

Koska erilaiset teemapäivät ovat pop… Tänään, 24.4., vietetään valtakunnallista Koiranpäivää. Koiranpäivää on vietetty jo kymmenen vuotta. Kennelliitolla on vuosittain eri teema Koiranpäivään liittyen, ja tänä vuonna liiton teemana ovat… TADAA! Kotimaiset rodut!

Kotimaisia rotuja on viisi kappaletta: Suomenpystykorva, lapinporokoira, karjalankarhukoira, suomenajokoira, ja viimeisenä, mutta kaikkein rakkaimpana, suomenlapinkoira. Yksi tämän viimeisen rodun edustajista nukkuu ja tuhisee vieressäni. Minun kaikkein rakkain karvakorvani, Kauno. Hän, jota ilman en voisi enää elää! Siksi minäkin vietän Koiranpäivää tänään.

Suomenlapinkoira saa Australian labradoodlelta pusun.

Te, joille suomenlapinkoira (tuttavallisemmin lappari) on outo rotu, niin kerron teille hieman tästä rodusta. Tietenkin oman koirani kautta. Myös koirat ovat yksilöitä, ja taatusti lappareissakin on erilaisia yksilöitä kuin Kauno.

• Lappareilla on luonnetta! Siis oikein kunnolla. Ne eivät ole mitään miellyttämishaluisia nössyköitä, vaan niillä on oma pää, oma mieli ja oma tahto. Ne tekevät juuri niin kuin itse haluavat. Tai ainakin Kauno tekee. Kaunon päätä voi yrittää kääntää neuvottelemalla kananami kourassaan. Kauno suostuu tai ei suostu. Riippuu planeettojen asennosta, mikä on neuvottelun lopputulos.

• Lapparit ovat hirmuisen älykäs rotu! Välillä suorastaan pelkään, kun tuntuu siltä, että Kauno ymmärtää aivan kaiken, mitä sille sanoo. Samalla olen tietenkin aivan hirmuisen ylpeä fiksusta koirastani.

• Lapparit ovat ihan pirun äänekkäitä! Tai ainakin leikkaamattomat teini-ikää käyvät urokset. Ainakin silloin, kun ovat vauhdikkaalla päällä. Tai ainakin Kauno on. Paitsi nyt, kun hän nukkuu niin suloisena. Nyt ei kuulu kuin kuorsaus.

• Lapparit ovat leikkisiä! Nyt joku huutaa, että kaikki koirat ovat leikkisiä. No, eivät ole. Olen tavannut montakin sellaista rotua, jotka eivät pahemmin välitä leikistä. Mutta sellaista lapparia en ole vielä tavannut, joka ei leikkisi. Jopa vanhat koirat haluavat leikkiä.

• Lappari sopii erinomaisesti lapsiperheen koiraksi! Luonteeltaan lapparit ovat sopeutuvaisia, ystävällisiä, ja kuten yllä tuli jo mainittua, leikkisiä, joten perhekoiraksi ne ovat mainioita.

• Lapparit ovat aamu-unisia! Ainakin Kauno. Olen itsekin aivan liian aikaisin hereillä, sillä en saanut enää unta, mutta Kaunolla ei ole mitään aikomusta korvakarvaansa liikauttaa. Ehkä tuossa parin tunnin päästä herra alkaa venytellä ja ilmoittaa, että nyt voisi lähteä aamulenkille.

Tietenkin sitten ovat nämä ulkonäkö- ja hoitoisuuskysymykset, mitkä askarruttavat monia. Lappari on kaunis rotu, ja joka sen kiistää, on outo ihminen. Väreissä on vaikka miten paljon valinnanvaraa, tosin ainahan luonne ja yksilön muut ominaisuudet menevät sen värin edelle. Ja toki lapparia tarvitsee hoitaa samalla tavalla kuin mitä tahansa koiraa, mutta niille, jotka kammoksuvat paksun turkin hoitoa… Turkki ei vaadi erityistä hoitoa! Riittää, kun sitä harjaa joskus ja jouluna. Liiallinen hoito saattaa jopa pilata turkin. Vaikka turkki on pitkä, se ei siis vaadi mitään jokapäiväistä monen tunnin hoitosessiota.

Näihin sanoihin päätän tämän pikkaraisen puheenvuoroni, ja menen takaisin koisimaan Kaunokaiseni viereen. Sekä minä että Kauno haluamme toivottaa erittäin hyvää Koiranpäivää jokaisella karvakuonolle rotuun, väriin, kokoon ja karvoihin katsomatta!

Digi-perkele!

Tänään ei ole, vaihteeksi, ollut minun päiväni. Olisi pitänyt vain jäädä sänkyyn makaamaan eikä edes yrittää tehdä mitään.

Päätin, että juuri tänään on hyvä päivä aloittaa kirjoittamaan viimeisen lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden kurssin esseetä. Tarkoitus ei ollut saada esseetä tänään edes valmiiksi, vaikka joskus, kun tarpeeksi innostun kirjoittamaan, saatan helposti saada kirjoitettua vaikka kaksi esseetä yhden vuorokauden aikana. Tämän esseen aihe ei kuitenkaan sytytä ihan niin paljoa, että tulisin saamaan esseen vielä tämän vuorokauden aikana valmiiksi. Halusin kuitenkin aloittaa.

Näin paljon vitutti tänään.

Istun sohvan nurkkaan ja otan mukavan asennon. Kaivan esiin lähdekirjallisuuden sekä luentomuistiinpanot. Esseen aloittaminen takkuilee, mutta tekstiä alkaa kuitenkin tulla, kun pääsen vauhtiin. Yhtäkkiä tietokoneeni jumiutuu. En saa siihen mitään eloa! Se on pakko käynnistää “väkivalloin” uudestaan.

Eipä siinä muuta, mutta olin juuri aloittanut uuden kappaleen kirjoittamisen, eikä minulla ole tapana painaa tallennusta jokaisen lauseen jälkeen, vaikka sitä suhteellisen tiheään tahtiin painankin! Menetin tämän jumiutumisen takia suhteellisen pitkän pätkän tekstiä, minkä joudun nyt kirjoittamaan uudestaan. Minua harmittaa niin paljon, että voisin heittää koko helvetin tietokoneen ikkunasta ulos. Digiaika, perkele! Mummon vanhalla, räppänällä kirjoituskoneella näin ei olisi päässyt käymään.

Ei auta muu kuin kirjoittaa menetetty pätkä uudestaan. Ottaa päähän ja kiroan tietokoneeni alimpaan helvettiin. Tiedän sen olevan paska romu ja susi jo syntyessään, mutta tällä hetkellä se on ainoa kone, mikä minulla on käytössäni. Muutama vuosi takaperin vanha tietokoneeni hajosi aivan yhtäkkiä korjauskelvottomaksi, ja minun oli aivan pakko saada uusi kone sellaisessa taloudellisessa tilanteessa, missä minulla ei olisi ollut mahdollisuutta ostaa uutta konetta. Mutta koska kone oli monestakin syystä täysin välttämätön, minun oli pakko ostaa edes jonkinlainen kone. Hyvää minulla ei siinä tilanteessa ollut varaa ostaa, joten jouduin tyytymään keskinkertaiseen. Ja sen kyllä huomaa!

Alan harkita myös sitä, että kirjoitan jatkossa johonkin muualle kuin suoraan Wordiin, kuten vaikka Google Docsiin, ja siirrän tekstin siitä sitten Wordiin ennen palauttamista. Kun ei kerran voi luottaa siihen, ettei kone jumiutuisi ja hävittäisi kirjoittamaani hienoa (?) tekstiä.

Hetken kuluttua huomaan, että tarvitsen sellaista lähdettä, mikä minulla on tietokoneellani, PDF-muodossa. En kykene mitenkään käyttämään tällaista lähdettä! En pysty lukemaan e-kirjaa. Tarvitsen ihan välttämättä kaiken mahdollisen lähdekirjallisuuden paperilla, jotta pystyn hahmottamaan sen olemassaolon ja ottamaan sen huomioon esseetä kirjoittaessani. Tästä saan kiittää sekä ADHD:tä että hahmotushäiriötä. Kivaa, kun on kerännyt melkein koko sarjan kaikenlaisia herkullisia häiriöitä, mitkä hankaloittavat arkea ja opintoja.

Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, sillä onhan minulla hieno printteri eteisen lipaston päällä! Saanhan minä tämän PDF-tiedoston paperille käden käänteessä. Irrotan läppärini virtalähteestä ja menen printille.

Tiedosto tulostuu hitaasti, mutta varmasti. Kunnes… Virta läppäristä loppuu! Tietokone on kolmisen vuotta vanha (muistaakseni), ja kyllä, akku alkaa olla aika finaalissa. Mutta olisin luullut, että se kestäisi yhden helkutin tulostuksen ajan edes! Näemmä ei kestä. Huokaisen, haen virtajohdon, siirrän lipastoa, tungen ison virtajohdon seinään, odotan tietokoneen käynnistymistä ja joudun aloittamaan kaiken alusta. Korvistani nousee paksu, harmaa savu, kun säädän tulostuksen kanssa, ja minun tekee mieli hakea jostain kirves, ja laittaa joka ikinen elektroninen laite tässä taloudessa sen kirveen kanssa paskaksi.

Lopulta saan juuri sen määrän paperia tulostettua, mikä olin alun perin tarkoituskin.

Minä VIHAAN tietokoneita. Minä VIHAAN digiaikaa. Haluan palata takaisin siihen aikaan, kun ihmiset asuivat vielä luolissa, ilman digitaalisia laitteita tuhoamassa heidän järkeään. Tai sitten voisin käydä ostamassa sellaisen tietokoneen, mikä takuuvarmasti toimii, ei ikinä jumita ja missä akku kestää ikuisuuden. Toisaalta, kun asiaa miettii, on todennäköisempää, että ihminen palaa kehityksessään takaisin luolamiesaikaan kuin että ihminen keksii sellaisen tietokoneen, mikä ei koskaan jumita.

Unien ihmeellinen maailma, osa 44

Heräsin aivan liian aikaisin, jo kuudelta, enkä saanut enää unta. Pyörin hetken hereillä, minkä jälkeen päätin kokeilla, jos saisin vielä vähäksi aikaa unen päästä kiinni. Sain kuin sainkin, ja näin ihan outoa unta (taas kerran).

Uni alkoi siitä, miten olin koirani kanssa lenkillä. Unen koira ei ollut Kauno eikä edes suomenlapinkoira. Olimme korkealla kukkulalla, aurinkoisena päivä. Yhtäkkiä seuraamme eksyi eräs nuori mies, kenen kanssa olin tavannut ollessani koiran kanssa ulkona, ja hän oli selkeästi kiintynyt seuraani. Teimme pitkän lenkin, juttelimme niitä näitä, kunnes yhtäkkiä muistin jotain tärkeää ja sanoin, että minun on mentävä. En ehtinyt sopia uutta tapaamista, vaan minun oli juostava.

Juoksin suureen linnaan, sillä satuin olemaan prinsessa. Itse inhosin “prinsessuuttani” yli kaiken, ja minua ärsytti olla kuninkaallinen. Vihasin niitä rajoja, mitä kuninkaallinen elämä toi, ja yritin parhaani mukaan pysyä pois julkisuudesta.

Minun hoitajani alkoi sättiä minua siitä, miten olin taas karannut ulos, ilman lupaa, ilman vartijaa. Joku saattaisi tunnistaa minut! Sanoin, ettei miesseuralaiseni tiennyt, kuka olen, eikä hänellä ollut aavistustakaan. Halusin vain pois linnasta, omistaa aaseja, lampaita ja paljon muitakin eläimiä, hoitaa niitä ja taistella eläinten oikeuksien puolesta. Kuninkaallinen hömpötys ei kiinnostanut minua pätkääkään.

Yhtäkkiä hoitajani oli tiessään. Ihmettelin, missä hän oli, kunnes kuulin ääntä puisten kattopaneelien yläpuolelta. Eräs renkimme tuli avaamaan kattoluukun puolestani, ja huomasin, miten hoitajani oli mennyt moneen osaan kuin legoukko, ja hän oli laittanut itsensä pahvilaatikkoon. Hän alkoi itkeä, että hän kokee itseänsä täysin turhaksi, koska en ikinä tottele häntä. Hän siis päätti laittaa itsensä pois ja odottaa, että todellakin tarvitsisin häntä joskus.

Pyysin anteeksi, pyysin häntä tulemaan laatikosta pois, ja autoin hänet yhteen kasaan. Sen jälkeen aloin pyöriä pitkin linnaa. Huoneet olivat pieniä, sisustettu ruskeilla väreillä. Sisustus ei ollut erityisen hieno, mutta kodikas se oli. Yksi kerros linnasta oli kokonaan varattu minun käyttööni.

Kiertelin huoneita ja mietin, miksen voisi elää vapaampaa elämää. Olisin niin paljon onnellisempi kuin mitä olen nyt prinsessana.

Heräsin äkisti siihen, kun koira hyppäsi päälleni. Hänen mielestään olin nukkunut ihan tarpeeksi.

Blogiterapiaa

Ugh! Kaikki terveyspalveluiden ja sosiaalityön luennot on kuunneltu. Pitkä ja tylsä urakka, mutta minä tein sen. Tunnen itseni kovaksi muijaksi. Olen saanut myös kirjallisuutta auki enemmän kuin sisällysluettelon verran, ja löysin tekstin seasta hyviä kohtia, mihin voi esseessäni viitata. Essee on jo valmiina päässäni, mutta koska niitä helkutin lähdeviitteitä vaaditaan edelleenkin, olisi hyvä löytää edes muutama kohta jostain kirjallisuudesta, mihin voi viitata.

Nyt enää varsinainen kirjoitusprosessi, ja sitten on tämäkin urakka ohi. Onneksi se itse kirjoitusprosessi on se helpoin ja nopein vaihe.

Näitä luentoja kuunnellessa olen taas löytänyt yhden asia, mitä en tule koskaan opiskelemaan, ja se on sosiaalityö. Jos tämä yksi kurssi, mikä kuuluu lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuteen, tekee jo näin tiukkaa, niin entäs sitten kyseiset opinnot pääaineena? Ei, kiitos. Ei ole minun juttuni. Varsinkin, kun tietää, millaisesta työelämästä sitä itsensä löytäisi opintojen jälkeen. Sekään ei ole minun juttuni. Hattua nostan niille, jotka kyseistä työtä jaksavat. Olette kovia tyyppejä!

Luentoja kuunnellessa minua alkoi myös ärsyttää eräs seikka, ja koska minua ärsyttää nyt sen verran paljon, minun on pakko purkaa se pois. Ja niille, jotka eivät minua erityisen hyvin tunne, tiedoksi, että tapanani on tuoda asiat esille karrikoiden; se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö osaisi katsoa asiaa myös toiselta kantilta.

Kai nyt joku tästäkin huolestuu?

Näissä luennoissa painotettiin hyvin paljon sitä, milloin huolen pitäisi herätä. Periaatteessa huoli voi herätä mistä vain: Jos lapsella on aamulla eriparisukat jalassa, se tuntuisi olevan riittävän hyvä syy huoleen. Myös se, jos vanhemmat kieltäytyvät jostain tarjotusta siksi, etteivät koe sitä tarvitsevansa, on heti syy huoleen. Jos vaikka tarjotaan perhetyöntekijää katsomaan, että aamulla saadaan oikeanlaiset sukat jalkaan, eivätkä vanhemmat tällaista palvelua tarvitse, niin heti syntyy huoli ja lapset pitää ottaa välittömästi huostaan.

Vanhempien sanaan ei voi luottaa. Lapsen sanaan kyllä voi, ja pitääkin. Erityisesti silloin, kun lapsi tahallaan liioittelee. Vanhemmat valehtelevat aina.

Sosiaalityöntekijän on myös saatava tietoonsa kaikki. Perheen pitää avautua kaikista mahdollisista asioista ja tuoda koko elämänsä tämän ventovieraan ihmisen eteen. Ellei perhe halua kertoa äidin kuukautiskierrosta tai isän armeija-ajasta, lapset pitää ottaa huostaan.

Myöskin se, jos perhe suhtautuu sosiaalityöhön positiivisesti, on huolestuttavaa. Tällöin lapsia ei välttämättä tarvitse ihan heti ottaa huostaan, mutta yllätyskäyntejä kotiin pitää tehdä säännöllisin väliajoin, ihan vain varmuuden vuoksi.

Jos lapsia on perheessä enemmän, yksi niistä taatusti saa huonompaa kohtelua kuin muut, ja asiaa pitää seurata tarkasti. Jos taas lapsia on vain yksi, vanhemmilla on taatusti jotain mielessään, kun eivät kerran halua enempää lapsia, ja asiaa pitää seurata tarkasti. Mieluiten säännöllisin kotikäynnein ja säännöllisin palaverein, mitkä pidetään juuri sellaisina aikoina, etteivät vanhemmat pääse töihin.

Näistä luennoista jäi sellainen kuva, että jos olet sen virheen tehnyt, että olet lapsia hankkinut, sinua ja sinun jokaista liikettäsi tulee seurata jatkuvalla syötöllä. Sinun on raportoitava elämäsi jokainen hetki sosiaalityöntekijälle, joka ei usko sinua ja jolla on jatkuva huoli siitä, voiko se sinun pikku hellatelttusi nyt varmasti hyvin. Kotisi pitää olla jatkuvasti avoinna ties kenelle sosiaalitoimiston työntekijälle, eikä sinulla saa olla minkäänlaista yksityisyyttä. Tämän kuvan nämä luennot antoivat.

Toki on olemassa perheitä, jotka, syystä tai toisesta, ovat ihan oikeassa avun tarpeessa, ja on sanomattakin selvää, että on vain hyvä asia, että heitä varten on olemassa palveluita. Tämän luennon jälkeen vain ihmettelen, onko oikeasti enää olemassa sellaisia perheitä, joita nämä sosiaalitoimen pitkät kourat eivät missään vaiheessa koskettaisi. Minulle jäi sellainen kuva, että se olisi suorastaan pyrkimys, että jokaisen perheen elämään päästään sisälle, oli perheellä avun tarvetta tai ei.

No niin. Nyt olen saanut purkaa tämän ärsytykseni pois, eikä minua ärsytä enää läheskään niin paljon kuin äsken. Kirjoittaminen on terapiaa, vaikka kyseessä olisikin pelkkä vaivainen blogiteksti.

Karvaiset päiväunet

Vilkaisen uunin kelloa samalla, kun käyn vessassa. Se on vartin yli kolme yöllä. Olen nukkunut pari tuntia, mutta uni ei tule enää. Menen sohvalle katsomaan leffaa ja oikaisen pitkäkseni. Ehkä se tästä vielä tulee, edes vähäksi aikaa.

Tulihan se! Herään sohvalta väsyneenä. “Yllätys”, että olen katkonaisen yön jälkeen väsynyt. Vien koira ulos, ihan hirvittävään tuuleen. Pysymme hädin tuskin pystyssä, joten lenkki jää lyhyeksi. Tänään vietämme siis sisäpäivän.

Sain eilen katsottua ensimmäisen luennon terveyspalvelut ja sosiaalityö-kurssista. Laitan toisen luennon pyörimään taustalle. Aiheena on ehkäisevä lastensuojelu. Kuuntelen kuivaa asiaa ja luennoitsijan narisevaa ääntä. Alkaa nukuttaa. Tätähän minun olisi pitänyt yöllä tehdä, eikä mitään leffaa katsella! Ehkä ensi yönä laitan jonkun lastensuojeluluennon pyörimään, niin saan paremmin unen päästä kiinni.

Luento on pitkä, kuiva ja mielenkiinnoton. Saan sen kuitenkin loppuun. Vielä olisi monta luentoa jäljellä. Loput luennoista ovat tallenteita lastensuojelukoulutuksesta. Osa niistä on hyvin lyhyitä. Katson ne ensimmäiseksi. Aikaa ei juurikaan mene näiden katsomisessa, mutta eivätpä ne juuri mitään asiaakaan sisällä. Siis sellaista asiaa, mitä minä tarvitsisin esseetäni varten.

Siirryn ensimmäiseen, todella pitkään luentoon. Tämä kestää reilusti yli tunnin. Voi luoja! Pitää varmaan mennä apteekin kautta ostamaan kofeiinitabletteja, kun en kahviakaan kerran ole opetellut juomaan. En taatusti pysy hereillä!

Tämän luennon aiheena on tulevat muutokset lastensuojelutyössä. Aihe ei kiinnosta pätkääkään ja luennoitsija puhuu paljon lakipykälistä. Hänellä on nopea puhetempo ja miellyttävä ääni, mikä tekee kuuntelemisesta hitusen verran helpompaa. Hidasta ja narisevaa puhetta en jaksaisi kuunnella.

Asia siirtyy välissä sellaiseen aiheeseen, mitä minä en tarvitse esseessäni. Jätän luennon pyörimään taustalle ja vilkaisen oppimateriaalilistaa. Siinä on pari kirjaa, muut ovat netistä löydettäviä artikkeleja. Laitan kirjat vaski-kirjaston hakukenttään. Ne löytyvät kaupunginkirjastosta! Varaan ne saman tien, ettei kukaan toinen vain ehdi hakemaan niitä. Saan ihan pian vahvistuksen siitä, että kirjat on varattu minulle. Hyvä. Haen ne, jahka ehdin.

Jatkan vielä hetken luennon kuuntelemista. Silmäni alkavat lupsua. Tarvitsen tauon! Päätän hakea kirjastosta varaamani kirjat, ja hyppään autoon. Kirjastoreissu on suhteellisen kivuton, mutta väsymys alkaa painaa toden teolla. Lähtiessäni parkkipaikalta pois en ajattele ollenkaan, mihin olen menossa, vaan käännyn väärään suuntaan. Pääsen kyllä tätäkin kautta kotiin, mutta joudun tekemään pienen mutkan.

Jatkan ajamista ja vaivun ajatuksiini. Huomaan sen risteyksen kohdalla, mistä minun pitäisi kääntyä päästäkseni kotiin, että olenkin ajamassa sen ohi, ja nyt kääntyminen on myöhäistä. No, tehdäänpä vielä pidempi lenkki! Aikaahan minulla on, jaksamista ei niinkään. Ja koska olen kerran menossa pitkää reittiä, päätän kurvata Hesburgerin drive-inin kautta. Väsymyksen lisäksi alkaa olla nälkä.

Kun pääsen pitkän lenkkini jälkeen kotiin, ja saan upotettua hampaani kasvishamppariin, päätän, etten jaksa jatkaa luentoja. En ainakaan ilman päiväunia. Selaan pikaisesti hakemiani kirjoja: Ainakaan sisällysluettelojen perusteella en saa näistä kovinkaan paljon esseeseeni. Täytyy tutustua niihin tarkemmin, kunhan vain jaksan. Minulla alkaa olla sellainen olo, etten tule saamaan tästä kurssista kovin hyvää arvosanaa. Toisaalta, ihan sama, sillä tästä kurssista mahdollisesti tuleva hieman huonompi arvosana ei tule laskemaan opintokokonaisuuden kokonaisarvosanaa kuitenkaan. Teen tämän kurssin sillä jaksamisella, mikä minulla on, eli hyvin vähäisellä. En panosta sen enempää. Teen tämän kuitenkin nyt, enkä siirrä myöhemmäksi, sillä seuraavaa mahdollisuutta ei välttämättä tule, enkä halua jättää tätä kesken.

Mutta ennen kuin teen yhtään mitään enempää, menen päiväunille, ja otan koiran viereeni kuorsaamaan. Ja näemme yhdessä hyviä ja karvaisia päiväunia.

Diasarjat silmissäni, narina korvissani

Aurinkoisen Aurajoen varrella on elämää. Kaunis kevätpäivä on saanut ihmiset liikenteeseen. Jokilaivat ovat vielä tyhjillään, mutta kohta nekin täyttyvät musiikista ja nauravista ihmisistä. Ajan pitkin jokirantaa ja katselen kauniin kotikaupunkini maisemia. Ensimmäistä kertaa, pitkään aikaan, minulla on sellainen olo, että voisin lähteä johonkin istumaan ja vain katselemaan. Kuppi hyvää teetä kera värikkään jäätelöannoksen voisi tehdä poikaa juuri nyt.

Aurajokirantaa kesäyössä.

Päätän kuitenkin tyytyä lähimarketin jäätelötuuttiin, sillä minulla on kotona teini, joka ei taatusti ole tehnyt läksyjään ja tarvitsee asiassa perseelle potkimista.

Avaan kotioven ja huomaan arvanneeni täysin oikein: Läksyt tekemättä. Alan patistaa teiniä hommiin ja uhkailen, ettei hän saa jäätelöä, ennen kuin läksyt on tehty. Tiedän, etteivät uhkailu ja lahjonta ole se paras vanhemmuuden keino, mutta perhanan tehokkaita ne ovat! Siksi niitä tulee käytettyä aina silloin tällöin.

Teini mutisee. Koira tulee luokseni pallon kanssa häntä heiluen. Nyt on hyvä hetki omistautua koiralle ja pallonheitolle. Kun Kauno väsyy, mietin, mitä tekisin. En ole taaskaan nukkunut, joten väsyttää aika lailla. Nukkumaan en kuitenkaan pääse, ennen kuin teini on unten mailla. Parempi siis tehdä jotain hyödyllistä, edes pientä sellaista.

Terveyspalveluiden ja sosiaalityön kurssin välilehti on auki selaimessani. Pah, kai se on pakko kuunnella edes yksi luento. Avaan ensimmäisen luennon: 79 luentodiaa! Ei helvetti. Ei kyllä riitä kiinnostus ja jaksaminen. Etenkin, kun asiana on ehkäisevä sosiaalityö, ja luennoitsijan ääni on vanha ja nariseva. Avaan seuraavan luennon: 24 diaa neuvolatyöstä. Okei, tämän ehkä jaksan. Onpahan edes yksi luento kuunneltu pois.

Luennoitsijalla on hassu ääni, ja välillä hän puhuu oudolla intonaatiolla. Se häiritsee, mutta yritän parhaani mukaan antaa asian olla niin, ettei se häiritsisi ihan hirveän paljon. Jospa vaikka luentomuistiinpanojen tekeminen veisi keskittymisen pois hassusta äänestä. Kaikkeen epäolennaiseen sitä kiinnittääkin huomiota!

Positiivista on, että hän puhuu nopeasti ja pelkkää asiaa. Luennon seassa ei ole mitään turhaa löpinää. Myös luentodiat ovat hyviä ja tiiviitä.

Kesken luennon alan miettiä esseen aihetta, ja kaivan aihevaihtoehdot esiin. En keskeytä luentoa välissä ollenkaan, ja pari lausetta menee ohi korvien. Tuskin se oli mitään tärkeää kuitenkaan. Ja saahan siihen aina palattua uudestaan, jos kiinnostaa, mutta minua ei juuri nyt kiinnosta. Päätän aiheen, mistä haluan kirjoittaa esseen, ja alan kuunnella luentoa nimenomaan tätä aihetta “korvalla pitäen”. Olisikohan minun ehkä pitänyt päättää se esseen aihe ennen kuin aloin kuunnella luentoa? Tietenkin olisi pitänyt! Eipä nyt käynyt moinen mielessä. Hupsista saatana. Oraville sattuu ja tapahtuu, mutta tämä nyt oli pientä, eikä sillä ole mitään vaikutusta mihinkään. Joten se siitä.

Luento on mukavan lyhyt, eikä se kestä kuin puolisen tuntia. Yksi kuunneltu, monta vielä kuuntelematta. Vilkaisen tarkemmin ohjetta: Aloita ehkäisevän lastensuojelun luennosta, ja etene sen jälkeen haluamassasi järjestyksessä. Näytän ohjeelle kieltä. Minä etenen juuri siinä järjestyksessä, missä minä ite haluan! Niin. Perhana.

Ja nyt olen aloittanut täysin väärässä järjestyksessä, sillä kuuntelin ensin neuvolaluennon, enkä lastensuojeluluentoa. Minkäs mahdat? Lällislää.

Tuskinpa sillä on esseen kannalta sen suurempaa seksuaalista merkitystä, missä järjestyksessä luennot kuuntelee, kunhan ne nyt kaikki kuuntelee, ja osaa ottaa ne mukaan esseen lähteiksi. En ymmärrä tuollaista ohjeistusta laisinkaan.

Väsymys alkaa painaa. Ehkä tämä opiskelu riitti tältä päivältä. Johan sitä tuli yksi lyhyt luento kuunneltua. Nyt maistuisi toinen jäätelötuutti. Harmittaa, että piti ostaa vain yksi. Toisaalta, ehkä ihan hyvä, tuota takaliston laajuutta ajatellen, että niitä tuutteja tosiaan oli vain yksi, kun siihen hääpukuunkin pitäisi mahtua.

Vai entä jos leipoisinkin marjapiirakan?

Unien ihmeellinen maailma, osa 43

Olin viimeöisessä unessa yhdessä exäni kanssa. Todellisuudesta poiketen, asuin exäni luona, tosin hänen talonsa oli unessa paljon isompi ja hienompi kuin mitä se todellisuudessa on. En ollut onnellinen hänen kanssaan, ja halusin päästä pois. Tiesin hänen raivostuvan, joten olin salaa pakannut kaikki minun ja tyttäreni tavarat valmiiksi, odottamaan lähtöä.

Yhtäkkiä näin taksin valot pihassa. Ihmettelin, että mitä hittoa tämä nyt on. Taksin kyydissä oli miehen lapsi, jonka taksi oli tuonut päiväkodista kotiin. Ihmettelin, mites nyt näin, että taksi tuo, kun yleensä mies hakee. Sitten muistin, että hänellä on jotain erityistä ohjelmaa juuri tänään, ja hän sanoi tulevansa myöhemmin kotiin. Siksi hän oli järjestänyt taksikyydin.

Halusin lähteä, mutten voinut olla niin julma ihminen, että olisin jättänyt pienen lapsen yksin kotiin ties kuinka pitkäksi aikaa tietämättä laisinkaan, milloin mies pääsee kotiin, joten päätin jäädä, ja lähteä huomenna.

Mies tuli kotiin ja ylpeänä esitteli tutkintotodistustaan. Hän oli käynyt suorittamassa ammattitutkinnon, ja tänään hänellä oli ollut viimeinen näyttöpäivä. Todistuksen suoritetusta tutkinnosta hän oli saanut suoraan käteen. Hymyilin ja onnittelin, vaikka syvällä sisimmässä olin epätoivoinen, onneton ja halusin pois tukalasta parisuhteesta.

Ilta meni hyvin. Mies jutteli mukavia ja kohteli minua hirvittävän hyvin. Hän laittoi lapsensa nukkumaan, minkä jälkeen hän tuli luokseni, ja mitään varoittamatta läimäisi minua suoraan kasvoihin. Hän sanoi tietävänsä, että olin suunnitellut poismuuttoa, ja alkoi hakata minua oikein kunnolla. Yritin puolustautua, minkä pystyin.

Herättyäni olin hetken aivan pihalla siitä, missä minä olen, mikä maa ja mikä valuutta. Hetken kesti tajuta, että olen ihan omassa kodissani ja vieressäni tuhisee avomieheni eikä exäni.

Huhhuh!

Iso, hieno talo? Ehkä jonkun mielestä.

Ei, ei, ja vielä kerran ei

Siinä se on. Suoraan minun edessäni. Terveyspalvelut ja sosiaalityö-kurssin luennot. Sen kun klikkaan luennon auki ja alan kuunnella. Mutta kun en saa aikaiseksi!

Ilman näitä luentoja en voi siirtyä kurssin toiseen tehtävään, eli esseeseen. Nämä luennot ovat esseen pakollisia lähteitä. En saa hyväksyttyä suoritusta, ellen käytä näitä luentoja esseessä.

Itse esseetä varten on annettu kaksi vaihtoehtoa, mistä kirjoittaa. Kumpikaan aiheista ei ole missään määrin vaikea, ja toisesta osaisin kirjoittaa 10 sivua tekstiä aivan suoraan, ilman mitään lähteitä. Harmi vain, kun nuo tieteelliset tekstit vaativat aina ne lähteet, mihin viitataan… Ja tässä tehtävänannossa nyt on päätetty, että myös noita luentoja on käytettävä. Plääh.

Olo on täysin sama kuin tällä maailman
suloisimmalla hauvavauvalla: Väsyttää.

Ulkona tulee, taas kerran, lunta. Ei houkuta mennä ulos. Väsyttää, vaikken ole tehnyt koko pääsiäisenä mitään muuta kuin nukkunut, mikä on, itse asiassa, ihan hyvä uutinen tässä unikonkurssissa. Nyt olisi hyvää aikaa luennoille, kun ulkonakin on kökkö keli. Vaan ei. Kun ei, niin ei.

Ei jaksa, ei kiinnosta. Eijjeijjeijjeijjei!

Tai no, en voi sanoa, etteikö kiinnostaisi. Kyllähän aihe ja asia kiinnostaa. Siksi olen lähtenyt tätä opintokokonaisuutta lukemaan, ja vielä maksankin siitä, että saan sen suoritettua. Juuri nyt vain ei luentojen kuuntelu maistuisi.

Esseen palautuspäivä on reilun kuukauden päästä. Miksi stressaan sitä nyt jo, vaikka onhan tässä vielä aikaa? Stressaan siksi, että minulla on tapana unohtaa kaikki, mitä en tee heti. Jos en nyt ala pikkuhiljaa puuhata esseen parissa, se unohtuu totaalisesti. Sen jälkeen huomaan päivää ennen palautusta, että kirjat ovat hankkimatta ja lukematta, luennot kuuntelematta ja essee täysin aloittamatta. Ja kurssin seuraava suorituskerta on sitten joskus ja jouluna. Tätä on tapahtunut ennenkin, joten siksi olen ottanut tavaksi tehdä kaikki heti alta pois, ettei vain unohdu. Tuleepahan tehtyä ajoissa, ja tulee myös tehtyä kunnolla, kun aloitan työn tekemisen hyvissä ajoin, eikä kahta tuntia ennen deadlinea. Olen sen verran perfektionisti, ettei minulle kelpaa arvosanaksi mikään ykkönen jostain perusopintokokonaisuuden kurssista. Vaadin itseltäni parempaa suoritusta.

Avomieheni on sitä mieltä, että minun ei kannata alkaa edes miettiä mitään luentoja ja esseitä. Minun pitäisi nyt keskittyä siihen, mitä olen jo, itse asiassa, tehnyt koko pääsiäisen, eli nukkumiseen. Olen huono tottelemaan, mutta pitäisikö totella, vain tämän yhden kerran?

Unien ihmeellinen maailma, osa 42

Olin muuttanut takaisin Jyväskylään, ja suureksi ilokseni olin saanut takaisin vanhan yksiöni Yliopistonkadulta. Kävelin ympäri pientä kämppääni ihastuneena ja katselin, onko kaikki vanha pysynyt ennallaan. Oli pysynyt, muutamaa pientä yksityiskohtaa lukuunottamatta. Suihkuun oli laitettu omituinen vekotin suihkun virkaa hoitamaan; eräänlainen katosta tuleva, palosuihkua muistuttava laite. Muuten hyllyt ja kaapit olivat samanlaisia kaikki, ainoastaan ajan syömiä ja enemmän kuluneita.

Päätin sisustaa asuntoni juuri sellaiseksi kuin se oli silloin joskus opiskeluaikana ollutkin, ja olin hyvin innoissani.

Vuokranantaja tuli käymään, ja ilmoitti, että hän haluaisi sitten vuokranmaksun luonnossa. Hän oli iso, lihava, littananaamainen ja ruma mies, jolla oli pitkät, punertavat, ohuet hiukset. Hiusraja oli kuitenkin jo vetääntynyt runsaasti, ja hän oli päälaelta täysin kalju. Minua alkoi yököttää, enkä todellakaan halunnut maksaa luonnossa tuolle tyypille tasan mitään. Sanoin, että ennemmin maksan rahalla.

Aloin kuulla käytävältä ääniä. Aivan kuin joku olisi soittanut jotain soitinta suoraan oveni edessä. Avasin asuntoni ulko-oven ja huomasin, että käytävä oli suuri ostoskeskus. Ostoskeskuksessa oli pari tyyppiä esiintymässä ja soittamassa jollain ihme härveleillä, mikä muistutti värikästä haitaria. Kävin huutamassa heille, että lopettaisivat soittamisen, koska ihmiset yrittävät asua täällä ja haluavat asua rauhassa. He sanoivat, että tekevät vain työtään, ja heidät on määrätty juuri tähän kohtaan soittamaan.

Heräsin kesken unen, luojan kiitos, koska alkoi mennä liian oudoksi. Ja ällöksi. Yök!

Zlote Tarasyn ostoskeskus Varsovassa, Puolassa.

Zetoja pään päällä

Uniongelmat ovat kerrassaan mielenkiintoinen ilmiö. Niin mielenkiintoinen, että olen aika varma siitä, että haluan isona tyttönä unitutkijaksi. Koko alkuvuoteni meni siinä, etten saanut unta. Hyörin ja pyörin sängyssä tuntikausia. Jos satuin nukahtamaan, nukuin kaksi tuntia, heräsin, enkä saanut enää sen jälkeen unta. Kun tätä oli kestänyt riittävän kauan, totesi työterveyslääkäri, että tarvitsen nukkulomaa. Työnteostakaan ei tullut enää mitään, kun olin aamusta iltaan kuin nukkuneen rukous.

Nyt olen ollut sairauslomalla muutaman viikon. Ensimmäiset viikot menivät siinä, kun ihmettelin sitä, miten sekaisin unirytmini oikeastaan on. En saanut nukuttua yhtään paremmin. Melkeinpä nukuin huonommin. Pelkästään siihen, että kroppani alkoi hieman hellittää, meni jo muutama viikko.

Nyt sitten, tässä pääsiäisen aikana, olen alkanut, vihdoin ja viimein nukkua. Tämä on tuonut täysin uudenlaisen ongelman: Nyt en sitten teekään mitään muuta kuin nukun!

Edellisiltana tarkoitus oli hieman juhlistaa tulevaa vuosipäivää avomieheni kanssa. No, kaikki te tiedätte, mitä se juhlistaminen tarkoittaa makuuhuoneen puolella. Olin niin väsynyt, että nukahdin saman tien, kun sänkyyn pääsin. Mihinkään toimintaan emme ehtineet. Kuorsasin pitkälle aamuun ja heräsin 10 tuntia myöhemmin, kun koira hirveässä pissahädässä tuli herättämään.

Aamupissojen jälkeen istuin sohvalla, väsyneenä kuin mikä, kuola valuen. Saunan jälkeen avomieheni käski minun mennä nukkumaan. Nukuin käytännössä katsoen koko illan. Heräsin kymmenen jäljestä, olin pari tuntia väkisin hereillä, ja menin takaisin nukkumaan. Disneyn leffat jäivät siis katsomatta ja popparit syömättä (viittauksena edelliseen blogitekstiini).

Viime yönä nukuin taas melkein koko yön (heräsin pari kertaa). Kävin jo käyttämässä koiran, lyömässä pääni liikennemerkkiin, ja nyt istun, taas kerran, sohvalla koomaamassa. Olen umpiväsynyt, vaikken olekaan pariin vuorokauteen tehnyt mitään muuta kuin nukkunut.

Siinä mielessä tämä on hyvä merkki, että ehkä runsas ruhoni alkaa, vihdoin ja viimein, oikeasti toipua pitkään kestäneestä nukkuvammasta. Ehkä minusta tulee tämän kevään aikana vielä työkuntoinen.

Siinä mielessä huonoa vain nukkua koko ajan, koska tekemistä olisi muutakin kuin nukkumista! En voi elää koko elämääni kuorsaten, vaikka se olisikin kovin ihanaa. Haluaisin päästä siihen tilaan, missä nukun tarpeeksi ja riittävän laadukasta unta, ja jaksaisin myös olla hereillä koko sen ajan, mitä työt ja arki minulta vaativat. Haluaisin myös töiden lisäksi jaksaa elää omaa elämää, mikä on muutakin kuin nukkumista.

Koska on pääsiäinen, eikä minulla ole varsinaisesti kiire mihinkään, voisin nyt antaa mennä vain ja nukkua vaikka toiset kaksi päivää putkeen. Ruho ojoksi sängylle ja zetojen kuvia pään päälle. Pääsiäisen jälkeen voisi yrittää taas pysyä vähän hereilläkin, jos vaikka saisi hoidettua muutaman virallisen ja hoitamattoman asian pois alta.

Ja teille, rakkaat lukijat, haluan sanoa: Älkää ikinä vähätelkö unen merkitystä! Uni on kaiken terveyden perusta. Eikä ole mitenkään coolia olla nukkumatta.

Kauno nukkuu.