Tänään se kolahti. Postiluukku. Maistraatista tuli naimalupa, eli toisin sanoen todistus avioliiton esteistä. Niitä ei ole. Voimme mennä marraskuussa naimisiin.
Sen jälkeen se vasta kolahtikin. Todellisuus. Olen todellakin menossa naimisiin!
Vannoin olevani ikisinkku. Ostaessani tämän asuntoni minua itseäni ja tytärtäni varten, vannoin, ettei yksikään miessukupuolen edustaja ikinä muuttaisi tähän asuntoon. Minun piti elää villiä sinkkuelämää hamaan hautaan asti ollen vanhainkodin diiva. Se mummeli, joka flirttailee kaikille papparaisille rollaattorinsa takaa, vilauttaen seksikkäästi tekohampaitaan. Nyt minusta on kuitenkin tulossa rouva.
Elämän ei ole tarkoitus muuttua avioliiton jälkeen. En halua sen muuttuvan mihinkään. En voi sille kuitenkaan mitään, että tulevaisuus jännittää ja pelottaa. Sitoutuminen. Sana, mitä olen aina pelännyt. Se on nyt ihan totista totta.
Rakastan avomiestäni, koko sydämestäni. Jos johonkin ihmiseen tässä maailmassa haluan sitoutua, niin juuri häneen. En voisi kuvitella rinnalleni parempaa miestä. Hän tekee minusta paremman ihmisen.
Silti jännittää ja pelottaa.
Tiedän, että on typerää pelätä asioita, mitä ei välttämättä koskaan tule. Elämä on tässä ja nyt, tässä hetkessä. Ei mennessä eikä tulevassa. Eilinen meni jo, tänään on mahdollisuus korjata ne virheet, mitkä eilen tehtiin. Huominen tulee ajallaan, omalla painollaan, eikä sitä ole syytä murehtia. Se tulee murehtimattakin. Pitää nauttia juuri tästä hetkestä, auringonpaisteesta, kettulelu kainalossaan päiväuniaan nukkuvasta koirasta, kalsarit jalassa jotain peliä pelaavasta miehestä. Mitä ikinä tuleekin vastaan, se tulee huomenna. Miksi murehtia tänään, kun mitään murehdittavaa ei ole?
Kun vielä itse tajuaisi nämä omat, viisaat sanani. Huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty!
En tiedä kuin yhden tavan saada tämä jännittävä tilanne laukeamaan ja mieleni palaamaan tähän hetkeen: Samppanja ja suklaa. Mihin ne eivät auta, se koituu kuolemaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti