P niin kuin polttarit, S niin kuin suklaaöverit

On eilinen, torstai 2.11.2017. Herätyskelloni vaatii minua nousemaan ja lähtemään genetiikan luennolle. Sammutan kellon ja nukahdan uudestaan. Avomieheni herättää minut: “Onks sulla joku meno?” Mumisen unisesti: “Joojoo”, ja jatkan nukkumista. Luento jää väliin.

Herään puoliltapäivin. Meidän pitää hakea avomieheni puku Lainahöyhenistä. Puku on valmiina pussissa, joten pussi kainaloon ja menoksi. Käymme samalla nopeasti Gaggui-kaffelassa. Olen umpiväsynyt ja haluan takaisin kotiin nukkumaan. Über-pitkät yöunet eivät ole auttaneet minua virkistymään.

Kotona lysähdän sohvalle. Nukun pitkät päiväunet. Tekemistä olisi, mutta en vain kykene. Olen aivan liian väsynyt.

Parin tunnin päiväunien jälkeen ovikello soi. Oven takana on hyvä ystäväni, joka ilmoittaa, että nyt tuli lähtö. Minulla on päälläni rikkinäiset verskat, missä on maalitahroja. En ehtii vaihtaa vaatteita.

Ensimmäisenä menemme pelaamaan bingoa porukassa. Kukaan meistä ei ymmärrä, miten tämä peli oikein toimii. Ymmärrämme kyllä bingon periaatteen, mutta miten juuri tämä tietokonepeli toimii, sitä ei tunnu ymmärtävän kukaan, eikä henkilökunnasta kukaan vaivaudu selittämään meille pelin toimintaideaa. Bingohalli on täynnä mummeleita, joille peli on pässinlihaa. Me nuoret naiset raavimme päätämme.

Pari ystävistäni jopa voittaakin muutaman kerran. Voittona on lisää bingopoletteja. Emme ehdi pelata kauempaa, sillä seuraava paikka odottaa jo. En tiedä yhtään, mihin menemme, ja saan matkaevääksi taskulämpimän pienen samppanjapullon. Matka sujuu nopeasti lämmintä kuplajuomaa hörppiessä.

Seuraava etappi on Sushipanda. Rakastan tämän talon sushia! Tilaan sitä myös joskus kotiinkin. Otan grillatun sushilajitelman, ja olen aivan täynnä sen jälkeen. Tämä oli todella hyvä päivällinen! Olen tyytyväinen.

Matka jatkuu Kupittaan kaupunginosaan. Mietin, että mitä hittoa me teemme täällä. Joko minut laitetaan alastomana, ilman rahaa Helsingin junaan tai sitten minut viedään Neo-sairaalan hammashoitoon. Väärin. Meille on varattuna suklaa-tasting. Erilaisia suklaapaloja, ja niistä pitää arvata suklaan laatu ja maku. Suklaat ovat todella hyviä, ja käymme pari kierrosta läpi. En olisi ikinä uskonut, että suklaasta voi tulla ähky, ja että suklaata voisi syödä liikaa! Nyt oloni on kuitenkin sellainen, etten pystyisi syömään palaakaan suklaata vähään aikaan.

Vielä on yksi etappi tiedossa, ja se on The Cow: “Lehmäbaari”. Istumme iltaa, höpötämme, juomme siideriä ja glögiä. Kotona olen puoliltaöin.

Pientä kivaa, hyvää ruokaa ja suklaata, hauskaa yhdessäoloa. Siitä ne hauskat polttarit on tehty. Ei mitään övereitä eikä hirveitä kännejä. Muistaakin, mitä kaikkea tuli tehtyä!

Veikkaanpa, että ystäväni olisivat suunnitelleet minulle pidemmän illan, jos minulla vain itselläni olisi ollut moiseen aikaa! Mutta kun ei ole ollut. Olen tehnyt hommia 24/7, viikonloppuja myöten. Ei siihen ole polttarit mahtuneet väliin, ei mitenkään. Mutta juuri tällainen rento illanvietto sopi tähän hetkeen paremmin kuin hyvin! Juuri tällaista rentouttavaa iltaa kaipasinkin, enkä mitään ihan hirveää hälinää ja hirveää meininkiä. Polttareista jäi hyvä mieli! Ja suklaaöverit.

Unien ihmeellinen maailma, osa 58

Tässä pienessä unessani olimme autolla Naantalissa. Avomieheni oli tosissaan, kun hän sanoi, että pitää enemmän Naantalista ja haluaa muuttaa sinne. Olin löytänyt lehdestä ilmoituksen siitä, että eräällä vähän paremmalla alueella oli myynnissä omakotitalo. En vain kuolemaksenikaan löytänyt ilmoitusta uudestaan, vaikka miten etsin. Muistin vain kadun nimen, joten lähdimme etsimään siltä kadulta myytävää taloa, kuitenkaan löytämättä sitä.

Kävelin pihoilla ja katselin ikkunoista sisään. Kaikissa taloissa asui lapsiperheitä. Talot olivat sekaisin sisältä, täynnä leluja. Samoin pihat olivat täynnä pienten lasten leluja. Vastaani käveli koirakko, ja annoin koiran haistaa kättäni, mutten rapsuttanut koiraa.

Tanssimme avomieheni kanssa kadulla, kun hän kertoi, miten on kyllästynyt asumaan Turussa. Minua huoletti tyttäreni koulu. Pelkäsin, että koulunvaihdosta seuraa hänelle jotain ikävää, kuten minulle seurasi aikoinaan lapsuudessa. Mietin myös sitä, miten paljon pitempi matka joka paikkaan tulisi vaikuttamaan meidän elämäämme ja ystäväpiiriimme. Vaikka ajatus omakotitalosta hyvällä alueella synnyinkaupungissani Naantalissa tavallaan houkutteli, en silti niellyt ajatusta sellaisenaan. Avomieheni taas oli ihan valmis muuttamaan.

Mietimme myös pienen maatilan ostamista Naantalista. Omistaja kysyi, osaammeko hoitaa hevosia. Vastasin, ettemme osaa, mutta meillä on vapaa-ajan avustaja, joka osaa hoitaa.

Heräsin onnellisesti Turun keskustan laitamilla, Martissa. Naantali on kaunis kaupunki ja siellä on kiva käydä, mutten tiedä, haluaisinko enää asua siellä kuitenkaan.

Tervetuloa kurssille! Taas...

Ihana perjantai-ilta! Talo on hiljainen, sillä vinkuva teini ja kerjäävä (mutta ah-niin-ihana) koira ovat lähteneet mummin kanssa mökille. Me olemme kahdestaan kotona, minä ja avomieheni. Meillä on tiedossa hääsuunnitelmien viimeistelyä, mutta noin muuten ajattelimme olla ihan kaikessa rauhassa ja rentoutua.

Kulunut viikko on ollut erittäin stressaava. Olen joka aamu lähtenyt liikkeelle ennen naapurin kukon aamupierua ja palannut kotiin vasta sen jälkeen, kun auringon paistamat letut on syöty ja astiatkin tiskattu. Minulla olisi opintoihin liittyviä kirjallisia töitä hääsuunnitelmien lisäksi, mutta en ajatellut tänä viikonloppuna ihan hirveästi ajatella niitä. Tarvitsen edes jonkinlaisen loman kaikesta.

Juuri, kun ajattelin sulkea tietokoneen ja aloittaa sohvankulutussession kera aivoja turruttavan elokuvan, sanoo Turun yliopiston sähköpostini “bling”. Melkein paskon alleni, kun tajuan, mikä sähköposti se oli.

“Hei ja tervetuloa aloittamaan nuorisotutkimuksen verkkokurssia tyttötutkimuksesta!” Voi helvetin perse! Mihin minä olen, TAAS KERRAN, tunkenut nokkani? En edes muistanut, että olen alkusyksystä intoa puhkuen laittanut tuollaiseenkin hakemuksen. Pitäisi varmaan nyt viimeistään laittaa se lotto vetämään, kun minä tunnun saavan tänä syksynä ihan kaiken, mitä olen halunnut.

Tuolla kurssilla on pitkä suoritusaika, ja minun kalenterini suurimmat ja pahimmat menot ovat lokakuun jälkeen ohitse. Ehdin kyllä suorittamaan sen. Nou hätä. Ja se on verkkokurssi, joten mitään pakollisia läsnäoloja ei ole.

Ehkä minä en hae enää ikinä mihinkään. Paitsi että haen kumminkin. Mutta tänä vuonna en laita enää yhden yhtä hakemusta yhdellekään kurssille! Tämä on lupaus.

Rentoutumista ennen opintovapaata

Siljan terminaalissa on enemmän japanilaisia kuin Tokion metrossa ruuhka-aikaan. Tungen väkisin väkijoukon läpi, ja annan kiitosta kiinan kielellä niille, jotka suostuvat väistymään edestäni. Näin entisenä filologian opiskelijana olen hyvin tietoinen siitä, että kiina ja japani ovat eri kieliä. En vain osaa japania, mutta kiinaa sen muutaman sanan, mitä nyt satun kielikeskuksen kiinan kielen kursseilta muistamaan.

Tungen lähtöselvitysautomaatille, ja kaivan varausnumeron turvakoodeineen esiin. Ruutuun tulee teksti: “Lähtöselvitys epäonnistui”. Silti kone sylkee minulle maihinnousukortit sekä juomakupongit. Ihmettelen vähän aikaa, mitäköhän hittoa. Avomieheni kysyy, pitäisikö käydä tiskillä tarkistamassa, onko meidän lähtöselvitys nyt varmasti kunnossa. Katson tuhatpäistä japanilaisjonoa ja totean, että kyllä se kunnossa on. Mennään vain ylös odottamaan. Jos vain pääsisimme ylös. Liukuportaat eivät toimi, ja japanilaisjengi tukkii portaikon menemättä kuitenkaan ylös. Ehkä he eivät osaa käyttää tavallisia portaita.

Olen jo pitkään kaivannut jotain rentouttavaa irtiottoa ja hetken vapautta kaikista velvollisuuksista. Päätin ottaa avomieheni kanssa vuorokauden irtioton, ja varasin meille matkan Baltic Princessillä. Tarkoituksenamme ei ollut vetää viinaa kaksin käsin, vaan ihan vain rentoutua kahdestaan. Kiitos runsaiden Club One-pisteiden, sain vielä paremman hytin hyvin pieneen hintaan.

Saamme matkalaukun hyttiin ja mietimme, mitä teemme ensimmäiseksi. Olemme saaneet ilmaiseksi kuohuviinikupongit, ja päätämme käyttää ne Piano Barissa. Paikalla ei ole ketään pianon ääressä, ja baarin tunnelma on muutenkin rauhallinen. Ehkä vähän liiankin rauhallinen. En kaipaa hurjia bileitä ja kovaa menoa, mutta ehkä jotain kuitenkin. Siirrymme laivan pubiin.

Siellä trubaduuri vetää Hallelujahia. Hänellä on kaunis ääni. Istumme lähelle trubaduuria, ja jäämme kuuntelemaan hänen soittoaan. Hän ottaa vastaan myös yleisön toiveita. Tyypilliseen tapaani pyydän Paranoidia. Saan sen! Myöhemmin hän soittaa myös Metallican Enter Sandman. Mikä mahtava tyyppi! Jäämme muutaman drinkin ajaksi pubiin ihan vain kuuntelemaan trubaduurin soittoa. Mieleni on rauhallinen ja rento. Ehdin unohtaa kokonaan sen jännityksen, mikä on aiheutunut ensi viikolla alkavasta opintovapaasta.

Tulee nälkä. Vain kahvila on auki. Sydäntäni kirpaisee maksaa melkein kuusi euroa jostain pienestä wrapista, mutta vaihtoehtoja ei juurikaan ole. Saapahan edes jotain täytettä vatsaan ennen hytin hintaan kuuluvaa erikoisaamiaista.

Koska aamiainen alkaa ennen kukonlaulua, päätän olla ottamatta unilääkettä. En saisi muuten itseäni ylös. En nukahda. Miehenikään ei nukahda. Höpöttelemme, ja yritämme pian uudestaan. Ei onnistu. Olemme molemmat hereillä koko yön. Kun kello näyttää kuutta, avautuu aamiainen. Päätämme lähteä syömään, koska ei tässä muutakaan tekemistä ole. Aamiaisella kaikki lämpimät ovat jotain lihaa. Minä en saa sieltä juuri mitään, sillä en syö lihaa. Syön lähinnä salaatteja, hedelmiä ja leipää. Jälkiruokapöydässä kaikessa on jotain maitoa, joten avomieheni voi vain katsella, kun mätän kermakakkua naamaani. Hänelle onneksi tuodaan pöytään maidoton jäätelöannos. Maitoallergia on hanurista. Saamme vatsamme kuitenkin täyteen.

Aamiaisen jälkeen yritämme uudelleen nukkumista. Avomieheni nukahtaa, minä nukun kevyesti muutaman pienen pätkän. Laadultaan uni ei ole erityisen kelvollista, mutta on sitä ennenkin valvottu. Ehkä pärjään tämän päivän.

Jätän avomieheni nukkumaan, ja lähden ostamaan tuliaisia. Koira tarvitsee tuliaisen, tietenkin! Ostan Kaunolle ison pehmotoukan. Kauno pitää siitä taatusti.

Kun alan etsiä tuliaista 13-vuotiaalle tyttärelleni, tajuan, miten vanha olen itse. En tiedä yhtään, mitä 13-vuotiaalle voi viedä tuliaiseksi. Kierrän kaupan toisensa jälkeen, enkä keksi mitään. Lopulta löydän tax freestä alkoholitonta kuohuviiniä. Ostan pullon sellaista. Jään odottamaan, että joku kukkahattutäti tekee meistä nyt lasun, koska olen ostanut alaikäiselle kuohuviiniä. Vieläpä alkoholitonta sellaista!

Avomieheni herää kuulutukseen: “Lyhyen satamassaoloajan vuoksi aloitamme hyttien siivouksen”. Jaha. Kohta joku tiukka siivoojatäti tulee häätämään hänet sängystä ylös. Päätämme mennä syömään. Grill Housen menussa on tasan yksi kasvisvaihtoehto. No, se riittää. En tarvitse kuin yhden ruoka-annoksen. Ja meillä on vielä jäljellä pari kuohuviinikuponkiakin, joten saamme ruokajuomat kaupan päälle.

Matkalaukku painaa ainakin tonnin. Avomieheni taisi hieman innostua tuliaispullojen kanssa. Onneksi laukussa on pyörät alla. Jätämme hyvästit Baltic Princessille, ja lähdemme kotia kohti. Kotona meitä on vastassa innosta vinkuva koira, joka rakastuu heti uuteen toukkaansa. Ja syö siltä saman tien jalat irti. Teini varmistaa sataan kertaan, onko hänen saamansa pullo varmasti alkoholiton. Tarkistamme asian sanakirja.orgin kanssa, sillä pullon teksti on ranskaksi. Kyllä se on! Teini on tyytyväinen.

Ja niin olen minäkin. Sain rauhallisen viikonlopun vailla mitään velvollisuuksia. Sain rentoutua laivalla, ja sain olla vain. Tällä fiiliksellä on hyvä aloittaa opintovapaa.

Opintovapaajännitystä

Huomenna alkaa viimeinen kokonainen työviikko. Sen jälkeen minulla alkaa parin työpäivän jälkeen opintovapaa. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä tippaakaan. Itse asiassa, jännittää sen verran paljon, että heräsin tänään ihan hirvittävässä paniikissa, koska olin mielestäni unohtanut laittaa kellon soittamaan ja olin mielestäni myöhässä töistä. Sitä helpotuksen tunnetta, kun tajusin, että on sunnuntai, enkä ole myöhässä tasan mistään.

Kaikkein eniten minua jännittää taloudellinen puoli. Miten ihmeessä tulen kustantamaan kaiken? OIen tottunut suhteellisen hyvään palkkaan, ja menoni ovat myöskin sen mukaiset. Tulossa ovat myös häät, mitkä pitäisi kustantaa. Saanko varmasti kustannettua upean Scarlett O’Hara-tyylisen hääpukuni? Vaikka raha-asioilla on ollut aina tapana järjestyä tiukoissakin tilanteissa, asia jännittää minua silti.

Toiseksi eniten jännitän omaa jaksamistani. ADHD-aikuisena minua kiinnostaa “kaikki”, enkä tunne omia henkisiä voimavarojani. Tungen kalenterini täyteen, haalin mielenkiintoisia kursseja, deadlinet paukkuvat ja minä aherran ympäri vuorokauden, missään välissä nukkumatta, jotta saisin kaikki kurssit suoritettua. Tämä on nähty ennenkin, joten siksi en luota omaan kykyyni pitää pakka kasassa. Osaanko varmasti hillitä ja hallita itseni? Pystynkö keskittymään pelkkään olennaiseen uuvuttamatta itseäni täysin? Tämä jää nähtäväksi.

Toki minulla on tukena aivan ihana avomieheni, joka on sitä mieltä, että kyllä me tulemme pärjäämään tämän pitkältä tuntuvan ajan, mitä olen opintovapaalla. Tiedän hänen tukevan minua, ja myös hillitsevän minua, mikäli alkaa näyttää siltä, että homma karkaa lapasesta taas kerran.

Jännittää silti. Mutta uuden edessä jännittää aina. En varmastikaan olisi edes ihminen, ellen jännittäisi yhtään, kun edessä avautuu uusi ja täysin tuntematon.

Ja lopuksi, tulevan hääpukuni innoittamana, iloksenne kuvia rumimmista hääpuvuista, mitä Googlen kuvahaulla pystyin löytämään. Nauttikaa!

Tyypillinen ADHD-aikuisen päivä

Tänään on ollut erittäin tyypillinen ADHD-aikuisen päivä. Niin tyypillinen, että itkettäisi, ellei naurattaisi. Eikä päivä ole kuin vasta puolessa! Mitä kaikkea tänään vielä ehtii tapahtumaankaan... Haluan kertoa teillekin, millaista ihan tavallinen arki on, kun sitä elää ADHD-aivojen kanssa.

Minulla alkoivat työt vasta kymmeneltä. Olin unohtanut ostaa lounasta töihin, joten ajattelin lähteä hyvissä ajoin, että ehtisin käydä kaupan kautta hakemassa jotain epäterveellistä valmisruokaa ja jälkiruuaksi suklaapatukan. Hyvästelin avomieheni ja koirani, hyppäsin autoon ja lähdin kauppaan.

Kaupassa tajusin, että olin unohtanut lompakkoni kotiin. Ei kun takaisin autoon ja kotiin hakemaan lompakkoa. Kotioven ulkopuolella tajusin, että olin unohtanut myös avaimeni kotiin. Onneksi avomieheni oli kotona, joten pelkkä ovikellon pimpotus riitti asian hoitamiseen. Avaimet ja lompakko mukaan, ja sen jälkeen uusintayritys. Ehdin juuri ja juuri töihin sen epäterveellisen lounaani kanssa.

Vähän ennen lounastaukoa puhelimeeni tuli tekstiviesti. Se oli avomieheltäni. Hän oli lähtenyt viemään koiraa ulos… Ja jättänyt avaimet kotiin! Sanoin, että kävelee työpaikalleni koiran kanssa, ja heitän heidät autolla kotiin lounastunnillani. Ja avaan samalla oven niillä omilla avaimillani, mitkä olin vain hetki sitten unohtanut kotiin.

Unohtamista, hupsistasaatanaa, hajamielisyyttä ja varmoja talteita, mistä edes arkeologit eivät löydä kadonneita tavaroita. Tätä kaikkea mukavaa on ADHD-aikuisen arki!

Sentään muistin lähteä töihin.

Ajatuksia infernaalisen kivun keskeltä

Suljettu saari. Yhdeksäs komppania. Schindlerin lista. Sotaa. Kuolemaa. Kärsimystä. Kidutusta. Mielisairautta. Ja kahdessa näistä elokuvista keskeisessä roolissa Sir Ben Kingsley.

Avomieheni huikkaa nojatuolistaan: “Kylläpä sä katot tänään positiivissävytteisiä elokuvia!” Toden totta. Kaikki nämä elokuvat suorastaan pursuavat vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja, ja television ruudusta silmiini syöksyy sateenkaaria ja tähtisumua. Korviani hellii aseiden ja kranaattien hento humina sekä kuolevien ihmisten rääkäykset.

Olen joutunut tänään divaanisohvani vangiksi. Tänään, kuten vähän liian usein tätä nykyä, on infernaalisen vatsakivun teemapäivä. Itken kivusta samalla, kun hiki virtaa pitkin kasvojani. Ei ole mitään mahdollisuutta, että suunniteltu retki koiran kanssa toteutuisi tänään. Ehkä huomenna. Mikäli vatsani sallii. Ja koska olen sohvani vanki, enkä pysty pahemmin mihinkään liikkumaan, viihdytän itseäni tällä positiivissävytteisellä laatuviihteellä. Näinhän sitä kuuluu vapaapäiväänsä viettääkin: Sohvalla maaten ja kivuista kärvistellen.

Sohvapotilaana minulla on ollut myös aikaa ajatella. Aivan liikaa aikaa, jos rehellisiä ollaan. Olen onnistunut kääntämään jopa oikeasti positiiviset ja hyvät asiat päässäni negatiivisiksi. Valmentaja-opintojeni aikana opin ensimmäistä kertaa elämässäni positiivista ajattelua ja uuden näkökulman ottamista asioihin. Tänään minusta tuntuu siltä, että koko viime vuoden opinnot ovat valuneet viemäristä alas. Tai sitten tämä minusta huokuva synkkyys ja negatiivisuus johtuu vain siitä, että tämä vatsakipu tappaa kaikki pienetkin yritykset positiiviseen ajatteluun.

Töiden alkaessa sähköposti on laulanut reipasta ja iloista lauluaan. Eilen se lauloi uutisen Koulutusrahastolta. Hakemukseni on hyväksytty, ja tulen saamaan aikuisopintotukea juuri niin pitkän ajan kuin olin toivonutkin saavani. Tämähän on kerrassaan loistava uutinen, eikös? Tai niinhän sitä luulisi.

Olin varautunut siihen, että tulen saamaan loppusyksyn ja alkukevään paljon vähemmän rahaa kuin mitä saisin töitä tehden. En odottanutkaan saavani tukuttain seteleitä, joilla maksan helposti pitkän Bora Boran matkan, ja pienen visiitin Havaijille siinä samalla. Tein Koulutusrahaston nettisivuilla olevan laskurin kanssa laskelman, mitä noin suurin piirtein tulisin saamaan kuukaudessa. Se summa, minkä sieltä sain, oli noin 300 euroa enemmän, mitä Koulutusrahastolta tulleessa päätöksessä luki.

Ja nyt makaan sohvalla kipujeni kanssa, katson toinen toistaan väkivaltaisempia ja kurjempia elokuvia, ja mietin, miten ihmeessä tulen selviämään taloudellisesti tulevista kuukausista. Miten maksan kaikki laskut? Miten kustannan tyttäreni harrastukset? Entäs koiran menot? Itselläkin tulee aina välillä nälkä, ja autokin tarvitsee bensaa käydäkseen. Tulenko kokemaan täydellisen konkurssin tämän opiskeluni aikana?

Avauduin asiasta avomiehelleni. Hän oli sitä mieltä, että murehdin turhaan. Me kyllä tiesimme, että rahaa tulee olemaan vähemmän, meillä ei ole mitään suuria suunnitelmia (häiden lisäksi) emmekä ole ostamassa mitään kallista. Minulla on mahdollisuus saada haluamaani lisäkoulutusta. Minun täytyy käyttää tilanne hyväkseni. Jos teen kokopäivätöitä ja opiskelen samalla kokopäiväisesti, palan loppuun alta aikayksikön. Etenkin, kun en ole vielä palautunut kunnolla edellisestäkään loppuunpalamisesta.

Avomieheni sanat ovat viisaita. Ne vain eivät mene kivuista kärsiviin aivoihini asti tällä hetkellä. En voi lakata murehtimasta taloutta ja tulevaa. Minua kaduttaa koko opintovapaa, ja minusta tuntuu, että ajan meidän perheen karmeaan turmioon sillä, että haluan opiskella. Joudumme muuttamaan Martinsillan alle asumaan ja syömään pelkkiä kynsiämme.

Olen kymmenen vuoden yksinhuoltajuuden aikana tottunut siihen, että vastaan kaikesta yksin. Asioiden hoidosta, taloudesta, aivan kaikesta. En osaa ajatella, että taloudessamme on nyt kaksi aikuista, joista myös toinen saa rahaa. En etenkään tässä vaiheessa, kun makaan sohvalla kärvistellen, kiroillen ja kiukutellen itselleni.

Huomenna on päivä uusi. Toivottavasti kivuton sellainen. Ehkä huomenissa pystyn ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Tänään en pysty. Ehkä huomenna asiat selviävät. Tai elleivät huomenna lauantaina, niin viimeistään sitten maanantaina. Aina asiat ovat ennenkin selvinneet.

Requiem for a Ruuhka

Eräs maailmanhistorian parhaimmista elokuvista on eittämättä Requiem for a Dream. Suomeksi Unelmien sielunmessu. Ellet ole ikinä katsonut sitä, niin saat kotiläksyksi katsoa! Mieluiten sellaisena ajankohtana, jolloin voit helposti jäädä kotiin neljän seinän sisälle pariksi päiväksi ahdistumaan. Elokuva pureutuu hyvin voimakkaasti sielun pimeimpiin syövereihin, joten siksi pieni ahdistumisloma saattaa olla sen jälkeen tarpeellista.

Elokuvan katsomisen jälkeen pystyt kuvittelemaan paremmin myös sen tunteen, mikä minulla on tällä hetkellä.

Noin yleisesti ottaen pidän asuntoni sijaintia Turun Aurajokirannassa, Martin rauhallisella asuinalueella, ihanteellisena. Talossamme asuu paljon vanhuksia, joten saamme todellakin asua rauhassa. Kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä, ja kaunis jokiranta vieressä. En haluaisi asua missään muualla! Paitsi juuri nyt tällä hetkellä.

Miksi? Koska Tall Ships Races.

Asumme juuri siinä kohdassa jokirantaa, mihin nämä uljaat ja upeat laivat ovat asettuneet. Tämä tietää naapurustossamme jatkuvaa markkinahumua. On myyntikojuja, on mahtavia tuoksuja kansainvälisistä katukeittiöistä, on komeita merimiehiä… Ja myöskin järjetön hälinä, meteli ja ruuhka, mitä en pääse karkuun edes omaan kotiini, sillä tapahtumasta lähtevät äänet ulottuvat meille. Tietenkin!

Jo viikko ennen tapahtuman alkamista ajojärjestelyjä alettiin säätää Martin alueella uusiksi. Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy suunnitella ajoreittini uusiksi. No, suhteellisen pieni vaiva, joku voisi ajatella. Ja onhan se periaatteessa. Mutta mihin tahansa haluankin mennä autolla, ja pakollisia autoreissuja on tässä ollut muutama kappale, se tarkoittaa uuden reitin lisäksi myös aivan järjetöntä ruuhkaa. Turistit, jotka ajavat navigaattorinsa avulla, eikä navigaattori ymmärrä ohjata turisteja uudelle reitille, ovat täysin hukassa ja tukkivat muutenkin hidasta ja ruuhkaista liikennettä. En pääse lähtemään autolla mihinkään ilman, että joudun odottamaan puoli tuntia yhdessä risteyksessä valojen vaihtumista. Ihmiset hyppivät teiden yli suhteellisen varomattomasti, ja myös parkkeeraavat autojaan aivan täysin minne sattuu. Myös meidän taloyhtiömme pihat ovat olleet täynnä autoja, vaikka pihalla ei ole yhtään vieraspaikkaa!

Kaupassa käyminen on mahdottomuus. Joko lähden kauppaan autolla, ja jonotan jokaisen liikennevalon kohdalla sen puoli tuntia, tai sitten menen lähikauppaamme jonottamaan pariksi tunniksi ihan vain siksi, että tapahtumakävijät ovat siellä ostamassa halvempaa kaljaa. Tänään oli pakko käydä lähikaupassa hakemassa päivittäisiä ruokatavaroita, mitkä olivat jääkaapista loppuneet. Avomieheni huomasi kasvoiltani, että nyt minua alkaa ahdistaa ja huolella. Kauppa oli aivan täyteen pakattu ihmisiä, ja kassajonot olivat järjettömän pitkiä. Onneksi kauppa oli varautunut tapahtumaan palkkaamalla erityisen paljon henkilökuntaa näille “Races-päiville”. Siitä huolimatta jonot olivat järkyttävän pitkät.

Meillä on koira, joka vaatii, tietenkin, ulkoilutusta monta kertaa päivässä. Joka ikinen kerta, kun avaan ulko-oven, syöksyn koirani kanssa keskelle muodotonta ihmismassaa. Vaikka yrittäisinkin valita hieman rauhallisemman reitin, se ei onnistu, sillä ihmisiä on joka paikassa. Saan koko ajan pitää koiraani lyhyessä hihnassa, ettei se vain joutuisi tallotuksi tuon loppumattoman lauman toimesta.

Ruuhka alkaa aamuvarhaisella ja se kestää iltamyöhään. Ihmisiä tulee ja menee solkenaan, jatkuvana ja loppumattomana virtana. Huumaava meteli pysyy tasaisena pitkin päivää. Kaikki keikat, mitä esiintymislavoilla soitetaan, kuuluvat meille. Ei siis tarvitse vaivautua paikan päälle, vaan voi istuskella parvekkeella, ja kuunnella, miten hienosti joku laulaa “Minä lähden Pohjois-Karjalaan”.

Tapahtumakävijät voivat valita osallistumisensa tapahtumaan. Minä en voi. Yhden vilkkaan tapahtumapäivän jälkeen kävijät voivat istua kotisohvalleen, ja rentoutua. Minä en voi. Minä elän keskellä tätä helvetin häslinkiä juuri niin pitkään kuin sitä kestää. En pääse sitä pakoon, en mitenkään. Paitsi varaamalla pikaiset lennot Timbuktuun. En saa olla rauhassa omassa kodissani, siinä tilassa, minkä pitäisi olla minulle turvallisuuden pesä ja se paikka, missä saan rauhoittua ja sulkea muun maailman ulkopuolelle. Juuri tällä hetkellä se maailma tunkee väkisin asuntoni ovista ja ikkunoista sisään Tall Ships Racesin muodossa. Ja se ahdistaa aivan suunnattomasti!

Lasken päiviä, jolloin tämä ruuhkahelvetti ympärilläni loppuu ja maailmani palaa taas normaaliksi. Onneksi nämä pikkuruiset jollat eivät ihan heti palaa Aurajoen rantamille, ja saan olla rauhassa taas hetken aikaa.

Pelkoa ja jännitystä Turun Martissa. Ja suklaata.

Tänään se kolahti. Postiluukku. Maistraatista tuli naimalupa, eli toisin sanoen todistus avioliiton esteistä. Niitä ei ole. Voimme mennä marraskuussa naimisiin.

Sen jälkeen se vasta kolahtikin. Todellisuus. Olen todellakin menossa naimisiin!

Vannoin olevani ikisinkku. Ostaessani tämän asuntoni minua itseäni ja tytärtäni varten, vannoin, ettei yksikään miessukupuolen edustaja ikinä muuttaisi tähän asuntoon. Minun piti elää villiä sinkkuelämää hamaan hautaan asti ollen vanhainkodin diiva. Se mummeli, joka flirttailee kaikille papparaisille rollaattorinsa takaa, vilauttaen seksikkäästi tekohampaitaan. Nyt minusta on kuitenkin tulossa rouva.

Elämän ei ole tarkoitus muuttua avioliiton jälkeen. En halua sen muuttuvan mihinkään. En voi sille kuitenkaan mitään, että tulevaisuus jännittää ja pelottaa. Sitoutuminen. Sana, mitä olen aina pelännyt. Se on nyt ihan totista totta.

Rakastan avomiestäni, koko sydämestäni. Jos johonkin ihmiseen tässä maailmassa haluan sitoutua, niin juuri häneen. En voisi kuvitella rinnalleni parempaa miestä. Hän tekee minusta paremman ihmisen.

Silti jännittää ja pelottaa.

Tiedän, että on typerää pelätä asioita, mitä ei välttämättä koskaan tule. Elämä on tässä ja nyt, tässä hetkessä. Ei mennessä eikä tulevassa. Eilinen meni jo, tänään on mahdollisuus korjata ne virheet, mitkä eilen tehtiin. Huominen tulee ajallaan, omalla painollaan, eikä sitä ole syytä murehtia. Se tulee murehtimattakin. Pitää nauttia juuri tästä hetkestä, auringonpaisteesta, kettulelu kainalossaan päiväuniaan nukkuvasta koirasta, kalsarit jalassa jotain peliä pelaavasta miehestä. Mitä ikinä tuleekin vastaan, se tulee huomenna. Miksi murehtia tänään, kun mitään murehdittavaa ei ole?

Kun vielä itse tajuaisi nämä omat, viisaat sanani. Huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty!

En tiedä kuin yhden tavan saada tämä jännittävä tilanne laukeamaan ja mieleni palaamaan tähän hetkeen: Samppanja ja suklaa. Mihin ne eivät auta, se koituu kuolemaksi.

Guns N’ Queues

Eilen tajusin sen: Minusta on tullut vanha paska. Muumio. Kalkkipylväs, joka ei ymmärrä nykymenosta enää mitään. Olen 37-vuotias, ja virallisesti vanha.

Tajusin tämän kaiken seisoessani 55 000 muun ihmisen kanssa Kantolan tapahtumapuistossa. Olen raahautunut Turusta Hämeenlinnaan tungeksimaan järjettömään ihmispaljouteen ihan vain siksi, että saisin kuunnella biisejä, jotka on tehty 90-luvun alussa. Ne biisit ovat 25 vuotta vanhoja! Kukaan ei enää kuuntele niitä, paitsi minä, joka olen vanha kalkkis.

Slash lavalla.

En olisi millään jaksanut edes lähteä. Vielä kolmen aikaan aikaan iltapäivästä arvoin, lähdenkö vai en. Koska liput oli ostettu jo ensimmäisenä päivänä, kun ne tulivat myyntiin, ja ne olivat suhteellisen arvokkaat, olisin menettänyt melkein 200 euroa, jos olisin jättänyt ne käyttämättä. Päätin heittää maskit naamalle, taikoa rätit ja lumput niskaan, hypätä auton rattiin ja lähteä ajamaan Hämeenlinnaa kohden.

Tai pikemminkin Turenkia kohden. Hyvä ystäväni on muuttanut sinne, ja lupasi sekä ilmaisen vieraspaikan kotipihaltaan sekä festarikuskauksen. He asuvat kuitenkin suhteellisen lähellä Kantolaa.

Kun Turenki löytyi ja olimme päässeet Kantolaan, alkoi tuskainen jonotus ja odotus. Me ja noin 10 000 muuta ihmistä halusi päästä turvatarkastuksen ja lipunluvun läpi. Tulimme paikalle Mike Monroen keikan aikana. Lämppäri ehti vaihtua The Darknessiksi, ja sekin ehti vetää omaa settiään suhteellisen pitkälle, ennen kuin me olimme porttien sisäpuolella. Ensimmäinen jono takana.

Sen jälkeen alkoi vessajonotus. Ja tietenkin minun tuurillani minun kanssani samassa jonossa olivat ne, jotka olivat saksia vailla vessaan mennessään. Onneksi pissa ei ehtinyt tulla housuun.

Kun olin päässyt vessajonosta, piti etsiä jotain syötävää. Kaikki safkapaikat olivat samassa rivissä, yhdellä seinustalla. Tungimme väkisin väkijoukon läpi, etsien vegesafkaa tarjoavaa kojua. Sellainen löytyi: Yksi ainoa! Siinäkin oli kauhea jono takana. Kai, kun mikään muu koju ei ajatellut meitä ituhippejä.

Kun pääsin pitkän jonotuksen jälkeen kojulle, tilasin vegehampparin. Sämpylä, kuiva falafel-pihvi, yksi salaatinlehti ja tomaattisiivu: 10 euroa. Pieni cokis-tölkki: 4 euroa. Noh, ei se ole tyhmä, joka pyytää! Mutta tämä tyhmä, joka sen kiltisti maksoi, tarvitsee säännöllisesti jotain syötävää ja juotavaa, ettei tule paha olo ja heikotus. Oli siis pakko saada sekä suolaa että sokeria tämän runsaan ruhon ravitsemiseksi.

Kun ruumiit oli ravittu, lähdimme etsimään paikkaa, mistä näkee lavalle. Löysimme vasemmalta sivusta suhteellisen hyvän paikan. Vessat olivat ihan vieressä ja siitä kohden näki lavalle ihan hyvin. Sen jälkeen vain odottamaan Gunnareita.

Ja odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Netissä olevan ajan mukaan Gunnarit aloittivat tunnin myöhässä! Toki netissä oli se pieni präntti, että ajat saattavat vielä muuttua tapahtumapäivänä. Mikäli ne muuttuivat, siitä en tiedä mitään.

Keikka alkoi vihdoin ja viimein. Ensimmäiset biisit olivat jotain suurimmalle osalle nevahöördejä, eikä yleisö, ainakaan minun mielestäni, innostunut kovinkaan paljon. Vasta, kun ilmoille kajahti Welcome to the Jungle, alkoi tanssijalka vipattaa ja heviletti heilua.

Ja tulihan sekin biisi, miksi olin itse ostanut nämä liput: You Could Be Mine. Olen kuullut sen livenä. Voin kuolla rauhassa ja onnellisena.

Kun puoliyö alkoi lähestyä, minua alkoi ahdistaa enemmän ja enemmän. Ihmispaljous, väsymys… Kaikki alkoi painaa. Minulle alkoi tulla somaattisia oireita kaikesta ahdistuksesta. Sanoin avomiehelleni, että eiköhän meidän keikka ollut nyt tässä. Kaiken huipuksi, keikka ei ollut niin hyvä kuin mitä olisin tämän tason bändiltä odottanut. Se oli koruton ja väsynyt. Axl Rose oli hyvinkin nöyrää poikaa, mutta Slash vaikutti välinpitämättömältä. Ja voi luoja, miten Duff oli vanhentunut! Tosin, olen minäkin. Sitä se ikä teettää.

Tungimme itsemme väkisin tiiviiksi paketiksi pakkautuneen ihmismassan läpi porteille. Tanssimme ulos November Rainin tahdissa. Minua alkoi jo vähän helpottaa.

Soitimme ystävällemme, että olemme lähteneet. Seuraavaksi saimme odottaa, kun ystävämme etsi kuumeisesti jotain sellaista paikkaa, mistä olisi voinut hakea meidät. Koko kaupunki oli suljettu, ajoväylät tukittu, eikä mistään järkevästä paikasta päässyt noukkimaan meitä kyytiin. Lopulta, pitkän ajan jälkeen, löysimme toisemme. Sen jälkeen, kun me olimme jo ihan hyttysten syömiä.

Lähdimme ajamaan kotiin. Vielä olisi pitkä matka edessä. Onneksi automme oli Turengin puolella, joten pääsimme suhteellisen näppärästi Turun tielle, ilman jonottamista. Alkoi olla vähän nälkä, joten päätimme pysähtyä Forssan autokeitaalla. Siellä oli niin hirveä tungos, ettemme meinanneet löytää edes autolla parkkipaikkaa! Hesen jono oli pidempi kuin festaripaikan turvatarkastusjono. Päätimme napata nopeat paninit vähän lyhyemmästä jonosta. Ne olivat aika paljon halvempia kuin paskat festaripurilaiset, ja maistuivatkin paremmilta.

Joku kirkon tapainen tönö Hämpässä. Kuva napattu, kun odotimme
ystäväämme hakemaan meitä.

Juttelimme viereisen pöydän vanhan hevisedän kanssa. Hän oli keikkaan tyytymätön. “Vanhoja ja väsyneitä”, oli hänen tuomionsa Gunnareista. En itsekään ollut täysin tyytyväinen. En kokenut saavani vastinetta helvetin kalliille lipulle. Olin kuitenkin tyytyväinen, että lähdin. Ja jaksoin vielä melkein loppuun asti!

Nyt minun sosiaalinen ähkyni on kokenut sellaisen ylikuormitustilan, etten halua nähdä ketään seuraavaan kuukauteen! Haluan vain istua sohvalla, rapsuttaa koiraa ja syrjäytyä rauhassa maailmalta. Ehkä sen jälkeen, kun olen syrjäytynyt hetkeksi, jaksan taas palata tähän maailmaan ja yhteiskuntaan.

Tämä massa aiheutti sosiaalinen ähkyn.