Tänään tulee kuluneeksi tasan 37 vuotta siitä, kun synnyin. Juhlan paikka, eikös? Ja tietenkin minä juhlin omaa syntymääni! Miten teen sen? Parhaalla mahdollisella tavalla, tietenkin, eli kirjoitan esseetä.
Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuus sisältää viisi kurssia, mistä neljä suoritetaan esseinä ja yksi tenttinä. Tentti on suoritettu jo, arvosana tosin vielä on saamatta. Oppiminen ja koulusuoriutuminen-kurssin esseen palautin tänään pienen hiomisen jälkeen Moodlen palautuslaatikkoon. Seuraavaksi on vuorossa essee lasten ja nuorten hyvinvoinnin sosiaaliset ulottuvuudet-kurssista. Edessäni on 15 sivun mittaisen kuivan ja tieteellisen tekstin tuottamisen tuska.
Esseen aiheena on nuorten syrjäytyminen ja ulkopuolisuus. Aihe ei ole vaikea eikä edes vieras, joten siitä pitäisi olla helppo kirjoittaa. Nyt vain jokin tökkii juuri tänään. Ehkä se johtuu siitä, että on syntymäpäiväni. Toisaalta, eipä minulla muutakaan tekemistä ole juuri nyt tällä hetkellä. Voisin viettää aikani katsoen telkkaria, mikä taas ei ole laisinkaan tuottavaa, vaan päinvastoin puuduttavaa tekemistä.
Tai sitten se johtuu siitä, että olkapäälläni istuu taas itsekritiikin musta piru. Se ilkkuu ja pilkkaa, miten en osaa kirjoittaa yhtään mitään, ja tästäkin esseestä on tulossa ihan surkea, kuten kaikista niistä muistakin esseistä, mistä olen saanut arvosanaksi vitosen (mikä on yliopistomaailman paras arvosana). En osaa kuitenkaan ja olen ihan huono. Muut ovat parempia, vain minä olen huono. Yritän huutaa sille pirulle, että pitäisi turpansa kiinni, mutta aina se kuitenkin löytää tiensä tuohon olkapäälleni, enkä oikein tiedä, miten saisin sen häädettyä lopullisesti siitä pois. Ehkä pitäisi vetää olkapäähän kunnon kerros liukuvoidetta, ettei se pysyisi siinä istumassa.
Tai sitten vain koen huonoa omatuntoa siitä, että olen ollut viime aikoina kovin vähän läsnä. Olen antanut vapaa-aikani esseille ja tenteille sen sijaan, että olisin antanut sitä sulhaselleni, koiralleni ja tyttärelleni. Ja vaikka kuinka vannon, että sitä vapaa-aikaa kyllä tulee sen jälkeen, kun olen saanut nämä esseet alta pois, niin ei sitä tule kuitenkaan: Minä keksin kyllä jonkun toisen opiskeluprojektin, mikä vie aivan yhtä paljon ajastani kuin mitä tämä vie. Eivät opinnot tästä maailmasta lopu! Enkä minäkään näköjään osaa lopettaa opiskelua.
Olen saanut jo kirjoitettua yhden kokonaisen kappaleen maahanmuuttajataustaisten nuorten syrjäytymisestä ja sen ehkäisystä. Se ei ole esseen ensimmäinen kappale, mutta aloitin siitä, koska lähdeaineisto oli suoraan nenäni edessä ja aihe oli muutenkin helppo. Olen aloittanut kappaletta siitä, millainen nuori on syrjäytynyt nuori. Siinäkin on puoliväli jo ylitetty. Ja olen tosiaan aloittanut koko esseen kirjoittamisen ja lähdeaineistoon tutustumisen vasta tänään. Aikaa ei ole tuhottomasti, sillä essee pitää olla palautettuna viimeistään 28.11. Sen jälkeen palautus ei ole enää mahdollista. Siihen on vielä neljä viikkoa aikaa, ja käytin edellisen esseen kirjoittamiseen aikaa pari päivää ja hiomiseen muutaman tunnin. Silti minusta tuntuu, että aika loppuu kesken, en ehdi saada esseetä valmiiksi ja ties mitä kaikkea vielä. Ellen nyt jatka kirjoittamista edes vähän, aivoni muistuttavat minua kirjoitusprosessista koko ajan, asia vaivaa minua enkä saa ajatuksiltani rauhaa. Olen aivan satavarma siitä, että kaikki tämä on ADHD:n syytä. Jos olisin nentti, minulla ei välttämättä olisi tällaisia pakkoajatuksia esseiden kirjoituksen ja niiden loppuunsaattamisen suhteen. Tai sitten minulta puuttuu OCD-diagnoosi… En ole aivan varma, kummin päin tämä asia nyt oikeastaan menee.
Ehkä nyt voisin kuitenkin sen verran irrottautua tästä esseestä, että käyn hakemassa palasen Naantalin aurinkoisesta hakemaani mansikkakakkua, rapsutan koiraa oikein antaumuksella ja käyn antamassa sulhaselleni suukon poskelle. Olen ansainnut sen kakkupalan, ja muut ovat ansainneet minun huomioni.
