Pyyhepäivä ja paskat runot

Sanataiteilija minussa on äärimmäisen innostunut. Aikaisemmin keväällä vietettiin huonon runouden päivää ja nyt tänään vietetään Pyyhepäivää! Pyyhepäivää vietetään kirjailija Douglas Adamsin muistoksi aina näin 25.5.2020 ja päivän aikana on tapana lausua huonoja runoja. Tänä vuonna lausunta tehdään etänä, koska virustaudit jylläävät ja kokoontumiset on vielä toistaiseksi kielletty. Jos haluat osallistua tilaisuuteen virtuaalisesti, tässä tapahtuman Facebook-sivu, ole hyvä: https://www.facebook.com/events/235679441023300/.

Ja kuka oli Douglas Adams? No, hän kirjoitti kuuluisan teoksen Linnunradan käsikirja liftareille. Miten pyyheliinat ja huonot runot nyt sitten liittyvät tähän teemapäivään? No, luepas se kirja, niin tiedät! Ellet jaksa lukea, katso leffaversio. Sen jälkeen tiedät.

Kuva: Alexas Fotos, Pixabay

Pyyhepäivän viralliset nettisivut ja maailmankaikkeuden huonoimmat runot löydät täältä: https://pyyhepaiva.fi/.

Koska itse olen sivistymätön moukka, sain tietää tästä erinomaisesta teemapäivästä vasta myöhään eilen illalla. Sen vuoksi minulle jäi kovin vähän aikaa valmistautua tämän päivän runokoitokseen. Yritin kuitenkin parhaani (vai pitäisikö sanoa, huonoimpani?) ja sain kovassa kiireessä räävittyä kasaan muutaman järisyttävän huonon runon.

Nautinnollisia hetkiä huonon runouden seurassa!

********************************************************************************

Alastonna

Aivotonna

kuin primadonna

Patsastelen

Ratsastelen

... hevosella...

Kummallinen

Hummallinen

Nelikymppinen

nainen

Patsastelee

Ratsastelee

Alastonna

Aivotonna

... hevosella...

Poliisi ei tykkää

Akan putkaan lykkää

*******************************************************************************

Erityisopettajan lomalaulu

Viikko jäljellä työtä

Ei vielä kande löysätä vyötä

Mutta kohta alkaa loma!

On mulla lomasuunnitelma soma

Mökkilaiturilla maata aion

Jostain söpön juomankaatajan itselleni taion

En ajattele töitä,
vaan tapan hyttysiä pitkin öitä

Vegemakkaroita grillailen
Pelkissä bikineissä chillailen

Ihostani nypin punkkeja
ja haaveilen saavani Nurmi & Sulosen luumumunkkeja

Mutta vielä viikko työtä
Rento fiilis tulee loman myötä

*****************************************************************************

Tulemisia

Kevät tuli
Lumi melkein suli
Puliukko puistonpenkille tuli

ISTUMAAN!

Ja puliukolle kaverikin tuli

Minäkin tulin
Eilen
Kahdesti

Koska sillä miehellä oli
Sen pituinen se

***************************************************************************

Satumainen teemapäivä: Book Lovers Day

Tänään, 9.8., on ties kuinka monen asian virallinen teemapäivä. Ihan ensinnäkin, tänään on kansallinen riisivanukkaan päivä. Olethan muistanut tehdä oman riisivanukkaasi? Minä en, mutta söin kyllä salaa yhden suklaavanukkaan. Salaa syöty suklaa ei lihota.

Riisivanukkaan lisäksi tänään on Yhdysvaltojen varapresidentin päivä. Ja mehän kaikki todella toivomme, että varapresidentille tulee pian käyttöä, koska Yhdysvaltain presidentti on... No, hän on. 

Kolmannen aiheen suureen juhlaan meille suo Tove Jansson, muumien äitihahmo. Vaan kuinka moni on tämän päivän aikana oikeasti muistanut syyn, miksi tätä päivää "juhlitaan"? Kaikki ovat parkuneet loppuunmyytyjen muumimukien perään, eikä kukaan muista sitä, minkä suuren työn Jansson teki. Hän toi valtavasti suomalaiseen kirjallisuuteen luomalla muumihahmot, ja taitaapa olla tasan ainoa suomalainen lastenkirjailija, joka on niittänyt näin suurta mainetta myös ulkomailla.

Mistä päästäänkin mukavasti aasinsiltaa pitkin päivän viimeiseen teemaan. Viimeinen, mutta kaikkein paras teemapäivä tänään on kirjojen rakastajien päivä! Koska siitä ei ole pitkäkään aika, kun paasasin lukemisen tärkeydestä, jätän sen tällä kertaa väliin ja tyydyn vain paistattelemaan kaikkien ihanien kirjojen hehkussa.

Rakastan kirjoja! Nimenomaan fyysisiä kirjoja. Rakastan sivujen rapinaa, kirjan tuoksua ja rakastan kirjan tuntua kädessäni. Kirja tyydyttää makua lukuun ottamatta kaikki mahdolliset aistit.

Rakastin kirjoja jo ihan pienenä lapsena. Äitini luki minulle paljon, ja osasin kaikki kirjat ulkoa, ja jos äitini oli nukahtanut kesken ties kuinka monennen kirjan, luin itse itselleni, ulkomuistista. Olin viisivuotias, kun opin oikeasti lukemaan.

Äidilläni on vielä tallessa lapsuuteni kirjoja. Vanhoja niin rikkinäisiä Pupu Tupuna-kirjoja, ettei niihin uskalla edes koskea. Kirjat on luettu niin moneen kertaan, että ne ovat kuluneet käytössä. Lempikirjani nimeä en muista. Siinä oli pieni peikkotyttö, jolla ei ollut vaatteita, ja metsän eläimet tekivät hänelle somat vaatteet. Kirja loppuu: "Punaiset posket ja naurava suu". Äitini varmaan muistaisi kirjan nimenkin.

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla harrastin Neiti Etsiviä. Toki luin muitakin kirjoja, mutta Neiti Etsivät olivat se ykkönen. Meillä oli suurin piirtein kilpailua luokkakavereiden kanssa siitä, kuka on ehtinyt lukea minkäkin Neiti Etsivä-kirjan.

Olin vielä ala-asteella, kun siirryin lukemaan "aikuisten kirjoja". Stephen King oli suosikkini. Samoin luin todella paljon vanhoja klassikoita, kuten esim. Kolme muskettisoturia. Tämä sama linja jatkui kautta yläasteen, jolloin kirjallisuus oli eräs tapa paeta sitä karmeaa todellisuutta, missä elin. Kirjat veivät minut toisaalle, parempiin maailmoihin.

Lukiossa aloin sitten harrastaa TOSI kirjallisuutta, ja sain lukion äidinkielen opettajan hämmästymään, kun kysyin, saanko lukea erästä tehtävää varten Danten Jumalaisen näytelmän, vaikkei se ollutkaan kirjalistalla. Sain siitä kirjallisuustehtävästä arvosanaksi kympin.

Jyväskylän yliopistossa 2000-luvun alussa luin valtavasti venäläistä kirjallisuutta. Osaksi siksi, että minulla oli pääaineena venäjä, mutta myös siksi, että pidin venäläisestä kirjallisuudesta todella paljon. Suosikkini on aivan ehdottomasti Dostojevski. Hänen kirjansa ovat pitkiä ja raskaslukuisia, mutta se vaiva kannattaa nähdä!

Pitkät vuodet yliopistossa ovat myös karsineet lukuintoa siinä mielessä, että valtava tietokirjallisuuden lukumäärä vie aikaa kaunokirjallisuudelta, eikä vapaa-aikana välttämättä jaksa enää lukea niin paljoa. Etenkin nyt, kun teen toista maisterintutkintoani, olen lukenut kaunokirjallisuutta todella vähän. Tämän vuoden aikana olen ehtinyt lukea vain muutaman hassun kirjan. Toki luettavien kirjojen lista on kasvanut sitäkin pidemmäksi, odottamaan aikaa, jolloin saan katsella valmista gradua kansissa, eikä tarvitse lukea tiedelehtien artikkeleita vammaisuudesta kaunokirjallisuuden sijaan.

Omalle tyttärelleni luin paljon hänen ollessaan pieni. Hänen lempikirjansa olivat Possu Palleroita. Yritin myös hankkia hänelle kirjoja hänen toisella äidinkielellään, hollannilla, ja luin niitäkin huonolla kielitaidollani. Nykyään teinityttäreni ei - valitettavasti - ole yhtä innoissaan kirjoista kuin mitä minä olin samanikäisenä. Hän roikkuu somessa kavereidensa kanssa sen sijaan, että lukisi Kingiä.

Mieheni usein pyörittelee silmiään, kun raahaan jostain alennusmyyntikorista kassikaupalla kirjoja kotiin. Miksi pitää, kun niitä kirjoja on jo valmiiksi monta sataa? No siksi pitää! Kyllähän minä ruokaakin raahaan kaupasta kassikaupalla. Kirjat ovat sama juttu. Ne eivät ehkä sovellu ruumiin ravinnoksi, mutta ne ovat hengen ravintoa. Ilman niitä minun henkeni kuihtuu ja minä kuolen sisältä.

Kirjojen rakastajat, tänään on meidän päivämme! Tehdään tästä päivästä SATUMAINEN!

Koiraharrastus = Paras harrastus

Erilaisten teemapäivien kulta-aikana tämä päivä on teemapäivien ylivoimainen kuningas: Koiranpäivä. Tänään juhlitaan ihmisen parasta ja uskollisinta ystävää, jo vuodesta 30 000 ennen ajanlaskun alkua.

Tämän teemapäivän teemana on "koiraharrastus yhdistää". Eilen, kun istuimme ringissä hajukoulussa, naureskelimme, että me olemme varmaan todella yhtä meidän koiriemme kanssa. Jokainen meistä hajukoulumme ryhmäläisistä harrastaa useampaa lajia koiransa kanssa. 

Ja kyllä, koiran kanssa harrastaminen yhdistää! Koira oppii asioita ja myös ihminen oppii. Ihminen oppii tuntemaan koiransa paremmin, ymmärtämään koiran käytöstä paremmin ja toimimaan koiran kanssa paremmin. Eihän koiran kanssa harrastaminen ilmaista ole. Itse asiassa, se on ihan hemmetin kallista! Mutta minä en luopuisi oman Kaunokaiseni kanssa harrastamisesta, vaikka siinä ehkä säästäisinkin muutaman satasen kuussa. Minä saan Kaunon kanssa harrastamisesta itse niin paljon. Ja olen todella onnellinen nähdessäni rakkaan koirani onnellisena ja innokkaana hajuradalla.

Koiraharrastusten kirjo alkaa olla sen verran värikäs, että Tikkurilan värikartassakin on vähemmän värejä. Me olemme Kaunon kanssa harrastaneet pääasiassa rally-tokoa ja nose workia. Doboa kokeilimme, mutta Kaunoa ei olisi voinut vähääkään kiinnostaa. Itse olisin kovasti kiinnostunut kokeilemaan koiratanssia, mutta tunnen oman koirani sen verran hyvin, että tiedän jo valmiiksi, että Kauno ei moisesta välitä. Eihän se tietenkään kokeilemasta estä, mutta minä tiedän, että siihen yhteen kertaan se jäisi. Koirat ovat erilaisia, ja minun Kaunoni sattuu olemaan tavallista jästipäisempi yksilö.

Agility tuntuu olevan nykyään muotilaji, ja "kaikki" harrastavat sitä. Kaikki, paitsi me. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kiinnostunut ja haluaisi kokeilla. Kyse on siitä, että Kaunon leikattu kinttu ei välttämättä kestä agilityssa vaadittavia hyppyjä. Ja harrastamisessa koiran terveys on aina tärkein. Koska haluan viettää Kaunon kanssa mahdollisimman monta vuotta, yritän välttää kaikkea, mikä saattaisi rasittaa Kaunon leikattua jalkaa.

Tokoa voi harrastaa ihan omana lajinaan, mutta minun mielestäni jokaisen koiranomistajan tulisi käydä tokon perusteet pakollisena kurssina koiran hankinnan jälkeen. Sen verran törppöä sakkia on liikenteessä koiran kanssa, että toko-kurssi olisi hyvä käydä. Ja nimenomaan omistajien kannalta. Koirien käytösongelmat johtuvat suurimmaksi osaksi hihnan toisesta päästä, sanon minä.

Jos haluaa itse kohottaa omaa kuntoa, canicross voi olla silloin yksi vaihtoehto. Siinä ainakin pääsee juoksemaan: canicross on nimittäin koirajuoksua! Palveluskoiratoiminta on myös hyvä harrastus, samoin metsästäminen sellaiselle, joka harrastaa sitä ehkä muutenkin. 

Eikä pidä unohtaa kaverikoiratoimintaa, minkä voi myös luokitella omaksi harrastuksekseen. Siinä saa hyvän mielen sekä koira, omistaja että se taho, kenen luokse mennään vierailulle. Kaverikoiratoimintaakin on monenlaista, ja sitä tarjoavat mm. Suomen Karva-Kaverit, Hali-Bernit ja Kennelliiton kaverikoirat.

Sitten on tietenkin miljoona erilaista käytöskoetta ja samoin koiranäyttelyt. Eli valinnanvaraa kyllä löytyy, jos koiran kanssa haluaa harrastaa! Pikemminkin tulee valinnan vaikeus kaiken tämän keskellä.

Eli siitä sitten vain harrastamaan koiran kanssa!

Nuppi hyvin, kaikki hyvin? - Opiskelijoiden mielenterveyspäivä

Suomen Mielenterveysseuran mielenterveyden käsi.

Koska teemapäivät ja -viikot ovat pop, ja kaikella pitää olla oma teemapäivänsä, niin tänään vietämme opiskelijoiden mielenterveyspäivää. Mielenterveys, tai pikemminkin sen puute, on yksi suurimmista syistä, miksi nuoret ihmiset jättävät opintonsa kesken, syrjäytyvät ja joutuvat aikaiselle eläkkeelle. Tätä on tutkittu paljon, ja tilastoja löytyy ihan googlettamalla, joten jokainen voi itse käydä tarkistamassa asian.

Tämän päivän teemana on myötätunto. Se ei ole laisinkaan hassumpi teema, päinvastoin. Myötätunto on äärimmäisen tärkeä asia opiskelijayhteisössä, ja pienillä teoilla voi saada ihmeitä aikaiseksi. Mutta entä niissä tapauksissa, missä pelkkä myötätunto ei riitä? Jos opiskelija on niin rikki, että hän tarvitsee yleisen myötätunnon sijaan ammattiapua. Mistä hän sitä saa?

Opiskelijaterveydenhuolto? Juu, se on toki olemassa. Kunhan vain jaksat jonottaa siihen jonoon, mistä pääset siihen jonoon, missä jonotetaan aikaa psykiatrille tai psykologille. Siinä on mukavasti lukuvuosi vierähtänyt, ennen kuin mistään kuuluu pihahdustakaan. 

Entäs julkinen? Sehän on tarkoitettu kaikille kuntalaisille, myös opiskelijoille. Paitsi että julkinen ja psykiatria eivät oikein toimi samassa lauseessa. En tiedä, miten muualla, mutta täällä Turussa ainakin julkinen psykiatria on niin syvemmällä suossa kuin Kyllikki Saari. Jos jotenkin ihmeen kautta saa keploteltua ajan itselleen jollekin julkisen sektorin psykiatrian poleista, niin apua sieltä ei sitten kuitenkaan saa. Nostetaan kädet pystyyn ja todetaan, että ei pystytä auttamaan. Ehkäpä liikunta ja raitis ilma auttavat opiskelijaa paranemaan mielenterveyden ongelmistaan. Juupa juu.

Yksityiseltä puolelta saa kyllä psykiatrin apua hyvinkin nopeasti. Hintaan 150 euroa tunti. Kuinka monella opiskelijalla on varaa moiseen? Opiskelijat kun muutenkin suorastaan hukkuvat siihen viidensadan euron setelien tulvaan, mikä Kelasta tulee... Vaimitensenytmeni?

Toki pienistä puroista kasvaa suuri virta. Jos jokainen jaksaisi tehdä ihan pieniäkin interventioita opiskelijoiden mielenterveyden eteen omassa opiskeluyhteisössään, niin varmasti se työ tuottaisi hedelmää. Varmasti joku syrjäytymisvaarassa oleva jatkaisikin opiskelua ihan vain siksi, että hän kokee saavansa tukea opiskelutovereiltaan. Mutta tämä ei, valitettavasti, poista sitä faktaa, että mielenterveyspalvelut ovat niin retuperällä kuin olla ja voi, ja juurikin nämä palvelut ovat THE juttu, mihin nimenomaan kuuluisi panostaa. Ja rankalla kädellä! Juurikin mielenterveyspalveluihin kuuluisi ohjata niitä resursseja, koska hyvät opiskelijat ja hyvät työntekijät pysyvät hyvinä vain niin kauan, kun nuppi on reilassa. Jos nupissa alkaa heittää, niin se on menoa sitten. Eikä paluuta välttämättä ole. Ja mitä se oli, kun yksi mielenterveyden takia työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt nuori maksoikaan valtiolle vuosittain? Aika isoista summista puhutaan.

Mutta sillä aikaa, kun odotamme sitä ihmettä tapahtuvaksi, että julkisen sektorin psykiatrian palvelut laitetaan kunnolliseen kuosiin, voimme tehdä niitä pieniä interventioita. Ihan vain lämpimiksemme. Voimme kysyä opiskelijatoverilta, mitä kuuluu, ja kuunnella. Kuunteleminen on ilmaista! Ja monesti se auttaa, että pääsee purkamaan pahan mielen pois. Voimme pyytää sellaista kaveria kahville, jonka kanssa harvemmin kahvihetkiä tulee vietettyä. Voimme vaikka ehdottaa yhteistä opiskeluhetkeä sellaiselle opiskelijatoverille, joka tuskailee jonkun kurssin kanssa eikä meinaa millään päästä läpi.

Hyvää mielenterveyttä kaikille tähän päivään!

Lukuviikko - Millainen on sinun tarinasi?

Koska 2010-luku on erilaisten teemapäivien ja -viikkojen kulta-aikaa... Tänään starttasi Lukuviikko! Tämän vuoden Lukuviikon teemana on mun tarina. Eli tällä viikolla kirjoitetaan sitä omaa tarinaa, omalla persoonallisella tavalla.

Minun kohdallani nimi on ollut enne. Olen keksinyt tarinoita ennen kuin olen osannut lukea tai kirjoittaa. Kun otin ensimmäiset sanani, en ole sen jälkeen lakannut puhumasta tai tarinoimista. Olen kirjoittanut aina, olen lukenut aina, olen tarinoinut aina. Ehkä siksi minusta onkin tullut vieraiden kielten ja äidinkielen erityisopettaja. Vaikken mitään muuta osaisikaan, niin tarinoinnin salat minä osaan.

Ja kuten aina, saarnaan nytkin lukemisen tärkeydestä. Lukeminen ääneen lapsille on todella tärkeää. Se kasvattaa sanavarastoa, kehittää mielikuvitusta ja parantaa kielellisiä taitoja. Myös lukutaidon saavuttamisen jälkeen lukeminen on tärkeää! Se tekee aivoille hyvää ja omalta osaltaan auttaa ehkäisemään aivojen ennenaikaista rappeutumista pitämällä aivot virkeinä. Mikäli lukeminen on haasteellista lukihäiriön vuoksi, se ei tarkoita sitä, etteikö saduista ja tarinoista voisi nauttia, ja etteikö niistä voisi nauttia yhdessä lasten kanssa. Äänikirjat ajavat täysin saman asian kuin tavalliset kirjat! Äänikirjat ovat ostettuina tavallisia kirjoja kalliimpia, mutta onneksi kirjastot tulevat hätiin, ja niissä on monipuolinen äänikirjavalikoima. Kannattaa tutustua myös Celian palveluihin, niin äänikirjat saa ladattua omalle tietokoneella ilman, että on riippuvainen kirjastojen aukioloajoista.

Tämän lukuviikon aloittamisen kunniaksi otan taas vaarin Goethen erinomaisista sanoista:

Eli esittelen teille, taas kerran, yhden minua liikuttaneen kuvan, laulun ja runon. Edellinen esittely löytyy täältä, mikäli haluat tutustua siihen: 

https://valmentajaksi.blogspot.fi/2018/03/taidetta-maanantain-iloksi-kuva-laulu.html.

Ensimmäisenä päivän kuva. Tälle päivälle olen valinnut yhden maailman kuuluisimmista maalauksista, Edvard Munchin Huuto.

Kuva on tavallaan hyvin yksinkertainen ja koruton, mutta tuo koruttomuus kattaa sisälleen valtavan määrän erilaisia elementtejä. Siinä on punaisen auringonlaskun kauneus, mutta samalla verenpunainen taivas näyttäytyy myös pelottavana. Kuin joku olisi juuri kohdannut väkivaltaisen kuoleman.

Kuvan henkilö tuntee äärimmäistä tuskaa ja epätoivoa. Mutta ristiriita on siinä, tunteeko hän tuskaa ja epätoivoa yksinäisyyden vuoksi vai siksi, ettei kestä kuunnella muita. Huutaako henkilö itse vai peittääkö hän korvansa muiden huudoilta? Sillalla kävelee kaksi muuta hahmoa, ja kaukaisuudessa, vedessä, on laivoja. Henkilö ei siis ole yksin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö henkilö voisi tuntea yksinäisyyttä. Seurassakin voi tuntea olevansa täysin yksin. Huutaako hän siksi, ettei kestä yksinäistä elämäänsä? Vai peittääkö hän korvansa, koska ei kestä muita ihmisiä? Ehkei hän kestä muiden ihmisten läsnäoloa, koska muut ihmiset ovat pelkkiä tyhjiä kuoria, vailla mitään sanomaa. Kuka tietää. Tulkinta on jokaisen katsojan omassa silmässä ja mielessä.

Oli tulkinta mikä tahansa, minun sisälläni kuva herättää niin monenlaisia erilaisia tunteita, ettei tämä maalaus voi olla mitään muuta kuin loistavasti toteutettu. Se täyttää taiteen tarkoituksen sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä.

Toisena päivän laulu. Tälle päivälle olen valinnut Queenin upean biisin Show must go on.

Kaikki pitävät Queenistä. Minä - hevari - kuuntelen Queeniä. Mieheni - "trancemies" - kuuntelee Queeniä. Ellet pidä Queenistä, se kertoo vain siitä, että sinulla on huono musiikkimaku, etkä tunnista maailman parhaita musiikintekijöitä. Freddie Mercuryn ennenaikainen kuolema oli valtava menetys musiikkimaailmalle, ja todella moni erinomainen laulu jäi kirjoittamatta, koska Freddie menehtyi. Freddie on Jumala. Jos olet eri mieltä, olet hyvin yksinkertaisesti väärässä. 

Freddien kirjoittamat lyriikat puhuttelevat erityisen syvällä tavalla. Show must go on puhuttelee minua juuri siksi, että se on vähän kuin minun elämäni. Homman pitää jatkua, vaikka mikä olisi. "My make-up may be flaking but my smile still stays on." Hymy pysyy pyllyssä, vaikka maski vähän murenisikin. Jaksaa, jaksaa, vaikkei jaksaisikaan.

Kolmantena päivän runo. Rakastan yli kaiken Edgar Allan Poen kirjallisuutta, ja erityisesti pidän hänen Korppi-runostaan. Se on aivan jumalattoman pitkä, joten en viitsi laittaa sitä tähän, koska blogikirjoituksen pituus venyisi kilometrin mittaiseksi. Sen sijaan laitan linkin, mistä runon voi käydä lukemassa, jos runo ei ole entuudestaan tuttu. Linkin takaa löytyy runon alkuperäinen, englanninkielinen versio. Tämä siksi, että minusta runoutta ei voi kääntää muille kielille. Jos runot kääntää, ne menettävät sen alkuperäisen ideansa, sillä ne taustalla olevat ajatukset ja metaforat eivät yksinkertaisesti välttämättä käänny muille kielille. https://www.poetryfoundation.org/poems/48860/the-raven

Runo ei ole pelottava, vaikka Poe sen ehkä pelottavaksi tarkoitti. Ei ainakaan minun mielestäni. Se on pidemminkin ahdistava. Siinä on läsnä yksinäisyys ja menetyksen jälkeinen kaipuu. Samoin siinä on epätoivo, mikä ei jätä ahdistunutta mieltä rauhaan. Runo on kaikessa ahdistuneisuudessaan todella mielenkiintoinen.

Haastanpa sinutkin osallistumaan Lukuviikkoon! Kirjoita, sävellä, maalaa tai vaikkapa valokuvaa oma tarinasi. Eri vaihtoehtoja siksi, että kaikki nyt eivät vain koe olevansa kirjoittajatyyppejä, mutta maalaustyyppejä voivat ehkä olla. Ja luepa vaikka jotain kaunokirjallista tällä viikolla. Voi olla ihan yksi yksittäinen runo tai lyhyt novelli. Lukeminen on hyvä harrastus!

Onnen pisaroita

Koska erilaiset teemapäivät ja -viikot ovat 2010-luvun muoti-ilmiö, niin tokihan melkein jokaiselle päivämäärälle täytyy olla joku oma teemapäivänsä. Tänään on myös teemapäivä, ja vielä oikein ison YK:n julistama sellainen: Onnellisuuden päivä. Teemapäivän idea on, totta kai, olla itse onnellinen, mutta sen lisäksi myös nähdä onni ympärillä.

Minua tällainen teemapäivä hieman huolestuttaa, näin henkilökohtaisella tasolla. Ovatko asiat ihmisillä oikeasti niin huonosti, että sitä varten tarvitaan oikein YK:n julistama teemapäivä, että ihmiset voisivat nähdä onnea elämässään ja ympärillään? Onko ihmisiltä kadonnut kyky tuntea onnellisuutta, kun siitä pitää oikein erikseen muistuttaa?

Meillä länsimaissa asiat ovat hyvin. Lapsilla on mahdollisuus saada koulutusta, on lämmitetyt talot suojaamassa kylmältä talvelta (ainakin täällä pohjoisessa), ruokaa saa kaupasta ja rahaa saa kaupan seinässä olevasta automaatista. Meiltä ei puutu mikään! Eikö meillä olisi syytä olla onnellisia joka ikinen päivä, koska meillä on kaikki? Muualla maailmassa asiat eivät ole näin hyvin: Eikö tämän teemapäivän pitäisi koskettaa vain kehitysmaissa asuvia, joilla asiat eivät ole samalla tolalla? Heillähän sitä kurjuutta on, ei meillä. Eikö meidän tehtävänä olisi auttaa ihmisiä pääsemään tuosta kurjuudesta pois eikä miettiä joitain onnen pisaroita?

Maailmassa on aina ollut kurjuutta, epätasa-arvoa, köyhyyttä ja nälkää. Kauniista puheista ja hyvistä yrityksistä huolimatta tästä ei tulla ikinä pääsemään eroon. Valitettavasti. Väitän sen johtuvan hyvin pitkälle siitä, että ihmisillä on synnynnäinen tarve oman edun ajamiseen muiden ihmisten, ja erityisesti eläinten, kustannuksella. Hyviä ihmisiä on tässä maailmassa aivan liian vähän.

Erityisesti juuri tämä meidän ah-niin-ihana länsimainen kulttuuri synnyttää näitä oman edun tavoittelijoita ja valivali-rutisijoita. Kun on mahdollisuus saada kaikkea, myöskin halutaan kaikki. Eikä olla onnellisia, ennen kuin on se kaikki. Harmin paikka tässä on se, että aina tulee jotain lisää, mitä voi haluta, joten sitä onnea ei koskaan tavoita, jos sitä odottaa siihen pisteeseen asti, kun itsellä on kaikki.

Eli vaikka meillä länsimaisilla ihmisillä olisikin mahdollisuus tuntea onnea joka ikinen päivä, emme tunne sitä, sillä emme havaitse sitä. Ympärillämme on liikaa, jotta voisimme nähdä ne pienet onnen pisarat. Näemme vain se, mikä meiltä puuttuu. Ja valitettavasti yleensä se, mikä meiltä puuttuu, on jotain niinkin ylevää, kuin pinkki läppäri tai jokin uusinta huutoa oleva tappo- ja mäiskintäpeli. Väitänpä, että syvällä sademetsässä asuvat intiaaniheimot, jotka eivät ole ikinä törmänneet länsimaiseen kulttuuriin, ovat paljon onnellisempia kuin me, jotka asumme täällä länsimaalaisuuden kehdossa, ja tappelemme siitä, kuka saa suurimman palan kakkua.

Vaikka minulla on juuri tällä nimenomaisella hetkellä kilometrin pituinen lista hyvinvointia syöviä diagnooseja, mistä päällimmäisenä on unettomuus, osaan kuitenkin katsoa elämääni, ja nähdä siinä asioita, mistä olen onnellinen. Voi olla, että tämä opiskeluvuoteni valmentajaksi on auttanut minua avaamaan silmät hyville asioille, enkä välttämättä näkisi niitä, ellen olisi saanut opintojeni aikana ratkaisukeskeistä näkökulmaa maailman katsomiseen ja hahmottamiseen. Mutta ihan sama, ovatko opintoni edesauttaneet onnen näkemisessä vaiko eivät: Pääasia on se, että pystyn näkemään ne asiat, mitä minulla elämässäni on, ja mistä minulla on syytä olla onnellinen.

Ja tässä ne ovat:

1. Maailman ihanin koira, Kauno
2. Maailman ihanin mies
3. Tulevat häät ja niiden suunnittelu
4. Mielenkiintoiset ja silmiä avaavat opinnot
5. Oma, kaunis koti Aurajoen rannalla
6. Ruokaa kaapissa
7. Mahdollisuus matkustella ja nähdä maailmaa
8. Olen fyysisesti terve
9. Hyvät ystävät ympärillä
10. Toistaiseksi voimassa oleva työsopimus

Miltä sinun TOP10 näyttää?

Minun rakas Kaunoni saa minut aina onnelliseksi.