Hevarittaren kämppäblogi: Suloista sekamelskaa ripulinruskean Aurajoen rannalla

Käsi pystyyn, kuka lukee sisustuslehtiä! Myönnän, selailen niitä ihan vain huvikseni, yleensä silloin, kun istun jossain odottamassa omaa vuoroani. Kuten vaikka työterveyslääkärissä. Eipä siellä yleensä hirveästi mielenkiintoista luettavaa ole, mutta kuvat ovat kauniita ja niitä on mukava katsella.

Kaksi asiaa näissä lehdissä kuitenkin ärsyttää. Ensimmäinen asia on se, että joka ikinen koti on täydellinen. Ei yhtä ainoaa tavaraa väärässä paikassa, ei yhtä ainoaa pölyhiukkasta, ei todellisen elämän jälkiä missään. Perheessä, missä on kymmenkunta kakaraa, on aina kaikki tavarat ojennuksessa. Juu, niin varmaan onkin! Ja lehmät lentävät.

Kuva: Askon esimerkkisisustus

Toinen asia on se, että joka ikinen koti on joku upea satulinna, missä asuu onnellinen johtajapariskunta. Kumpikin osapuoli on jonkin tason johtaja tai päällikkö titteliltään. On oma ranta ja oma laituri, vaikka asutaankin Helsingin keskustassa. Kenellä tavallisella pulliaisella on varaa omaan rantaan suuren kaupungin keskustassa? Ja niihin upeisiin design-huonekaluihin, mitä näiden johtaja-päälliköiden kodit ovat pullollaan? 

Missä ovat lähihoitajien lähiörivitalokodit? Missä ovat kirppislöydöillä varustetut vuokra-asunnot? Missä on TODELLINEN elämä? Ei ainakaan näissä lehdissä. Ehkä se todellinen elämä on sen verran rumaa ja sotkuista, ettei siitä saa kauniita ja edustavia kuvia lehtiin.

Ja koska minähän rakastan olla erilainen sanan kaikissa merkityksissä, niin tänään minä teen erilaisen kotiesittelyn. Esittelen teille minun kotini juuri siinä kaikessa sotkussaan ja tavanomaisuudessaan, missä se normaalistikin on. Tehkääpä oikein helvetin hyvin!

Kuva: Kannustalon esimerkkisisustus

Koti joen rannalla

Ripulinruskea Aurajoki ja sen ylitse lipuva Föri. Tästä, kun katsot ihan vähän kaakkoon päin, näet 50-luvulla rakennetun, tyylikkään kerrostalokompleksin. 

Yksi ikkunapari on oudon tahnan peitossa. Tahna on tarttunut puista, mitkä koristivat pihaa ennen kuin ne kaadettiin. Huoneiston asukkaat eivät kuitenkaan ole saaneet vielä ikkunoita pestyä kovasta yrityksestä huolimatta. Mennään katsomaan, millaista tuolla tahnaisten ikkunoiden sisällä lienee.

Vallilan Aurajoki-verhot tuovat turkulaista tunnelmaa
ja väriä makuuhuoneeseen.

Tässä upeassa kerrostalokolmiossa asuvat Mäkiset. Satu on johtava vieraiden kielten ja äidinkielen erityisopettaja, ja hänen aviomiehensä on yritysmaailman suurimpia päälliköitä, Mäkisen pajan perustaja ja toimitusjohtaja. Perheeseen kuuluu lisäksi Satun teini-iässä oleva tytär ja perheen koira, Kauno.

Viihtyisän asunnon sisustuksessa on käytetty aikaa, harkintaa ja ammattiapua. Kaikki värit ja kuosit sopivat yhteen muodostaen harmonisen ja tunnelmallisen kokonaisuuden. Kodin jokaisella tavaralla on oma paikkansa, vaikka tavarat harvoin omilla paikoillaan ovat.

Satun pehmoleluille ei keksitty muuta paikkaa kuin ikkunalauta.

Pientä ja suloista keittiössä

Pieneen, mutta suloiseen keittiöön on saatu lisätilaa valitsemalla pyöreä pöytä. Iskun Salt and Pepper-malliston tuolit ja pöytä saatiin hyvään hintaan, kun sisustussuunnittelija onnistui tinkaamaan jo alennetusta hinnasta vielä 20 % pois. Keittiön upea tapetti on RTV:n tilaustuote, ja kaakelit hankittiin Pukkilasta. 

Matto sopii hyvin yhteen tapeteiden kanssa.

Vallilan Kelohonka-matto on valittu sopimaan tapetin kuosiin.

Koska pyöreä pöytä toi paljon lisätilaa keittiöön, on nurkissa ylimääräistä tilaa. Tämä tyhjä tila on hyvä täyttää vaikkapa koiranruokasäkeillä ja muovikasseilla, missä on tyhjiä muovipulloja. Ruokasäkit ja muovikassit tuovat väriä ja raikkautta keittiön ilmeeseen.

Seksikkyyttä makuuhuoneeseen

Seksikäs makuuhuone on Sadun ylpeys. RTV:n upea tapetti on tapetoitu vaakatasoon tuoden tilan tuntua. Iskusta ostettu muhkea jenkkisänky, Tom of Finlandin lakanat ja suomenlapinkoiran karvat tuovat mielenkiintoiset ja tapahtumarikkaat painajaisunet joka yö. Tapeteihin täydellisesti sopiva sängyn pääty hankittiin Unikulmasta. Yöpöydät ovat samaa sarjaa sängyn päädyn kanssa, ja yöpöytien päälle onkin kätevä kerätä papereita ja likaisia sukkia.

Tom of Finlandin lakanoissa, koirankarvojen keskellä, saa hyvät yöunet.

Makuuhuoneen piristävät vaatekaapin peiliovet. Nämä erittäin epäkäytännölliset ovet eivät avaudu kokonaan tehden vaatteiden kaappiin laitosta mukavan haastavaa puuhaa. Lisäksi peilistä on hauska katsella itseään kesken naimatouhujen. 

Ikkunoihin löydettiin pitkällisen etsinnän jälkeen Vallilan Aurajokiverhot multivärissä. Satu joutui tilaamaan verhot Vaasasta saakka, mutta verhot olivat kovan etsimistyön ja pitkällisen odotuksen arvoiset. Ihana 50-luvun kivinen ikkunalauta on koristeltu suloisilla pehmoleluilla.

Peiliovien kautta on helppo arvioida, onko asento oikea.

Pieneen tilaan mahtuu paljon

Parvekkeelta avautuu henkeä salpaava näkymä kiviselle takapihalle ja roskiskatokseen. Pieni, mutta kotoisa parveke on Satulle kuin toinen olohuone. Täällä hän viettää paljon aikaa hengittäen raikasta kaupunki-ilmaa filtterin läpi, saaden samalla tervaa keuhkoihinsa.

Kaunis ja herkkä parvekekalusto on ostettu Biltemasta. Parvekkeen lattialla on myös koiran yksi hajuradoista. Se on jäänyt koristamaan parvekkeen lattiaa erään hajutreenin jälkeen. Parvekkeen nurkassa on tyttären vanha ja ruostunut potkulauta tuomassa väriä ja tunnelmaa.

Parvekkeen pirteyttä.

Pöydän päällä olevat tumppiroskikset vaihtuvat säännöllisesti, ja tuovat oman elegantin säväyksensä parvekkeen herkkään idylliin.

Mutta miltä näyttääkään olohuoneessa, teinin huoneessa, eteisessä ja kylpyhuoneessa? Tätä jännitysnäytelmää joudutte odottamaan hetken aikaa. Kohtaamme siis hyvin pian, kun sarjamme Hevarittaren kämppäblogi jatkuu!

Über-kauniin (gröhöm) hevarittaren tököttiblogi: Kuinka pärjätä vain yhdellä tökötillä?

Koska olen astunut ulos mukavuusalueeltani ja tein jo yhden hevityttömuotipostauksen, niin tässäpä toinen aiheesta kauneus! Aihe, mistä minä en tiedä - ja vielä vähemmän välitän - kovinkaan paljoa. Minun ei tarvitse välittää, koska olen jo luonnostani niin uskomattoman upea ja järkyttävän kaunis. 

Kuinka monta erilaista tököttipurkkia sinulla on? Veikkaanpa, että aika monta. On yövoide, aamuvoide, päivävoide, iltapäivävoide, silmänympärysvoide, peräpukamavoide, käsivoide, kasvovoide, jalkavoide, kokovartalovoide, kovettumavoide, aurinkovoide, auringonoton jälkeinen voide ja sitten vielä erikseen sama setti matkakokoisina purkkeina. 

Lisäksi on lapsille omat voiteensa. Vauva tarvitsee oman peppuvoiteen ja vartalovoiteen. Neljävuotiaalla on oltava eri voide kuin kuusivuotiaalla, koska hän haluaa eri värisen tuubin. Ja sitten sinulla on tietenkin vielä puoliso, jolla on oma voidesettinsä, minkä kokoa en uskalla edes arvata.

Täydelliseen perheeseen kuuluu tietenkin koira, joka tarvitsee tassuvoidetta aina tietyin väliajoin, sillä anturatkin kuivuvat joskus. Koko talo on täynnä kymmeniä rasvapurkkeja, mitkä tietenkin maksavat mansikoita.

Entäpä, jos minä kertoisin sinulle, että koko perhe koiraa myöten pärjäisi yhdellä voiteella? Uskoisitko minua? Parempi uskoa, sillä se on totta!

Ja tässä se on: MEHILÄISVAHAVOIDE! 

Sopii koko perheelle alkaen siitä vauvan perskankusta aina koiran tassuihin. Kotimainen, eikä sisällä lisäaineita. Eikä taatusti ole tutkittu missään laboratoriossa käyttäen söpöjä pikku pupuja koekaniineina (pun intended). 

Tekee ihon ihanan pehmeäksi ja pehmentää myös kovettumat vain muutaman käyttökerran jälkeen. Saatavina tuubissa (enemmän "rasvamainen") tai vaihtoehtoisesti purkissa (tavisrasvaa stydimpää tavaraa). Itse preferoin purkkitavaraa juurikin siitä syystä, että se on niin stydiä, ja pehmentää graniitinkin. Ainakin minun graniitinkovat kantapäiden kovettumat se tökötti on onnistunut pehmentämään!

Jos olet yliherkkä tuoksuille, tuoksutonta tavaraa on saatavilla runsaasti. Mikäli taas et ole, ja pidät tuoksuista, vaihtoehtoina ovat sitruuna, ruusu ja laventeli. Itse käytän sitruunaa, ihan vain siksi, että voin.

Kaiken huipuksi, purkki mehiläisvahavoidetta maksaa aika pirun paljon vähemmän kuin purkki jotain Kiinassa tuotettua, laboratorioeläimillä testattua "merkkitavaraa".

Joten, jos haluat säästää rahaa ja myöskin tilaa, niin siirrypäs mehiläisvahavoiteeseen! Korvaa kaikki entiset voiteesi ja sopii koko perheelle. Suosittelen!

PS. Maken mehiläistila EI ole sponsoroinut tämän tekstin kirjoittamista millään muotoa, vaan teksti on kirjoitettu täydestä sydämestä, omien hyvien kokemusten perusteella. MUTTA! Mikäli Maken mehiläistila haluaa palkita minut tästä ilmaisesta mainotuksesta, niin pari purkkia sitä stydimpää sitruunantuoksuista mehiläisvahavoidetta, kiitos. En panisi millään muotoa pahakseni.

Kaksi vuotta karvaa, kuolaa ja rakkautta

Ensimmäinen kuva Kaunosta, juuri ennen lähtöä ikiomaan kotiin.

Tasan kaksi vuotta sitten, näihin kellonaikoihin, kämpässämme kävi kova nuuskutus. Pieni hauvavauva haisteli ympäriinsä tutkien joka paikan ja maistaen kaikkea, mitään eteensä sattui saamaan. Tasan kaksi vuotta sitten meille kotiutui Kauno, pikkuruinen lapinkoira, jolla ei vielä ollut omaa kotia.

Kaksi vuotta olen saanut olla onnellinen koiranomistaja. Kaksi vuotta olen saanut kokea ihanan karvakuonon aitoa ystävyyttä ja rajatonta rakkautta.

Kahden vuoden ajan minua on tultu iloisena ovelle vastaan. Kahden vuoden ajan minua on tervehditty häntä heiluen. Kaksi vuotta kodissamme on asunut perheenjäsen, jonka olen aina kokenut puuttuvan meiltä. Kahden vuoden ajan meiltä ei ole puuttunut mitään.

Kaksi vuotta karvaisia mattoja, vaatteita, nojatuoleja ja sohvia. Kaksi vuotta kuraisia tassunjälkiä vaatteissa ja matoilla. Kaksi vuotta kuolaa ja piilotettuja luita ympäri asuntoa. Kaksi vuotta "räjähtäneitä" pehmoleluja, joiden täytteitä saan kerätä.

Kaksi ihanaa vuotta! Kaksi vuotta, joista en vaihtaisi päivääkään pois. Kaksi elämäni onnellisinta vuotta.

Kaksi vuotta, jonka aikana olen jokaisena päivänä kiittänyt itseäni siitä, että uskalsin soittaa sen superjännittävän puhelun ja lähteä ajamaan 150 km kohti tuntematonta osoitetta. Kaksi vuotta olen kiittänyt itseäni siitä, että "lähdin vain katsomaan" koiranpentua. Ilman tuota puhelua ja ilta-ajelua olisin menettänyt jotain elämää suurempaa. Olisin menettänyt mahdollisuuden saada perheemme jäseneksi maailman parhaimman koiran.

Kaksi vuotta maailman ihanimman koiran äitinä. En olisi parempaa voinut elämältä toivoa! Olen onnellinen.

Kauno tänään, lahjaksi saatu viilennysliivi yllään.

21 tapaa pilata teinin päivä

Löysin eräästä erityislasten vanhempien vertaistukiryhmästä kerrassaan erinomaisen kirjoituksen: 21 tapaa pilata autismiperheen päivä. Sen lisäksi, että tämä lista pitää täysin paikkansa, sitä voi todella mainiosti soveltaa myös muihin erityisryhmiin. Löydät nämä 21 tapaa pilata autismiperheen päivän kohdat täältä: 

https://drive.google.com/file/d/1CrGrWSl3NcRf7bVWbpuf6L0QiIUVexQO/view

Minä, ADHD/AS-teinin äitinä, sain tästä erinomaisesta listasta idean, ja päätin tehdä uuden listan. Sellaisen, minkä kaikki kohdat olen ehtinyt kokemaan tämän päivän aikana, vaikka päivä ei ole vielä läheskään lopussa. Eli tässä teille 21 tapaa pilata teinin päivä, olkaapa niin hyvät!

1. Herätä teini aamulla kouluun.

2. Muistuta häntä ottamaan lääkkeensä.

3. Hoputa häntä lähtemään kouluun, ettei hän myöhästy.

4. Käske hänen pukeutua sään mukaisesti ja muistuta, että vielä ei ole kesä.

5. Kun hän tulee koulusta, tervehdi häntä ja kysy, miten koulupäivä meni.

6. Kysy, mitä koulussa oli ruuaksi.

7. Muistuta häntä läksyistä.

8. Muistuta häntä toiseen kertaan läksyistä.

9. Muistuta häntä kolmannen kerran läksyistä.

10. Kutsu hänet syömään ja keskeytä samalla hänen läksyjen teko.

11. Ole oma itsesi, koska olet joka tapauksessa ihan helvetin nolo.

12. Puhu teinille ja kysy häneltä ihan mitä tahansa hänen asioistaan.

13. Ehdota hänelle mitä tahansa yhteistä tapahtumaa kodin ulkopuolella.

14. Pyydä häntä siistimään huonettaan edes vähän.

15. Pyydä häntä osallistumaan ikä- ja kehitystason mukaisiin, yhteisiin kodin siivoustehtäviin.

16. Muistuta suihkuun menosta.

17. Muistuta toiseen kertaan suihkuun menosta.

18. Muistuta hien hajusta ja kolmannen kerran suihkuun menosta.

19. Käske hänen ottaa iltalääke.

20. Käske hänen mennä nukkumaan.

21. Toivota hyvää yötä.

En tiedä teidän teineistä, mutta meidän rakas pikku pirpana ainakin on sitä mieltä, että jokainen näistä kohdista on täysin turhaa mussutusta ja kaikki vaatiminen, muistuttelu ja hänen lähellään hengittäminen pilaavat hänen päivänsä täydellisesti. Olisin täydellinen äiti hänen mielestään, jos olisin näkymätön, hiljainen enkä ikinä tekisi mitään, koska mitä tahansa teenkin, teen sen väärin. 

Toivottavasti teillä on yhtä ihana teini kuin mitä meillä on!

Peuraterapiaa koulutusväsymykseen

Kello on kuusi illalla, ja minä olen niin kuoleman väsynyt, etten jaksa tehdä muuta kuin istua sohvalla ja tuijottaa eteeni kuola suunpielestä valuen. Takanani on monta pitkää koulutuspäivää. Ensin perjantai ja lauantai Tampereella eläinkouluttajien koulutuksessa, siihen edestakainen matkustaminen vielä kaupan päälle. Sunnuntai meni melkeinpä kokonaisuudessaan nukkuessa univelkaa ja väsymystä pois.

Eilen maanantaina oli pitkä koulutuspäivä voimauttavan valokuvan parissa, samoin tänään. Taidan olla liian vanha siihen, että jaksaisin enää tällaisia koulutusrupeamia. Ovathan nämä koulupäivät olleet antoisia ja tunteikkaita, mutta myös väsyttäviä.

Perheprojekteja ja suuria tunteita

Naamantai. Ja siltä tuntuu! Teini on sairastunut ja minun on aamuni venyy, kun peruutan hänen koulutaksinsa ja ilmoitan kouluun, ettei tyttö tule. Hän jää kotiin koiran ja miehen hellään hoitoon sairastamaan. Itse raahaudun autoon ja lähden liukastelemaan pitkin jäisiä teitä kohti Ruissaloa. Olen myöhässä, sillä aamuni venyi tämän odottamattoman sairastumistapahtuman vuoksi.

Syön Villa Marjaniemen tarjoaman aamupalan pikaisesti, ja sen jälkeen juoksen yläkertaan ja huoneeseen, mitä käytämme koulutukseen. Suuressa kartanossa on kylmä kuin Danten helvetissä. Minulla on villasukat jalassa, mutta palelen silti. Perkeleen talvi ja talven "ihana ihmemaa". Saisi loppua jo, saatana.

Tämä päivä on varattu perheprojekteille, mitä olemme tehneet omien perheenjäsentemme kanssa. Minä olin valinnut mieheni, mutta olimmeko saaneet koko projektia vietyä loppuun? No emme tietenkään. Oli minulla sentään jotain esittää.

Ensin kerromme projektistamme pienryhmässä ja sen jälkeen esitämme sen koko porukalle. Monilla on projekteissa mukana syviä tunteita, menetystä, tuskaa ja itkua. Kuunnellessamme tarinoita myös yleisö itkee välillä. Voimauttavassa valokuvassa sukelletaan syvissä vesissä.

Projektien läpi kuultaa myös voimaantuminen, lähentyminen ja toivo. Viimeistään tässä vaiheessa sen huomaa, miten tämä voimauttavan valokuvan menetelmä todella vaikuttaa ihmiseen. Eikä se ole pelkästään se valokuvaaminen ja valokuvan ottaminen, vaan nimenomaan se vuorovaikutus, mitä kuvaaja ja kuvattava käyvät keskenään. Juuri se tekee tästä menetelmästä niin voimakkaan ja vaikuttavan.

Nykyään tarjotaan ties mitä yksisarvishoitoa ja muuta huuhaajuttua, mikä "parantaa". Ja minä olen skeptikko. Uskon vasta sitten, kun itse näen ja koen. Ja voimauttavan valokuvan voimaan minä uskon! Olen itse nähnyt ja kokenut, miten voimakkaasti se vaikuttaa. Ei yksi valokuvaussessio mitään paranna, mutta pitkäaikainen työskentely ja toisen katsominen lempeällä ja voimauttavalla katseella voi tehdä ihmeitä. Tietenkin se tekee ihmeitä vain silloin, jos olet itse valmis vastaanottamaan sen! Eihän mikään terapiakaan auta, ellei itse ole valmis vastaanottamaan apua ja tekemään töitä sen eteen. Sama juttu voimauttavassa valokuvassa. Tällä menetelmällä voi tehdä ihmeitä!

Tämä pitkä ja tunteikas naamantai päättyy, paitsi ettei se pääty minun kohdallani. Se jatkuu. Kipaisen kiireesti kirjaston, kirjavarausten ja ennakkoäänestyksen kautta kotiin. Hyvä, että kirjastossa voi äänestää ennakkoon. Muuten olisi voinut äänestäminen jäädä välistä. Kotona nakkaan treenitavarat kassiin, nakkaan koiran autoon ja lähden kohti Lietoa ja Turun Murrea. Meillä on Kaunon kanssa vielä nose workia.

Olen niin väsynyt, että näen kaiken kahtena. Kaunoa ei kuitenkaan voisi vähemmän väsyttää! Hän loistaa purkkiradalla ja tekee meidän pienen porukkamme parhaimman suorituksen. Olen haljeta ylpeydestä. Meidän hieno hauvamme.

Kotona olen vasta yhdeksän jälkeen illalla. Otan saman tien nukkunapin ja painun pehkuihin. Huomenna on toinen pitkä päivä. Pakko jaksaa edes jotenkin.

Peuran lempeä katse

Tiistai. Herätyskellon soiminen tuottaa tuskaisen tunteen. En jaksaisi nousta, haluaisin jäädä köllimään kuorsaavan mieheni viereen. Missaan kuitenkin koulutuspäivän, jos nyt jään makoilemaan. Tänään meille esitellään meidän seuraava projektimme, joten minun on pakko olla paikalla.

Talvi ärsyttää. Kylmä ärsyttää. Liukkaus ärsyttää. Olen lähtenyt kiireessä ja unohtanut villasukat kotiin. Jäädyn aivan varmasti pystyyn koulutuspäivän aikana. Yritän kuitenkin unohtaa ärsytyksen ja muistaa elämän pienet hyvät asiat. Vaikka olen väsynyt, tässä päivässä on vielä varmasti jokin, mikä piristää. Ihan varmasti. Kun ajan Villa Marjaniemen pihaan, kuulen käpytikan nakuttavan puussa. Se piristää vähän, jostain oudosta syystä. Luonnolla on parantava voima.

Päivän aluksi käymme läpi jo viime vuoden puolella aloitetut projektit omista erilaisista puolistamme. Esittelemme ne pienryhmissä ja keskustelemme niistä. Jokaisella on omalta näyttävät kuvat ja projektit ovat hyvin erilaisia. Se juuri onkin tässä niin hienoa, että jokainen saa näyttää juuri ne puolensa, mitä itsestään löytää. Ei tarvitse esittää mitään. Eikä kaivaa niitä omia huonoja puoliaan. Juuri se vika suomalaisissa on. Meistä jokainen tarvitsisi hieman voimauttavan valokuvan lempeää ja hyväksyvää katsetta.

Löydä kuvasta käpytikka.

Päivään kuuluu myös luento voimauttavan valokuvan menetelmästä sekä tulevasta projektista työyhteisössä. Tätä menetelmää voi siis käyttää muuhunkin kuin yksilötyöhön. Sillä voi voimauttaa kokonaisia työyhteisöjä, ja vielä suhteellisen halvalla, kun ei tarvitse maksaa kaiken maailman konsulttien perimiä maksuja. Seuraavaksi meidän tehtävämme on tehdä juurikin se: Voimauttaa työtoverimme.

Ennen viimeistä keskustelua, eli työyhteisöprojektien suunnittelua parin kanssa, käyn pikaisesti ulkona tupakalla. Ruissalon metsän uumenista hyppää eteeni peura. Se seisoo ihan lähellä minua ja tuijottaa suoraan silmiini. En ole koskaan ollut näin lähellä elävää peuraa, villin (?) luonnon keskellä. Peura ei katso minua kysyvästi, vaikka sen mielessä todennäköisesti liikkuukin kysymys siitä, mikä hemmetin eläin on tuollainen pinkkitukkainen kahdella jalalla seisova otus, jonka suusta tulee savua. Katson peuraa suoraan silmiin, ja se katsoo minua takaisin lempeästi. Ihan kuin peura haluaisi sanoa minulle jotain.

Villa Marjaniemen ulko-ovi käy ja peura lähtee karkuun ääntä. Kurssikaverini tulee myös tupakalle. En ehtinyt saada peurasta valokuvaa, sillä jäin vain tuijottamaan sen lempeää katsetta. Kohtaaminen peuran kanssa kuitenkin pysähdytti minut. Tuo vaikuttavan ja ylvään eläimen katse syöpyi minuun. Saan hädin tuskin suunniteltua edes työyhteisöprojektiani, kun ajattelen vain tuota peuraa.

Lähtiessäni takaisin autolle yritän katsoa, näenkö peuraa enää. En näe. Sen on kadonnut metsän siimeksiin. Lähden kotiin toivoen, etten törmää siihen enää auton startattua. Peuran ja Toyotan kohtaamisesta todennäköisesti ei tulisi kovinkaan lempeä, kummallekaan osapuolelle.

Nuhanenäteetä ja Ice Agea

Kotona rojahdan sohvalle ja annan kuolan valua hetken suunpielestäni. Olen ansainnut hetken paikoillani. Tarvitsen hetken paikoillani. Räkäinen teini tulee yskimään sohvalle pelaten kännykkäpeliä. Menen tekemään hänelle Nuhanenän teetä, minkä olin ostanut eräästä teekaupasta. Keitän samalla itsellenikin kupposen. 

Laitan Ice Agen pyörimään. Hörpimme teetä ja nauraa röhötämme. Pitkien koulutuspäivien jälkeen tällainen aivoton viihde kera teekupin tekee terää. Ei tarvitse ajatella mitään.

Koulutuspäivät ovat herättäneet paljon tunteita ja olen saanut näiden päivien aikana paljon tärkeitä kohtaamisia. Minulla on paljon uutta ajateltavaa ja paljon uutta valmisteltavaa. Mutta tänään en valmistele mitään enkä ajattele enää mitään. Paitsi sitä, kehtaanko mennä nukkumaan ennen räkäistä teiniä vai onko se noloa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 67

Olin nuori kirjailijatyttö sota-aikana. Perheeni (isä, äiti, minä ja siskoni) asuimme pienessä, vaaleanpunaisessa talossa pienellä saarella, missä meillä oli oma laatikko. Laatikko oli jaettu neljään osaan, ja jokainen nukkui omassa laatikon osassaan. Oli ahdasta, mutta se ei haitannut meitä. Meitä haittasi ympärillä riehuva sota.

Pidimme erilaisia iltoja, jolloin luimme kirjoja ääneen toisillemme. Eräänä iltana luin erästä pölyistä, vanhaa kirjaa. Kirjailijan nimi oli Satu Vuorio. Minusta kirja oli outo ja runot aivan kummallisia. Vanhat ihmiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että tämä on sitä oikeaa kirjallisuutta, eikä minun, nuoren hömppänätytön, turhia mielipiteitä otettu huomioon. Eikä myöskään minun tekemääni kirjallisuutta arvostettu.

Saimme tarpeeksemme sodasta. Naapurin pojan kanssa teimme suunnitelman, että menemme suurella lapsiporukalla saaren toiseen päähän, ja kiipeämme suuren piikkilanka-aidan ylitse. Se lopettaisi sodan. Toteutimme myös suunnitelmamme, ja ryntäsimme suuren piikkilanka-aidan luokse. Aitaan oli sidottu kiinni vastapuolen nuori poika, joka yritti huutamalla estää aikeemme. Hän ei kuitenkaan pystynyt liikkumaan, koska oli sidottu kiinni, eikä pystynyt estämään meitä. Kiipesimme aidan yli, ja sota oli sen jälkeen ohitse.

Sodan jälkeen kaikki meni uusiksi. Saari, millä asuimme, oli pieni, joten isä päätti siirtää talomme toiselle saarelle, missä oli enemmän kaupankäyntiä. Talomme irroitettiin maasta ja siirrettiin sellaisenaan toiselle saarelle.

Uudella saarella oli vilkas kauppa, jota piti geisha. Häntä pidettiin huonomaineisena naisena, vaikka hän oli saaren rikkain henkilö. Äitini halusi karttaa tätä geishaa, kun taas isäni halusi saada hyvät välit häneen, jotta voisi itsekin rikastua olemalla hyvissä väleissä. Äitini käski meitä lapsia karttamaan tuota naista. Ja koska hän käski niin, minä tyttö menin suoraan tämän geishan pakeille ja pyysin pääsemään hänen maikokseen. Ellei joku tiedä, niin maiko on geishaoppilas. Sen jälkeen kävelin saarella maikon runsaissa meikeissä ja kamalissa kengissä. Ja tunsin itseni kauniiksi.

Eräänä päivänä meidän oli tavattava eräs perhe, jonka poika oli kiusannut minua rajusti ja loukannut minua pahasti. Sovimme geishan kanssa pienestä jekusta. Minä leikin, että minä olen se geisha, ja tämä geisha leikki olevansa maiko. Minä kävelin ylväänä, meikattuna ja geisha taas käveli vierelläni puhuen koko ajan tälle perheelle, jonka poika oli kiusannut minua. Minä yritin antaa kuvaa, että perhe oli liian ala-arvoinen, jotta minä, suuri geisha, voisin alentua puhumaan heille tai edes katsomaan heitä.

Elämäni listoina

Ensi viikolla on jouluaatto. Mikä tarkoittaa sitä, että tällä viikolla on pitänyt käydä siellä, täällä ja tuolla, ja syödä joka paikassa itsensä jouluruokaähkyyn. No, se hyvä puoli tässä on, ettei ole kotona tarvinnut tehdä keittiössä muuta kuin laittaa Samarinia vesilasiin kaiken syömisen jälkeen.

Tänään juhlimme perheen kesken. Äitini, siskoni puolisoineen ja lapsineen sekä meidän pieni perhe. Mätimme ruokaa, jaimme lahjoja ja yritimme vielä saada kaiken ruuan jälkeen jälkkärit mahtumaan vatsalaukkuumme.

Eräästä saamastani paketista paljastui kirja. Sinänsä se ei ole yllätys, että MINÄ saan lahjaksi kirjoja, mutta tämä kirja on hieman erilainen kirja. Sen nimi on Elämäni listoina. Erilaisten listojen lisäksi kirja sisältää mietelauseita jokaiseen päivään.

Eli nyt sitten minun pitäisi keksiä aina 10 asiaa elämästäni, mitkä haluan ikuistaa näihin listoihin. 10 hauskinta juhlaani. 10 ihailemaani taiteilijaa. 10 suosikkivaatettani. 10 elämäni onnellisinta päivää.

Ensisilmäykseltä kirja vaikuttaa aika lailla höpöhöpöltä. Jonkun yksisarvisterapeutin tekemältä. Mutta kun asiaa ajattelee tarkemmin, se voisi oikeastaan tehdä juuri nyt minulle ihan hyvää, kun joudun tosissani miettimään, mitä kaikkia asioita minulla on elämässäni. Muutakin kuin järjetön stressi, tajuton väsymys ja burnout. En olekaan tässä pieneen hetkeen ajatellut niitä hyviä asioita, minulla on. Tai on ollut.

Ensimmäinen lista. Koska olen väsynyt ja pinkeä vatsani ei hirveästi piristä olotilaani, aloitan helposta listasta: Asiat, joita ilman en lähde kotoani.

1. Käsilaukku 
2. Kännykkä 
3. Lompakko 
4. Kotiavaimet 
5. Sytkäri 
6. Röökiaski 
7. Kalenteri 
8. Särkylääkkeet 
9. Nenäliinapaketti 
10. Ulkovaatteet 

Se oli aika helppo. Toinen lista. Tämä vaatii jo vähän miettimistä: Lempipaikkani kotikaupungissani.

1. Oma koti 
2. Aurajokiranta 
3. Tonttumäen koirapuisto 
4. Vilkkilänmäki (erityisesti kesällä) 
5. Ruissalon kasvitieteellinen puutarha 
6. Suxes 
7. RantaKerttu 
8. Educarium 
9. Koirauimaranta 
10. Aisti ry:n toimisto 

Kolmas lista. Alkaa mielikuvitus jo loppua ja vatsa huutaa ruokalepoa. Teen vielä tämän, ja sitten annan vatsani levätä. Tämä on näistä kolmesta vaikein: Toiveet, joiden haluaisin toteutuvan.

1. Lisää koiria, joita saisin hemmotella ja rakastaa 
2. Ura tutkijana (mieluiten turhien asioiden tutkimista, koska se on kivempaa kuin hyödyllisten asioiden tutkiminen) 
3. Kirjan/Kirjojen kirjoittaminen 
4. Selkäkivuton loppuelämä 
5. Ymmärryksen lisääntyminen ADHD-oireisia henkilöitä kohtaan 
6. Eläinavusteisuuden lisääntyminen eri aloille 
7. Väitöskirja 
8. Rakkaalle Kaunokaiselleni SUPERPITKÄ elämä 
9. Rakkaalle miehelleni kärsivällisyyttä minun kanssani 
10. Kotisiivooja 

Ehkä tämä riittää tältä illalta. Tuossa olisi vielä monta kymmentä listaa tekemättä, mutta en jaksa enempää. Heittäydyn pitkäkseni sohvalle ja jatkan Poliisiopisto-leffojen katsomista. Miehelläni on ne kaikki, joten päätin aloittaa tällaisen mukavan ja kevyen leffaputken aivottoman komedian parissa. Sopii mukavasti tämän illan jatkoksi.

Unien ihmeellinen maailma, osa 63

Viimeksi olin Dubaissa, tällä kertaa Etelä-Koreassa. Olin siellä vaihto-opiskelijana, aivan yksin, ja asuin eräässä perheessä. Perhe oli todella mukava, ja lapset olivat innoissaan siitä, että heillä asui länsimaalainen tyttö.

Minun piti päästä keskustaan. Matka oli pitkä, sillä kaupunki oli valtavan suuri. Menin juna-asemalle, mutten ymmärtänyt alkuunkaan, miten lippusysteemi toimii. Juna tuli, siinä oli avonaiset vaunut, ja hyppäsin erääseen vaunuun sisään.

Huomasin, että ihmisillä oli eri paksuisia lippunippuja käsissään. Kysyin englanniksi, että miten ihmeessä tuo on mahdollista, ja miten tämä lippujuttu oikein toimii. Eräs nuori mies alkoi selittää, miten matkan pituus määrittää sen, miten monta loppua tarvitset. Hän näytti kartalta, että hän tulee kaukaa, kaukaa kaupungin rajoilta. Hänen pysäkkinsä oli niin syrjässä, ettei sitä näkynyt edes kartalla enää. Sitä varten hänellä on kaikkein paksuin lippunippu, koska hän tulee kaikkein kauimpaa.

Konduktööri tuli ja alkoi sättiä minua siitä, että minulla oli liian vähän lippuja. Pyysin anteeksi, ja sanoin, etten ulkomaalaisena tiedä tätä lippusysteemiä.

Pääsin keskustaan ja menin erääseen ostoskeskukseen hengaamaan. Ostoskeskus oli rakennettu itämaiseen rakennustyyliin, ja se oli valtavan kaunis niin sisältä kuin ulkoapäin. Kaikkein ylimmässä kerroksessa oli kylpylä, ja ajattelin, että tuolla täytyy päästä käymään.

Huomasin erään itämaisen ravintolan, missä sai syödä samalla, kun poltti. Mietin, että tuo on erittäin mielenkiintoinen konsepti. Kävin hakemassa pienen ruoka-annoksen, menin korkean pöydän eteen, pistin tupakaksi ja aloin syödä samalla.

Mietin, että tarvitsen vaatteita noin kolmevuotiaalle pojalle. Kuka se poika oli… Se on edelleenkin mysteeri, eikä selvinnyt unessakaan. Eräässä lastenvaateliikkeessä minua ei haluttu palvella erityisen halukkaasti. Kun lähdin itse yläkertaan, minun perääni juostiin, ettei sinne saa mennä. Myyjä menee puolestani ja katsoo, löytyykö toisesta kerroksesta vaatteita kolmevuotiaalle pojalle. Satuin huomaamaan, että yläkerta oli täynnä puolialastomia lapsia. Siellä oli ilmeisesti käynnissä jonkun katalogin kuvaukset, ja lapsimalleilla oli vaatteiden vaihto kesken.

Uni jatkui vielä jotenkin, mutta siitä minulla on hatarat muistikuvat. Siihen liittyi jotenkin baari ja rottweilerin pentu, mutta en muista enää tarkkaan, miten se meni.

Kun ei itsellä ole rotikkaa, oli pakko lainata foto rotikkayhdistyksen sivuilta.

Ällöä rakkauskökköä - Tunneperhe-projektin kuvat ja runot

Elämä alkaa voittaa. Tauti ei ole vielä jäänyt taakse, mutta hyvä merkki on se, että pääsen itse jo käymään vessassa, ilman saattajaa ja pyyhkijää. Ehkä kykenen tänään muuhunkin jännittävään, kuten pesemään hampaat. Sitä en tiedä, uskallanko niin hurjaksi heittäytyä, että lähtisin viemään koiraa ulos. Ehkä jätän sen huomiselle, ja tänään delegoin tämän suuren vastuutehtävän jollekin muulle.

Kalenteri muistuttaa ensi viikolla olevasta voimauttavan valokuvan lähipäivästä. Sinne pitää tuoda mukana valmis tunneperhe-projekti. Tarkoitus ei ole ottaa projektiin mukaan pelkkiä verisukulaisia, vaan niitä ihmisiä, joihin on vahva tunneside, ja jotka ovat itselle tärkeitä ja läheisiä.

Mietin toteutusta, ja tulen siihen lopputulokseen, että teen edes jotain paperille printattuna. Kaikki tähänastiset projektini ovat olleet tietokoneella esitettäviä töitä. Mukava mennä lähipäivään ilman, että tarvitsee olla konetta mukana.

Avaan Publisherin ja teen kansilehden. “Satun tunneperhe”. Onpa typerän yksinkertainen otsikko. En nyt keksi parempaakaan. Laitan kansilehdelle kolme valokuvaa tiedostoistani.

Seuraavaksi alkaa vaikein osuus. Ketkä kaikki haluan mukaan tähän työhön? Ketkä ovat ne ihmiset, jotka kuuluvat minun tunneperheeseeni?

Ihmiset? Sanoinko ihmiset? Sanoin. Eräs tunneperheeni tärkeä jäsen ei ole ihminen, vaan koira. Karvatassu, jota rakastan yli kaiken. Haluan hänet mukaan. Mietin, mahtaako Kauno tietää, miten paljon hän merkitsee meille. Kyllä hän sen varmaan tietää. Ainakin pyrimme osoittamaan sen joka päivä, ihan pienilläkin teoilla.

Minulla on Kaunosta varmaan puoli miljoonaa kuvaa. Kaunista koiraa on mukava kuvata. Päätän, että minulla on kaksi aukeamaa per tunneperheen jäsen. Laitan aina kolme valokuvaa yhdelle sivulle. Paitsi viimeiselle. Siihen tulee yhden valokuvan sijasta runo. Kirjoitan Kaunolleni näin:

“Pieni vinkaisu,

Anova katse.

Annan sinulle palan juustoleivästäni

Sinä annat minulle paljon enemmän.”

Kaunon osuus on valmis. Mitäs seuraavaksi? No, lapset yleensä kuuluvat tunneperheeseen. Laitan kahdelle seuraavalla aukeamalle kuvia tyttärestäni. Kaivan erilaisia kuvia hänen eri vaiheistaan. Jätän kaikkein varhaisimmat vauvakuvat pois, sillä keskolamuistot eivät ole mitenkään voimauttavia. Enkä halua ajatella sitä tyttäreni syntymän jälkeistä kesää muutenkaan. Se oli kamala kesä, kun elimme koko ajan kuolemanpelossa.

Hänelle pitää kirjoittaa myöskin runo. Tämä on hankalampi kuin runo Kaunolle. Pitkän pohdinnan jälkeen saan rustattua tällaisen:

“‘Juokse’, huusi lapsi.

Ja äiti juoksi.

Heidän jälkeensä jäivät vain

Voikukkien pöllyävät siemenet.”

En edes tiedä, mistä minulle tällainen tuli mieleen. Varmaankin kuvastaa sitä, mitä meidän elämämme on ollut: Pelkkää juoksemista, aamusta iltaan, paikasta toiseen. Kiitos ADHD, kun olet pitänyt meidät kummatkin juoksemassa! Eipähän ole ollut hidasta eikä tylsää elämää.

Se osuus oli siinä. Kukas seuraavaksi? Ai niin, onhan minulla tuo mieskin! Melkein jo meinasi unohtua, kun siitä tahdon-sanastakin on kulunut melkein viikko. Tätä se pitkäaikaisessa parisuhteessa eläminen teettää.

Ja jos nyt jollakulla ei ole tarpeeksi huumorintajua, niin sanottakoon näin heti kättelyssä, että tuo äskeinen oli puhdas vitsi!

Minulla on yllättävän vähän sellaisia kuvia miehestäni, missä hän olisi täysin yksin. Kaikissa kuvissa hän on joko koiramme kanssa, tai sitten kuva on “melfie” meistä kahdesta. En löydä kuin kaksi sellaista kuvaa, missä hän yksin. No, näillä mennään. En mene häiritsemään suihkussa olevaa miestäni kameran kanssa ja pyydä häntä poseeraamaan. Voisi tulla sellaisia kuvia, mitä opiskelukaverini eivät välttämättä halua nähdä.

Vielä se runo. Suonistani irtoaa tällä kertaa tällainen värssy:

“Makaamme öisellä niityllä.

Sinä yrität laskea tähdet.

Katson sinuun.

Sinä olet minun tähteni.”

Limaista, romanttista ja perusällöä rakkauskökköä. Saa luvan kelvata. Minulla alkaa särkeä pää ja olo huonontua, joten runosuoni sylkee ulos tavaraa, mikä ei ole millään muotoa omalaatuista. Tämä on kuitenkin voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutus, eikä voimauttavan ällökökkö-runouden menetelmäkurssi, joten ei sillä ole väliä, millaista tekstiä suollan.

Vielä olisi kansiossa tilaa. Ja minulla on vasta kolme sielua tallennettuna tähän projektiin. Kenet haluan tallentaa seuraavaksi?

Ajattelen ystävääni, joka on auttanut minua monissa pahoissa tilanteissa. Auttoi minua hääpäivänänikin. Kirjoitan seuraavaksi hänen nimensä.

Sama juttu kuin mieheni kanssa. Löydän vain kaksi sellaista valokuvaa, missä hän on yksin. Loput kuvista ovat biletyskuvia, missä olemme kaksin tai isommassa porukassa. Eipä se haittaa. Kuvat kertovat paljon meidän yhteisestä matkastamme. Ehkä se on tässä se tarkoituskin.

Kirjoitan viimeisen runon:

“Hiljaisen Aurajoen rannalla

Katselen uinuvaa veden pintaa.

Kuvasi heijastuu kuvani viereen.

Kun katsoo, kun me nauramme.”

Vasta runon kirjoittamisen jälkeen huomaan, että runossa on sama teema kuin miehelleni kirjoittamassa runossa: Yö. En koe yötä pelottavana ja synkkänä asiana, vaan yö on minulle kaunis asia. Viihdyn yössä ja pimeässä. Minusta on ihana kävellä pimeydessä, pitkin tyhjiä katuja. Yössä on tietynlaista romantiikkaa ja sähköä. Sellaista, mitä päivänvalossa ja auringossa ei ole. Siksi minulla on runoissani hyvin usein yö.

Laitan printterin laulamaan. Olen lopputulokseeni suhteellisen tyytyväinen. Nyt olen koonnut minun tunneperheeni.