Sinkkuelämää, ei sen ihmeempää

On varmaankin aika herätellä tämäkin blogi talviuniltaan. Kevät kun koittaa koronasta huolimatta.

Minäkin olen herännyt ja aloittanut uuden elämän. Sitä uutta elämää kutsutaan sinkkuelämäksi. Enkä nyt kaipaa mitään sääliä ja taputuksia päähän: elämäähän tämä on ja joskus näin käy! Joillekin useammin kuin toisille. Minulle hyvinkin usein, kun en oikein osaa ylläpitää parisuhteita. Mutta sitähän elämä pääasiassa on: oppimista ja kaiken sen opitun unohtamista.

Ja koska tämä elämä on lyhyt ja kertaluontoinen kokemus, siitä pitää tietenkin ottaa kaikki irti! Niinpä päätin tehdä tämän uuden elämäntilanteen kunniaksi jotain sellaista, mitä en ole ikinä aikaisemmin tehnyt: tein profiilin deittipalstalle! Toisin sanoen Tinderiin.

Kuva: Andrew Martin, Pixabay

Olen aina ollut kaikkia mahdollisia deittisivustoja vastaan. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ellen minä tällä kuppikoolla partneria löydä ilman jonkun deittisovelluksen apua, niin sitten saa olla partneri löytymättä. Pärjään vallan hienosti yksinkin. Enkä minä nytkään mitenkään tosimielellä liikkeelle lähtenyt. Ihan kokeilumielessä vain. Koska kaikkea todellakin pitää kokeilla edes kerran elämässään, myöskin sitä Tinderiä.

Minullahan on hieman outo miesmaku: pidän rumista, pitkätukkaisista hevareista, joilla on koko kroppa täynnä tatuointeja. Sellainen raaka viikinki, jonka nimi on Ragnar, saa minun sydämeni sykkimään. Tietenkin vaadin myös akateemisuutta ja kykyä keskustella filosofisista asioista, mutta jos mies on ulkonäöltään Esko Ahon luokkaa, niin se ei saa minua lämpenemään. Sori vain, Esko! Mutta löytyykö Tinderistä minun makuni mukaisia Ragnareita? Eihän sitä kokeilematta tiedä, joten ei muuta kuin selailemaan!

Siinä selaillessa erilaisten miesten profiileja minua alkoi ahdistaa hyvin nopeasti. Onko tämä nykyajan deittailukulttuuri muuttunut tällaiseksi lihatiskimeiningiksi? Ihmiset lataavat nettiin mukamas mahdollisimman edustavia kuvia itsestään ja yrittävät kahdessa virkkeessä kertoa kaiken olennaisen. Sen jälkeen toiset ihmiset vain "swaippaavat" oikealle tai vasemmalle sen mukaan, miltä tämä lihakimpale näyttää. Minua alkoi ällöttää tämä lihatiskillä olo hyvin nopeasti, mutta koska en ole luovuttaja, päätin antaa tälle uudelle kokemukselle sen verran mahdollisuutta, etten nyt heti minuutin jälkeen luovuttaisi.

Kuva: Mohamed Hassan, Pixabay

Heikki Halikosta, Erkki Eurajoelta, Risto Raisiosta... Kaikki etsivät sitä "ikiomaa satujen prinsessaa", jonka kanssa perustaa perhe ja olla onnellinen elämänsä loppuun asti. Juu, ei kiitos! 

Ei mene kovinkaan pitkää tovia, kun minusta alkaa tuntua likaiselta. Olen liittynyt lihatiskillä parasta lihaa kyttäävien sankkaan joukkoon. Kunnes tulee sen näköinen kuva, että minulta meinasi lentää housut sen siliän tien jalasta! Nimi ei ollut Ragnar, mutta olisi voinut olla. Ruma kuin mikä, eli kerta kaikkiaan täydellinen hevimies. Kun luin tarkemmin tämän viikinkimiehen kuvausta, paljastui, että hän on viiden lapsen viikonloppuisä. Selvä juttu, ei jatkoon. Swaippia vain vasemmalle. Minulta alkoi kadota kaikki usko Tinderiin.

"Lempiruokani on ketsuppi". Aha. Okei. Tämä selvä. Swaippaus vasemmalle. 

"Olen eläin rakas". Ja selkeästi missannut useammankin äidin kielen tunnin. Ei jatkoon! En halua olla tarkoituksella kusipää, mutta minussa asuva pieni (tai no, aika isokin) pilkunnussija ei vain voi kuvitella menevänsä treffeille miehen kanssa, joka on eläin rakas.

Kuva: StockSnap, Pixabay

Voi luoja, miten voi yksi sovellus alkaa ärsyttää näin paljon! Onneksi Tinder on tehnyt sieltä poistumisesta helppoa. Ei tarvitse jäädä roikkumaan sinne pidemmäksi aikaa.

Koska elämässä on tarkoitus kerätä uusia kokemuksia, en todellakaan kadu tätä uutta ja eksoottista (?), mutta sitäkin lyhyempää kokemusta Tinderin ihmeellisessä maailmassa. Kaikki ei ole kaikkia varten ja selkeästi nettideittailu ei ole minua varten. Kyllä minä sen oman Ragnarini vielä löydän! Heti sen jälkeen, kun korona hellittää ja päästään taas hevikeikoille.

Blogiterapiaa

Ugh! Kaikki terveyspalveluiden ja sosiaalityön luennot on kuunneltu. Pitkä ja tylsä urakka, mutta minä tein sen. Tunnen itseni kovaksi muijaksi. Olen saanut myös kirjallisuutta auki enemmän kuin sisällysluettelon verran, ja löysin tekstin seasta hyviä kohtia, mihin voi esseessäni viitata. Essee on jo valmiina päässäni, mutta koska niitä helkutin lähdeviitteitä vaaditaan edelleenkin, olisi hyvä löytää edes muutama kohta jostain kirjallisuudesta, mihin voi viitata.

Nyt enää varsinainen kirjoitusprosessi, ja sitten on tämäkin urakka ohi. Onneksi se itse kirjoitusprosessi on se helpoin ja nopein vaihe.

Näitä luentoja kuunnellessa olen taas löytänyt yhden asia, mitä en tule koskaan opiskelemaan, ja se on sosiaalityö. Jos tämä yksi kurssi, mikä kuuluu lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuteen, tekee jo näin tiukkaa, niin entäs sitten kyseiset opinnot pääaineena? Ei, kiitos. Ei ole minun juttuni. Varsinkin, kun tietää, millaisesta työelämästä sitä itsensä löytäisi opintojen jälkeen. Sekään ei ole minun juttuni. Hattua nostan niille, jotka kyseistä työtä jaksavat. Olette kovia tyyppejä!

Luentoja kuunnellessa minua alkoi myös ärsyttää eräs seikka, ja koska minua ärsyttää nyt sen verran paljon, minun on pakko purkaa se pois. Ja niille, jotka eivät minua erityisen hyvin tunne, tiedoksi, että tapanani on tuoda asiat esille karrikoiden; se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö osaisi katsoa asiaa myös toiselta kantilta.

Kai nyt joku tästäkin huolestuu?

Näissä luennoissa painotettiin hyvin paljon sitä, milloin huolen pitäisi herätä. Periaatteessa huoli voi herätä mistä vain: Jos lapsella on aamulla eriparisukat jalassa, se tuntuisi olevan riittävän hyvä syy huoleen. Myös se, jos vanhemmat kieltäytyvät jostain tarjotusta siksi, etteivät koe sitä tarvitsevansa, on heti syy huoleen. Jos vaikka tarjotaan perhetyöntekijää katsomaan, että aamulla saadaan oikeanlaiset sukat jalkaan, eivätkä vanhemmat tällaista palvelua tarvitse, niin heti syntyy huoli ja lapset pitää ottaa välittömästi huostaan.

Vanhempien sanaan ei voi luottaa. Lapsen sanaan kyllä voi, ja pitääkin. Erityisesti silloin, kun lapsi tahallaan liioittelee. Vanhemmat valehtelevat aina.

Sosiaalityöntekijän on myös saatava tietoonsa kaikki. Perheen pitää avautua kaikista mahdollisista asioista ja tuoda koko elämänsä tämän ventovieraan ihmisen eteen. Ellei perhe halua kertoa äidin kuukautiskierrosta tai isän armeija-ajasta, lapset pitää ottaa huostaan.

Myöskin se, jos perhe suhtautuu sosiaalityöhön positiivisesti, on huolestuttavaa. Tällöin lapsia ei välttämättä tarvitse ihan heti ottaa huostaan, mutta yllätyskäyntejä kotiin pitää tehdä säännöllisin väliajoin, ihan vain varmuuden vuoksi.

Jos lapsia on perheessä enemmän, yksi niistä taatusti saa huonompaa kohtelua kuin muut, ja asiaa pitää seurata tarkasti. Jos taas lapsia on vain yksi, vanhemmilla on taatusti jotain mielessään, kun eivät kerran halua enempää lapsia, ja asiaa pitää seurata tarkasti. Mieluiten säännöllisin kotikäynnein ja säännöllisin palaverein, mitkä pidetään juuri sellaisina aikoina, etteivät vanhemmat pääse töihin.

Näistä luennoista jäi sellainen kuva, että jos olet sen virheen tehnyt, että olet lapsia hankkinut, sinua ja sinun jokaista liikettäsi tulee seurata jatkuvalla syötöllä. Sinun on raportoitava elämäsi jokainen hetki sosiaalityöntekijälle, joka ei usko sinua ja jolla on jatkuva huoli siitä, voiko se sinun pikku hellatelttusi nyt varmasti hyvin. Kotisi pitää olla jatkuvasti avoinna ties kenelle sosiaalitoimiston työntekijälle, eikä sinulla saa olla minkäänlaista yksityisyyttä. Tämän kuvan nämä luennot antoivat.

Toki on olemassa perheitä, jotka, syystä tai toisesta, ovat ihan oikeassa avun tarpeessa, ja on sanomattakin selvää, että on vain hyvä asia, että heitä varten on olemassa palveluita. Tämän luennon jälkeen vain ihmettelen, onko oikeasti enää olemassa sellaisia perheitä, joita nämä sosiaalitoimen pitkät kourat eivät missään vaiheessa koskettaisi. Minulle jäi sellainen kuva, että se olisi suorastaan pyrkimys, että jokaisen perheen elämään päästään sisälle, oli perheellä avun tarvetta tai ei.

No niin. Nyt olen saanut purkaa tämän ärsytykseni pois, eikä minua ärsytä enää läheskään niin paljon kuin äsken. Kirjoittaminen on terapiaa, vaikka kyseessä olisikin pelkkä vaivainen blogiteksti.