Näytetään tekstit, joissa on tunniste syntymäpäivä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syntymäpäivä. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Näin vietät koiran synttäreitä oikeaoppisesti!

Kun täytin lokakuussa pyöreitä vuosia, juhlin synttäreitäni täyttämällä Turun Sanataideyhdistyksen puolesta apurahahakemuksia samalla, kun köhin keuhkoni pellolle ja olin tuhannen sairas. En järjestänyt mitään sen kummempia juhlia myöhemminkään enkä ole moiselle tarvetta edes kokenut. Miksi sitä juhlia jotain vanhenemista? Ihan turhaa ja tyhmää.

Paitsi silloin, kun kyseessä on koirasi syntymäpäivä! Silloin juhlitaan ja isosti.

Kauno ottaa rennosti.

Koiran pitää - luonnollisestikin - saada useampi lahja. Muuten voi tulla pienelle hauvalle paha mieli. Lahjaksi on hyvä valita sekä uusia leluja että herkkuluita. Tasapainon pitää säilyä leikin ja syömisen välillä.

Aamun pitää tietenkin alkaa onnittelulaululla jo ennen aamulenkkiä. Koko perheen on syytä osallistua laulamiseen ja herätä sen vuoksi hieman aikaisemmin. Aamulenkin jälkeen maistuukin sitten astetta parempi synttäriaamiainen. Olisi hyvä, jos synttäriaamiainen olisi koiran palvelusväen itse tekemä eikä mitään tylsää nappularuokaa. Kyllä sitä nyt koiraa pitää syntymäpäivänä hemmotella.

"Tunge jo se kamera sinne, minne aurinko ei paista!"

Iltapäivällä, kun isäntäväki saapuu kotiin töistä ja lapset koulusta, lauletaan uusi onnittelulaulu ja tarjoillaan koiralle maksalaatikkokakku kera tarpeeksi monen nakkikynttilän. Kakun jälkeen jaetaan huolella valitut lahjat. Koirakavereita ei välttämättä kannata kutsua kylään, koska joku koirakavereista saattaa kuvitella, että heillä olisi oikeus leikkiä päivänsankarin uusilla leluilla tai maistaa uusia luita. Koirakaverisynttärit voi pitää vaikka seuraavana päivänä.

Loppuilta kuluukin mukavasti siinä, kun jokainen perheenjäsen leikittää ja rapsuttaa koiraa vuoron perään. Koska on koiran syntymäpäivä, hänellä on oikeus saada erityisen paljon huomiota. Todennäköisesti koira saa sitä huomiota ihan tuiki tavallisena arkenakin, mutta syntymäpäivänä sitä pitää saada enemmän. Ettei vain tule paha mieli.

Kauno piilossa sähkörumpujen takana.

Tänään, 27.5.2020, meillä on tällainen suuri juhlapäivä. Rakas hauvamme, Kauno the Koiranpoika, täyttää tänään neljä vuotta! Komea koiramme on saanut jo aamupalaksi tuoretta luomukanaa. Maksalaatikkokakku odottaa siihen saakka, kunnes ihmissisko kotiutuu koulusta. Samoin suurella rahalla ostetut ja rakkaudella valitut lahjat.

Kyllä koiraa pitää juhlia hänen suurena päivänään!

Paljon onnea meidän oma, rakas Kauno.

Kuva: 272447, Pixabay

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Sata vuotta Suomea


Jos joku on niin pahvi, ettei tiedä, mikä juuri tässä päivässä on niin ihmeellistä, niin hän saa minun puolestani kaivautua sinne koloon, missä on asunut viimeiset sata vuotta ja pysyä siellä. Niin paljon tätä päivää on toitotettu, ettei taatusti ole voinut jäädä kenellekään epäselväksi. Ja ehkä minäkin hiljennyn hetkeksi, näin Suomen 100-vuotis synttäreiden kunniaksi hetkeksi pohtimaan asioita.

Suomessa on monia epäkohtia ja paljon asioita, mistä en pidä. Ihan nyt alkaen suomalaisesta, mauttomasta ja muodottomasta ruokakulttuurista. Siis oikeasti, mämmi! Voi luoja. Tai jotkut joululaatikot. En ymmärrä, miten joku voi syödä niitä! Puhumattakaan HK:n sinisestä.

En pidä myöskään suomalaisesta puhumattomuuden, epäkohteliaisuuden ja rujouden mentaliteetista. Täällä kävellään naama norsunvitulla ympäri vuoden ja ihmisiin pidetään pitkät hajuraot. Jos joku yrittää puhua kanssasi, häntä tuijotetaan pitkän aikaa ja ihmetellään, miksi tuo puhuu minulle. Mitä olen tehnyt väärin?


Listaa voisi jatkaa pidemmällekin, mutta juuri tänään en viitsi. Sen sijaan yritän tänään keskittyä siihen, mitä tämä armas isänmaamme on antanut minulle kaikkina näinä vuosina.

  • Ilmainen koulutus. Vanhempani eivät maksaneet peruskouluajoistani pennin pyörylää. Lukiossa maksoivat kirjat, mutta itse opiskelu ei maksanut mitään. Suoritan toista maisterintutkintoani, enkä ole ikinä maksanut mitään lukukausimaksuja yliopistoon. Ainoastaan ylioppilaskuntamaksun, mikä on naurettavan pieni. Vain muutamassa muussa valtiossa maailmassa on ilmainen koulutus, ilmainen kouluruoka, ilmainen kouluterveydenhuolto ynnä muuta.

  • Keskoshoito. Suomessa keskoshoito on maailman huippuluokkaa, ja ihan kaikkein pienimmilläkin vauvoilla on mahdollisuus jäädä henkiin. Tiedän tämän, sillä oma känkkäränkkäteinini on syntynyt raskausviikolla 23 painaen 570 grammaa.

  • Puhdas luonto. Suomi ei ole yhtä pilvenpiirtäjämassaa, vaan täällä on tilaa. Jokaisella on mahdollisuus päästä pois kaupungin sykkeestä ja mennä hetkeksi luontoon hengähtämään. Luonto on aina lähellä, ihan jokaista. Eikä suomalainen luonto ole pilattu, vaan se on puhdas, kaunis ja suurelta osin vielä koskematonkin.

  • Kaikille samat mahdollisuudet. Ihmiset aina rutisevat siitä, miten köyhiä sorretaan Suomessa. En ota tähän kantaa. Mutta haluan kuitenkin nostaa esille sen seikan, että monessa muussa valtiossa asiat ovat huonommin. Täällä on kenellä tahansa mahdollisuus saada sairaanhoitoa varallisuuteen katsomatta. Tärkeä leikkaus ei ole kiinni lompakon paksuudesta tai vakuutuksen kattavuudesta. Jokaisella on mahdollisuus saada toimeentulotukea, asumistukea ja tiesmitätukea, jos omat rahat eivät riitä. Kouluttautuminen on kaikille mahdollista. Vammaiset saavat ilmaista kuntoutusta ja erilaisia tukimuotoja KELA:n ja kaupungin sosiaalitoimen kautta. Jokaiselle annetaan Suomessa mahdollisuus elää, kuntoutua ja olla ilman, että se on tulotasosta tai vakuutuksista kiinni.

  • Rauha. Täällä ei tarvitse pelätä henkensä puolesta. Liikkuminen on turvallista eikä ole pommitusten pelkoa.

  • Kieli. Puhumme täällä yhtä maailman vaikeimmista kielistä. Suomi on kaikkien ihanien suffiksiensa ja sijamuotojensa kanssa todella vaikea kieli oppia. Joskus minua surettaa, kun ihmiset väheksyvät oikeinkirjoitustaitoja ja väittävät, ettei niillä ole väliä. Kyllä niillä on väliä! Ne ovat osa kieltämme. Jos kiellämme oikeinkirjoituksen tärkeyden, kiellämme myös oman kielemme tärkeyden.

  • Sisu. Enkä tarkoita tällä niitä pastilleja, sillä ne ovat pahoja. Suomalainen sisu vie pitkälle enkä minäkään olisi tässä ilman isoisoäidiltäni perittyä, äärimmäisen sisukasta luonnetta. Voitto ei ole tärkeintä, vaan se, ettei luovuteta.

Ja viimeisenä, vaikkei todellakaan vähäisimpänä…

  • Suomenlapinkoirat. Tärkeä kansallisaarteemme neljän muun kotimaisen rodun lisäksi. Komea, karvainen ja pakkasenkestävä rotu, joka ei vähästä lumesta hätkähdä. Ystävällinen, oppivainen, älykäs ja uskomattoman kaunis rotu. Rotu, jonka kauneinta edustajaa minun on kunnia rapsutella joka ikinen elämäni päivä. Olen ylpeä rakkaasta koirastani ja olen ylpeä siitä, että olen valinnut terveen, alkukantaisen ja kotimaisen koirarodun.

Tässä minun ajatuksiani Suomesta. En aio katsoa linnan pönötysjuhlia telkkarista ihan vain siksi, etten voi ymmärtää, miksi kukaan haluaisi viettää aikaansa katsoen, kun ihmiset kättelevät. Käsittämättömän tylsää! Sen sijaan aion itse juhlia viemällä suomenlapinkoirani koirapuistoon ja sen jälkeen keskityn kirjoittamaan esseetä.

Onnea satavuotiaalle Suomelle ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!


tiistai 31. lokakuuta 2017

Veri häpy böörthdei tu mii!

Kolokytäkahareksa. Näin vanha, eikä mitään ole saavuttanut elämässään! Onneksi asiat voi aina muuttaa.

Tänään olisi ehkä pitänyt jotenkin juhlia. Sen sijaan istun koko päivän yliopistolla, ja päivän päätteeksi kävin ostamassa itselleni lahjaksi kuusi riisiä tulostuspaperia, jotta saan tulostettua artikkeleita graduni lähdeaineistoksi. Minähän en pysty opiskelemaan tekstiä, mikä on tietokoneella. Minä tarvitsen ihan välttämättä kaiken opiskeltavan tekstin paperilla. Siksi meillä kuluu tulostuspaperia ihan mukavasti.


Teinini päätti antaa minulle syntymäpäivälahjaksi hermoromahduksen. Kun sain itseni koottua jotenkin kasaan, päätti avomieheni viedä minut syömään syntymäpäivän kunniaksi. Sehän sopi, kun viimeksi söin pikaisena aamupalana pienen sämpylän! Hiljainen ja hämyinen ravintola, palava kynttilä pöydässä, rauhallinen musiikki taustalla ja Happy Joe isossa lasissa. Se auttoi minuakin rentoutumaan.

Kolokytäkahareksa. Eikö tämän ikäisellä ihmisellä pitäisi olla punatiilinen omakotitalo jossain lapsiperhelähiössä? Opiskelut opiskeltu. Ura huipussaan. Avioliittoa takana 15 vuotta. Kesälomamatkat Teneriffalle. Ehkä en ole sitten vielä aikuistunut tarpeeksi, kun minulla on kerrostaloasunto Aurajokirannassa, opiskelu ei lopu ikinä, avioliitto alkaa vasta lauantaina enkä ole ikinä käynyt Teneriffalla. Lapsia en halua lisää. Yhdessä on tekemistä enemmän kuin tarpeeksi.


Täytyy myöntää, että toisaalta käyn mielessäni pientä ikäkriisiä läpi. Näin vanha, näin vähän mitään saavutuksia. Toisaalta taas, minä en tunne itseäni mitenkään vanhaksi. Päinvastoin! En tunne laisinkaan olevani 38-vuotias. Tunnen olevani paljon nuorempi, vasta elämäni alussa. Tuo typerä luku, 38, tulee ikävästi häiritsemään niitä kuvitelmiani siitä, että olisin mukamas vielä nuori, nätti ja vetreä.

No, ainakin koirani mielestä olen maailman paras ihminen, olin minkä ikäinen tahansa! Ja se riittää minulle.

Jospa jatkaisin tätä hurjaakin hurjempaa syntymäpäivääni menemällä suihkuun, laittamalla silmänympärys- ja ikääntymisenestovoiteet naamalleni, juomalla kupillisen rauhoittavaa iltateetä ja katsomalla jonkun hurrrrrrrrjan jännittävän elokuvan. Pitäisiköhän vuokrata Sonera Viihteeltä Titanic?


lauantai 27. toukokuuta 2017

Synttärihuumaa

Tänään, tasan vuosi sitten, oli Syysruskan kennelissä iloinen (ja erittäin kiireinen) päivä. Pentuja kantanut suomenlapinkoira synnytti kuusi kaunista ja tervettä hauvavauvaa. Yksi näistä hauvavauvoista sai nimekseen Syysruskan Kevät-Kauno. Ja vaikka juuri tällä suloisella, pienellä hauvavauvalla olikin alkuvaikeuksia oman kodin löytämisen kanssa, hänet lopultakin haettiin ihan ikiomaan kotiin, missä häntä rakastetaan hyvin paljon. Hän on minun rakas Kauno-koirani. Minun kaikkein rakkain karvakorvani.

Siitä, miten löysin Kaunon ja miten hän päätyi meidän rakkaaksi perheenjäseneksi, voi lukea täältä: https://valmentajaksi.blogspot.fi/p/uusi-elama-facebookista-miten.html

Villahousut vesikupilla.

Ensimmäisen syntymäpäivän kunniaksi pentueen kasvattajat halusivat kutsua kokoon nyt jo isoiksi tytöiksi ja pojiksi kasvaneet pentunsa. Meillä oli pentusynttärit Vantaan Koirakeitaalla. Ja mikä ilon päivä se olikaan, kun sai nähdä siskot, veljet ja kasvattajat pitkästä aikaa! Meno oli hurjaa ja painia piisasi. Vähän tuli nokkapokkaakin välillä, erityisesti pojille, mutta ne nokkapokat selviteltiin ilman, että sen kummempia naarmuja tuli kenellekään. Pentusynttäreiden päätteeksi tehtiin vielä pieni metsälenkki koko poppoon voimin, ennen kuin kaikki lähtivät omiin koteihinsa. Oli hauska ja jännittävä päivä.


Myös itselle oli ilo tavata pentueen muita koiria ja huomata, että osalla koirista oli, sisarusten tapaan, hyvin paljon samoja luonteenpiirteitä. Ulkonäöllisiäkin yhtäläisyyksiä oli, samasta pentueesta kun kerran tulevat, ja samoista vanhemmista.


Ja taas muistin myös sen, miten onnekas olen saadessani olla koiranomistaja. Ja vielä näin ihanan koiran omistaja! Vaikka koirasta on toki oma vaivansa ja huolensa, en vaihtaisi yhtään päivää pois. Kauno on tuonut meille paljon enemmän kuin mitä se on meiltä vaatinut. Kaunon ansiosta pieni perheemme on kasvanut yhdellä erittäin tärkeällä jäsenellä. Yksinäisinä iltoina on aina seuraa, ja on aina joku, joka kuuntelee huolet ja murheet. Jos on paha mieli, Kauno lohduttaa. En vaihtaisi Kaunoani mihinkään!

Syysruskan kennelin kasvattajat saavat olla ylpeitä hienosta työstään: He ovat kasvattaneet upeita, terveitä ja hyväluonteisia koiria, jotka tulevat toimeen kaikkien ihmisten kanssa ja ovat erittäin lapsirakkaita. Kaikki me omistajat olemme olleet erittäin tyytyväisiä ja onnellisia siitä, että olemme saaneet perheeseemme näin hienon koiran.

Minun Kaunoni on maailman paras koira. Ja toivon, että saan viettää vielä monen monta syntymäpäiväjuhlaa rakkaan karvakorvani kanssa.

Kauno syntymäpäivälahjojensa kanssa.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Juhlintaa esseiden äärellä

Tänään tulee kuluneeksi tasan 37 vuotta siitä, kun synnyin. Juhlan paikka, eikös? Ja tietenkin minä juhlin omaa syntymääni! Miten teen sen? Parhaalla mahdollisella tavalla, tietenkin, eli kirjoitan esseetä.

Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuus sisältää viisi kurssia, mistä neljä suoritetaan esseinä ja yksi tenttinä. Tentti on suoritettu jo, arvosana tosin vielä on saamatta. Oppiminen ja koulusuoriutuminen-kurssin esseen palautin tänään pienen hiomisen jälkeen Moodlen palautuslaatikkoon. Seuraavaksi on vuorossa essee lasten ja nuorten hyvinvoinnin sosiaaliset ulottuvuudet-kurssista. Edessäni on 15 sivun mittaisen kuivan ja tieteellisen tekstin tuottamisen tuska.

Esseen aiheena on nuorten syrjäytyminen ja ulkopuolisuus. Aihe ei ole vaikea eikä edes vieras, joten siitä pitäisi olla helppo kirjoittaa. Nyt vain jokin tökkii juuri tänään. Ehkä se johtuu siitä, että on syntymäpäiväni. Toisaalta, eipä minulla muutakaan tekemistä ole juuri nyt tällä hetkellä. Voisin viettää aikani katsoen telkkaria, mikä taas ei ole laisinkaan tuottavaa, vaan päinvastoin puuduttavaa tekemistä.

Tai sitten se johtuu siitä, että olkapäälläni istuu taas itsekritiikin musta piru. Se ilkkuu ja pilkkaa, miten en osaa kirjoittaa yhtään mitään, ja tästäkin esseestä on tulossa ihan surkea, kuten kaikista niistä muistakin esseistä, mistä olen saanut arvosanaksi vitosen (mikä on yliopistomaailman paras arvosana). En osaa kuitenkaan ja olen ihan huono. Muut ovat parempia, vain minä olen huono. Yritän huutaa sille pirulle, että pitäisi turpansa kiinni, mutta aina se kuitenkin löytää tiensä tuohon olkapäälleni, enkä oikein tiedä, miten saisin sen häädettyä lopullisesti siitä pois. Ehkä pitäisi vetää olkapäähän kunnon kerros liukuvoidetta, ettei se pysyisi siinä istumassa.

Tai sitten vain koen huonoa omatuntoa siitä, että olen ollut viime aikoina kovin vähän läsnä. Olen antanut vapaa-aikani esseille ja tenteille sen sijaan, että olisin antanut sitä sulhaselleni, koiralleni ja tyttärelleni. Ja vaikka kuinka vannon, että sitä vapaa-aikaa kyllä tulee sen jälkeen, kun olen saanut nämä esseet alta pois, niin ei sitä tule kuitenkaan: Minä keksin kyllä jonkun toisen opiskeluprojektin, mikä vie aivan yhtä paljon ajastani kuin mitä tämä vie. Eivät opinnot tästä maailmasta lopu! Enkä minäkään näköjään osaa lopettaa opiskelua.

Olen saanut jo kirjoitettua yhden kokonaisen kappaleen maahanmuuttajataustaisten nuorten syrjäytymisestä ja sen ehkäisystä. Se ei ole esseen ensimmäinen kappale, mutta aloitin siitä, koska lähdeaineisto oli suoraan nenäni edessä ja aihe oli muutenkin helppo. Olen aloittanut kappaletta siitä, millainen nuori on syrjäytynyt nuori. Siinäkin on puoliväli jo ylitetty. Ja olen tosiaan aloittanut koko esseen kirjoittamisen ja lähdeaineistoon tutustumisen vasta tänään. Aikaa ei ole tuhottomasti, sillä essee pitää olla palautettuna viimeistään 28.11. Sen jälkeen palautus ei ole enää mahdollista. Siihen on vielä neljä viikkoa aikaa, ja käytin edellisen esseen kirjoittamiseen aikaa pari päivää ja hiomiseen muutaman tunnin. Silti minusta tuntuu, että aika loppuu kesken, en ehdi saada esseetä valmiiksi ja ties mitä kaikkea vielä. Ellen nyt jatka kirjoittamista edes vähän, aivoni muistuttavat minua kirjoitusprosessista koko ajan, asia vaivaa minua enkä saa ajatuksiltani rauhaa. Olen aivan satavarma siitä, että kaikki tämä on ADHD:n syytä. Jos olisin nentti, minulla ei välttämättä olisi tällaisia pakkoajatuksia esseiden kirjoituksen ja niiden loppuunsaattamisen suhteen. Tai sitten minulta puuttuu OCD-diagnoosi… En ole aivan varma, kummin päin tämä asia nyt oikeastaan menee.

Ehkä nyt voisin kuitenkin sen verran irrottautua tästä esseestä, että käyn hakemassa palasen Naantalin aurinkoisesta hakemaani mansikkakakkua, rapsutan koiraa oikein antaumuksella ja käyn antamassa sulhaselleni suukon poskelle. Olen ansainnut sen kakkupalan, ja muut ovat ansainneet minun huomioni.