Lukuviikko - Millainen on sinun tarinasi?

Koska 2010-luku on erilaisten teemapäivien ja -viikkojen kulta-aikaa... Tänään starttasi Lukuviikko! Tämän vuoden Lukuviikon teemana on mun tarina. Eli tällä viikolla kirjoitetaan sitä omaa tarinaa, omalla persoonallisella tavalla.

Minun kohdallani nimi on ollut enne. Olen keksinyt tarinoita ennen kuin olen osannut lukea tai kirjoittaa. Kun otin ensimmäiset sanani, en ole sen jälkeen lakannut puhumasta tai tarinoimista. Olen kirjoittanut aina, olen lukenut aina, olen tarinoinut aina. Ehkä siksi minusta onkin tullut vieraiden kielten ja äidinkielen erityisopettaja. Vaikken mitään muuta osaisikaan, niin tarinoinnin salat minä osaan.

Ja kuten aina, saarnaan nytkin lukemisen tärkeydestä. Lukeminen ääneen lapsille on todella tärkeää. Se kasvattaa sanavarastoa, kehittää mielikuvitusta ja parantaa kielellisiä taitoja. Myös lukutaidon saavuttamisen jälkeen lukeminen on tärkeää! Se tekee aivoille hyvää ja omalta osaltaan auttaa ehkäisemään aivojen ennenaikaista rappeutumista pitämällä aivot virkeinä. Mikäli lukeminen on haasteellista lukihäiriön vuoksi, se ei tarkoita sitä, etteikö saduista ja tarinoista voisi nauttia, ja etteikö niistä voisi nauttia yhdessä lasten kanssa. Äänikirjat ajavat täysin saman asian kuin tavalliset kirjat! Äänikirjat ovat ostettuina tavallisia kirjoja kalliimpia, mutta onneksi kirjastot tulevat hätiin, ja niissä on monipuolinen äänikirjavalikoima. Kannattaa tutustua myös Celian palveluihin, niin äänikirjat saa ladattua omalle tietokoneella ilman, että on riippuvainen kirjastojen aukioloajoista.

Tämän lukuviikon aloittamisen kunniaksi otan taas vaarin Goethen erinomaisista sanoista:

Eli esittelen teille, taas kerran, yhden minua liikuttaneen kuvan, laulun ja runon. Edellinen esittely löytyy täältä, mikäli haluat tutustua siihen: 

https://valmentajaksi.blogspot.fi/2018/03/taidetta-maanantain-iloksi-kuva-laulu.html.

Ensimmäisenä päivän kuva. Tälle päivälle olen valinnut yhden maailman kuuluisimmista maalauksista, Edvard Munchin Huuto.

Kuva on tavallaan hyvin yksinkertainen ja koruton, mutta tuo koruttomuus kattaa sisälleen valtavan määrän erilaisia elementtejä. Siinä on punaisen auringonlaskun kauneus, mutta samalla verenpunainen taivas näyttäytyy myös pelottavana. Kuin joku olisi juuri kohdannut väkivaltaisen kuoleman.

Kuvan henkilö tuntee äärimmäistä tuskaa ja epätoivoa. Mutta ristiriita on siinä, tunteeko hän tuskaa ja epätoivoa yksinäisyyden vuoksi vai siksi, ettei kestä kuunnella muita. Huutaako henkilö itse vai peittääkö hän korvansa muiden huudoilta? Sillalla kävelee kaksi muuta hahmoa, ja kaukaisuudessa, vedessä, on laivoja. Henkilö ei siis ole yksin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö henkilö voisi tuntea yksinäisyyttä. Seurassakin voi tuntea olevansa täysin yksin. Huutaako hän siksi, ettei kestä yksinäistä elämäänsä? Vai peittääkö hän korvansa, koska ei kestä muita ihmisiä? Ehkei hän kestä muiden ihmisten läsnäoloa, koska muut ihmiset ovat pelkkiä tyhjiä kuoria, vailla mitään sanomaa. Kuka tietää. Tulkinta on jokaisen katsojan omassa silmässä ja mielessä.

Oli tulkinta mikä tahansa, minun sisälläni kuva herättää niin monenlaisia erilaisia tunteita, ettei tämä maalaus voi olla mitään muuta kuin loistavasti toteutettu. Se täyttää taiteen tarkoituksen sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä.

Toisena päivän laulu. Tälle päivälle olen valinnut Queenin upean biisin Show must go on.

Kaikki pitävät Queenistä. Minä - hevari - kuuntelen Queeniä. Mieheni - "trancemies" - kuuntelee Queeniä. Ellet pidä Queenistä, se kertoo vain siitä, että sinulla on huono musiikkimaku, etkä tunnista maailman parhaita musiikintekijöitä. Freddie Mercuryn ennenaikainen kuolema oli valtava menetys musiikkimaailmalle, ja todella moni erinomainen laulu jäi kirjoittamatta, koska Freddie menehtyi. Freddie on Jumala. Jos olet eri mieltä, olet hyvin yksinkertaisesti väärässä. 

Freddien kirjoittamat lyriikat puhuttelevat erityisen syvällä tavalla. Show must go on puhuttelee minua juuri siksi, että se on vähän kuin minun elämäni. Homman pitää jatkua, vaikka mikä olisi. "My make-up may be flaking but my smile still stays on." Hymy pysyy pyllyssä, vaikka maski vähän murenisikin. Jaksaa, jaksaa, vaikkei jaksaisikaan.

Kolmantena päivän runo. Rakastan yli kaiken Edgar Allan Poen kirjallisuutta, ja erityisesti pidän hänen Korppi-runostaan. Se on aivan jumalattoman pitkä, joten en viitsi laittaa sitä tähän, koska blogikirjoituksen pituus venyisi kilometrin mittaiseksi. Sen sijaan laitan linkin, mistä runon voi käydä lukemassa, jos runo ei ole entuudestaan tuttu. Linkin takaa löytyy runon alkuperäinen, englanninkielinen versio. Tämä siksi, että minusta runoutta ei voi kääntää muille kielille. Jos runot kääntää, ne menettävät sen alkuperäisen ideansa, sillä ne taustalla olevat ajatukset ja metaforat eivät yksinkertaisesti välttämättä käänny muille kielille. https://www.poetryfoundation.org/poems/48860/the-raven

Runo ei ole pelottava, vaikka Poe sen ehkä pelottavaksi tarkoitti. Ei ainakaan minun mielestäni. Se on pidemminkin ahdistava. Siinä on läsnä yksinäisyys ja menetyksen jälkeinen kaipuu. Samoin siinä on epätoivo, mikä ei jätä ahdistunutta mieltä rauhaan. Runo on kaikessa ahdistuneisuudessaan todella mielenkiintoinen.

Haastanpa sinutkin osallistumaan Lukuviikkoon! Kirjoita, sävellä, maalaa tai vaikkapa valokuvaa oma tarinasi. Eri vaihtoehtoja siksi, että kaikki nyt eivät vain koe olevansa kirjoittajatyyppejä, mutta maalaustyyppejä voivat ehkä olla. Ja luepa vaikka jotain kaunokirjallista tällä viikolla. Voi olla ihan yksi yksittäinen runo tai lyhyt novelli. Lukeminen on hyvä harrastus!

Iltasadun aika

En ole ikinä puhunut mistään aiheesta, mikä liittyisi uskontoon tai politiikkaan. En koe sitä tarpeelliseksi, sillä en seuraa kumpaakaan aihepiiriä sen enempää kuin mitä on “pakko” pysyäkseen ajan hermolla. Lisäksi sekä uskonto että politiikka ovat aihepiireinä sellaisia, mistä yksimielisyyttä ei voida löytää ikinä. Aina on joku, joka ajattelee asioista toisin. Enkä jaksa tapella asioista, millä ei ole minulle tuon taivaallista merkitystä. Tänään teen kuitenkin ihan pikkuisen poikkeuksen. Minun on suorastaan pakko!

Evoluutiopsykologian luennolla puhuimme tänään kreationismista. Luennoitsija otti esille valtavan kirjan, ja laittoi sen kiertämään. Kirjan kiertäessä ihmisten kasvoilla näkyi huvittuneita ilmeitä, kun he selailivat kirjaa.

Kirjan on kirjoittanut turkkilainen kirjailija Adnan Oktar, joka käyttää usein kirjailijanimeä Harun Yahya. Hän on voimakas kreationismin puolestapuhuja, ja hänen teoksensa The Atlas of Creation, on puhuttanut paljon sekä tutkijoita että opettajia ympäri maailman. Teoksessa on yli 800 sivua, se painaa 5,4 kiloa ja se on kooltaan massiivinen. Sivut ovat värikkäitä, niissä on hienoja kuvia eläimistä ja fossiileista, ja ulospäin kirja näyttää erittäin houkuttelevalta. Paitsi ehkä suuren kokonsa vuoksi, sillä kuka tuollaista kirjaa jaksaisi kantaa selkärepussaan.

Oktar lähetti kirjan ilmaiseksi tuhansiin kouluihin ympäri maailmaa, jotta hän pystyisi levittämään ajatustaan siitä, miten maailma on oikeasti luotu. Yksi noista tuhansista kappaleista kävi tänään minun käsissäni. Ja kieltämättä kirjan teksti nostatti hymyn huulille.

Kirjan ainoa idea on se, että Oktar yrittää todistaa evoluutioteorian olevan täyttä puppua, ja koraanin luomiskertomuksen olevan se ainoa oikea totuus. Valitettavasti hän tekee sen erittäin kömpelösti. Teksti on ennalta arvattavaa ja itseään toistavaa. Ja tekstistä huomaa, ettei hän ole edes kunnolla perehtynyt siihen, mitä hän kovin sanoin kritisoi, eli evoluutioteoriaan.

Tavallaan minusta on omalla tavallaan hirvittävän söpöä (en keksi parempaakaan sanaa), että ihminen näkee näin suuren vaivan todistaakseen, että hänen oma uskomuksensa on fakta. Suorastaan ihailtavaa! Itse kuitenkin arvostan enemmän niitä tiedemiehiä ja kirjailijoita, jotka sanovat reilusti sen, että tässä nyt on eräs mahdollinen teoria perustuen tähän todistusaineistoon, ja se, mikä on lopullinen totuus, ei todennäköisesti tule ikinä ihmisille aukeamaan. Yksi asia on kuitenkin varma: Yksittäisen ihmisen mielipiteet eivät ole ikinä faktoja.

Minulla oli lukiossa erinomainen biologian opettaja (Riikalle terveisiä). Hän sanoi mielestäni erittäin viisaasti. Evoluutioteoria ja luomisoppi eivät missään tapauksessa ole toisensa poissulkevia. Raamatun mukaan Jumalalla meni muutama päivä maailman luomisessa, mutta voiko ihminen tietää, kuinka pitkä on Jumalan päivä? Ihmisen yksi vuorokausi on 24 tuntia. Ehkä Jumalan vuorokausi on sata miljardia vuotta.

Voiko ihminen koskaan saada tietää, miten maailmankaikkeus on oikeasti syntynyt? Voiko ihminen olla varma siitä, että tämä kaikki meidän ympärillämme on pelkkää kemiaa, fysiikkaa ja biologiaa, eikä siihen liity minkään jumaluuden voima? Nämä ovat ikuisuuskysymyksiä, mihin ei tulla koskaan saamaan vastausta. Eikä minusta tarvitsekaan. Ihmisen ei tarvitse tietää kaikkea. Ja jos ihminen itse haluaa, hän voi jättää vähän tilaa sille uskollekin kaiken tämän tieteen keskellä.