Lonkeroa (mustekalan, ei Hartwallin)

Saimme tehtäväksi kirjoittaa loppuun tarina, minkä aloitimme eläinavusteisen koulutuspäivän aikana. Minun tarinani kertoi mustekalasta. Ja tässä itse tarina:

Miten mustakala sai lonkeronsa?

Tumman veden syvyyksissä asuva mustekala on salaperäinen olento. Se liikkuu pitkin merenpohjaa samalla, kun sen pitkät lonkerot keinuvat veden pehmeiden liikkeiden tahdissa. Mutta mistä mustekala on saanut lonkeronsa? Mitä se tekee niiden avulla? Kuunnelkaa tarinani, niin tiedätte tämän jälkeen, miten nämä salaperäisen eläimen lonkerot syntyvät, elävät ja myös kuolevat.

Mustekala on merenpohjan eläimistä työteliäin ja ahkerin. Se huolehtii aivan kaikesta itse. Kaiken muun tavallisen huolehtimisen lisäksi mustekala harrastaa paljon. Ellei se harrastaisi ja tekisi, se kuolisi tylsyyteen. Salaperäinen mustekala tarvitsee toimintaa elämäänsä, ettei sen elämä päättyisi ennenaikaisesti.

Aina, kun mustekala löytää itselleen uuden tehtävän, sille kasvaa uusi lonkero. Tämän lonkeron avulla mustekala hallitsee uuden tehtävän tekemisen. Mitä enemmän mustekalalla on tehtäviä, sitä enemmän sillä on lonkeroita. Kun tehtävä on saatu valmiiksi, tulee tehtävän suorittaneesta lonkerosta tarpeeton, ja se kuolee ja putoaa pois. Jos meidän vekkuli mustekalamme keksii jonkun uuden tehtävän, kuolleen lonkeron tilalle kasvaa uusi lonkero.

Välillä saattaa käydä niin, että mustekalalle kasvaakin liikaa lonkeroita. Tällöin sen liikkuminen vaikeutuu. Se ei pääsekään enää niin sulavasti eteenpäin veden aaltojen mukana, ja sen voi olla vaikea kontrolloida kaikkia lonkeroitaan. Tällöin mustekalan täytyy päästä eroon muutamasta ylimääräisestä lonkerosta mahdollisimman pian. Tehtävien kesken jättäminen ei ole työteliäälle mustekalalle mieleen, mutta joskus se on välttämätön pakko. Muuten mustekalan elämästä tulee liian vaikeaa ja hankalaa.

Entä, jos mustekalalla ei olisikaan yhtään lonkeroa? Olisiko sen elämä silloin vielä helpompaa? Ei olisi. Ilman lonkeroitaan mustekala jämähtäisi paikoilleen ja kuolisi pois. Se tarvitsee lonkeroitaan päästäkseen eteenpäin syvän meren pohjassa. Ja mustekala myös haluaa päästä eteenpäin; se ei halua jämähtää paikoilleen. Siksi lonkerot ovat mustekalalle niin tärkeitä.

Tärkeää mustekalalle on se, että sillä on tarpeeksi monta lonkeroa, minkä avulla se pääsee liikkumaan eteenpäin. Niitä täytyy olla koko ajan tasainen määrä. Innokas mustekalamme ei aina muista sitä, miten liialliset lonkerot hankaloittavat elämää, ja siksi niitä aina välillä kasvaa. Mutta ilman lonkeroita elämästä tulisi tylsää, harmaata ja karua.

Siksi mustekalalla on niin monta lonkeroa.

Feeniksin matka

Kevätaurinko paistaa täydeltä terältä. Vielä lehdettömät oksat kurkottavat kohti pilvetöntä taivasta. Aamussa on kevään - ja katupölyn - tuoksua. Olen herännyt tänään aikaisin, mutta vain siitä syystä, etten ole, taaskaan, saanut kovinkaan monta tuntia unta yöllä. Väsyttää.

Nousen pienen asfalttimäen päälle. Täällä, suurten betonikerrostalojen suojassa, meillä on, jälleen kerran, tiedossa mielenkiintoinen päivä. Vaikka odotankin päivän tapahtumia, olen samalla surullinen: Matkani kohti eläinavusteisen valmentajan papereita on kohta lopussa. Ei ole enää montaa tapaamiskertaa.

Matkamme on ollut silmiä avartava, sydäntä avaava ja todella mielenkiintoinen. Tunnen löytäneeni itsestäni paljon uusia puolia; sellaisia, mitä en tiennyt minussa edes olevan! Myös opiskeluryhmämme on ollut aivan mahtava ja motivoitunut opintoihin. Juuri, kun minusta tuntuu, että jotain tärkeää on alkamassa, se onkin ihan kohta jo loppumassa! Matkamme on ollut aivan liian lyhyt, ja haluaisin, että tämä matka jatkuisi vielä pitkään. Valitettavasti se ei kuitenkaan jatku, ja toukokuussa me valmistumme. Sen jälkeen kukin meistä lähtee toteuttamaan omaa unelmaansa eläinavusteisuuden parissa.

Opinnäytetyötä

Päivämme alkaa opinnäytetyön esittelyllä. Aihe on minulle läheinen, sillä työssä puhutaan siitä, miten neuropsykiatrista valmennusta voisi tuoda kouluun.

Varsinaisesti mitään uutta tietoa en opinnäytetyöstä saa, sillä erityisopettajana työssä kerrotut aihepiirit ovat minulle tuttuja. Minua kuitenkin kiinnostaa tietää, millaisia kokemuksia juuri tämä opinnäytetyön esittäjä on saanut, kun hän on omassa työssään kokeillut neuropsykiatrista valmennusta, ja millaisin eri keinoin hän on päässyt tavoitteisiinsa. Keinot ovat hyvin pitkälle sellaisia, mitä itsekin käyttäisin, jos veisin neuropsykiatrisen valmennuksen mukanani omaan työhöni.

Mustekalan lonkeroita

Seuraavaksi kokeilemme narratiivista työtapaa. Olen kokeillut sitä jo kerran, neuropsykiatrisen valmentajan opintojen aikana. Työtapa on hauska, eikä minua haittaa mitenkään tehdä sama harjoitus toiseen kertaan.

Valitsemme pienistä muovieläimistä sen, mikä puhuttelee meitä juuri sillä hetkellä eniten. Viimeksi valitsin rauskun. Tällä kertaa minä valitsin mustekalan. Mustekalalla on paljon lonkeroita, ja mielestäni se kertoo siitä, miten mustekala on monipuolinen multitaskaaja. Se kerää itselleen paljon erilaisia koulutuksia, kurssia toisensa perään. Vähintään yksi kurssi jokaista lonkeroa kohden. Piirrämme paperille eläimen elinympäristön ja sen jälkeen muovaamme eläimen punasavesta. Mustekalastani tulee paremman näköinen kuin mitä rauskustani tuli.

Kun savityö on valmis, kirjoitamme tarinan. Kerron tarinassa, miten mustekala sai lonkeronsa. Aina, kun ahkera mustekala keksii jonkun uuden tekemisen itselleen, sille kasvaa uusi lonkero. Kun hän saa jonkun tekemisen loppuun, lonkero putoaa pois. Sitä lonkeroa ei tarvita enää. Välillä mustekalalle voi kasvaa liikaa lonkeroita, jolloin sen voi olla vähän hankala hallita itseään. Silloin sen täytyy luopua jostain, että yksi lonkero pääsisi tippumaan, ja sen olisi helpompi olla ja liikkua.

Karvaiset kaverit

Sokerina pohjalla puhumme eläinavusteisesta vapaaehtoistoiminnasta. Tämä on tärkeää, sillä olen tosissani pohtinut lukukoiratoimintaa Kaunoni kanssa. Tutustumme siihen, miten vapaaehtoistoimintaan pääsee mukaan, mitä se käytännössä on, mitä se vaatii sekä eläimeltä että ohjaajalta. Kuuntelen karvattomat korvat höröllä ja kirjoitan muistiinpanoja kynä sauhuten. Voin joskus vielä tarvita näitä tärkeitä tietoja.

Iltapäivän aikana huomaan, että lukukoiratoiminta on todellakin sitä, mitä olen ajatellut sen oikeasti olevan. Kiinnostun toiminnasta entistä enemmän. Sen sijaan vapaaehtoistyö, mikä on laitoksissa käymistä, ei hirveästi herätä minussa kiinnostusta. Minusta alkaa tuntua, että vaikka ehkä Kaunosta siihen olisikin, niin minusta ei.

Kuten olen aikaisemminkin sanonut, on erittäin tärkeä saada kokemus myös sellaisesta asiasta, mikä ei itseä kiinnosta. Ilman kokemusta ei voi tietää, mikä on juuri se minun juttuni, eikä sellaisiin juttuihin, mitkä eivät tunnu omilta, kannata hakeutua. Tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa, että minusta ei olisi kiertämään Kaunon kanssa vanhainkodeissa ja kehitysvammalaitoksissa. Sen taas voin sanoa varmuudella, että meidät näkee Kaunon kanssa jossain vaiheessa kirjastossa, ja me kuuntelemme, kun meille luetaan kirjoja.

Soffailua

Päivä päättyy lyhyeen. Kotiin päästyäni parkkeeraan sohvalle. Ilma on edelleenkin kaunis, mutta olen todella väsynyt. Ei ole voimaa lähteä ulos haistelemaan kevään tuoksuja ja kuuntelemaan kevään ääniä.

Haikea mieleni syvenee entisestään. Jokainen hetki, minkä elän, jokainen henkäys, minkä vedän, tarkoittaa matkan lopun lähenemistä. Matkani kestää enää kaksi kuukautta, ja sitten se on ohitse. Tämä uskomaton matkani on antanut minulle paljon enemmän kuin osasin ikinä odottaa, ja koen tietyllä tavalla olevani uudesti syntynyt. Olen kuin feeniks-lintu, mikä on tatuoitu vasempaan käsivarteeni.

Ja vaikka tämän matkan taittaminen on hetkittäin käynyt kukkaron päälle, kun opiskelee kahdella eri valmentajalinjalla, se on kuitenkin ollut joka ikisen sentin arvoista! Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että päätin lähteä opiskelemaan.