Voimat veks: voiko ihminen opiskella itsensä loppuun?

Tämän blogin alkuperäinen idea oli toimia oppimispäiväkirjanani sinä aikana, kun opiskelin sekä eläinavusteiseksi että neuropsykiatriseksi valmentajaksi. Noh, kuten ADHD-oireiselle ihmiselle hyvin usein käy, blogi laajeni ja myös opinnot laajenivat. Ennen kuin aloitin nämä valmentajaopintoni, olin filosofian maisteri vieraista kielistä, aineenopettaja ja erityisopettaja. Opiskelin omaksi ilokseni jotain avoimen yliopiston kursseja aina silloin tällöin. 

Kuva: Free-Photos, Pixabay

Sen jälkeen, kun aloitin tämän blogini, minusta on tullut:

- neuropsykiatrinen valmentaja

- eläinavusteinen valmentaja

- kirjallisuusterapiaohjaaja

- sanataideohjaaja

- koirahieroja

- käyttäytymisanalyyttisen eläinkoulutuksen asiantuntija

- auktorisoitu seksuaalineuvoja

- hajukoiraohjaaja

- kasvatustieteiden maisteri pääaineena erityispedagogiikka

- melkein valmis koiranomi

- mielenterveyden ensiapu 1:n ja 2:n kouluttaja

- nuoren mielen ensiavun kouluttaja

- ja ehkä jotain muutakin, mitä en juuri nyt muista.

Kuva: Dariusz Sankowski, Pixabay

Näiden lisäksi olen opiskellut

- voimauttavan valokuvan ammatilliset perusteet

- valokuvaterapian menetelmäohjauksen perusteet (syventävät opinnot ovat vielä kesken, kiitos koronan)

- psykololgian aineopinnot avoimessa yliopistossa

- lapsen ja nuoren psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden avoimessa yliopistossa

- perheopinnot avoimessa yliopistossa

- väkivaltatutkimuksen opinnot avoimessa yliopistossa

- muutaman Green Care-kurssin avoimessa AMK:ssa

- noin satakunta kurssia Courserassa ja edX:ssä

- ja ehkä jotain muutakin, mitä en juuri nyt muista.

Kuva: Free-Photos, Pixabay

Tällä hetkellä opintoja on tosiaan sen verran kesken, että minun pitäisi saada tehtyä pari ongelmakoiratapausta (korona tuli tähän esteeksi), niin sen jälkeen olisin valmis koiranomi. Tämä todennäköisesti siirtyy syksyyn. Sen lisäksi valokuvaterapian lopputyö pitäisi saada valmiiksi. Sen jälkeen olen suorittanut valokuvaterapian syventävät opinnot ja voin kutsua itseäni valokuvaterapian menetelmäohjaajaksi. Minulla on vain yksi ylitsepääsemätön ongelma, millaista en ole ikinä ennen elämässäni kokenut: en jaksa!

Pienikin kirjallinen työ tuntuu tällä hetkellä niin vaikealta, etten saa edes aloitettua. Ei jaksa, ei pysty eikä kykene. Kyse ei ole siitä, etteikö kiinnostaisi. Kyllä kiinnostaa! Ja aion saada kaiken koronan vuoksi kesken jääneen suoritettua loppuun. Aivan varmasti suoritan! En ole ikinä jättänyt mitään kesken enkä jätä nytkään. Mutta mistä voimavarat näihin todella pieniin keskeneräisiin projekteihin?

Kuva: Larisa Mozgovaja, Pixabay

Tehtävää on todella vähän. Jopa niin vähän, että sitä on naurettavan vähän. Normaalisti saisin tehtyä yhden 12 sivun lopputyön puolessa vuorokaudessa eikä tuottaisi edes ongelmia. Nyt en tahdo saada edes Wordia auki. Se, että saisin siihen Wordiin jotain tekstiä, on jo ajatuksenkin tasolla mahdoton.

Onko minulle voinut käydä niin, että olen "opiskellut itseni loppuun"?

Vai onko tässä vain äärimmäisen raskaan koronakevään jälkeen pientä stressinpoikasta ilmassa ja sen vuoksi pieni loma ihan kaikesta paikallaan?

Kuva: Free-Photos, Pixabay

En suoraan sanottuna tiedä. Sen tiedän, että mitään en ole saanut tehtyä, kaikki hommat ovat levällään ja tärkeätkin asiat odottavat tekijäänsä. Tällä hetkellä minä en itse pysty yhtikäs mihinkään.

Enkä olisi ikinä uskonut, että MINÄ sanoisin tämän, mutta olisiko pieni opiskelutauko mahdollisesti paikallaan? Pieni hetki elämässä, jolloin en opiskelisi yhtään mitään enkä tekisi yhtään mitään ylimääräistä. Olen aktiivinen ihminen, joka kaipaa tekemistä ja joka haluaa tehdä asioita, mutta ehkä niitä asioita on nyt ollut vähän liikaa. Jos pieni hengenveto olisi paikoillaan?

Kuva: Moritz320, Pixabay

Elämää tässä pitäisi kuitenkin olla edessä vielä monta kymmentä vuotta (ellen sitten sairastu vakavasti, jää auton alle tai tukehdu pullaan). Ehkä minä ehdin tehdä asioita myöhemminkin. ADHD-aikuinen tietenkin haluaa kaiken tapahtuvan nyt, mielellään heti ja miksei jo eilen. Mutta koska vanhakin koira voi oppia uusia temppuja, voisin yrittää opetella siihen, että olisin edes lyhyitä pätkiä tekemättä mitään. Ei kai siitä mitään haittaakaan voi olla?

Vai onko siitä jotain haittaa? Kertokaa te minulle. En minä vain tiedä! En ole elämässäni ollut sekuntiakaan paikoillani, en edes nukkuessani, joten siksi en voi tietää, onko paikallaan olosta jotain haittaa vai ei.

Kuva: Congerdesign, Pixabay

Teoria takana, analyysi ja tuhat muuta tutkimusta edessä

Enpä olisi ikinä uskonut, että tämä päivä tulee vastaan, mutta se tuli. Gradun teoriaosuus on valmis! Toki se kaipaa vielä oikolukua, ja hieman fiilaamista ja höyläämistä, mutta asia on kuitenkin kaikki kasassa. Eikä sitä asiaa enää parane lisätäkään, sillä tuo teoriaosuuden pituus alkaa muistuttaa pikemminkin väitöskirjan kuin pro gradu-tutkielman pituutta.

Enää minulta puuttuu analyysiosuuden tekeminen. Sitä en, tietenkään, pääse tekemään, ennen kuin olen saanut tarpeeksi paljon vastauksia. Jos siis olet ADHD-oireinen, jossain suomalaisessa yliopistossa opiskeleva henkilö, niin käypä vastaamassa! Linkki kyselyyn löytyy tästä: https://goo.gl/forms/y8be6oUlv9izNgIz2

Menihän siinä melkein viikko, kun tuota teoriaa naputtelin, Oli se jo aikakin saada se valmiiksi. Tässähän alkaa vanhemmiten hidastua, kun menee näin kauan yhden vaivaisen teorian kirjoittamisessa! Kyllä sitä nopeampi pitäisi olla.

Itse koen tutkimusaiheeni hirvittävän tärkeäksi. Suomessa ei ole vastaavaa tutkimusta olemassa, ja korkeakoulujen esteettömyydestä on tehty tasan yksi yleismaailmallinen tutkimus, missä lähinnä kartoitettiin korkeakoulujen fyysinen esteettömyys sekä palvelut erityisille korkeakouluopiskelijoille. Sitä, ovatko palvelut oikeasti toteutuneet, ja millaisia tuen tarpeita erityisillä korkeakouluopiskelijoilla on, sitä ei ole tutkittu laisinkaan Suomessa. Ja ne ulkomaalaiset tutkimukset, mihin olen törmännyt, eivät juurikaan vastaa tätä samaa aihetta, vaikka liippaavat ehkä läheltä. Tutkimukset koskevat lähinnä nepsy-valmennuksen hyötyä ADHD-oireisilla opiskelijoilla opintojen aikana tai niitä selviytymisstrategioita, mitä erilaiset yliopisto-opiskelijat ovat kehittäneet itselleen.

Tuo nepsy-valmennuksen hyöty opiskelijoilla olisi mielestäni todella tärkeä tutkimusaihe täällä Suomessakin. Ne kaksi tutkimusta, mihin olen törmännyt, ovat yhdysvaltalaisia tutkimuksia. Ehkä minun pitää lähteä tutkimaan tätä asiaa toden teolla! Kaivaa kaikki mahdollinen, mitä erityisistä korkeakouluopiskelijoista on kaivettavaa. Ja sitten kirjoittaa aiheesta sata ja tuhat artikkelia. Siinäpä olisi elämänura! Vaikka loppujen lopuksi tässä kuitenkin käy niin, että minä kyllästyn kaikkeen mahdolliseen, ja löydän itseni oikeasti tekemästä niitä rööriroopen hommia.

PS. Koska en keksinyt tämän tekstin liitteeksi mitään muuta kuvitusta, niin kiusaan teitä yorkshirenterrierin pennuilla. Todellisuudessa kiusaan enemmän itseäni kuin teitä, ja pentukuumeeni nousee ihan hirveisiin sfääreihin...

Vuosi 2017 taakse jäi

Koska kaikki muutkin, niin minäkin. Taas kerran. Muistellaanpa vuotta 2017. Mitä kaikkea elämässäni tapahtui, mikä muuttui, mikä ei muuttunut jne.

Varmaankin suurin tapahtuma tapahtui 4.11. Menin naimisiin. Päivä, mitä monikaan ei uskonut näkevänsä. Osa ei uskonut tämän päivän tulevan siksi, että olen villi ja vapaa ikisinkku. Osa siksi, että heidän mielestään olen niin täyspaska ihminen, ettei kukaan järkevä olento ikinä huolisi minua. Ja tämän he ovat myös sanoneet minulle päin naamaa. No, jokainen voi halutessaan tulla käymään meillä testaamaan mieheni järkevyystason. Minä itse pidän miestäni suhteellisen järkevänä ihmisenä, mutta minä nyt olen ehkä jäävi sanomaan asiasta mitään.

Hääpäivämme sisälsi sellaisia kommelluksia, että niistä voisi saada aikaiseksi aika hyvän komedia-elokuvan. Loppujen lopuksi me kuitenkin saimme toisemme, ja meillä itsellämme oli aivan mahtava päivä. Nautimme ja meillä oli hauskaa. En olisi voinut toivoa parempia häitä!

Toinen suuri tapahtuma oli se, että jäin erityisopettajan työstäni opintovapaalle syyskuussa, ja olen nyt kokopäiväinen opiskelija Turun yliopistolla. Pyhänä tarkoituksenani oli viettää tämä opiskeluvuosi iisisti ottaen ja rentoutuen. Noh, kuten ADHD-aikuiset usein sanovat: "Hupsista saatana!" Olen tainnut innostua kaikista kivoista kursseista vähän liikaa, ja niitä kursseja on tullut otettua ehkä vähän liikaa. Syksyn 2017 aikana olen kuitenkin oppinut paljon uutta ja saanut uusia näkökulmia asioihin. Tulevaisuudensuunnitelmani ovat myös selkiytyneet näiden uusien näkökulmien myötä.

Valmentaja-opinnoista valmistuminen oli tärkeä tapahtuma toukokuussa. Sain kaksi uutta pätevyyttä, neuropsykiatrisen ja eläinavusteisen valmentajan pätevyydet. En ole vielä ehtinyt varsinaisia töitä tehdä, koska syksy on mennyt opiskellessa, mutta tulevaisuudessa on paljon aikaa.

Aloitin tammikuussa rally-tokon, ja harrastin sitä koko vuoden. Olen kehittynyt, mutta en ole vuoden kestäneen harrastuksen jälkeen vielä erinomainen. Paljon on vielä harjoiteltavaa ja opittavaa, mutta hyvällä alulla me olemme kuitenkin!

Kesä jäi tapahtumaköyhäksi, sillä en uupumuksen vuoksi jaksanut tehdä mitään enkä lähteä mihinkään. Minulta jäi todella monta hyvää tapahtumaa käymättä. Mutta ehkä parempi niin, että sain levättyä ja kerättyä voimia, mitkä sitten tuhlasin syksyllä luentoihin ja hääjärjestelyihin. Kesä tulee kuitenkin uudestaan, ja ne samat tapahtumat tulevat taas ensi kesänä. Enköhän minä pysty jatkamaan elämääni, vaikka en vuonna 2017 kokenutkaan mitään upeita kesäbileitä.

Vuosi 2017 oli kaiken kaikkiaan todella raskas vuosi. Sairastelin paljon, sain keväällä burnoutin, olin koko vuoden todella väsynyt ja uupunut. Opiskelujen ulkopuolinen elämä oli lähinnä pelkkää sohvalla makaamista. Ihmissuhteet jäivät toissijaisiksi, mikä on harmittanut valtavasti. Ihmissuhteiden hoito olisi tärkeää, koska kuka muu sinut sieltä suosta ylös nostaa, elleivät ystävät? Vaikka hyviä asioita tapahtui paljon, ja olen monesta asiasta kiitollinen, olen silti onnellinen, että vuosi 2017 on takanapäin. Olen elänyt paljon raskaita vuosia, mutta viime vuosi oli valehtelematta yksi raskaimmista sen valtavan väsymyksen, uupumuksen, burnoutin ja masennuksen takia.

Onneksi tästä vuodesta voi tulla parempi kuin mitä viime vuosi oli! Nyt lähden kohti virkeämpää, värikkäämpää ja valoisampaa vuotta 2018. Toivottavasti sinäkin!

Tuplavalmentaja - Matkanteon päätös

Aikainen aamu, ennen kukon ensimmäistä pieraisua. Näin aikaiset heräämiset pitäisi kieltää lailla. Olen ihan tokkurassa, kun astelen pientä mäkeä ylös. Mutta minä jaksan! Tämän päivän jälkeen minä en tule enää kertaakaan astelemaan tätä mäkeä pitkin, en ylös enkä alas. Tämä on viimeinen päivä. Tänään päättyy matkani, minkä viime syksynä aloitin. Viime tiistaina minusta tuli neuropsykiatrinen valmentaja, ja tänään minusta tulee eläinavusteinen valmentaja. Tuplavalmentaja.

Kulunut vuosi on ollut uskomaton. Ennen kaikkea se on ollut sukellus omaan mieleeni ja sen tummansinisiin syvyyksiin. Olen oppinut ajattelemaan uudella tavalla, näkemään uusia näkökulmia ja olen saanut täysin uudenlaisen yhteyden ympäröivään maailmaan. Minusta on tullut uusi ihminen.

Kun käymme läpi opinnäytetöitä, huomaan, että opiskelukaverini ovat käyneet myös läpi samanlaisen prosessin kuin minä itse. Monet ovat pohtineet omaa elämäänsä uudella tavalla, lähteneet kulkemaan omaa polkuaan ja uskaltaneet hypätä pois oravanpyörästä, mikä ei antanut heille mitään muuta kuin jäätävän migreenin ja pahaa oloa. Koulutuksen aikana heille on valjennut se, mitä he elämältä haluavat ja mikä on oikeasti tärkeää juuri heille itselleen. Ja sehän on tärkeintä: Elää itsensä näköistä elämää. Ihan sama, mitä mieltä naapurin Pentti on elämäntyylistäsi, kunhan itse nautit elämästäsi ja olet onnellinen.

Päätöspäivä herättää kaikissa monia tunteita. On helpotusta siitä, että opinnot ovat ohi ja ne on suoritettu kunnialla loppuun. On surua siitä, että näin hieno ja antoisa vuosi on takanapäin, ja edessä on pelkkiä kysymysmerkkejä. On toiveikkuutta ja suunnitelmia tulevaisuutta varten. Ryhmämme on ollut tiivis ja läheinen. Sen huomaa myös lounastauolla, kun kokoonnumme takapihalle yhteistuumin syömään lounaamme. Keskustelemme paljon siitä, miten pitää yhteyttä tämän koulutuksen jälkeen, ja millaisia yhteistyökuvioita alamme rakentaa.

Miltä nyt tuntuu? Tuplavalmentajan fiilikset pitkän viikon jälkeen? En oikein osaa sanoa. En ole vielä sisäistänyt tätä. En vieläkään tajua sitä, että opintoni ovat nyt lopullisesti ohi, ja minä olen pätevä valmentaja. Odotan vain seuraavaa koulutuspäivää, mitä ei kuitenkaan tule. Tämä oli nyt tässä. Matkani on päättynyt. Enkä tiedä, pitäisikö tuntea iloa vai surua.

Matkanteko on monesti hauskempaa kuin perille pääseminen.

Pätevä voi päteä

Tänään oli nepsy-valmennuksen viimeinen päivä. Vaikka olenkin positiivisin mielin, olo on silti haikea. Koulutus on ollut antoisa ja mielenkiintoinen, ja olisin vielä halunnut jatkaa tätä matkaani valmentaja-opiskelijana. Nyt en ole enää opiskelija, vaan valmis valmentaja.

Päivän aiheena oli opinnäytetyöt ja niiden esittely. Jokainen kävi vuorollaan esittelemässä oman työnsä ja kertoi, miten päätyi juuri tämän aiheen valintaan. Työt olivat monipuolisia ja vaihtelevia aiheiltaan, ja muiden tekemistä töistä sai hyviä vinkkejä sekä omaan erityiseen arkeen että myös nepsy-valmennukseen.

Esitysten jälkeen oli todistusten jako ja kakkukahvit. Minun todistuksessani oli, tietenkin, painovirhepaholainen syntymäajan kohdalla, joten joudun nyt sitten odottamaan uutta todistusta. Onneksi ei ole pitkä odotus, sillä valmistun myöhemmin tällä viikolla eläinavusteiseksi valmentajaksi, ja saan uuden todistuksen siinä samalla kera oikean syntymäajan.

Nyt sitten seuraavaksi etsimään erilaisia vaihtoehtoja, mitä tuolla hienolla todistuksella ja neuropsykiatrisen valmentajan pätevyydellä voi tehdä, muutakin kuin päteä. Vaihtoehtoja on, onneksi, monia. Ensin kuitenkin vietän pitkän kesäloman ja pohdin asiaa tarkemmin sen jälkeen.

Perrrrrrrr...he

Ihanainen aamuinen aurinkoinen. Se ei kuitenkaan piristä minua, sillä olen unilääkkeiden takia ihan hirveässä tokkurassa. Torkutan herätyskelloa, mutta se ei helpota tokkuraista oloa yhtään. Pakko nousta ylös, vaikka sänky vielä kutsuisi. Tänään on toiseksi viimeinen päivä nepsy-valmentajan koulutusta, enkä aio luovuttaa nyt, kun olen jo näin loppusuoralla.

Kapuan ylös mäkeä, mitä olen kavunnut monesti tämän kuluneen vuoden aikana. Mäki vihertää. Kevät on saapunut. En kuitenkaan saa nauttia aurinkoisesta säästä ja luonnon vihreydestä, vaan avaan Keltaisen talon ulko-oven ja astun sisään 1800-luvulla rakennettuun, vanhaan taloon.

Tämän päivän aiheena on perhe ja perhevalmennus. Päivä alkaa sillä, että valitsemme kortin, mikä parhaiten kuvaa meitä nepsy-valmentajina. Itse valitsen koira-aiheisen kortin, minkä takana lukee “rento”. Olen rento ihminen, seurassani voi olla rennosti. Koirateeman valitsin myös siksi, että haluan käyttää valmennuksessa erilaisia menetelmiä: Eläinavusteisuutta, voimauttavaa valokuvausta ja mitä kaikkea muuta keksinkään. Vastaus kelpuutetaan.

Käymme läpi perheen määritelmää ja perhedynamiikkaa. Suomessa perhekäsitys on hyvin suppea, ja perheeksi lasketaan lähinnä vanhemmat ja lapset. Tai sitten puolisot, ellei lapsia ole. Sedät, tädit, serkut ja isovanhemmat eivät kuulu Suomessa perheeseen, ainakaan virallisesti. Itse olen sitä mieltä, että se on ihan itsestä kiinni, mikä on se oma perhe. Perhe ei välttämättä muodostu verisukulaisista tai avioliiton kautta solmituista siteistä. Myös erittäin hyvät ystävät voivat olla perhe, jos näin itse ajattelevat. Perheenjäsenyys on omassa päässä.

Puhumme myös siitä, miten asiakas kohdataan. Olisin kaivannut ehkä enemmän sitä näkökulmaa, miten PERHE kohdataan. Mielestäni koulutuksessa tuli esille yksilönäkökulma enemmän kuin perhenäkökulma. En väitä, että asia olisi ollut turhaa: Se oli varsin hyödyllistä! Mutta olisin kaivannut laajempaa näkökulmaa asiaan.

Keltaisen tuvan takapihalla olisi voinut nauttia auringosta.

Päivä päättyy pariin harjoitukseen. Ensin teemme pariharjoituksen, missä ensin parille annetaan negatiivista palautetta. Pari vastaa palautteeseen välinpitämättömästi ja kaataa syyn muiden niskoille. Sen jälkeen pohdimme, millaisia tunteita tämä herätti. Itse otin sen verran näyttelijän roolia tehtävän aikana, ettei se herättänyt juuri minkäänlaisia tunteita. Voin kuitenkin kuvitella tämänlaisen välinpitämättömän vastauksen tuntuvan ikävältä. Teemme parityön uudestaan, tällä kertaa niin, että negatiivisen palautteen jälkeen pari pahoittelee ja tekee korjausehdotuksen. Pohdimme taas, miltä tuntui. Itse en pääse näyttelijän roolista mihinkään, mutta uskon, että tällainen palaute tuntuu huomattavasti paremmalta.

Viimeisenä teemme onnistumiskartoituksen. Keksimme asian, missä olemme onnistuneet ja mietimme, miten siinä onnistuimme, kenestä saimme tukea jne. Vaikeinta tehtävässä oli keksiä se asia, missä on onnistunut. Edelleenkin sen suomalaisen nöyryyden eetoksen takia. Ei saisi kehua itseään eikä ajatella itsestään mitään hyvää.

Koulutuspäivän päätteeksi olen niin väsynyt, että rojahdan sänkyyn. Vaikka päivä ei ole ollut mitenkään raskas, se on silti ollut aivan äärimmäisen raskas. Minua väsyttää aivan järjettömän paljon. Otan päiväunet kaksi miestä kainalossani: Toisessa kainalossa avomieheni ja toisessa rakas koirani Kauno. Ainakin minun on turvallista olla tällaisessa miesseurassa.

Keltainen tupa.

Ratkaisu: Star Wars ja samppanja

Kaksi lähipäivää enää. Yksi kummastakin linjasta. Sen lisäksi valmistuminen. Vähiin käyvät päiväni valmentaja-opiskelijana.

Kun aloitin tämän oppimispäiväkirjablogin, tarkoituksenani oli lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: Koska molemmat linjat vaativat oppimispäiväkirjan pitämistä, päätin alkaa ihan paperisten päiväkirjojen sijaan pitää blogia. Olisi yhdessä paikassa kaikki, helposti saatavilla. Noh, kuinkas ollakaan, tämä minun pieni oppimispäiväkirjani on olemassaolonsa aikana “hieman” paisunut, ja olen kaiken opiskelupähkäilyn lisäksi angstaillut täällä tulevia häitäni, kirjoittanut runoja suomenlapinkoirastani, jakanut tietoa neuropsykiatrisista häiriöistä, valittanut väsymystä ja ties mitä kaikkea muuta. Mitä sitä voi muuta odottaakaan ADHD-aikuiselta?

Nyt on tullut suuren kysymyksen aika: Kun opintoni tässä ihan kohta loppuvat, mitä tapahtuu tälle blogilleni? Jatkanko tätä jossain muussa tarkoituksessa vai jatkanko tätä edelleen oppimispäiväkirjana? Se on aivan saletti, että tulen opiskelemaan JOTAIN ensi syksyllä, ellen muualla, niin avoimessa yliopistossa ainakin. Nämä opinnot tosin eivät vaadi oppimispäiväkirjoja, mutta kirjoittaminen auttaa opiskeluahdistuksen purkamisessa.

Vai annanko tämän blogin olla sen jälkeen, kun saan todistukset kouraani? Blogi on palvellut tarkoitustaan. Onko se aika haudata sen jälkeen, kun se tarkoitus, mitä varten se alun alkaen perustettiin, loppuu? Ainahan niitä uusia blogeja saa perustettua, jos tahtoo. Toisaalta, tässä minulla on kuitenkin jo valmis pohja, ja jopa valmis lukijakunta (mikä on, toisaalta, täysin käsittämätöntä, mutta toki olen asiasta äärimmäisen onnellinen ja otettu).

En ole vielä päättänyt, mitä teen. Eikä asiaa tarvitse tänään päättääkään. Tässä kuussa olisi kuitenkin hyvä tehdä päätös: Haudatako blogi vai antaako sille uusi, opintojen jälkeinen elämä?

Luulen, että Star Warsista ja samppanjasta voisi löytyä ratkaisu tähän ongelmaani. Laitan siis leffan pyörimään ja käyn avaamassa pullon.

Kukkahattutädin kotkotuksia

Kevät kohisten tulevi, ja tosiaan KOHISTEN, kun yhden vuorokauden sisään mahtuu kaikki Suomen neljä vuodenaikaa. Tämä kevään kohina tarkoittaa myös sitä, että valmentaja-opinnot ovat loppusuoralla. Ensi kuussa pitäisi valmistua molemmista linjoista.

Alkusyksyllä kärsityn pitkän keuhkokuume-episodin aikana sain tehtyä ylivoimaisesti suurimman osan etätehtävistä pois. Keväälle ei jäänyt kuin pelkkä opinnäytetyön viimeistely. Olin hyvissä ajoin liikenteessä ja tehtävät palautettuna kauan ennen määräaikoja. Suureksi yllätyksekseni olen huomannut, että aivan kaikilla ei ole sama.

Eläinavusteisen valmentajan linjalla meitä on erittäin innostunut ja motivoitunut joukko. Olemme palauttaneet etätehtäviä tasaiseen tahtiin, kommentoineet toistemme töitä, olleet aktiivisesti paikalla muutamaa sairastumispoissaoloa lukuun ottamatta. Opinnäytetöitä on jo muutama valmis ennen määräajan päättymistä, ja olen erittäin varma siitä, että koko ryhmämme tulee ensi kuussa valmistumaan. On ollut ilo olla osana näin innostunutta opintoryhmää! Jään aidosti kaipaamaan keskustelujamme.

Neuropsykiatrisen valmentajan linjalla on täysin toinen meininki. Noin puolet ryhmäläisistä on palauttanut Moodleen jotain. Monelta jotain palauttaneista puuttuu vielä iso osa etätehtävistä tekemättä. Muutama ei ole palauttanut tähän päivämäärään mennessä mitään, ja alle kuukauden päästä meidän pitäisi valmistua. Tietyillä ihmisillä on ollut runsaasti poissaoloja, ja vain kaksi poissaoloa sai olla, jotta opinnot voi suorittaa hyväksytysti. Tämä linjaus on ymmärrettävä, koska lähipäiviä on muutenkin todella vähän.

10 opintopisteen lisätehtäviä ei ole palauttanut kukaan muu kuin minä. Toisaalta, se ei vaikuta valmistumiseen millään tavalla. Viime lähipäivässä pari ihmistä sanoi olevansa opinnäytetyössä ihan hyvällä mallilla, osalla ei ollut vielä edes aihetta mietittynä. Yhtään opinnäytetyötä ei ole kuitenkaan vielä palautettu, ja niiden pitäisi olla palautettuna ensi viikon alkupuolella. Muiden etätehtäviä piti kommentoida Moodlessa, mutta siellä on vain yksi henkilö käynyt kommentoimassa jotain, ja se olen minä.

Mikä tässä eniten yllättää, on se, että nämä opinnot ovat tosiaan maksullisia, yksityisen tahon järjestämiä opintoja. Jos näihin opintoihin ilmoittautuu, sieltä tulee lasku perässä, ja ihan helvetin iso lasku tuleekin! Puhutaan tonneista, mitä tällaiset opinnot kustantavat. Minusta on erittäin outoa, että ihmiset lähtevät tällaiseen mukaan, mutta eivät sitten suoritakaan kaikkea kunnialla loppuun. Opinnot eivät ole mitenkään erityisen vaativia ja aikaa vieviä (lähipäiviä on harvemmin kuin kerran kuussa), tehtävät ovat helppoja ja nopeatekoisia. Ainoa vähän enemmän vaivaa vaativa työ on opinnäytetyö. Miksi siis hukata se pari tonnia jättämällä tehtävät tekemättä? Ellei tehtäviä ole palauttanut, ei valmistu.

Eihän asia siis varsinaisesti minun ongelmani ole, sillä minä tulen kyllä itse valmistumaan. En vain voi lakata ihmettelemästä, miten heppoisesti tällaisiin opintoihin suhtaudutaan. Opiskelupaikka on mahdollisesti ollut joltain toiselta ihmiseltä pois; sellaiselta, joka olisi tehnyt kaiken ja valmistunut kunnialla.

Olen puhunut. Laitan kukkahatun päähäni ja menen nurkkaan häpeämään. Ja annan ihmisten olla kaikessa rauhassa ei-motivoituneita.

Vatsakipuhelvetistä, päivää!

Olen kärsinyt koko armaan illan jäätävistä vatsakivuista. Siis sellaisista, että käperryn kolminkerroin, huudan, itken ja potkin. Mikään ei auta. Kipu ei mene pois. Välillä se helpottaa hetkeksi aikaa, mutta palaa taas uudestaan. Näitä vatsakipuja on ollut jo jonkin aikaa, mutta ne ovat pahentuneet. Kivun taso alkaa vastata sitä luokkaa, mikä yleensä koetaan synnytyssalissa.

Avomieheni kysyy, haluanko lähteä hänen kanssaan viemään koiraa. Toki haluaisin lähteä, mutta näissä kivuissa en kykene liikkumaan kuin kierien. Parempi, etten lähde. Kysymyshetkellä olen sen verran tolkuissani, että pystyn jopa istumaan sohvalla, mutta on vain ajan kysymys, milloin kipu äityy taas niin kovaksi, että alan huutaa ja itkeä.

Konttaan kirjahyllylle ja kaivan sieltä ajanvietettä siksi aikaa, kun elämäni miehet ovat ulkona. Juuri sellaisella korkeudella, mihin konttausasennosta yletän, on Tammenterhon tarinoita. En ole lukenut niitä vähään aikaan. Otan kummatkin työkirjat käteeni, ja konttaan takaisin sohvalle.

Perhevalmentajan työkirja. Olen kyllä tutustunut tähän kirjaan, mutten ajatuksella. En ole harkinnut perhevalmennusta kovinkaan vakavasti. Päätän tutustua kirjaan hieman paremmin. Eihän sitä koskaan tiedä; ehkä minustakin voisi kuoriutua ihan kelpo perhevalmentaja! Taisin joskus sanoa, ettei minusta tule ikinä opettajaa, saati sitten erityisopettajaa, ja katsokaapa vain, missä minä nyt olen. Never say never.

Kirjan ensimmäiset osat ovat taustateoriaa sekä neuropsykiatriselle että perhevalmennukselle. Skippaan ne. Kyllä minä nämä teoriat jo tiedän. Hyppään suoraan osioon, missä aletaan puhua käytännön työstä ja harjoitteista.

Vanhemmuuteen vaikuttavia tekijöitä. Jaha. Kyllähän minä sen jo tiesin, että toistamme omassa vanhemmuudessamme sen, mitä olemme saaneet omassa kodissamme. Ensimmäisenä on omien kasvupolkujen tunnistamisen harjoitus. Tarkoituksena on tulla tietoisiksi siitä, toimimmeko me samalla tavalla kuin mitä omat vanhempamme ovat toimineet, vai olemmeko tietoisesti valinneet täysin toisen toimintamallin.

Harjoituksessa käydään läpi omat lapsuuden maisemat aina hajuja ja värejä myöten. Muistellaan sitä, kuka oli vastassa, kun itse menimme päiväkotiin pieninä lapsina, millaista oli kouluruokailu ala-asteella ja missä notkuimme teini-ikäisinä. Harjoituksen lopussa sanotaan, että perhevalmentajan tulisi myös itse tiedostaa omat kasvupolkunsa.

Alan kivun keskellä miettiä laiskasti omaa lapsuuttani. Saan muutaman hataran kuvan mieleeni. Kun siirryn mielikuvissani viidenteen luokkaan, en halua jatkaa enää. Kuvista tulee liian epämiellyttäviä. En halua muistella. Minulla on jo järkyttävät vatsakivut, se riittää. En halua olla myös henkisissä kivuissa. Jätän harjoituksen teon siihen.

Seuraavaksi tulee sukupuu ja verkostokartan luominen. En kykene nousemaan sohvalta, jotta hakisin eteisestä kynää ja paperia verkostokarttaa varten. Alan pohtia sitä pienessä mielessäni. Näen mielessäni verkostokartan, mikä on suhteellisen laaja. Se kuitenkin sisältää suurimmaksi osaksi pelkästään ystäviä. Suku pitäisi myös liittää karttaan. Koen lievän masennuskohtauksen, enkä halua jatkaa tätäkään harjoitusta. Olen kuitenkin iloinen siitä, että minun on mahdollista luoda laajahko verkostokartta, vaikka siinä onkin lähinnä pelkkiä ystäviä.

Hyppään suosiolla seuraavaan. Perheen rakenne ja ihmissuhteet. Perhesysteemi ja perheen sisäiset prosessit. Voi luoja! Liian paljon ja liian vaikeita kysymyksiä. Seuraava!

Vanhemmuuden roolikartta. Tuijotan sitä hetken lasittunein silmin ja mietin, pitäisikö sitä kontata hakemaan ämpäri, sillä huono oloni on pahentunut. Päätän pidättää oksennusta.

Roolikartan tarkoitus on toimia oman vanhemmuuden arvioinnin välineenä. Pitäisikö minun nyt alkaa arvioida omaa vanhemmuuttani? Riittäisikö vain se, että sanon olevani paska mutsi?

Suljen kirjan. En ole saanut ensimmäistäkään harjoitusta tehtyä itse loppuun. Mitä se kertoo minusta? Ehkä se kertoo sen, etten ole paras mahdollinen ihminen nimenomaan perhevalmennusta tekemään. Ellen pysty kohtaamaan omaa elämääni ja elämänhistoriaani perhenäkökulmasta, miten pystyisin auttamaan toisia heidän perheongelmissaan? Sovellun ehkä paremmin yksilövalmennukseen, ilman mitään perherasitteita taustalla.

Ovi käy ja molemmat mieheni tulevat sisään. Se tosi karvainen ja se vähemmän karvainen. Koira ryntää heti luokseni. Raukka on ollut minusta huolissaan koko illan. Se on tullut heti luokseni, kun olen alkanut tuskahuutokonserttini. Nyt karvainen kipuhoitajani tulee tarkistamaan, onko minulla kaikki hyvin. Ei ole vielä. Hirveää kouristusta ei ole hetkeen tullut, mutten ole kokonaan kivuton.

Laitan kirjan pois. En halua miettiä perhehistoriaani sen enempää. Koiralleni tiedän olevan paras mahdollinen ihmisäiti. Ja aloitan kivunlievityshoidon rapsutusterapialla.

Ylivireän ihmisen yliväsynyt päivä

Herätyskello soi yhdeksältä. Olen ylivirittyneessä tilassa semi-huonosti nukutun yön jälkeen. En jaksaisi nousta ja tekisi mieli luovuttaa. Onko aivan pakko nousta? Periaatteessa ei ole pakko, sillä olen ihan itse valinnut sen, että opiskelen neuropsykiatriseksi valmentajaksi. Voisin jättää koulutuspäivän välistä. Voisin luovuttaa. Olen kuitenkin aivan loppumetreillä opinnoissani: Enää kaksi lähipäivää jäljellä! Jos luovutan nyt, olen heittänyt koko vuoden ahertamisen hukkaan. Ei, en luovuta. Nousen ylös, vaikka sänky kutsuukin houkuttelevasti. Minä aion valmistua. Piste.

Tänään on vuorossa lääkärin luentopäivä. Puhumme aivoista, aivojen kehityksestä, aivojen rakenteista, aivosairauksista ja hermostosta. Itseäni asia kiinnostaa suunnattomasti, ja olen onnellinen, että juuri tähän päivään sattui tällainen aihe, mitä jaksaisin kuunnella vaikka ikuisuuden. Kun katselen muita ympärilläni olevia ihmisiä, en näe samaa innostusta heidän silmissään. Olen ehkä outo ja erikoinen. Hetkinen… Minähän OLEN outo ja erikoinen. Ilmankos minua kiinnostaa tällainen, mikä ei muita välttämättä niin hirveästi kiinnostakaan.

Puhumme siitä, miten aivot kehittyvät ja toimivat normaalilla ihmisellä. Sen lisäksi välissä vilahtaa muutama kalvo, missä kerrotaan, miten aivojen toiminta poikkeaa autistisilla ihmisillä. Näitä kalvoja olisin kaivannut lisää. Toki on tärkeää ymmärtää aivojen normaali toiminta, jotta voi ymmärtää poikkeavaa toimintaa. Siitä poikkeavasta toiminnasta olisin kuitenkin kaivannut enemmän tietoa normaalin toiminnan lisäksi.

Siirrymme uneen ja unihäiriöihin. Kappas! Tuttu aihe. Tieto on kiinnostavaa, vaikkei se itselleni olekaan millään tavalla uutta. Olen saanut kaikki nämä tiedot lukemalla aiheesta itse. Uni ja erityisesti uneen liittyvät ongelmat kiinnostavat, “jostain kumman syystä”.

Siirrymme tunteiden neurobiologiaan ja palkkiojärjestelmiin. Tämäkin on pääosin tuttua entisten opintojen kautta. Saan kuitenkin jonkin verran ihan uuttakin tietoa.

Puhumme myös kivusta ja kroonisesta kivusta. Minulle on hieman jäänyt epäselväksi se, miten krooninen kipu liittyy nepsy-valmennukseen. Minun tietääkseni nepsy-valmentajan tarkoitus ei ole hoitaa kipua millään muotoa. Toki on mahdollista, että tulevilla asiakkailla on kroonisia kipuja, mutta se, että on neuropsykiatrisia häiriöitä ei automaattisesti tarkoita, että on myös kipuja. Itselläni on lannerangassa kaksi kulumaa, joten asia kiinnostaa minua henkilökohtaisella tasolla. En kuitenkaan tiedä, miten saan tätä kiputietoa vietyä nepsy-valmentajan työhön.

Seuraavaksi on aiheena aivot ja työ. Tämäkin on erittäin mielenkiintoista henkilökohtaisella tasolla. Mietin, tarvitsenko tätä tietoa nepsy-valmentajana. Periaatteessa voisin tarvitakin, jos kyseessä on asiakas, kenellä on ongelmia nimenomaan työssä ja työn organisoinnissa. Ehkä voisin seuraavaksi lähteä lukemaan työ- ja organisaatiopsykologiaa. Paitsi etten tällä hetkellä jaksa. Laitan työ- ja organisaatiopsykologian to do-listalle. Aion ehdottomasti toteuttaa nämä opinnot, joskus.

Päivän viimeinen teema on kuntoutuksen rakennejärjestelmä Suomessa. Tätä tietoa tarvitaan myös nepsy-valmentajan työssä! Suomessa on monisyinen kuntoutusjärjestelmä, mikä koostuu useista eri osasista. Olen joutunut väkisinkin tutustumaan tähän erityislapsen äitinä, ja olen joutunut koko elämäni kiroamaan sitä, miten monimutkainen järjestelmä oikeasti on. Järjestelmän tunteminen on kuitenkin tärkeää.

Hartioitani särkee. Käteeni särkee kaikesta muistiinpanojen kirjoittamisesta. Asiaa on ollut aivan järkyttävän paljon todella lyhyessä ajassa. PowerPointit ovat vilisseet silmissäni ja vaihtuneet tiuhaat tahtiin. Tärkeää ja mielenkiintoista asiaa on ollut paljon. Tahti oli kuitenkin niin tiivis, että tämä paketti olisi kannattanut pitää kahdessa osassa. Olisi jäänyt enemmän aikaa keskustelulle ja kysymyksille. Nyt oli vain hirveä kiire saada koko paketti käsiteltyä.

Kotiinpaluu vaatii pienen mutkan, mutta saanpahan mutkan aikana hankittua häihimme DJ:n. Nyt on sekin pieni murhe poissa, ja tiedän, että saamme hääpäivänämme kuunnella juuri sitä musiikkia, mitä me itse haluamme kuunnella. Eli ei todellakaan mitään humppaa, Suomi-poppia tai iskelmää.

Tuottoisa päivä. Hartiakipu. Rannekipu. Ylivirittynyt olo on vaihtunut aivan jäätäväksi väsymykseksi. Kotona leikin rakkaan Kaunoni kanssa. Hän on ollut hyvä poika. Haen hänelle kaapista ison ja mehevän naudan nilkkaluun. Hän on ansainnut sen ihan vain olemalla oma, suloinen itsensä. Makaan maton päällä, Kaunon vieressä, kun hän nakertaa luuta. Silitän Kaunon turkkia. Nyt ei haittaa, vaikka väsymys iskisikin. Olen selviytynyt tästä päivästä voittajana.

Ohi on!

Kauno ravaa, juoksee ja hepuloi pitkin pientä niemennokkaa. Se on onnellinen, sillä se on päässyt ensimmäistä kertaa, pitkästä aikaa, Ruissaloon riehumaan. Menee tovi, ennen kuin saan Kaunokaiseni rauhoittumaan, ja voimme aloittaa sen, mitä varten edes tulimme tänne: Opinnäytetyöni viimeinen osa, eli valokuvat.

Olen iloinen, että päätin valita eläinavusteisen voimauttavan valokuvan opinnäytetyöni kantavaksi teemaksi. Se on aihe, mistä löytyy hyvin vähän mitään kirjallisuutta. Käytännössä sitä kyllä toteutetaan kuntoutustyössä, mutta tutkimusta aiheesta ei löydy. Luettavaa löysin yhden hyvin lyhyen artikkelin verran. Mielestäni tämä aihe ansaitsee kuitenkin enemmän kuin vain sen yhden vaivaisen artikkelin.

En tiedä, onko tämä minun panokseni, pieni ja vaivainen opinnäytetyö, nyt varsinaisesti uutta KIRJALLISUUTTA eläinavusteiseen voimauttavaan valokuvaukseen liittyen, mutta itselleni tulee hyvä mieli siitä, että olen tehnyt jotain erilaista. Ehkä vielä joskus paneudun aiheeseen ihan oikean artikkelin verran. Ehkä.

Kaivan taskustani Kaunon kananameja, ja annan ne kuvattavalleni. Niiden avulla hän saa Kaunon tulemaan luokseen, ja ehkä jopa pysymään hetken paikoillaan. Vaikkei Kauno ehkä käskyä tottelisikaan, niin kananamia hän tottelee aina. Kananami on Kaunon jumala.

Kamera alkaa räpsyä. Kuvausolosuhteet ovat erinomaiset. Välillä tsekkaan otoksiani. Puolet kuvista ovat, tavalla tai toisella, epäonnistuneita. Suurin syy epäonnistumiseen on, “ylläri-pylläri”, se, että koira liikkuu. Muutaman kerran syy on ihan kuvaajassa ja siinä, että kuvaaja ei ole saanut esim. tarkennusta tehtyä kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, mutta ylivoimaisesti suurin vika on liikkuva koira. Olin kyllä varautunut tähän etukäteen ja tiesin, että näin tulee käymään. Siksi sanoin kuvattavalle, että varaa paljon aikaa, sillä joudumme taatusti ottamaan kuvat moneen kertaan uusiksi.

Pari mummoa tulee niemennokkaan, minkä me olemme valloittaneet kuvauksiamme varten. Kauno kirmaa mummojen luokse. Alan pelätä, että mummot kiukustuvat innokkaalle hauvelille. Onneksi mummot ovat hyväntuulisia mummoja, ja lähinnä naureskelevat, kun Kauno menee tervehtimään. Eikä minun tarvitse kuin huutaa Kaunolle: “Nami!”, niin Kauno palaa hyvin äkkiä takaisin luokseni. Ja taas katoaa yksi kananami Kaunon suuhun.

Taas pieni kuvaustuokio, tällä kertaa eri kohdassa niemennokkaa. Käymme läpi kuvauspäivän saldoa kamerasta. Kuvattava on tyytyväinen. Palaamme autolle märän koiran kanssa, sillä Kauno on halunnut mennä mereen heittämään talviturkkinsa. Turhaan toivon, että kaikki irtokarvat olisivat huuhtoutuneet mereen: Niitä löytyy auton takapenkiltä oikein mukava kasa sen jälkeen, kun olemme päässeet kotipihaan ja saaneet koiran autosta ulos. Karvanlähtöaika rules, etenkin pitkäkarvaisilla koirilla.

Laitamme kuvat tietokoneelle ja käymme ne läpi. Kuvien joukossa on todellisia hauskoja otoksia: Hassuja ilmeitä ja asentoja, tilannekomiikkaa… Harmi, että osa kuvista on käyttökelvottomia juurikin sen takia, että koira liikkuu niissä juuri väärällä hetkellä.

Onneksi kuvien joukosta löytyy myös todellisia helmiä. Näissä kuvissa on tunnelmaa, lämpöä ja läheisyyttä. Ja ne ovat vielä teräviäkin!

En pahemmin käsittele kuvia. Kunhan vähän säädän värejä, valoja ja varjoja. Voimauttavan valokuvauksen ei ole tarkoitus tuottaa maailman upeimpia taidekuvia, vaan niiden on tarkoitus tuottaa hyvää mieltä kuvattavalle. Siksi niitä ei käsitellä liikaa. Muuten todellisuus vääristyy, eikä se ole tarkoitus.

Saan lisättyä kuvat opinnäytetyöhöni ja painan tallennusta. Nyt se on lopullisesti valmis. Minun eläinavusteinen, neuropsykiatrisen valmentajan opinnäytetyöni. En oikein tiedä, pitäisikö minun itkeä ilosta vai surusta. Joskus itse matkanteko on mukavampaa kuin perille pääseminen.