Anteeksi, haluaisitteko keskustella oravista ja seksistä?

En ole ikinä peitellyt sitä, että minulla on ADHD. Ei ole ole mikään sen kummempi juttu. Mitä nyt joskus ajatukset vähän harhailevat ja saatan joskus päästää jotain outoa suustani. Eikö sitä samanmoista nyt tapahdu kenelle tahansa joskus? Meille neurokirjolaisille ehkä vähän useammin kuin muille.

Sen lisäksi, että minulla on ADHD, minulla on myös ihan upouusi diplomi. Siinä lukee näin: "Suomen seksologinen seura ry täten todistaa, että Satu Mäkinen täyttää kaikki seksuaalineuvojalta edellytetyt pätevyyskriteerit ja on siksi oikeutettu käyttämään nimikettä AUKTORISOITU SEKSUAALINEUVOJA (SSS)". Minulta saa siis auktorisoituja neuvoja, miten parantaa seksielämäänsä.

Kuva: Anja, Pixabay

Seksuaalineuvonnan lopputyöni koski - yllätys, yllätys - ADHD-oireisten aikuisten seksuaalisuutta. Ja koska olemme eläneet eristyksissä tämän koronan vuoksi koko kevään ja parisuhteet saattavat olla sen takia suhteellisen koetuksella (tosin sinkut vasta koetuksella ovatkin), päätin ystävällisesti jakaa muutaman saamani tutkimustuloksen kanssanne. Ihan vain siksi, että voisitte ehkä ymmärtää hieman paremmin sitä ADHD-oireista kumppanianne. Tai ehkä itseänne, jos nyt satutte oireisia olemaan. Erityisesti sinkkuja oireisia.

Ihan ensinnäkin, ADHD-oireiset ovat useammin huomattavasti halukkaampia kuin nentit (eli neuronormaalit). Siinä, missä nentin mielestä saattaa olla normaalia harrastaa seksiä hääpäivänä, pimeässä peiton alla kolmen minuutin ajan, se ei todellakaan riitä ADHD-oireiselle. Seksiä halutaan useammin. Sitä suorastaan TARVITAAN useammin! Jotkut saattavat tuntea seksuaalista halua useita kertoja päivässä, joten jos se römpsä kutiaa viidesti vuorokaudessa seksin puutteen vuoksi, on sanomattakin selvää, ettei se kerran vuodessa kolme minuuttia ole tarpeeksi tyydyttävää. 

Kuva: Capri23auto, Pixabay

Ellei nenttipuolisoa huvita hinkata elimiä yhteen yhtä usein ja jos se ADHD-oireisen kumppanin jatkuva vonkaaminen alkaa ottaa kupoliin, on tähän olemassa hyvin helppo ratkaisu: itsetyydytys. Eihän se oma käsi (tai lelu) tietenkään aitoa tavaraa korvaa, mutta se on parempi kuin ei mitään. Siksi olisikin hyvä, jos se nenttikumppani tämän sallisi ilman sen kummempaa yököttelyä. 

Toiseksi, fyysinen läheisyys. Ihan se pelkkä haliminen ja kainalossa oleminen, ei se järjetön paneminen. ADHD-oireiset kaipaavat ja tarvitsevat enemmän fyysistä läheisyyttä. Monet kertoivat kyselyssäni, etteivät koe saavansa tarpeeksi läheisyyttä nenttikumppaniltaan ja ovat sen vuoksi tyytymättömiä parisuhteeseensa. Toisaalta ymmärrän kyllä sitä nenttikumppaniakin, joka ei ehkä jaksaisi koko ajan sitä kainalossa kihnuttavaa orava-aivoa ja haluaisi hetken rauhan. 

Kuva: Klaus Hausmann, Pixabay

Kolmanneksi, kokeilunhalu. ADHD-oireiset ovat huomattavasti uskaliaampia ja rohkeampia kokeilemaan uusia asioita. Siinä, missä nentille ruoskat, käsiraudat ja pano avoauton takapenkillä saattavat olla jotain täysin sairasta ja poissuljettua, ne ovat ADHD-oireiselle osa normaalia arkielämää ja kuuluvat seksielämään kuin juusto leivän päälle. ADHD-oireiset saavat useammin kiksejä hieman rajummasta seksistä kuin pelkästä vaniljaseksistä (ellet tiedä, mitä vaniljaseksi on, niin se on sitä ihan tavallista perusseksiä ilman mitään sen kummempia mausteita). Lisäksi uudet asiat kiinnostavat, joten jos ehdotat ADHD-oireiselle jotain, mitä hän ei ole vielä kokeillut, vastaus on erittäin suurella todennäköisyydellä "kyllä".

Neljänneksi, avarakatseisuus. Minun kyselyyni vastanneista (667 vastaajaa) vain 60 % ilmoitti olevansa heteroita. Biseksuaaleja ja panseksuaaleja löytyikin sitten runsaasti! Myös polyamoria ja avoimet suhteet ovat ADHD-oireisille useammin vaihtoehto kuin nentille. Älä siis pelästy tai häkelly, jos ADHD-kumppanisi tulee ja ehdottaa tällaista sinulle jossain vaiheessa. Äläkä pelästy sitäkään, jos ADHD-kumppanillasi on historiassaan ollut saman sukupuolen edustajia seksikumppaneinaan. Itse asiassa, jos haluat olla autuaan tietämätön, älä kysele ADHD-oireisen kumppanisi entisestä parisuhde- ja seksielämästä yhtään mitään! Voi olla parempi, ihan vain oman itsesi ja oman mielenrauhasi kannalta, ettet tiedä ihan kaikkea.

Kuva: Sasin Tipchai, Pixabay

Älä myöskään ikinä kysy, kuinka monta seksikumppania ADHD-partnerillasi on ollut ennen sinua. Takaan, että sinä et halua tietää vastausta.

Viidenneksi, nopea kyllästyminen. Kun se neuronormaali kumppani ei vain ymmärrä, läheisyyttä ei saa, seksielämästä puuttuu kokonaan jännitys, elimiä ei pääse hinkkaamaan toisiaan vasten tarpeeksi usein eikä sen oman käden oikeuttakaan saa toteuttaa, niin sitten suhde päätetään hyvin nopeasti. Tai vaihtoehtoisesti käydään vieraissa toteuttamassa itseään. 

Kuva: Sasin Tipchai, Pixabay

Sen lisäksi, että minulta saa hyviä ja auktorisoituja neuvoja seksuaalisuuteen, minulta saa myös seksuaaliterveystuotteita. Olen tehnyt jälleenmyyntisopimuksen Foxy Ladyn kanssa ja kauttani siis voi ostaa laadukkaita ja turvallisia "iloleluja". Ota yhteyttä, jos haluat järjestää kutsut! Tulen esittelemään matkalaukkuni sisältöä.

PS. Jos olet ADHD-oireinen etkä tunnistanut itseäsi tästä tekstistä ollenkaan, älä huoli. Nämä ovat niitä suuria linjoja ja koskee sitä enemmistöä, ei yksilöitä! Jokainen meistä on kuitenkin yksilö omine yksilöllisine tarpeineen. Ja hyvä näin.

"Onks sul joku aareehooree?"

Yleensä en mitenkään yritä peitellä sitä, että minulla on ADHD. En häpeä diagnoosiani millään tavalla, ja kerron mielelläni sen hyvistä ja huonoista puolista. Joskus on kuitenkin sellaisia tilanteita, missä yritän hillitä itseäni ja esittää normaalia. Kuten eilen.

Minulla alkoi koiranomi-koulutus. Koiranomi on koira-alan ammattilainen, joka osaa tehdä "ihan kaikkea" koirien kanssa ja tietää koirista "ihan kaiken". Koulutus on kaikkea, mitä koiria rakastava ihminen voi toivoa. Todella mielenkiintoinen, yksityiskohtainen ja tiivis. Siinä käydään läpi koko koiruus kirsusta hännänpäähän, erityisesti painottaen koiran erilaisia kommunikaatiotapoja sekä käyttäytymistä.

Koulutuksesta tekee omalla tavallaan positiivisen se, että meillä on huippuhauska, mukava ja kokenut opettaja. Itse tiedän opettajana, miten suuri rooli sillä opettajalla on. Kun opettaja on hyvä, kouluttautuu mielellään ja ehkä jopa oppiikin enemmän, kun opettajaa jaksaa kuunnella.

Tämän kahden koulutuspäivän aikana, mitä olen koiranomi-koulutusta käynyt, olen yrittänyt parhaani mukaan olla edes hieman normaali. Ihan vain siksi, että kurssikaverini vaikuttavat suhteellisen nenteiltä, enkä halua heti pelästyttää heitä sillä tiedolla, että minulla on joku kirjainyhdistelmä. Aika harva ymmärtää loppujen lopuksi, mitä se ADHD tarkoittaa.

Tänään koulutuksen loputtua, ja muiden lähdettyä, minä pakkailin vielä tavaroitani. Yhtäkkiä kouluttaja kysyi: "Mä oon tässä vähän ajatellut... Siis ei sun tartte vastata, ellet sä halua, mutta mä vain mietin, että onko sulla ADHD?" 

Repesin niin, että minulta pääsi pissat housuun. Enhän minä siinä kohdassa alkanut valehdella, vaan kerroin ihan rehellisesti, mikä homman nimi on. Mikä siinä niin paljon nauratti, oli se, että olin parhaani mukaan yrittänyt olla normaali ja piilottaa sen, että minulla on ADHD. Näin hyvin minä näköjään onnistuin.

Mitä tästä opin? Sen, ettei näköjään ikinä kannata yrittää piilottaa mitään. En minä siinä kuitenkaan onnistu. Parempi olla juuri sellainen kuin on. Eli härö orava, jonka keskittymiskyky on yhtä hyvä kuin alkueläimen.

PS. Koska olen laiska, enkä jaksa etsiä omia valokuviani tämän blogitekstin kuvitukseksi, tarjoan teille pentusaastetta suoraan Internetin ihmeellisestä maailmasta. Nauttikaa, olkaa hyvät.

Kun Satu sairauslomapäivää vietti...

Kinttu kipeänä, kaikki kiva kiellossa. Mitä tekee helposti tylsistyvä ADHD-aikuinen? No, jos tämä ADHD-aikuinen olisi vähänkään normaali ADHD-aikuinen, hän... Itse asiassa, en tiedä yhtään, mitä normaalit ADHD-aikuiset tekevät vastaavanlaisessa tilanteessa, missä normaali liikkuminen on rajoitettua! En ole koskaan ollut normaali ADHD-aikuinen. Olen jopa ADHD-aikuiseksi epänormaali. Joten en voi kertoa teille, mitä tekevät normaalit ADHD-aikuiset silloin, kun heillä on kinttu kipeänä.

Mutta sen voin kertoa, mitä MINÄ - kaikessa suhteessa epänormaali ihminen - olen tehnyt.

Canis-lehdestä saa hirveän hyviä huonoja ideoita.

Ihan ensin, heräsin aamuseitsemältä, vaikka olisin saanut nukkua kuinka pitkään, ja odotin tylsistyneenä postin tuloa. Sieltä tuli Canis-lehti, koiraharrastuksen oma tietolehti, ja minä luin sen kannesta kanteen keksien kaikkea kivaa, mitä voisin harrastaa Kaunon kanssa sen jälkeen, kun kinttuni on taas kunnossa. Minulla on jo ainakin tuhat ideaa koiran kanssa harrastamiseen!

Canis-lehti ei ole kovinkaan paksu, eikä siinä ole montaakaan artikkelia. Se oli äkkiä luettu läpi. Sitten tuli taas tylsää. Joten päätin katsoa, mitä kaikkea mielenkiintoisia opintoja Turun avoin yliopisto tarjoaa tänä lukuvuonna. Se oli virhe. Eksyin samalla myös Turun kesäyliopiston sivuille. Se oli vielä suurempi virhe!

Kunhan vain pelleilin koiran luun kanssa. Minulla on kinttu kipeä ja tylsää.

Ihan ensimmäisenä silmääni osui draamakasvatus. Miten kätevää! Tuostahan voisi olla ihan oikeaa hyötyä työelämässä. 

Johtamisen opintoja olen myös ajatellut. En minä vain tiedä, ketä minä johtaisin. En ole kiinnostunut esimiestehtävistä, ainakaan koulutusalan esimiestehtävistä. Mutta voisivat olla kuitenkin ihan mielenkiintoiset ja kivat opinnot!

Palvelumuotoilu on nyt päivän sana ja kova juttu. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että minun on saatava suorittaa palvelumuotoilun perusopinnot. Vähintääkin perusopinnot! En tiedä ketään, joka ei tarvitsisi työssään palvelumuotoilua. Tämä on juuri nyt NIIN in. Se on pakko tehdä.

Yksi gradun lähdeteoksista. Painaa noin 20 kiloa...

Kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen opinnoista voisi ehkä olla hyötyä. Ehkä. En tiedä, missä, mutta voisi mahdollisesti olla. Ainakin opintokokonaisuudella on kiinnostava nimi, enkä tiedä yhtään, mitä se sisältää. Tämä voisi olla ihan kiinnostava.

Paitsi että ympäristötiede on kyllä juuri nyt niin ajankohtainen, että sehän näyttäisi ihan hirveän hyvältä ansioluettelossa! Lieneekö tuolla nyt väliä, että minä olen vieraiden kielten ja äidinkielen erityisopettaja. Kyllähän minä nyt ympäristötiedettä tarvitsen!

Sote-akatemia kuulostaa perin tylsältä ja mielenkiinnottomalta, mutta tunnen suoranaista pakonomaista tarvetta suorittaa nämä opinnot. Eihän se sote ole vielä edes tullut, mutta kyllä se tässä jossain vaiheessa jyrää. Ja silloin pitää tietää, mistä puhutaan.

Kaikkien taideterapiamuotojen jonkinlainen osaaja, rouva Mäkinen.

Musiikkiterapia on varmaankin ainoa taideterapiamuoto, mitä en ole opiskellut missään formaatissa. Pitäisikö tämä asia korjata? Ihan vain varmuuden vuoksi. En minä mitään soittaa osaa, enkä laulaakaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos näitäkin jossain tulee tarvitsemaan.

Näiden uusien tuulien lisäksi minun pitäisi suorittaa loppuun psykologian aineopinnot, mitkä ovat vielä kesken, väkivaltatutkimuksen opinnot, käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajan opinnot, kirjallisuusterapiaopinnot ja tehdä gradu loppuun. Ai niin, töissäkin pitäisi ehtiä käydä ja koiran kanssa harrastaa. Aviomies saattaisi arvostaa, jos viettaisin edes yhden tunnin kuukaudessa hänen kanssaan.

Nyt vain sitten heittämään noppaa, mitkä näistä kaikista opinnoista siirrän suosiolla ensi vuoteen.

Alea jacta est.

Kesälomalta suoraan sairauslomalle

Kesäloman viimeiset päivät häämöttävät. Torstaina pitäisi palata töihin. Takanani on vuosi opintovapaata, ja opintovapaalta jäin suoraan kesälomalle. Pitkä putki siis jotain muuta kuin työtä takana.

Työpaikka on sama vanha. Rakennus ei ole muuttunut mihinkään. Mutta työnantajani on muuttunut kahden eri erityisammattiopiston yhdistyttyä. Bovalliuksesta on tullut Spesia. Tämän lisäksi meille on tullut uusia ryhmiä ja ryhmien omia luokkatiloja on jouduttu järjestelemään uudelleen. Opittavaa on siis paljon: Missä on minkäkin ryhmän oma luokka, miten Spesia toimii organisaationa, millainen on uusi intranet ja mikä kaikki tieto löytyy mistäkin, millaiset ovat uudet opetussuunnitelmat... 

Sen sijaan, että menisin torstaina töihin oppimaan uutta ja selvittämään näitä asioita, istun kotona sohvalla, kinttu ojossa ja syljeskelen kattoon. Jään kesälomalta suoraan sairauslomalle. Miten "mukavaa".

Sairausloman syynä ovat oikean jalkani revähtäneet nivelsiteet. Ne revähtivät jo kolme vuotta sitten, kun olin Hämeenlinnassa, Aulangon kauniissa maisemissa, voimauttavan valokuvan viikonlopussa. Astuin harhaan ja nilkkani kääntyi 90 astetta sisäänpäin. Olin reilut kaksi viikkoa sairauslomalla, kävelin kepeillä, vedin kipulääkkeitä ja annoin kintulleni joka toinen tunti kylmähoitoa. Nyt pitäisi alkaa uudestaan samaan rumbaan.

Minulla ei ole mitään käryä siitä, miten hemmetissä nuo nivelsiteet ovat voineet mennä uudestaan. En ole - omasta mielestäni - loukannut jalkaani mitenkään. Lääkärin mukaan se on voinut olla joku ihan todella pieni virheliike, mikä on saanut ne repeämään. Siihen ei kovin paljoa vaadita, että kerran revenneet nivelsiteet repeävät uudestaan. Eli nyt sitten uutta sairauslomaa kehiin, uutta kylmähoitoa ja blaa blaa blaa. Kiinnostaa kuin kasa kanin kikkareita. Minä ja minun ADHD:ni eivät arvosta sairauslomia, joiden aikana istutaan sohvalla kuin tatti paskassa, ja vain varovasti liikutellaan jalkaa kivun sallimissa rajoissa.

Toisaalta, meidän koulutalossamme on portaita enemmän kuin laki sallii, joten enpä minä ihan hirveästi tämän kinttuni kanssa meidän työpaikalle mene. Portaat ovat kuulemma pahin mahdollinen asia.

Haluan tekemistä, mutta haluan myös ehjän jalan! Joten vaikka lievästi sanottuna vituttaa, niin minä nyt sitten vain nätisti silittelen tuossa otsassa kasvavaa jormaa, annan kintulleni sen tarvitsemaan kylmähoitoa ja syljeskelen loppuviikon kattoon. Ehkä ensi viikolla pääsen jo töihin.

Blogiystäväkirjahaaste - Sarjassamme hauskaa hömppää

Haasteet, etenkin hömppähaasteet, ovat joskus suhteellisen hauskoja. Etenkin sellaisena päivänä, kun ei ole mitään muuta, mitä pitäisi tehdä tai miettiä. Silloin voi olla hauskaa miettiä tällaisia asioita. Kevyttä eikä missään määrin haastavaa puuhaa, mutta puuhaa kuitenkin.

Tämänkertaisen haasteen nimi on blogiystäväkirja. Nappasin haasteen nähtyäni sen aika monessa blogissa, joten ajattelin, miksen minäkin voisi. Minun vastaukseni eivät ainakaan noudata niitä ihan kaikkein perinteisimpiä kaavoja. Ainakaan toivottavasti.

Blogiystäväkirjan idea on sama kuin mitä oli niissä ystäväkirjoissa, mitä kouluissa kierteli silloin, kun minä olin vielä sen ikäinen. Jokaiselle samat kysymykset, mihin jokainen vastaa omien mieltymystensä mukaan. Sen jälkeen sitten voidaan verrata toisten vastauksia (ja niitä karmeita sivun yläkulmaan liimattuja koulukuvia) keskenään.

Bloggaajan nimi:

Satu

Blogin nimi:

Nooh... Blogin nimi muuttuu sen mukaan, mitkä opinnot ovat milloinkin kesken. Blogi aloitti nimellä Satun matka valmentajaksi, mutta koska valmistuin valmentajaksi, sillä nimellä ei ollut kovin järkevää jatkaa blogia enää. Sen vuoksi blogi muuttui Satun matka tuplamaisteriksi. Ehkä ensi vuonna se on Satun matka triplamaisteriksi tai Satun matka tohtoriksi. Kuka tietää.

Ikä/ Blogin ikä:

38/ 2 vuotta

Aikaisemmat blogit:

Eipä ole mitään sellaista, mitä olisin aktiivisesti päivittänyt.

Miksi aloitit bloggaamisen?

Koska opiskelin samanaikaisesti kahdella eri valmentaja-linjalla samalla kouluttajalla, ja molempiin kuului oppimispäiväkirjan pitäminen. Päätin lyödä monta kärpästä yhdellä iskulla ja perustaa oppimispäiväkirjablogin. Oppimispäiväkirjasta tämä blogi on ihan vain pikkaraisen verran laajentunut.

Mistä aiheesta postaat mielelläsi?

Koirista ja eläimistä yleensäkin, opiskelusta, ADHD:sta, hyvistä hevikeikoista, festareista, kirjoittamisesta noin yleistasolla, kirjallisuudesta, taideterapiasta, öööööö... No, kaikesta sellaisesta, mikä ei ihan hirvittävästi kiinnosta ihmisiä. Paitsi koirat ja eläimet. Ne tuntuvat kiinnostavan kaikkia. Samoin ADHD-postaukset ovat suosittuja.

Mistä aiheesta et postaa mielelläsi?

Uskonnon ja politiikan olen yrittänyt pitää pois tästä blogista. Toki minulla on kummastakin aiheesta omat mielipiteeni, mutta haluan pitää ne mielipiteet ominani.

Blogistani tulee isona:

Hemmetin monimutkainen ja sekava kokonaisuus, missä on postauksia viidestäsadasta eri aihepiiristä, ja blogin alkuperäinen ajatus pelkästä oppimispäiväkirjasta ja aika päiviä sitten unohtunut.

Kuinka kriittinen olet omaa blogiasi kohtaan?

Noh... Tämä on pikemminkin sellainen kepeä ajanviete. Toki toivon, että tästä pikkuruisesta blogistani olisi myös vertaistukea ADHD-opiskelijoille, ja samalla toivon, että pystyn tätä kautta jakamaan tietoa ja ymmärrystä erinäisiä asioita kohtaan. En kuitenkaan ota bloggaamista niin tosissani, että istuisin hampaat irvessä yökaudet PhotoShopin ääressä muokkaamassa blogissa julkaistavia valokuvia tai editoisi tekstiä päivä tolkulla. Kuten sanottua, tämä on kepeää ajanvietettä, joten en osaa olla ihan hirveän kriittinen blogiani kohtaan.

Mitä tapahtuu blogisi kulissien takana?

Ihan hemmetin paljon enemmän kuin mitä blogiini kirjoitan! Elämässäni on paljon rakkaita ihmisiä, paljon monipuolisia tapahtumia, paljon riitoja niiden vähemmän rakkaiden ihmisten kanssa ja ihan älyttömän paljon opiskelua. Minulla kun on tuo ADHD, isolla hoolla, joten jos kirjoittaisin kaiken tekemäni aina ylös, saisin kolmen Anna Kareninan verran tekstiä yhdestä vuorokaudesta. Kuka sitä jaksaisi lukea? Enkä minä jaksaisi sellaista määrää tekstiä edes kirjoittaa.

Blogin kautta olen saavuttanut:

Olenko saavuttanut jotain? En minä vain tiedä. Ei minulla ollut muuta saavutusta mielessä blogia perustaessani kuin se, että saisin joskus kahdet valmiit valmentajan paperit. Ja ne minä sain jo aika päiviä sitten.

Blogisalaisuutesi:

En minä vain tiedä. Maailman kaunein koira? Poikkeuksellisen hyvät kirjoitustaitoni? Outo ja vinoutunut huumorintajuni? Hei, nyt keksin! Se on se ADHD. Kiitos tuon kirjainyhdistelmän, olen oma, aito ja rehellinen itseni, mikä taas tekee blogistani omaleimaisen. Salaisuuteni on siis ADHD.

Suosikkisovellukseni:

Sovellus, mitä käytän viinipäiväkirjanani, My Wine World. Kulkee aina mukana, ja sen avulla voi tarkistaa, onko joku viini jäänyt kokeilematta tai oliko joku viini niin karmea kokemus, ettei sitä halua kokea toistamiseen. Sarjassamme elämän tärkeimmät asiat. Mutta faktahan on se, että elämä on liian lyhyt, jotta sitä kannattaisi tuhlata pahan viinin juomiseen.

Lempibloggaajasi:

Minä olen kokopäivätyötä ja vapaaehtoistyötä tekevä erityisteinin äiti, jolla on kaksi eri koiraharrastusta, aviomies ja joka on syyskuun alusta alkaen kirjoilla kolmessa eri Suomen yliopistossa. Minulla ei ole aikaa lueskella toisten ihmisten blogeja! Valitettavasti.

Mikä erottaa blogisi muista blogeista?

Öh. Ehkä aiheen erilaisuus. Erotun selkeästi valtavirrasta. En vertaile mitään tököttejä tai rättejä keskenään enkä jaksa keikistellä kameran edessä rumat kuteet päälläni. Enkä jaksa jankata, miten hienot lastenrattaat löysin ja miten upea synnytyskokemukseni oli (joo, oli ihan "helvetin upeaa" kokea se saatananmoinen tuska, siksi en ole halunnut, enkä halua, kokea sitä ikinä enää uudestaan). Olen suora ja rehellinen, enkä edes yritä mielistellä suurta yleisöä. Joihinkin se tehoaa, toisiin taas ei.

Paras blogimuistoni:

Öh... Duodaduoda... Öööööö... En minä nyt keksi mitään. Pitäisikö tästä jotain muistaakin? Kaikista noista sadoista teksteistä? Minulla on kyllä erinomainen muisti, mutta erittäin valikoiva sellainen.

Kenet haastan mukaan?

No juuri sinut, jolla on oma blogi ja luppoaikaa.

Ei kesää ilman kirjaa!

Postitädillä on tänään selkä taas jumissa. Jumi johtuu siitä, että raukka on joutunut - jälleen kerran - roudaamaan meidän osoitteeseen isomman kasan laatukirjallisuutta. Sain tänään oman kappaleeni Essi Jäntin ja Riitta Savinaisen toimittamasta kirjasta Nepsyt - Erityistä elämää. Olen antanut tähän kirjaan oman panokseni kahden kirjoituksen verran. Kirjassa nepsy-ihmiset kertovat elämästään, arjestaan ja nepsy-oireistaan, joten tämän kirjan kautta pääsee kurkistamaan, mitä siellä nepsy-ihmisen pään sisässä oikeastaan on. 

Ja muista toki meidän vauhdikkaiden leijonaemojen kokoama runoantologia, Totuus seeproista! Sitäkin saa verkkokirjakaupoista, ellei kivijalkamyymälöissä ole saatavilla. Elämänmakuisia runoja erityislasten äitien kynästä. Ja kirjan tuotoilla vielä tuetaan Leijonaemot ry:n toimintaa, joten ostamalla kirjan teet hyväntekeväisyyttä!

Mutta sitten siihen kaikkein parhaimpaan uutiseen, mitä te kaikki olette innosta vinkuen odottaneet koko pitkän kevään. Eli olen tänään saanut - vihdoin ja viimein - vinon pinon Kaunokainen-runokirjaa. Hassunhauska runoteos on omistettu, kenelle muullekaan kuin rakkaalle nuuskunenulleni, Kaunolle. Kirjassa on runoja koiranomistajan elämän kaikista mahdollisista ulottuvuuksista, ja vaikka suuressa osassa runoista seikkaileekin Kauno, kaikki koiranomistajat voivat löytää itsensä näistä runoista. 

Koska et kuitenkaan jaksa odottaa sitä, että saisit ikioman Kaunokaisen käteesi, niin tule meille kahdenkymmenen euron setelin kanssa, niin saat mukaasi Kaunokaisen ihan omaksi! Keitetään jopa kuppi teetä siihen kaupan päälle. Ellet tiedä osoitetta, niin kysy sitä Facessa yksityisviestillä. Ellet ole kaverini Facessa, siihen on varmasti olemassa hyvä syy. Mutta onneksi se, ettei tiedä osoitettani, ei rajoita Kaunokaisen hankkimista, sillä sitä saa kyllä muualtakin!

Kaunokaista saa ainakin näistä nettikirjakaupoista:

https://www.adlibris.com/fi/kirja/kaunokainen-9789522369864

http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-986-4

https://www.booky.fi/search.php?search=kaunokainen+satu+m%C3%A4kinen

https://www.prisma.fi/fi/prisma/kaunokainen-pehmeakantinen-kirja

Käyhän siis ostamassa itsellesi kesälukemista! Ja koska kesä on kuitenkin pitkä ja sateinen, ja sinulle ehtii tulla tylsää moneen kertaan, käy ostamassa nämä kaikki kolme kirjaa. Ei käy aika niin pitkäksi, kun on erinomaista lukemista ajankuluksi.

Gradu, koira ja petetyt lupaukset

Tämä viikonloppu oli suunniteltu jo kauan aikaa sitten: Mies huitsin tuuttiin, mukula mummille kera koiran ja minä gradun analyysin kimpussa. Kaikki tarvittava oli hankittu tätä suurta ja mielenkiinnotonta viikonloppua odottamaan: Lähdekirjat kirjastosta, artikkeleita netistä, paljon nannaa ja limpparia sekä uusin Star Wars-leffa sitä hetkeä varten, kun aivoja särkee niin paljon, että on pakko pitää ajatustauko. No, mehän emme asu edelleenkään siellä Strömsössä, vaan Turussa, joten arvata saattaa, ettei tästä viikonlopusta sitten tullut ihan sitä, mitä piti, ja koira joutui jäämään minun kanssani kotiin.

Tässä kohtaa voisi olla hyvä kertoa, että minä olen ihminen, jolle ei kannata tehdä lupausta, ellei sitä pysty pitämään. Minä pidän lupauksia niin pyhänä asiana, että tasan ainoa asia, mikä minun mielestäni on hyvä syy perua lupaus, on huuto-oksennus-vatsatauti. Mikään muu syy ei ole hyväksyttävä syy, ja koska minä olen suhteellisen kipakka akka, niin siitä saa sitten kuulla pitkään, huutoisan äänensävyn säestämänä. Lupauksia EI petetä. Niitä vain ei petetä.

"Hui saakutti! Kirsu pois mun takalistosta! Korvatkin nousee pystyyn,
kun sä tollattis mua nuuskit. Jotain rajaa!"

Minä rakastan koiraani! Aivan yli kaiken. Meidän koiralta ei puutu mitään, ja hänet on niin pilalle lässytetty ja hemmoteltu, ettei toista yhtä pilalle hemmoteltua koiraa taida tällä meidän pohjoisella Suomenniemellä olla. Juuri tästä syystä olisinkin halunnut, että koira olisi ollut tämän viikonlopun jossain muualla kuin kotona. Minä ja gradu olemme sellainen yhdistelmä, että minun huomioni kiinnittyy kirjoitusprosessin aikana vain ja ainoastaan siihen graduun. Ja koska koiramme on pilalle lässytetty, hän ei ole tottunut siihen, ettei häntä huomata. Tämä aiheutti meille molemmille ikäviä tilanteita viikonlopun aikana.

Minä jouduin väkisinkin keskeyttämään kirjoittamisen ja ajatuksen aina vähän väliä, kun koiralla oli minulle asiaa. Milloin asia oli pissahätä, milloin paskahätä, milloin vesikuppi oli tyhjä, milloin oli nälkä, milloin taas koira halusi leikkikaverin. Ja voin sanoa, että ADHD-aikuisella se kestää ihan mukavasti, että saa keskeytyksen jälkeen taas kerättyä kasaan ne miljoonat ajatuksensa, ja voi jatkaa siitä, mihin jäi. Ja niitä keskeytyksiä tuli ihan koko ajan!

Koira taas ei saanut kaipaamaansa huomiota. Rapsutushetket olivat lyhyitä, emäntä ei ollut läsnä, lenkit olivat lyhyitä eikä koira päässyt riehumaan koirapuistoon. Koiran viikonloppu oli suureksi osaksi makaamista ja luiden järsimistä. Ei todellakaan mitään mukavaa! Ja minulle oli tuskaista nähdä, miten koirani olisi kaivannut enemmän tekemistä. Valitettavasti se gradu ei valmistu, ellei sitä tee, joten sitä on pakko joskus tehdä.

Eipä se koira kuole siihen, jos yhtenä viikonloppuna saa vähän vähemmän huomiota ja vähän lyhyemmät lenkit. Mutta paljon hauskempaa koiralla olisi ollut, jos lupaus olisi pidetty ja hänet olisi otettu sinne, minne hänet luvattiin ottaa!

"Mitä sä nyt oikein meinaat? Hä?"

Kaikesta huolimatta, sain graduni analyysiä eteenpäin. En todellakaan niin paljon kuin olisin halunnut ja mitä olisin saanut, jos olisin ollut yksin ja saanut keskittyä kunnolla analyysiin ilman jatkuvia keskeytyksiä. Sain kuitenkin suuren osan kaikkein kuivimmasta osiosta pois, eli määrällisestä aineistosta. Olen vääntänyt taulukkoa, piirakkaa, kuviota ja kaaviota niin paljon, että prosentit vain vilkkuvat silmissä. Ja koska etenkin nämä taulukot ovat kooltaan ja pituudeltaan suuria, on graduni sivumäärä aivan valtava! Noh, tuskinpa tuo haittanee. Ehkä lukijat osaavat ottaa tämän pikkaraisen seikan huomioon, kun arvioivat pituutta.

Osa kaikista piirakoista ja taulukoista on vielä "avaamatta" lukijalle, koska kaikki aikani on mennyt siihen, että olen vääntänyt ne. Mutta onneksi graduni palautuspäivä ei ole huomenna. Ehkä tässä tulee kesän aikana vielä mahdollisuus, jolloin saan kirjoitusrauhan niin, että minulle tehdyt lupaukset myös pidetään eivätkä täysin turhanpäiväiset asiat mene ensin tehtyjen lupausten edelle! 

"Älä kutita mua!!!!!"

En minä mitenkään kiukkuinen ole tämän petetyn lupauksen takia, miksi sinä niin luulet?

Gradun, Star Warsin ja koiran lisäksi olen myös välillä kuunnellut muutaman luennon Courserasta, ihan vain siksi, että saisin ajatustauon. Suoritettujen kurssien lista alkaa olla jo ihan mukavan pitkä, sillä olen saanut aika monta "olisi valmis, jos minulla olisi jotain vertaisarvioitavaa"-kurssia pois päiväjärjestyksestä. Hetken kuluttua olen suorittanut kaikki Courserasta löytyvät kurssit. Olenhan minä siellä jo kuukauden päivät puuhastellutkin eri kurssien parissa.

Tästä on hyvä lähteä kohti uutta viikkoa ja kohti uusia pettymyksiä!

Väliinputoajat - Kuka ottaisi kopin?

Olin muutama päivä sitten Aisti ry:n ADD-koulutusillassa pitämässä mieheni kanssa puhetta ADD:n ja ADHD:n eroavaisuuksista. Ei missään määrin yllättävää, että ihmiset lähtivät kiivaaseen keskusteluun ja keskustelun aihe hyppi ja pomppi asiasta toiseen. Näinhän sen kuuluukin olla tilaisuudessa, missä suurin osa yleisöstä on tarkkaavaisuushäiriöisiä.

Eräs aihe kuitenkin dominoi keskustelua, ja se oli julkisen terveydenhuollon tila Suomessa. Tai ehkä pikemminkin Turussa, mutta mitä nyt olen keskustelupalstoja seurannut, ei Turun julkisen terveydenhuollon tila paljoa muusta maasta poikkea. Asia puhutti, koska ihmiset olivat sekä huolissaan että hädissään.

Paikalla oli runsaasti vanhempia, jotka olivat tulleet paikalle saamaan tietoa liittyen omaan lapseensa. He kertoivat, että olivat taistelleen jo useita vuosia saadakseen lapselleen apua. Lapset voivat huonosti, koulunkäynti takkuaa, opettajat ovat hätää kärsimässä ja vanhempia pompotellaan luukulta toiselle. Kukaan ei ota vastuuta. Alle 10-vuotiaat lapset itkevät iltaisin, että olisi parempi, jos he vain kuolisivat pois. Mutta ei, apua ei saa, tutkimuksiin ei pääse ja jos vanhemmat jotenkin onnistuvatkin saamaan lapselleen diagnoosin, tuen saaminen on sen jälkeen kyseenalaista.

ADHD- ja ADD-oireiset ovat väliinputoajia. He eivät ole fyysisesti vammaisia, joten heidän vammansa ei näy päällepäin. Mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö he tarvitsisi apua. Toiminnanohjaus ADHD-oireisilla on pelkkä vitsi, ja he tarvitsevat siinä paljon apua ja tukea. Neuropsykiatrinen valmennus olisi tähän loistava keino, sillä siinä etsitään yhdessä valmentajan kanssa henkilölle itselleen sopivat ja toimivat keinot toiminnanohjauksen parantamiseksi. Lääkitys on monelle elintärkeä asia, sillä ilman lääkettä he eivät pääsisi edes sängystä ylös. Mutta miten saada lääkitys, ellei lääkäri ota vastaan?

Eräs äiti huusi epätoivoisena: ”Pitääkö minun, pienipalkkaisen yh-äidin, viedä lapseni yksityiselle lääkärille tietäen, että se lääkärikäynti vie meiltä kuukauden ruokarahat?” Hän oli jo kaksi vuotta yrittänyt saada lapselleen apua julkisesta terveydenhuollosta, eikä apua ole vieläkään saatu. Minun vastaukseni tähän kysymykseen on: ”Pitää.”

Tässä meidän lintukodossamme, missä pitäisi olla huippuluokan terveydenhuolto, ihmiset eivät pääse hoitoon. He eivät saa apua. Heidät pakotetaan menemään yksityiselle lääkärille, minne pääsee nopeasti ja mistä apua todennäköisesti saa paljon helpommalla. Yksityinen lääkäri kuuntelee eikä katso kelloa. Hänellä ei ole kiire päästä asiakkaasta eroon. Häntä ei haittaa, vaikka asiakasmäärä kasvaa. Julkisen puolen kollegaa nämä asiat taas haittaavat. Asiakkaita ei saisi olla ja jonoja pitäisi saada lyhennettyä. Tai ainakin tällaisen kuvan julkinen terveydenhuolto on itsestään antanut.

Mutta missä on tasa-arvo? Eikö tämä julkinen sektori ole sen takia luotu, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet kotipaikkaan ja kukkaron paksuuteen katsomatta? Ei tämä nyt siltä vaikuta kaikkien näiden keskustelujen perusteella, mitä olen saanut käydä sekä ADHD-oireisten itsensä että ADHD-oireisten lasten vanhempien kanssa. Suomalainen yhteiskunta on amerikkalaistunut myös siinä mielessä, että täällä terveydenhuoltoa saa vain, jos on rahaa ja mopo. Tai pikemminkin Ferrari…

Eipä se yksityisellä lääkärillä käyminen haittaa, jos on varaa maksaa se! Yksi tavallinen keskustelukäynti, minkä aikana päivitetään kuulumiset ja uusitaan reseptit, on siinä 150–200 euroa täällä Turun suunnalla, ja käynnin kesto on se 30–45 min korkeintaan. En edes viitsi kirjoittaa, mitä tutkimukset maksavat. Siinä ei enää satasista puhutakaan. Ja kuten sanottua, mikäs siinä, jos on rahaa, millä mällätä. Sen kun käyttää yksityistä! Ongelmana tässä on se, että kaikilla ei ole varaa käyttää sitä yksityistä, ja tämä asettaa perheet todella eriarvoiseen asemaan.

Mitä tämä eriarvoisuus tulevaisuudessa tuo? Luodaanpas visio. ADHD-lapset eivät todellakaan ole tyhmiä, ja heistä on moneksi. Suurin osa ADHD-oireisista lapsista on täysin jatko-opintoihin ja työhön kykeneviä, ja heistä saa hyvällä kasvatuksella koulittua kunnollisia kansalaisia, jotka maksavat veronsa ja ostavat kotimaista tuoden Suomeen lisää työpaikkoja. Mutta ellei koulunkäynti suju ilman tukea, eikä sitä tukea saa, alkaa koulunkäynti takkuamaan jo alkumetreillä. Jos koulunkäynti takkuaa, jatko-opinnot jäävät usein väliin, mikä taas aiheuttaa syrjäytymis- ja työttömyyskierteen, mikä taas tuo yhteiskunnalle lisää kustannuksia.

Ne ADHD-lapset, joiden vanhemmilla on ollut varaa maksaa lapsilleen tutkimukset yksityisellä lääkärillä, saavat lääkityksen, saavat tuen kotiin ja kouluun, haluavat jatkaa jatko-opintojen pariin, valmistuvat johonkin ammattiin ja loppu onkin jokaisen itsensä pääteltävissä.

Tämä terveyden eriarvoisuus tarkoittaa siis sitä, että rikkaat pysyvät rikkaina ja köyhät köyhinä tulevaisuudessakin, koska niille lapsille, joiden vanhemmilla ei ole varaa maksaa yksityistä lääkäriä, ei apua anneta julkiselta puolelta. Tätäkö Suomi haluaa? Ilmeisesti.

Eikä tämä ongelma kosketa pelkästään ADHD-oireisia. Tätä samaa eriarvoisuutta kohtaavat myös mielenterveysasiakkaat, lievästi autistiset sekä muut sellaiset väliinputoajat, jotka eivät ole selkeästi vammaisia.

Kuinka paljon Suomi säästäisikään, jos kaikki ne rahat, mitkä laitetaan terveydenhuollon puutteiden vuoksi syrjäytyneisiin nuoriin, laitettaisiinkin näiden nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn ja terveydenhoitoon?

Vielä ei kukaan osaa sanoa, mitä sote-uudistus tuo tullessaan. En kuitenkaan usko, että asiat voivat ainakaan terveyden eriarvoisuuden suhteen enää paljoa pahemmaksi mennä. Ennaltaehkäisy, mikä on ties kuinka monessa tutkimuksessa todettu kaikkein parhaimmaksi tavaksi ehkäistä syrjäytymistä ja mm. mielenterveysongelmia, on edelleenkin täysin koreankielinen sana julkisessa terveydenhuollossa.

Pitäisiköhän sitä tehdä julkisessa terveydenhuollossa päättävissä tahoissa työskenteleville ihmisille suomi-hyvinvointi-suomi – sanakirja? Ehkä sen jälkeen tämä kummallinen termi ”ennaltaehkäisy” tulisi tutuksi niillekin, jotka istuvat julkisen terveydenhuollon rahakirstujen päällä.

Kirjoittaja on ADHD-aikuinen, erittäin pienenä pikkukeskosena syntyneen erityislapsen äiti, erityispedagogiikan pääaineopiskelija, Leijonaemot ry:n pitkäaikainen jäsen, Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistyksen pitkäaikainen hallituksen jäsen ja erittäin kovaääninen erityisperheiden oikeuksien puolestapuhuja.

Tämä blogiteksti on kirjoitettu osana Asklepios IV-kurssia.

Lähteitä terveyden eriarvoisuuteen:

Lahelma, Eero, Rahkonen, Ossi, Koskinen, Seppo, Martelin, Tuija & Palosuo, Hannele (2007) Sosioekonomisten terveyserojen syyt ja selitysmallit. Teoksessa Palosuo, Hannele et al. (toim.) (2007) Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja, 23/2007, 25–38.

Manderbacka, Kristiina & Keskimäki, Ilmo (2013) Terveyspalvelut ja terveyserot. Teoksessa Palosuo Hannele, Sihto Marita (toim.) Terveyspolitiikan perusta ja käytännöt. Helsinki: THL, 261–266.

Marmot, Michael (2005) Social determinants of health inequalities. Lancet 365:19, 1099-1104.

Maunu, Antti (2014) Kuinka terveyttä tehdään? Sosioekonomiset terveyserot ja ammatilliset oppilaitokset niiden kaventajina. EHYT katsauksia 1/2014.

Palosuo, Hannele (2015) Sosioekonomiset terveyserot yhteiskuntapolitiikan koetinkivenä. Teoksessa Antti Kaihovaara (toim.) Jakolinjojen Suomi. Kalevi Sorsa -säätiö, 91–118.

Sihto, Marita & Palosuo, Hannele (2013) Terveyserot terveyspoliittisena kysymyksenä. Teoksessa Palosuo Hannele, Sihto Marita (toim.) Terveyspolitiikan perusta ja käytännöt. Helsinki: THL, 223–236.

Therborn, Göran (2014) Eriarvoisuus tappaa. Tampere: Vastapaino.

Proffan kovat sanat gradusta

Satu: *Kopkop*

Proffa: "Sisään!"

Satu: "Moikka! Mä tulin siitä mun gradusta puhumaan."

Proffa: "Juu, tule sisään vain."

Proffa: "Mä olen lukenut tämän sun tekstin, ja täytyy sanoa, että olit kyllä erittäin oikeassa, kun sanoit, ettei ADHD-oireisista voi ikinä päältä päin sanoa mitään."

Satu: "Ooo-kkei??????"

Proffa: "Aina, kun mä saan eteeni ADHD-aiheisen opinnäytetyön - ja mä saan lukea niitä ihan TOSI paljon - mulle tulee heti sellainen fiilis, että taasko tätä samaa."

Satu: *nielaisee* "Nokutotanoini... Se teoriaosa on siis tosiaan kirjoitettu pääsiäisenä, kun mä kelkoin perheen koiraa myöten pihalle, parissa päivässä, välillä pari tuntia nukkuen, et sen takia se on niinku tommonen..." *tuskahiki valuu selkää pitkin*

Proffa: "Mutta tä sun tekstis oli kyllä ihan jotain..."

Satu: "Mitä jotain?"

Proffa: "Parasta! Mä en oo ikinä lukenut näin hyvää tekstiä ADHD:sta!"

Proffa: "Tästä tosiaan näkee, että sä olet kirjoittanut tämän asiantuntijana ja asiasta oikeasti tietävänä ihmisenä, etkä minään ulkopuolisena, joka lainaa jotain ADHD-opaskirjaa."

Satu: *kerää leukaansa lattialta* "No kiitos." *hämmennys*

Proffa: "Tätä oli suorastaan ilo lukea!"

Satu: "No kiitos. Ei se sitten liian pitkä ollut se teoria?"

Proffa: "Ei missään nimessä! Mielenkiintoista tekstiä jaksaa kyllä lukea pidempäänkin."

Satu: "No kiitos. Öh... Tota... Kiva kuulla, että sä tykkäsit!" *vieläkin ihan hämillään*

Proffa: "Pari kohtaa mä tänne olen merkinnyt, mutten mitään sen kummempia. Esim. toi yks lähde, mihin sä olit viitannut, Conradin ja Schneiderin teos. Conrad on päivittänyt sitä omaa osuuttaan. Kannattaa varmaan googlettaa se artikkeli. Se löytyy jostain American Journal of joku-joku. Saisit vähän enemmän sosiologista läheistöä, kun sun lähteistössä on iso osa lääketieteellistä ja psykologista. Saisit lähteistöön vähän tuota sosiologistakin näkökulmaa enemmän."

Satu: "Okei, mä etin sen artikkelin. Onks jotain muuta muutettavaa?"

Proffa: "Ei. Tämä on ihan valmista tekstiä. Kyllä tuon kehtaa kansiin laittaa. Eli nyt sitten vain aloittamaan analyysin tekeminen!"

Proffa: "Kannattaa varmaan aloittaa helpoimmasta, eli siitä määrällisen osuuden analysoinnista. Oletko ajatellut, miten analysoit laadullisen aineiston?"

Satu: "Fenografista tulosavaruutta ajattelin, kun mä olen sitä harjoitellut jo eräällä laadullisen tutkimuksen kurssilla."

Proffa: "Oikein hyvä idea! Siitä tulee taatusti hyvä ja monipuolinen."

Proffa: "Mutta me palaamme asiaan sitten, kun sä olet päässyt siinä analyysissä vähän eteenpäin!"

Satu: "Joo, palataan! Ja kiitos neuvoista."

Olen kieltämättä vieläKIN hämmentynyt. Proffa, jolla on takanaan 30 vuoden työkokemus yliopistolta ja joka on sen 30 vuotta lukenut opiskelijoiden tuottamia tekstejä, sanoo mulle jotain tollaista... Ehkä mun pitäis sittenkin harkita sitä köyhää tutkijanuraa, mikä tarkoittaa sitä, että siirryn ammattimaiseksi apurahahakemusten kirjoittajaksi.