keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Pentusaastetta, kaikkien kiusaksi

Kerroin teille aikaisemmassa postauksessani, että ystäväni labradorinnoutaja on viittä vaille valmis synnyttämään. No, nyt nämä pienet ihmeet ovat syntyneet! Neljä kappaletta mustia pentuja, kolme poikaa ja yksi tyttö. Ja he ovat suloisia kuin mitkä! Kerrassaan ihania pieniä vauvoja. Itku tulee silmään joka kerta, kun näkee näistä pikkuisista kuvia, ja niitä näkee harva se hetki, koska ystäväni Facebook-seinä on hauvavauvakuvia täynnä. Olen siis parkunut kokonaisen vuorokauden yhtä soittoa ihan vain siksi, että hauvavauvat ovat maailman ihanin asia.


Ja jotta en hyppäisi autooni ja ajaisi ystäväni luokse adoptoimaan tätä pentuetta, olen päättänyt, että tästä hetkestä lähtien minä en enää pidä koirista enkä koiranpennuista.

Koiranpennut ovat ihan kamala asia! Ne ulisevat ja kakkivat koko ajan, ja niiden naskalihampaat pureutuvat ikävästi ihmislihaan. Ne pienet söpöläi... eikun pirulaiset tuhoavat kaiken, mikä niiden tielle sattuu tulemaan. Syövät sukat, sohvat, sängyt ja sydäm... eikun järjen!


Mä en missään tapauksessa halua enää ikinä koiraa meille! Koirat on kerrassaan ihani... eikun kamalia. Ne haukkuvat, syövät isäntäperheen vararikkoon, niitä pitää lenkittää koko ajan ja mitä vielä kaikkea ihan hirvittävän kamalaa. Vaativat koulutustakin, koska muuten niistä tulee ihan hirveän sulois... siis käytöshäiriöisiä, piti sanomani. Ja minähän en mitään koiria ala vapaa-aikanani enää kouluttamaan! Työskeen joutuu kouluttamaan ihmisiä, niin eiköhän siinä ole koulutusta jo tarpeeksi.

Ei, minä en pidä koirista lainkaan. Nämä ystäväni Facebookiin laittamat kuvat näistä hänen koiransa hauvavauvoista eivät herätä minussa lainkaan minkäänlaisia tunteita! Ei, minä en halua hauvavauvaa. En halua. EN! Koirat ovat kamalia. Niin.


Voi helvetti... Ketä minä tässä huijaan?

UIJJUIJJUIJJUIJJUI, MITEN IHANIA PIKKU VAUVELEITA!!!!!! Tuituituituituitui. Satu-täti antaa kaikille söpöille hauvavauvoille IIIIISON pusun, hellii niitä ja lässyttää ne kaikki ihan piloille. KAIKKI hauvat on ihania ja luttania ja suloisia ja söpöjä ja mä haluan ne KAIKKI! Ja mä haluan harrastaa niiden kanssa kaikkea kivaa, antaa niille nameja ja rapsuttaa niitä, kunnes multa kuluvat sormet puhki. Elämä ei olisi elämää ilman tassukavereita siinä rinnalla.


Ja koska minua kalvaa aivan järkyttävä pentukuume, olen ikävä ihminen, ja altistan teidätkin pentusaasteelle. Labradorinnoutajan pentuja teille, olkaa niin hyvät!






tiistai 27. helmikuuta 2018

"Emmää tiärä"


Olen tullut siihen tulokseen, että suomalaisessa peruskoulujärjestelmässä on jokin pahasti vialla. Koulun tehtävänä on opettaa lapsille ja nuorille uusia asioita. Koulun jälkeen heidän tietonsa tulisi lisääntyä. Sen sijaan, joka ikinen kerta, kun teinini palaa koulusta kotiin, saan huomata, ettei hän tiedä yhtään mitään.

Millainen päivä koulussa oli? - Emmää tiärä.
Mitä koulussa oli ruokana? - Emmää tiärä.
Tuliko läksyä? - Emmää tiärä.

Teinini tulee koulusta kotiin tyhmempänä kuin mitä sinne lähti! Hän tietää aina vain vähemmän asioita.


Miten ihmeessä se voi olla mahdollista, että Suomessa, Pisa-suoritusten huippuvaltiossa, peruskoulu kouluttaa lapsia ja nuoria, jotka eivät tiedä mitään? Päivä toisensa jälkeen saan kuulla nämä samat vastaukset: koulussa ei ole tapahtunut mitään eikä teinini tiedä mitään. Kieltämättä alan olla huolissani siitä, mitä ihmettä siellä koulussa oikein tehdään päivät pitkät. Rasitanko lastani turhanpäiten lähettämällä hänet joka aamu kouluun, missä ei tehdä mitään eikä myöskään opita tietämään mitään?

Asia vaatii mielestäni nyt perinpohjaisen selvityksen! Koska teinini kerran raportoi, ettei koulussa tehdä mitään, niin silloinhan asialle pitää tehdä jotain. Sekin, ettei teinini tiedä, mitä on ollut kouluruuaksi, kun kouluruoka on syöty 4 tuntia sitten, on outoa. Ehkä kouluruokakin olisi hyvä tutkia, ihan varmuuden vuoksi, ettei lapsillemme, tulevaisuutemme toivoille, vahingossa syötetä mitään sellaista, mikä aiheuttaa amnesiaa.


Lisäksi olen huolissani siitä, miten tämä koulusta saatu tietämättömyys tarttuu myös vapaa-aikaan. 

Olisiko mukavaa, jos lähdettäisiin uimaan koko porukalla? - Emmää tiärä.
Syötäisiinkö tänään pizzaa? - Emmää tiärä.
Haluaisitko lottovoiton? - Emmää tiärä.

Vanhemmat, meidän on nyt liittouduttava ja tehtävä tälle asialle jotain! Eihän tästä mitään tule, että koulujärjestelmämme tekee lapsistamme mitään tietämättömiä. Nyt on noustava barrikaadeille ja asialle on tehtävä jotain. Mitä jotain, en minä vain tiedä, mutta eiköhän me jotain keksitä.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Paniikki - Yliopisto-opiskelijan paras työväline

Ei. Tänään ei olisi ollut sellainen päivä, kun olisin halunnut herätä ja lähteä yliopistolle. Olisin paljon mieluummin jäänyt lämpimän peiton alle, mies toisessa ja koira toisessa kainalossa. Sen sijaan, että olisin saanut herätä hitaasti ja nauttia rauhassa kupposen kuumaa aamuteetä auringon paistaessa ikkunan läpi, jouduin lähtemään ulos jääkylmään ilmaan ja raahautumaan yliopistolle.

Olin ensimmäisen luennon aikana niin hyvin hereillä ja tietoinen sekä ajasta että paikasta, että kirjoitin luentomuistiinpanoihini päiväyksen: 26.2.2016. Aikamatkustus on siis mahdollista, ainakin Publicumin luentosalissa.


Kun vilkaisin kalenteristani seuraavan luennon luentosalin numeron, tajusin samalla, että maaliskuu alkaa tällä viikolla. Se tarkoittaa sitä, että graduseminaari on ensi viikolla, samoin evoluutiobiologian ja käyttäytymisgenetiikan tentti. Mietin, paljonko olen saanut aikaiseksi gradua. En tavuakaan, edelleenkään. Gradu on vasta ajatusvaiheessa. Toisaalta, hyvin ajateltu on puoliksi tehty. Positiivisen ajattelun harrastaminen on mukavaa, etenkin silloin, kun tajuaa matkustaneensa vuoteen 2016.

Entäs se tentti. Mitä olen tehnyt tentin eteen? Sentään jotain! Olen ottanut yhteyttä käyttäytymisgenetiikan osion opettajaan ja sopinut vaihtoehtoisesta suoritustavasta. Saan ensi viikolla, tenttipäivänä, sähköpostiini tehtäviä, mitkä saan tehdä etänä kotona eikä minun tarvitse mennä tenttimään. Entä evoluutiobiologian osuus? Nooh... Ehkä laitan huomenna sähköpostia sen osion vetäjälle ja kysyn vaihtoehtoisesta suoritustavasta. Onhan tässä aikaa vielä. Kokonaiset 9 päivää. Sehän on aikaa melkein yhtä paljon kuin mitä rosvopäälliköllä on!

Maaliskuussa on myös voimauttavan valokuvan työyhteisöprojektien purku. Ja tämän eteen olen tietenkin tehnyt ihan hirveästi? Niinhän sitä voisi kuvitella. Olen sentään ehdottanut kyseistä projektia ja saanut hyväksyvän vastauksen. Mutta päivämääriä en ole vieläkään saanut sovittua, vaikka projektin tekeminen vaatii aikaa. Mutta toisaalta, tässä on vielä pari päivää helmikuuta jäljellä. Enköhän minä ehdi.

Täytyy ottaa käyttöön yliopisto-opiskelijan paras työväline: Viimeisen illan paniikki. Sen avulla pystyy työskentelemään huipputehokkaasti, saaden parempaa tulosta aikaiseksi kuin milloinkaan muulloin. Yleensä olen palauttanut kaiken hyvissä ajoin, ensimmäisten joukossa, mutta nyt taidan vaihtaa opiskelustrategiaani ja siirtyä viimeisen illan paniikkiin.

Huomenna minulla ei ole luentoja eikä yhtään deadlinea. Voin siis kaikessa rauhassa herätä hitaasti, juoda kupillisen kuumaa aamuteetä ja katsoa, paistaako aurinko ikkunan läpi. Voisinhan tietenkin yrittää tehdä jotain vaikkapa sen gradun eteen, mutta miksi vaivautua, kun deadline on vasta... Sitten joskus.

lauantai 24. helmikuuta 2018

Autsaideri

Kuluneet viikot ovat taas olleet niitä ajanjaksoja, jolloin tunnen itseni aivan täydeksi outsideriksi. Suoraan sanoen, minusta tuntuu, että alan kohta syrjäytyä. Minua ei kiinnosta olla edes Facebookissa, koska siellä tasan kaikki jauhavat samaa asiaa, eikä minulla ole mitään kommentoitavaa juuri siihen asiaan, mistä kaikki jauhavat.

Onneksi minulla on edes rakas koirani Kauno, joka on täällä syrjäytymässä kanssani.

Olenko minä tosiaan ainoa ihminen maailmassa, joka ei tiedä, kuka hitto on Iivo? Sen tiedän, että hän on voittanut olympiakultaa, koska Facebookissa jokaikinen feediini tullut päivitys koski sitä, mutta sitä en tiedä, minkä lajin edustaja hän on. Jäätanssin? No, onnea nyt Iivolle siitä kullasta, kuka ikinä tämä Iivo sitten onkin. Minua tosin kiinnostaa tätä kultajuhlaa enemmän seurata erään ystäväni labbiksen tilannetta, koska tämä ihana labbis synnyttää mikä hetki hyvänsä. Minusta on paljon ihanampaa ja antoisampaa katsoa kuvia suloisista hauvavauvoista kuin videokuvaa jostain hikisistä äijistä menossa parta huurussa ylämäkeä sukset jalassa.

Kauno vauvana ystäväni labbiksen kanssa.

Tiedän, miksi ihmiset seuraavat urheilua. Sen voi selittää evoluutiopsykologialla hyvinkin yksinkertaisesti. Evoluutiopsykologia oli kerrassaan näppärä sivuaine, koska sen avulla pystyy selittämään melkein mitä vain. Minä tosin olen joku evoluution sivujuonne, sillä minä en voisi olla vähempää kiinnostunut urheilusta, enkä varsinkaan talviurheilusta. 

En minä täysin urheiluvastainen ole. On olemassa laji, mitä minä rakastan yli kaiken, ja voisin maksaa isonkin summan, että pääsisin taas harrastamaan sitä. Tämä laji on potkunyrkkeily. Olen kickboxaaja henkeen ja vereen. Muistan sen ihanan euforian tunteen, mikä minulle tuli aina treenien jälkeen, kun veren maku suussa kiitin sparrauskaveriani. Kehään voisin palata ihan milloin vain! Mutta ensin Sen Kuuluisan Jonkun pitäisi korjata selkäni, jotta voisin palata kehään. Ja koska ei ole olemassa korjaussarjaa, millä tämän paskan rankani saisi korjattua, niin joudun pysymään poissa kehästä.

Kaunon kanssa on kivempi syrjäytyä kuin yksinään.

Nyt joku ajattelee, että on se akka hullu. Ei voi sietää hiihtoa, mutta rakastaa sitä, että joku mäiskii turpaan ja potkii päähän. Huvinsa kullakin! Minulla, evoluution sivujuonteella, on ehkä vähän erikoisemmat huvit. Mutta eiköhän se ole tullut jo niille ihmisille selväksi, jotka ovat blogiani lukeneet edes parin tekstin verran.

Onko se minulta sitten jotain pois, jos muut ihmiset katsovat talviolympialaisia? No on! Tietenkin! Facebook on ihan paska ja tylsä paikka, ihmiset eivät päivitä jänniä juoruja mihinkään ja sisäinen Ulla Taalasmaani huutaa tuskasta. Ei minua kiinnosta minkään mäkihypyn tulokset, vaan haluan tietää, kuka on mokannut eilen kännispäissään ja pussannut ketäkin pyllyyn. Kukaan vain ei tee näitä päivityksiä juuri nyt tähän hetkeen, koska kaikki päivittävät vain olympialaisten tuloksia. Minulla ei ole tasan mitään luettavaa eikä tasan mitään kommentoitavaa. Joten KYLLÄ, se on minulta aika isostikin pois, kun ihmiset katsovat olympialaisia.

Onneksi sentään ystäväni labbiksen synnytystä pystyy jännittämään yhdessä jonkun toisen kanssa. Se sentään vähentää tätä syrjäytymisen tunnetta hieman.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

"Otetaanpa niskasta kiinni!" - Tiukkaa asiaa masennuksesta

Olen tässä blogissani esitellyt teille paljon sellaisia asioita, joiden kanssa elän jokapäiväistä elämää. Olen kertonut, mikä on ADHD ja millaista elämä on ADHD-aikuisena. Olen kertonut teille enemmän kuin riittämiin rakkaasta karvakorvastani, Kaunosta, joka on maailman paras koira, vaikka velmu onkin. Eräs pitkäaikainen elämänkumppani on vielä esittelemättä, ja päätin, että tänään tulen kunnolla kaapista ulos ja esittelen vielä tämänkin kumppanin. Samalla haluan rikkoa tähän kumppaniin kuuluvia myyttejä. Hyvät lukijani, saanko esitellä: MASENNUS!

Minulle masennus ei ole mikään tämänhetkinen, lyhytaikainen tila, sillä olen ollut masentunut 10-vuotiaasta lähtien. Miettikää... Olen ollut masentunut 28 vuotta elämästäni! Se kuulostaa aika pitkältä ajalta. Minulla on ollut elämässäni aikakausia, jolloin elämässäni ei ollut mitään hyvää eikä mitään elämisen arvoista. Siis alleviivaan: EI MITÄÄN. Miten sitten olen jaksanut elää 38-vuotiaaksi ollen jatkuvasti masentunut? Hemmetin hyvä kysymys. En osaa antaa siihen itsekään vastausta. Todennäköisesti syy on siinä, että olen maailman sisukkain sussu, joka vain ei osaa antaa periksi. Tullut verenperintönä Elli-mammalta, joka oli isäni äidinäiti.

Tekohymyä on helppo hymyillä.

Tällä hetkellä minulla on ollut pitkäaikainen vaikean masennuksen jakso, mikä on alkanut joskus vuonna 2012. Sitä on alettu hoitaa vasta nyt! Ja miksi vasta nyt? No siksi, että masennusta on aika hankala huomata, ja vielä vaikeampi on myöntää itselle, että on masentunut. Etenkin kaltaiseni ihminen, joka ei tarvitse apua muilta, ei kovin hevillä tällaista asiaa myönnä. No, nyt olen myöntänyt, olen hakenut apua, olen saanut apua Turun seudun parhailta alan ammattilaisilta ja maksan itseni kipeäksi näistä palveluista, sillä ne ovat kaikki yksityisiä.

Miksen käytä julkista terveydenhuoltoa? HA! Mikä vitsi. Julkinen terveydenhuolto ja psykiatria.. PLIIIIIIS! Tiedän faktana, että psykiatrian poliklinikat ovat täynnä ammattitaitoisia työntekijöitä, jotka tekevät sydämellään töitä, aidolla halulla auttaa ihmisiä. He ovat pitkään alaa opiskelleita ammattilaisia ja halunneet nimenomaan erikoistua psykiatrian alaan. Heidän ammattitaitoaan ja auttamishaluaan en halua missään nimessä kritisoida. Mitä kritisoin, ovat ne resurssit, mitkä on ohjattu julkiseen psykiatriseen terveydenhuoltoon. Vaikeasti masentunutta ihmistä ei auta se, että hänellä on kerran kahdessa kuukaudessa tunti aikaa jutella jonkun kanssa. Se on kuitenkin ainoa, mitä psykiatrian poliklinikat pystyvät tällä hetkellä tarjoamaan resurssipulan vuoksi.


Miten masennus ilmenee? Jokaisella eri tavalla, tietenkin. Mutta noin karkeasti yleistäen, masennus tuntuu tältä: tulevaisuus näyttäytyy synkältä ja tyhjältä tai vaihtoehtoisesti tulevaisuutta ei nähdä ollenkaan, elämä tuntuu merkityksettömältä, iloa ei koeta mistään eikä mikään piristä, jatkuva väsymys ja uupumus, uniongelmat tai vaihtoehtoisesti liika nukkuminen, aloitekyvyttömyys ja haluttomuus tehdä mitään, kaikki pienikin tekeminen on vaikeaa ja tuntuu uuvuttavalta, jatkuva synkkä olotila eikä pysty ajattelemaan mistään asiasta positiivisesti.

Minusta voisi tuntematon sanoa kovinkin helposti, etten voi mitenkään olla masentunut. Hymyilen, juttelen, opiskelen, harrastan koiran kanssa. Toiset taas makaavat sängyssä eivätkä pääse edes sängystä ylös. Tähän on olemassa selitys! Turun yliopiston tutkija Markus J. Rantala on tutkijakollegoineen löytänyt 12 eri masennustyyppiä, ja nämä eri tyypit näyttäytyvät eri tavalla ihmisissä. Aiheesta on tulossa kevään aikana paremmin tietoa, sillä Rantalan kirja, Evoluutiopsykologia ja mielenterveys, on parhaillaan painossa! Pitäkää silmät ja korvat auki tämän kirjan suhteen. Se tulee olemaan erittäin mielenkiintoista luettavaa mielenterveyden suhteen. Takaan sen! 

Onko siitä oikeasti apua, kun ottaa itseään niskasta kiinni?

Tämän tekstin päätteeksi haluaisin vielä, itselleni ominaiseen tapaan, listata niitä superkannustavia lausahduksia, mitä masentuneet ihmiset usein kuulevat. Olkaapa niin hyvät!

- Otat vain itseäsi niskasta kiinni, niin kyllä se siitä!
Tuota tuota... Olen istunut sohvalla nyt kaksi tuntia pitäen itseäni niskasta. Alkaa käsi pikkuhiljaa puutua. Miten tämän niin kuin pitäisi nyt sitten vaikuttaa masennukseeni?

- Ajattelet vain positiivisesti, niin masennuskin parantuu!
Masennus on hoitoa ja lääkärin seurantaa vaativa sairaus, mikä voi johtaa kuolemaan, lähinnä oman käden kautta. Mutta mukava tietää, että sairauksista paranee positiivisella ajattelulla! Muistan tämän seuraavan kerran, kun olen keuhkokuumeessa tai influenssassa. Positiivisia ajatuksia kehiin, niin paranen hetkessä, eikä mitään lääkäreitä tarvita.

- Älä makaa sohvalla, vaan lähde ulos ja tee jotain kivaa!
Okei, mutta jos mikään ei tunnu kivalta, niin mitä minun sitten pitäisi tehdä?

- Miksi sä jotain masennuslääkkeitä syöt? Ei ne mitään auta! Ovat lääkefirmojen tapa kusettaa ihmisiä.
No lopetetaan sitten. Ai mutta perkele! Viimeksi, kun yritin lopettaa, meinasin tappaa itseni, mutta vahva masennuslääkitys estää moisten ajatuksien tulemisen. Mitäköhän tässä nyt pitäisi tehdä? Lakata sponsoroimasta suuria ja pahoja lääkefirmoja ja tappaa itseni? Varmaan se on sitten parasta, etten anna väärää kuvaa maailmalle.

- Kaikilla on joskus huonoja päiviä!
Joo, niin on. Se on aivan totta. Minulla se huono päivä on kestänyt 28 vuotta yhteen putkeen. Mites itselläsi?

- Menisit töihin tai kouluun! Masennus paranee, kun tekee jotain.
Jaa. Jännä juttu. Omituista, etten ole huomannut mitään muutosta, ainakaan parempaan päin, näin opintovapaan aikana. Päinvastoin, tilanne on opintovapaani aikana vain huonontunut. Opiskelen varmaan väärää alaa, kun tilanne on mennyt huonommaksi. Siitä se varmasti on kiinni.


Et sinä vähättele syöpää tai diabetestä. Miksi sitten vähättelet masennusta? Se on aivan yhtä lailla sairaus, joka vaatii hoitamista. Siitä voi parantua, mutta ilman apua siitä ei parane. Se on todella vammauttava sairaus, joka pahimmillaan vie ihmiseltä työkyvyn kokonaan, tai johtaa aikaiseen hautaan. Masennusta ei missään nimessä kannata vähätellä, vaan siihen tulee suhtautua vakavasti.

Koska tämä masennus on sellainen elämänkumppani, mistä minun on EHKÄ mahdollista päästä joskus eroon, haluan tosissani yrittää sitä. Haluaisin edes joskus kokea päivän, jolloin en ole masentunut. Se vaatii paljon työtä, ja tuntuu epäreilulta, että MINÄ joudun maksamaan asioista, jotka toiset ihmiset ovat minulle aiheuttaneet. Unohdan kuitenkin tämän suuren epäreiluuden ja vääryyden, maksan muiden minulle aiheuttamista traumoista suuren hinnan ja yritän parhaani mukaan parantua. Olen sisukas sussu! Ehkä maailman sisukkain. Minä onnistun!

maanantai 19. helmikuuta 2018

Ei lomaa, eikä yhtään vituta

Vituttaa niin, ettei veri kierrä! Etelä-Suomen talviloma on alkanut, ja "kaikki" ovat jo viikonlopun aikana suunnanneet ties mihin lomakohteisiin. Facebook täyttyy jatkuvasti lomakuvista; etelän auringosta, vaaleista hiekkarannoista tai vaihtoehtoisesti lumisilta tuntureilta, lumilaudasta tai uusista suksista. Sen sijaan, että minä laittaisin Facebookiin valokuvia ihanalta ja rentouttavalta lomareissulta, minä istun Educariumilla kuluttamassa luentosalin penkkiä. 

Päivä alkoi käyttäytymisgenetiikan kurssilla klo 10 reikä reikä, mistä se jatkui sujuvasti monimuuttujamenetelmien kurssin aloitusluennolle. Sen jälkeen hieman soveltavaa evoluutiopsykologiaa ja kirsikkana kakun päällä vielä improvisaatiota. Päivä päättyy klo 18.

Huomenna, tiistaina, on tiedossa ensin vähän käyttäytymisgenetiikkaa ja sen jälkeen on laadullisen tutkimuksen kurssin aloitusluento. Turun yliopiston erityispedagogiikan laitos muistaa siis meitä opiskelijoita sijoittamalla kahden kurssin aloitusluennot juurikin talvilomaviikolle.


Yritän ajatella, että talviloma on ihan tylsä keksintö, ja minulla on täällä Educariumilla paljon mukavampaa kuin missään muualla. En edes haluaisi etelän hiekkarannalle, koska valkoinen viikinki-ihoni palaa kuitenkin heti. Haluan ennemmin olla täällä Educariumilla oppimassa tärkeitä asioita kausaalisista ja ei-kausaalisista yhteyksistä sekä monotsygoottisista ja ditsygoottisista kaksosista. Sitä paitsi, lomalla jossain ihanassa, lämpimässä paikassa saisin kuitenkin palovamman lisäksi auringonpistoksen, hepatiitin, ruokamyrkytyksen, malarian, ebolan, kupan, lapsen, kookospähkinän päähäni tai jotain muuta yhtä mukavaa. Täällä Educariumilla saan vain vitutuksen, enkä mitään varsinaisesti kovin vakavaa. Vitutus kyllä paranee heti, kun saa suklaata, mutta ebolasta ei parane Fazerin sinisellä. Niin!

Keskiviikkona, koska pidän silloin kuitenkin luentovapaan päivän, voisin tehdä jotain aivan ihanaa, kuten vaikka imuroida ja siivota kämpän. Puhdas ja siisti koti on paljon tyydyttävämpi asia kuin joku tylsä, valmiiksi siivottu hotellihuone jonkun saastuneen, sinisen meren rannalla. Torstaina pääsen sitten taas kuuntelemaan mielenkiintoisia luentoja evoluutiopsykologiasta. En minä olisikaan halunnut kierrellä missään kaupungeissa katsomassa nähtävyyksiä tai uida siellä saastuneessa meressä. Kyllä luennot ovat paljon parempi tapa viettää aikaa!

Kyllä kuivat luennot lomamatkan voittavat, joka kerta.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Operanttia ehdollistumista ja sitruuna-homoja

Taco House Tampereen rautatieasemalla. Junan lähtöön on tunti aikaa. Haluaisin rauhallisen hetken, jotta saisin palautua tästä kaksipäiväisestä koulutuksesta. Ravintolan rauhan rikkoo televisio, minkä joku henkilökunnasta laittaa päälle. Sieltä tulee naisten maastohiihtoa. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa koko olympialaiset. 

Kävelin tänne erään tamperelaisen kurssikaverin saattamana. Hän näytti minulle oikotien, miten pääsen nopeammin rautatieasemalle. Itse en olisi moista reittiä hoksannut, mutta eivätpä minulla nuo hoksottimet nyt ylipäätänsäkään kovin ahkerassa käytössä ole. Tästäkin asiasta on hyvä syyttää ADHD:ta ihan vain siksi, että sitä nyt on hyvä syyttää kaikesta. Sellaisestakin, mikä ei siihen mitenkään liity.


Hyvä ystäväni tulee Taco Houseen. Jes! Saan juttuseuraa, eikä tarvitse yrittää enää olla välittämättä tuosta hiihtoselostuksesta. Aikakin menee hirvittävän nopeasti, kun on joku, kenen kanssa jutella ja päivitellä maailman menoa. Pian se junan lähtöaika tuleekin, ja joudun hyvästelemään ystäväni. Vielä kaksi tuntia, ennen kuin pääsen kotiin.

Nämä kaksipäiväiset koulutusviikonloput ovat todella väsyttäviä, ja olen ollut aamusta asti kuin nukkuneen rukous. Nukuin hyvin superior-huoneeni isossa parisängyssä, x-asennossa, vallaten koko sängyn ja kaikki sängyllä olevat tyynyt. Söin runsaan ja herkullisen hotelliaamiaisen, ja varastin vielä mukaani omenan. Kävelin kyrpä otsassa, raikkaassa talvi-ilmassa yliopistolle sen kymmenen minuuttia selkä hoosiannaa laulaen, mutta edes tämä raikas talvi-ilma ei saanut minua virkistymään. Koko päivä meni enemmän tai vähemmän unessa.

B. F. Skinner

Päivän teemana oli operantti ehdollistuminen ja käyttäytyminen. Jos eilen teemapäivän isäntänä oli Pavlov, niin tänään isäntänä toimi B. F. Skinner pulukokeineen ja teorioineen. Jälleen kerran, kävimme aihealueen läpi pienintä yksityiskohtaa myöten, runsain esimerkein sekä eläin- että ihmismaailmasta. Minulta oli jäänyt eilisillasta nannaa, ja otin nannapussin esille pöydälleni. Yritin saada itselleni aikaiseksi "sokeripiikkiä" ja sen tuomaa hetkellistä virkistyneisyyden tilaa, mutta yritykseni ei onnistunut. Kaikesta nannasta huolimatta silmäni lupsuivat ja meinasin nukahtaa. Keskittyminen oli äärimmäisen vaikeaa. Ja tästä syytän kyllä sitä ADHD:ta! 

Tauolla satuin samaan aikaan vessan peilin eteen erään toisen naisen kanssa. Katsoin häntä ja katsoin itseäni. Ikinä ei saisi verrata itseään toisiin, mutta kun näin meidän kahden peilikuvat vierekkäin, meinasin pyörtyä. Tämä toinen nainen, ihan perusnätti suomalainen nainen, näytti Miss Universumilta minun rinnallani. Näin pikimustat silmänaluseni, mitä tällä toisella naisella ei ollut. Näin uupuneen ja nuutuneen ilmeen kasvoillani, näin tyhjän katseen silmissäni, näin kalmankalpean ihoni. Näytin kerta kaikkiaan aivan hirveältä!


Päätin käyttää lounastaukoni siihen, että piristän itseäni meikkaamalla naamavärkkini. En ole pitkiin aikoihin jaksanut meikata. En ole vain löytänyt siihen voimaa. En parhaalla tahdollakaan saanut peitettyä kokonaan pikimustia silmänalusiani, mutta näytinpähän edes vähän paremmalta meikkaamisen jälkeen. Kasvoni saivat edes jotain väriä.

Koulutuspäivä tuntui jatkuvan pienen ikuisuuden. Asia oli kyllä kiinnostavaa ja tärkeää, ja se herätti paljon keskustelua, mutta olin niin väsynyt, etten pystynyt ottamaan osaa keskusteluun. Yritin pitää itseäni hereillä selaamalla Facebookia vähän väliä, ja syömällä sitä nannaa. Pelkäsin, että nukahtaisin istualteni, ja pääni kolahtaisi pöytään. Toisaalta, eipä siinä paljoa vahinkoa tulisi, jos pääni kokisi kolauksen. Siellä ei paljon sellaista ole, minkä menettäminen merkitsisi jotain suurempaa vahinkoa.


Vaikka koulutuspäivän pieni ikuisuus on jo takana, vielä on tämä kaksituntinen junamatka edessä. Kaksi tuntia väkisin silmiä auki. Kaksi tuntia väkisin keksittyä tekemistä. Ehkä voisin lukea erääseen koulutukseen kuuluvan artikkelin, minkä on kirjoittanut tutkija nimeltä Gay Lemons. Siis oikeasti! Mitä pahaa tämä ihminen on tehnyt vanhemmilleen, että häntä on rankaistu moisella nimellä? Sitruunainen homo. Höhöhöhöhö. Noh, minun tyttönimeni on Satu Pikkarainen, ettei minulla sinänsä ole varaa nauraa tyhmille nimille, koska minulla on itselläni joskus ollut sellainen. Mutta silti... Jospa tämä kaksituntinen menisi siinä, kun yritän pidättää naurua, koska joku on nimennyt lapsensa sitruuna-homoksi.

Ai että, minulla on sitten paska huumorintaju!

perjantai 16. helmikuuta 2018

Behaviorismia ja selän tuskahuutoja

Herätyskello pärähtää soimaan kuudelta. Mieheni ei ole vieressäni. Löydän hänet sohvalta. Rakas Kaunomme on kovassa kennelyskässä, ja ajattelevainen mieheni päätti mennä Kaunon kanssa olohuoneeseen nukkumaan, jotta minä saisin nukkua rauhassa, koska minulla on aikainen herätys. Minun pitää ehtiä kello seitsemän junaan, joka vie minut, jälleen kerran, Tampereelle.

Junassa käytävän toiselle puolelle tulee istumaan kaakattava opiskelijaporukka. Ovat selkeästi menossa hiihtolomalle. Minäkin olisin hiihtolomalla, jos olisin töissä, mutta opintovapaalla en kuitenkaan saa lomaa. Nurinkurista. En jaksa kuunnella opiskelijaporukan kaakatuksia, joten etsin kuulokkeet ja laitan Children of Bodomin soimaan. Toinen kuuloke särisee ja minua alkaa vituttaa. Kaakatus vituttaa kuitenkin enemmän, joten annan olla.

Scandic Tampere Station

Viihdytän itseäni laadukkaan espoolaishevin lisäksi improkurssin oppimispäiväkirjalla sekä Asklepios III-kurssin verkkokeskustelulla. Minulla on hyvää aikaa kirjoittaa tämän kaksituntisen matkan aikana.

Kylmä Tampere häämöttää. Tällä kertaa jopa tiedän, mihin suuntaan minun on mentävä päästäkseni yliopiston päärakennukseen. Lunta sataa, tiet ovat jäisiä ja minua vituttaa. Vihaan talvea, vihaan lunta, vihaan jäätä ja vihaan kylmää! Saisi tulla jo kevät. Lisäksi vihaan kävelyä silloin, kun minun pitää kantaa jotain. Vaikka minulla on selkäreppu, selkäni ei kestä kantamista. Kymmenen minuutin kävelymatkan jälkeen selkäni huutaa tuskasta. On mukavaa olla näin pahasti selkävaivainen näin alle nelikymppisenä.

Ivan Pavlov

Eläinkouluttajakoulutuksemme tämänpäiväinen aihe on respondentti käyttäytyminen ja klassinen ehdollistuminen. Koko päivän tutkailemme Ivan Pavlovin teorioita ja käymme läpi pienintä yksityiskohtaa myöten ehdollistumisen ja ehdollistamisen kaikki mahdolliset muodot. Välillä minusta tuntuu, että olen matikan tunnilla. CS-CR ja US-UR ja NS-CS-CR ja ties mitä muita. Olen hyvän aikaa pihalla kuin kotikuusen orava. Onneksi kouluttajamme osaa selittää asian tarpeeksi hyvin, niin lopulta ymmärrän, mitä näillä kaikilla kaavioilla tarkoitetaan.

Päivämme päättyy. Olen, tällä kertaa, varannut suosiolla huoneen Scandicista. Ainakin tiedän, mitä saan, kun varaan ketjuhotellista huoneen. Hinta ei ollut edes kovin paha! Lähden taas ulos kylmään kävelemään pitkin jäisiä teitä. Scandic on rautatieasemaa vastapäätä. Matka on todellakin se kymmenen vaivaista minuuttia, mutta selkäni huutaa taas hoosiannaa. Respassa on järkky jono, eikä selkäni kestä enää yhtään seisomista.


"Ööööö, meillä ei ole varausta Satu Mäkisen nimellä."
"Aivan varmana on! Pitääkö mun kaivaa se varaus?"
"Hetkinen... Aaaaah, nyt löysin sen! Teillä on varaus Scandic Tampere Station-hotelliin. Tämä on Scandic Tampere City. Eli menet tien toiselle puolelle, asematunnelin läpi ja hotelli on suoraan siinä."

Siis mitä helvettiä? Mikä järki on rakentaa kaksi Scandic-hotellia vieri viereen? En edes tiennyt, että aseman takana on toinen Scandic-hotelli. Lähden jälleen ulos kylmään kipeän selkäni kanssa ja kiroilen. Hotelli löytyy helposti, mutta päästäkseni hotellille minun pitää joko kiivetä portaat tai hyppiä kiireisen tien yli. Päätän säästää selkääni, uhmata kuolemaa ja hyppiä jäisen autotien yli. Minä en kävele enää yhtään ylimääräistä tämän selkäni kanssa! En sentään jää auton alle.


Respa. Taas jonoa. Turkulaismies vänkää huoneen hinnasta ja ryhmä landetanttoja on ensimmäistä kertaa elämässään isolla kirkolla, koska tarvitsevat neuvoja, miten päästä kadun ylitse. Selkääni kuumottaa, hiki valuu ja alan olla todella tuskastunut. Lopulta pääsen tiskille.

"Jaa, oletkin maksanut jo."
"Ai olen, vai?"

En kyllä tietääkseni maksanut, mutta sama kai tuo. Heillä on luottokorttini numero, joten he varmaan vähentävät sieltä sen summan joka tapauksessa.


Kolmannessa kerroksessa tajuan, että huoneeni on fuksian värisen käytävän toisessa päässä. Perkele! Taas lisää kävelyä. Kun saan lopulta huoneeni oven auki, melkein huudan helpotuksesta, kun saan repun selästäni pois. Ihana päästä lepäämään! Tosin... Vielä yksi asia minun pitää tehdä, ennen kuin voin aloittaa rennon perjantai-illan vieton: pitää käydä kaupassa hakemassa epäterveellistä mässyä.

Läheinen S-market palvelee. Hemmottelen itseäni siiderillä, sipseillä, jäätelöllä ja ostan sellaista, mitä en yleensä osta: nannaa! En ole pitkään aikaan syönyt nannaa. Nyt tekee mieli. Raahaudun takaisin hotellille, riisuudun, otan pitkän, kuuman suihkun ja sen jälkeen lysähdän sängylle. Voi luoja, miten kaipaankaan rentoutumista ja lepoa. Nyt sitä on luvassa! Koko perjantai-ilta on tarkoitettu minulle ja vain minulle, televisiolle ja kassilliselle mässyä. Huomenna menen runsaan hotelliaamiaisen kautta takaisin yliopistolle opiskelemaan lisää käyttäytymisanalyysistä ja eläinten kouluttamisesta. Mutta sitä ennen rentoutumista ja pelkkää olemista. Ihanaa!

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Vapaavalintainen vapaapäivä

Laiska keskiviikko. Pitkä ja hidas aamulenkki koiran kanssa. Käyttäytymisgenetiikan luento olisi menossa yliopistolla, ja iltapäivällä olisi vielä parituntinen soveltavaa evoluutiopsykologiaa, mutta minä en ole menossa. Minä pidän tänään vapaapäivän.

Olen huomannut, että pitäessäni keskiviikkoisin vapaata luennoista ja opinnoista, jaksan paljon paremmin loppuviikon. Jaksan tehdä asioita eri tavalla kuin jos istuisin keskiviikotkin luentosalien penkkejä kuluttamassa. Siksi päätin, tuntematta laisinkaan huonoa omatuntoa, että otan tästä lähtien kaikki keskiviikot itselleni vapaiksi. Toki menen, jos on täysin pakko (kuten jos kurssisuoritus jää jostain keskiviikon luennosta kiinni), mutta muuten vältän yliopistoa ja opiskelua keskiviikkoisin kuin ruttoa. Enkä voisi enää olla tyytyväisempi tähän päätökseeni!


Ellei minulla olisi evoluutiopsykologiaa sivuaineena ja ellen olisi ottanut improa vapaavalintaiseksi kurssiksi, minulla ei olisi ollut tähän päivään mennessä Turun yliopistolla vielä mitään! Ensimmäinen erityispedagogiikan luentokurssi alkaa vasta ensi viikolla. Olisin saanut maata perse homeessa sohvalla tähän asti. Sen sijaan, että perseeni olisi päässyt homehtumaan, olen saanut juosta ahkerasti kodin ja yliopiston väliä. Paitsi keskiviikkoisin.

En kuitenkaan kadu sitä, että otin evoluutiopsykologian sivuaineekseni. Se on antanut minulle valtavasti uusia näkökulmia ja avannut silmiäni ihmisluonnolle enemmän kuin olisin ikinä uskonutkaan. Sen suorittaminen on toki työlästä, mutta palkitsevaa. En myöskään kadu improkurssille ilmoittautumista, sillä sen lisäksi, että kurssi on ollut virkistävä ja erilainen, se on antanut uudenlaisia ideoita opetustyöhön. Olen saanut paljon, vaikka se saaminen on edellyttänytkin sitä, että annan itsestäni myös paljon.

Ja nyt, kun minulla on kerran laiska keskiviikko ja vapaapäivä, voisin ojentautua sohvalle, yrittää alkaa kasvattamaan edes pienen määrän hometta persuksiini, syödä laskiaispullia eilisen laskiaistiistain kunniaksi ja suklaata tämänpäiväisen ystävänpäivän kunniaksi. Kesään on vielä pitkä aika, joten ehdin laihduttaa myöhemminkin.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Velmu-Kauno hajuradalla

Me olemme edenneet Kaunon kanssa nose workissa niin pitkälle, että tänään pääsimme lasipurkkiradasta eroon ja harjoittelimme hajujen etsintää "oikealla radalla". Haju oli pienessä metallisessa purkissa ja rata koostui tuoleista ja sohvasta.

Ensin tutustuttiin metallipurkkiin. Iisipiisi meidän villahoususankarille! Sitten purkki vietiin radalle. No, sehän löytyi ihan heti! Purkin paikkaa vaihdettiin, mutta sepä ei meidän sankaria hämännyt, vaan purkki löytyi taas. Aivan liian helppoa! Kunnes...


Kouluttaja laittoi radalle kolme metallipurkkia, missä oli jokaisessa hajua. Kauno kyllä haistoi, että sitä hajua täällä on, mutta paikantaminen oli hankalaa. Hän pyöri ja hyöri tuolien välissä, hyppi sohvalla ja etsi. Pitkän etsimisen jälkeen löytyi yksi purkki, Kaunokainen sai namin, ja sitten yritettiin etsiä toista purkkia.

Siinä Kaunon nuuskuttaessa sohvan vierestä löytyi lelulaatikko. Siellä oli erilaisia koirien pelejä sekä puisia palikoita. Kaunokainen unohti saman tien, mitä oli tekemässä, nappasi palikan suuhunsa ja juoksi karkuun. Siitähän kiva leikki syntyi, kun emäntä juoksi perään ja yritti saada palikkaa pois. Villahoususankari innostui entistä enemmän. Kyllä se palikka saatiin lopulta pois, mutta se rata oli sitten siinä. Kauno meni autoon odottamaan siksi aikaa, kun toinen koirakko tuli radalle.

Seuraavalla kerralla yritettiin samaa: kolme metallipurkkia, missä kaikissa oli hajua. Kauno juoksi heti ensimmäisenä lelulaatikolle ja alkoi kaivaa palikoita. Palikat olivat paljon kiinnostavampia kuin minun treenitaskussani olevat kanakiekot. Laatikko piti siirtää, koska radasta ei muuten tullut mitään. Kun tämä suuri ja paha häiriötekijä, lelulaatikko, oli pois silmistä, Kauno palasi radalle, ja löysi hienosti kaksi purkkia!

Siitä huolimatta, että olen älyttömän ylpeä fiksusta koirastani, mietin usein, mitä olen tehnyt koiran kasvatuksessa ja koulutuksessa väärin. Tuo meidän villahoususankari on kyllä sellainen velmu, ettei mitään tolkkua! Hän tiesi tasan tarkkaan, että täällä ollaan nuuskimassa eikä leikkimässä palikoilla, mutta silti piti mennä sorkkimaan sinne palikkalaatikkoon. Ja juosta karkuun. Ja juosta aina uudestaan karkuun, vaikka emäntä juoksi perässä kanakiekko kädessään.

Ehkä minun pitäisi lopettaa käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttajien koulutus, sillä en selkeästikään osaa kouluttaa edes omaa koiraani. Miten voisin kouluttaa muita eläimiä? Jos olen saanut omasta koirastani koulutettua velmun, mitä saan aikaiseksi muiden eläinten kanssa? 

Mutta vaikka meidän Kaunokainen onkin täysi velmu, hän on myös äidin vauva ja maailman paras koira! 

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Yhdistysasiaa, piirakkaa ja naku-uintia

Lauantaiaamu. Herätyskello soittaa klo 8.30. En kuitenkaan herää siihen, sillä olen sohvalla katsomassa elokuvaa. Vieressäni on reppu. Olen pakannut kaiken valmiiksi jo perjantai-iltana ja yrittänyt mennä aikaisin nukkumaan. Heräsin kuitenkin keskellä yötä, enkä saanut enää unta. Siksi olen sohvalla. Viiden tunnin yöunet takana, ja minun pitäisi jaksaa pysyä hereillä ja virkeänä koko päivä.

Soitan taksin ja lähden rautatieasemalle. Juna ei ole vielä tullut. Hytisen ulkona kovassa pakkasessa ja poltan tupakan. En kuitenkaan saa röökiä seuraavan kerran ennen määränpäätäni. Olen menossa Helsinkiin, ADHD-liiton järjestötärskyille, tapaamaan ADHD-liiton väkeä, muita yhdistysaktiiveja ja vertaistoimijoita sekä rentoutumaan.


Helsingissä on vielä kylmempi kuin Turussa. Onneksi hotellimme on todella lähellä rautatieasemaa, joten minun ei tarvitse hytistä purevassa pohjoistuulessa kuin hetken aikaa. Aulassa on lämmin, ja pääsemme heti valmiiseen buffet-pöytään. Minulla on nälkä, koska olen syönyt vain pienen aamiaisen. Tiesin saavani heti runsaan lounaan Helsingissä, joten halusin jättää vatsaani tilaa.

Lounaan jälkeen kokoonnumme porukalla. Esittäydymme ja keskustelemme viikonlopun ohjelmasta. Puhumme yhdistys- ja vertaistoiminnasta ja mietimme, mitä kaikkea se meille antaa; miksi olemme lähteneet mukaan näihin kuvioihin, ja vielä vapaaehtoisesti. Meistä iso osa on ADHD- tai ADD-oireisia, joten keskustelu on erittäin runsasta. Keskustelun lomassa väritämme värityskuvia, mikä on mainio oheistekemisen muoto. Kun värittää, pystyy keskittymään paremmin keskusteluun eikä ajatus lähde lentämään omia menojaan.


Antoisan keskustelun jälkeen on kahvitauko. Otan ison kupin teetä ja vielä isomman palan aitoa, amerikkalaista omenapiirakkaa. Piirakka on todella hyvää, vaikka mielestäni se olisi kaivannut kermavaahtoa.

Päivä jatkuu keskustellen. Jakaudumme kahteen ryhmään. Meidän ryhmässämme keskustellaan kuntien kanssa tehtävästä yhteistyöstä, jaamme toisillemme ideoita ja saamme kuulla eri kuntien erilaisista käytänteistä. Keskustelu on niin kiihkeää, että meiltä jää juttu kesken. On kiire ehtiä seuraavaan paikkaan. Käyn nopeasti huoneessani hakemassa takin, pipon, kaulahuivin ja hanskat. Ilman niitä en selviä ulkona tuossa järkyttävässä pakkasessa.


Kävelemme halki kaupungin. Matka ei ole pitkä, mutta kovassa pakkasessa se tuntuu pitkältä. Menemme illalliselle Neighbour Bistroon. Kaunis ja tunnelmallinen ravintola kauniilla näköalalla. Muita asiakkaita ei ole, joten saamme syödä ja keskustella kaikessa rauhassa. Ruoka on herkullista. Tilaan vuohenjuustosalaattia, sienirisottoa ja raakasuklaakakkua. Vatsani on niin paisunut kaikesta syömisestä, että näytän olevani hieman pidemmällä raskaudessa. Paitsi etten ole raskaana. Ainakaan tietääkseni.

Syömisen jälkeen menemme alakertaan, missä on Allas Sea Pool. Kaksi ulkoilma-allasta, toinen lämmin allas ja toinen merivesiallas. Myös lauantain naku-uinti on alkanut, joten allas on täynnä ihmisiä ilman uimapukua. Meistä moni uskaltautuu kylmään merivesialtaaseen, mutta minä, herkkänahkainen hienohelma ja kermaperse, en todellakaan pistä pikkuvarvastanikaan sinne. Pysyn tiukasti lämpimässä altaassa ja nautin.


Uinnin jälkeen otamme taksin hotellille, käymme nopeasti viemässä uimakamppeet huoneeseen ja lähdemme lyhyen matkan päähän Molly Malone's-nimiseen baariin viettämään loppuiltaa. Paikka on tupaten täynnä, enkä pääse istumaan muualle kuin korkealle baarijakkaralle. Se ei tee hyvää selälleni. Parin tunnin päästä selkäni on kuin tulessa. Minun on pakko lähteä takaisin hotellille ja mennä sängylle makuuasentoon. 

Katson vähän aikaa National Geographicia. Vesipuhveli saa vauvan, mutta laumalla on kiire päästä pois. Äiti hylkää vauvansa, koska jää muuten itse petojen armoille. Alan melkein itkeä pientä puhvelivauvaa, kunnes vauva saakin jostain voimaa ja alkaa kävellä. Iltamyöhään se saavuttaa muun lauman. Puhveliäiti menee tervehtimään vauvaansa iloisesti. Minäkin ilostun. Nyt voin nukahtaa, koska kaikki on hyvin.


Heräilen pitkin yötä. Äänieristys on sana, mitä tässä hotellissa ei tunneta. Kaikki pienikin ääni käytävillä kuuluu huoneisiin. Heräilen koko ajan enkä saa nukuttua kunnolla. Aamulla klo 8 olen, jälleen kerran, huonosti nukkunut ja hirveän väsynyt. Pukeudun ja menen aamiaispöytään. Hotelliaamiaista ei voi jättää välistä, vaikka olen vieläkin paksuna eilisestä, erittäin runsaasta menusta.

Aamiaisen jälkeen jatkamme yhdistys- ja vertaistoiminta-asiaa. Keskustelemme jaksamisesta ja hyvinvoinnista. Aiheesta voisi puhua vaikka kuinka pitkään. Ja puhummekin monta tuntia, kunnes aika loppuu kesken. Syön pikaisen buffet-lounaan, vaikka aamiainen ei ole vielä sulanut. Ilmainen ruoka on syötävä.


Kiirehdin rautatieasemalle. Minulla ei ole kiire, mutta tänään on vielä kylmempi kuin eilen ja tuuli on entistä purevampi. Odotan odotusaulassa junan tuloa. Laiturilla ei pysty odottamaan, siellä on liian kylmä. 

Pääsen Turkuun. Täällä tuuli ei ole yhtä pureva, vaikka pakkasta täälläkin on ja paljon! Otan taksin ja menen kotiin. Mieheni halaa minua. On ollut ikävä. Pääsemme viettämään meidän 3 kk hääpäiväämme keittämällä isot kupit kuumaa teetä. Minulla on kaikin puolin hyvä ja rauhallinen mieli. Harmi, että hyvät keskustelut loppuivat liian lyhyeen. Olisimme voineet keskustella vaikka kaksi viikkoa. Mutta onneksi aina tulee ensi kerta, ja silloin pääsemme keskustelemaan lisää! Kyllä meiltä oravilta juttua löytyy.