Blogiterapiaa

Ugh! Kaikki terveyspalveluiden ja sosiaalityön luennot on kuunneltu. Pitkä ja tylsä urakka, mutta minä tein sen. Tunnen itseni kovaksi muijaksi. Olen saanut myös kirjallisuutta auki enemmän kuin sisällysluettelon verran, ja löysin tekstin seasta hyviä kohtia, mihin voi esseessäni viitata. Essee on jo valmiina päässäni, mutta koska niitä helkutin lähdeviitteitä vaaditaan edelleenkin, olisi hyvä löytää edes muutama kohta jostain kirjallisuudesta, mihin voi viitata.

Nyt enää varsinainen kirjoitusprosessi, ja sitten on tämäkin urakka ohi. Onneksi se itse kirjoitusprosessi on se helpoin ja nopein vaihe.

Näitä luentoja kuunnellessa olen taas löytänyt yhden asia, mitä en tule koskaan opiskelemaan, ja se on sosiaalityö. Jos tämä yksi kurssi, mikä kuuluu lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuteen, tekee jo näin tiukkaa, niin entäs sitten kyseiset opinnot pääaineena? Ei, kiitos. Ei ole minun juttuni. Varsinkin, kun tietää, millaisesta työelämästä sitä itsensä löytäisi opintojen jälkeen. Sekään ei ole minun juttuni. Hattua nostan niille, jotka kyseistä työtä jaksavat. Olette kovia tyyppejä!

Luentoja kuunnellessa minua alkoi myös ärsyttää eräs seikka, ja koska minua ärsyttää nyt sen verran paljon, minun on pakko purkaa se pois. Ja niille, jotka eivät minua erityisen hyvin tunne, tiedoksi, että tapanani on tuoda asiat esille karrikoiden; se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö osaisi katsoa asiaa myös toiselta kantilta.

Kai nyt joku tästäkin huolestuu?

Näissä luennoissa painotettiin hyvin paljon sitä, milloin huolen pitäisi herätä. Periaatteessa huoli voi herätä mistä vain: Jos lapsella on aamulla eriparisukat jalassa, se tuntuisi olevan riittävän hyvä syy huoleen. Myös se, jos vanhemmat kieltäytyvät jostain tarjotusta siksi, etteivät koe sitä tarvitsevansa, on heti syy huoleen. Jos vaikka tarjotaan perhetyöntekijää katsomaan, että aamulla saadaan oikeanlaiset sukat jalkaan, eivätkä vanhemmat tällaista palvelua tarvitse, niin heti syntyy huoli ja lapset pitää ottaa välittömästi huostaan.

Vanhempien sanaan ei voi luottaa. Lapsen sanaan kyllä voi, ja pitääkin. Erityisesti silloin, kun lapsi tahallaan liioittelee. Vanhemmat valehtelevat aina.

Sosiaalityöntekijän on myös saatava tietoonsa kaikki. Perheen pitää avautua kaikista mahdollisista asioista ja tuoda koko elämänsä tämän ventovieraan ihmisen eteen. Ellei perhe halua kertoa äidin kuukautiskierrosta tai isän armeija-ajasta, lapset pitää ottaa huostaan.

Myöskin se, jos perhe suhtautuu sosiaalityöhön positiivisesti, on huolestuttavaa. Tällöin lapsia ei välttämättä tarvitse ihan heti ottaa huostaan, mutta yllätyskäyntejä kotiin pitää tehdä säännöllisin väliajoin, ihan vain varmuuden vuoksi.

Jos lapsia on perheessä enemmän, yksi niistä taatusti saa huonompaa kohtelua kuin muut, ja asiaa pitää seurata tarkasti. Jos taas lapsia on vain yksi, vanhemmilla on taatusti jotain mielessään, kun eivät kerran halua enempää lapsia, ja asiaa pitää seurata tarkasti. Mieluiten säännöllisin kotikäynnein ja säännöllisin palaverein, mitkä pidetään juuri sellaisina aikoina, etteivät vanhemmat pääse töihin.

Näistä luennoista jäi sellainen kuva, että jos olet sen virheen tehnyt, että olet lapsia hankkinut, sinua ja sinun jokaista liikettäsi tulee seurata jatkuvalla syötöllä. Sinun on raportoitava elämäsi jokainen hetki sosiaalityöntekijälle, joka ei usko sinua ja jolla on jatkuva huoli siitä, voiko se sinun pikku hellatelttusi nyt varmasti hyvin. Kotisi pitää olla jatkuvasti avoinna ties kenelle sosiaalitoimiston työntekijälle, eikä sinulla saa olla minkäänlaista yksityisyyttä. Tämän kuvan nämä luennot antoivat.

Toki on olemassa perheitä, jotka, syystä tai toisesta, ovat ihan oikeassa avun tarpeessa, ja on sanomattakin selvää, että on vain hyvä asia, että heitä varten on olemassa palveluita. Tämän luennon jälkeen vain ihmettelen, onko oikeasti enää olemassa sellaisia perheitä, joita nämä sosiaalitoimen pitkät kourat eivät missään vaiheessa koskettaisi. Minulle jäi sellainen kuva, että se olisi suorastaan pyrkimys, että jokaisen perheen elämään päästään sisälle, oli perheellä avun tarvetta tai ei.

No niin. Nyt olen saanut purkaa tämän ärsytykseni pois, eikä minua ärsytä enää läheskään niin paljon kuin äsken. Kirjoittaminen on terapiaa, vaikka kyseessä olisikin pelkkä vaivainen blogiteksti.