Voimat veks: voiko ihminen opiskella itsensä loppuun?

Tämän blogin alkuperäinen idea oli toimia oppimispäiväkirjanani sinä aikana, kun opiskelin sekä eläinavusteiseksi että neuropsykiatriseksi valmentajaksi. Noh, kuten ADHD-oireiselle ihmiselle hyvin usein käy, blogi laajeni ja myös opinnot laajenivat. Ennen kuin aloitin nämä valmentajaopintoni, olin filosofian maisteri vieraista kielistä, aineenopettaja ja erityisopettaja. Opiskelin omaksi ilokseni jotain avoimen yliopiston kursseja aina silloin tällöin. 

Kuva: Free-Photos, Pixabay

Sen jälkeen, kun aloitin tämän blogini, minusta on tullut:

- neuropsykiatrinen valmentaja

- eläinavusteinen valmentaja

- kirjallisuusterapiaohjaaja

- sanataideohjaaja

- koirahieroja

- käyttäytymisanalyyttisen eläinkoulutuksen asiantuntija

- auktorisoitu seksuaalineuvoja

- hajukoiraohjaaja

- kasvatustieteiden maisteri pääaineena erityispedagogiikka

- melkein valmis koiranomi

- mielenterveyden ensiapu 1:n ja 2:n kouluttaja

- nuoren mielen ensiavun kouluttaja

- ja ehkä jotain muutakin, mitä en juuri nyt muista.

Kuva: Dariusz Sankowski, Pixabay

Näiden lisäksi olen opiskellut

- voimauttavan valokuvan ammatilliset perusteet

- valokuvaterapian menetelmäohjauksen perusteet (syventävät opinnot ovat vielä kesken, kiitos koronan)

- psykololgian aineopinnot avoimessa yliopistossa

- lapsen ja nuoren psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden avoimessa yliopistossa

- perheopinnot avoimessa yliopistossa

- väkivaltatutkimuksen opinnot avoimessa yliopistossa

- muutaman Green Care-kurssin avoimessa AMK:ssa

- noin satakunta kurssia Courserassa ja edX:ssä

- ja ehkä jotain muutakin, mitä en juuri nyt muista.

Kuva: Free-Photos, Pixabay

Tällä hetkellä opintoja on tosiaan sen verran kesken, että minun pitäisi saada tehtyä pari ongelmakoiratapausta (korona tuli tähän esteeksi), niin sen jälkeen olisin valmis koiranomi. Tämä todennäköisesti siirtyy syksyyn. Sen lisäksi valokuvaterapian lopputyö pitäisi saada valmiiksi. Sen jälkeen olen suorittanut valokuvaterapian syventävät opinnot ja voin kutsua itseäni valokuvaterapian menetelmäohjaajaksi. Minulla on vain yksi ylitsepääsemätön ongelma, millaista en ole ikinä ennen elämässäni kokenut: en jaksa!

Pienikin kirjallinen työ tuntuu tällä hetkellä niin vaikealta, etten saa edes aloitettua. Ei jaksa, ei pysty eikä kykene. Kyse ei ole siitä, etteikö kiinnostaisi. Kyllä kiinnostaa! Ja aion saada kaiken koronan vuoksi kesken jääneen suoritettua loppuun. Aivan varmasti suoritan! En ole ikinä jättänyt mitään kesken enkä jätä nytkään. Mutta mistä voimavarat näihin todella pieniin keskeneräisiin projekteihin?

Kuva: Larisa Mozgovaja, Pixabay

Tehtävää on todella vähän. Jopa niin vähän, että sitä on naurettavan vähän. Normaalisti saisin tehtyä yhden 12 sivun lopputyön puolessa vuorokaudessa eikä tuottaisi edes ongelmia. Nyt en tahdo saada edes Wordia auki. Se, että saisin siihen Wordiin jotain tekstiä, on jo ajatuksenkin tasolla mahdoton.

Onko minulle voinut käydä niin, että olen "opiskellut itseni loppuun"?

Vai onko tässä vain äärimmäisen raskaan koronakevään jälkeen pientä stressinpoikasta ilmassa ja sen vuoksi pieni loma ihan kaikesta paikallaan?

Kuva: Free-Photos, Pixabay

En suoraan sanottuna tiedä. Sen tiedän, että mitään en ole saanut tehtyä, kaikki hommat ovat levällään ja tärkeätkin asiat odottavat tekijäänsä. Tällä hetkellä minä en itse pysty yhtikäs mihinkään.

Enkä olisi ikinä uskonut, että MINÄ sanoisin tämän, mutta olisiko pieni opiskelutauko mahdollisesti paikallaan? Pieni hetki elämässä, jolloin en opiskelisi yhtään mitään enkä tekisi yhtään mitään ylimääräistä. Olen aktiivinen ihminen, joka kaipaa tekemistä ja joka haluaa tehdä asioita, mutta ehkä niitä asioita on nyt ollut vähän liikaa. Jos pieni hengenveto olisi paikoillaan?

Kuva: Moritz320, Pixabay

Elämää tässä pitäisi kuitenkin olla edessä vielä monta kymmentä vuotta (ellen sitten sairastu vakavasti, jää auton alle tai tukehdu pullaan). Ehkä minä ehdin tehdä asioita myöhemminkin. ADHD-aikuinen tietenkin haluaa kaiken tapahtuvan nyt, mielellään heti ja miksei jo eilen. Mutta koska vanhakin koira voi oppia uusia temppuja, voisin yrittää opetella siihen, että olisin edes lyhyitä pätkiä tekemättä mitään. Ei kai siitä mitään haittaakaan voi olla?

Vai onko siitä jotain haittaa? Kertokaa te minulle. En minä vain tiedä! En ole elämässäni ollut sekuntiakaan paikoillani, en edes nukkuessani, joten siksi en voi tietää, onko paikallaan olosta jotain haittaa vai ei.

Kuva: Congerdesign, Pixabay

Vuosi 2017 taakse jäi

Koska kaikki muutkin, niin minäkin. Taas kerran. Muistellaanpa vuotta 2017. Mitä kaikkea elämässäni tapahtui, mikä muuttui, mikä ei muuttunut jne.

Varmaankin suurin tapahtuma tapahtui 4.11. Menin naimisiin. Päivä, mitä monikaan ei uskonut näkevänsä. Osa ei uskonut tämän päivän tulevan siksi, että olen villi ja vapaa ikisinkku. Osa siksi, että heidän mielestään olen niin täyspaska ihminen, ettei kukaan järkevä olento ikinä huolisi minua. Ja tämän he ovat myös sanoneet minulle päin naamaa. No, jokainen voi halutessaan tulla käymään meillä testaamaan mieheni järkevyystason. Minä itse pidän miestäni suhteellisen järkevänä ihmisenä, mutta minä nyt olen ehkä jäävi sanomaan asiasta mitään.

Hääpäivämme sisälsi sellaisia kommelluksia, että niistä voisi saada aikaiseksi aika hyvän komedia-elokuvan. Loppujen lopuksi me kuitenkin saimme toisemme, ja meillä itsellämme oli aivan mahtava päivä. Nautimme ja meillä oli hauskaa. En olisi voinut toivoa parempia häitä!

Toinen suuri tapahtuma oli se, että jäin erityisopettajan työstäni opintovapaalle syyskuussa, ja olen nyt kokopäiväinen opiskelija Turun yliopistolla. Pyhänä tarkoituksenani oli viettää tämä opiskeluvuosi iisisti ottaen ja rentoutuen. Noh, kuten ADHD-aikuiset usein sanovat: "Hupsista saatana!" Olen tainnut innostua kaikista kivoista kursseista vähän liikaa, ja niitä kursseja on tullut otettua ehkä vähän liikaa. Syksyn 2017 aikana olen kuitenkin oppinut paljon uutta ja saanut uusia näkökulmia asioihin. Tulevaisuudensuunnitelmani ovat myös selkiytyneet näiden uusien näkökulmien myötä.

Valmentaja-opinnoista valmistuminen oli tärkeä tapahtuma toukokuussa. Sain kaksi uutta pätevyyttä, neuropsykiatrisen ja eläinavusteisen valmentajan pätevyydet. En ole vielä ehtinyt varsinaisia töitä tehdä, koska syksy on mennyt opiskellessa, mutta tulevaisuudessa on paljon aikaa.

Aloitin tammikuussa rally-tokon, ja harrastin sitä koko vuoden. Olen kehittynyt, mutta en ole vuoden kestäneen harrastuksen jälkeen vielä erinomainen. Paljon on vielä harjoiteltavaa ja opittavaa, mutta hyvällä alulla me olemme kuitenkin!

Kesä jäi tapahtumaköyhäksi, sillä en uupumuksen vuoksi jaksanut tehdä mitään enkä lähteä mihinkään. Minulta jäi todella monta hyvää tapahtumaa käymättä. Mutta ehkä parempi niin, että sain levättyä ja kerättyä voimia, mitkä sitten tuhlasin syksyllä luentoihin ja hääjärjestelyihin. Kesä tulee kuitenkin uudestaan, ja ne samat tapahtumat tulevat taas ensi kesänä. Enköhän minä pysty jatkamaan elämääni, vaikka en vuonna 2017 kokenutkaan mitään upeita kesäbileitä.

Vuosi 2017 oli kaiken kaikkiaan todella raskas vuosi. Sairastelin paljon, sain keväällä burnoutin, olin koko vuoden todella väsynyt ja uupunut. Opiskelujen ulkopuolinen elämä oli lähinnä pelkkää sohvalla makaamista. Ihmissuhteet jäivät toissijaisiksi, mikä on harmittanut valtavasti. Ihmissuhteiden hoito olisi tärkeää, koska kuka muu sinut sieltä suosta ylös nostaa, elleivät ystävät? Vaikka hyviä asioita tapahtui paljon, ja olen monesta asiasta kiitollinen, olen silti onnellinen, että vuosi 2017 on takanapäin. Olen elänyt paljon raskaita vuosia, mutta viime vuosi oli valehtelematta yksi raskaimmista sen valtavan väsymyksen, uupumuksen, burnoutin ja masennuksen takia.

Onneksi tästä vuodesta voi tulla parempi kuin mitä viime vuosi oli! Nyt lähden kohti virkeämpää, värikkäämpää ja valoisampaa vuotta 2018. Toivottavasti sinäkin!

Minustako käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttaja? KYLLÄ, KIITOS!

Kello on 14.04, kun herään sohvalta. Olen yöunieni jälkeen siirtynyt sohvalle jatkamaan nukkumista. Oloni on mahtava! Se on virkeä, innostunut ja toiveikas. Minulla olisi virallisia asioita hoidettavana, mutta ne eivät ole kiireellisiä. Ne saavat odottaa huomiseen. Juuri nyt minulla on muuta tekemistä, paljon tärkeämpää sellaista. Ja jotain sellaista, mitä en halua lykätä enää minuuttiakaan tuonnemaksi.

Tampereen yliopisto on ensimmäisenä Suomessa kehittänyt käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajien koulutuksen. Aikaisemmin mikään yliopisto Suomessa ei ole tarjonnut mitään eläinten kouluttamiseen viittaavaakaan koulutusta. Tämä on ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa laatuaan. Ja tämä on juuri sellainen koulutus, minne minä olen aina halunnut päästä. Juuri tällaista koulutusta minä olen odottanut kuin kuuta nousevaa!

Jotta voisin toimia hyvänä eläinavusteisena pedagogina ja valmentajana, minun on tunnettava eläimen mieli. Eläimen mielen tuntemiseen eivät riitä ne Helena Telkänrannan kirjat, mitkä olen lukenut, vaikka nekin ovat hyvin asiaa avaavia. Tarvitsen jotain enemmän.

Lisäksi haluan kouluttaa itse omat koirani eläinavusteiseen työhön. Haluan olla varma siitä, että koira tulee koulutettua, joten parempi tehdä se itse. Toistaiseksi minulta kuitenkin puuttuvat tiedot ja taidot, millä kouluttaa koiraa. Toki harrastan rally-tokoa, ja olen sieltä saanut muutamia vinkkejä, mutta pelkkä rally-toko ei riitä. Se toimii hyvänä ja vahvana pohjana, mutta yksinään se ei ole läheskään riittävä. Tarvitsen muutakin. Ja tämä koulutus on juuri se, mitä minä tarvitsen!

Koulutuksen hakulomake haluaa liitteitä. Ansioluettelon ja motivaatiokirjeen. Etsin vanhoja ansioluetteloitani tietokoneen uumenista. En löydä yhtäkään. En tiedä, mihin ne ovat joutuneet, mutta eipä tässä murhe auta. Pitää tehdä kokonaan uusi. Ainakin saan tehtyä ansioluettelon, joka on räätälöity nimenomaan tätä opintokokonaisuutta varten.

Motivaatiokirjeen kirjoittaminen on helppoa, sillä olen enemmän kuin motivoitunut osallistumaan koulutukseen. Korostan luottamustehtävääni Koirat kuntoutus- ja kasvatustyössä ry:ssä, eläinavusteisen valmentajan koulutustani sekä kaikkia niitä eläinavusteisia juttuja, mitä olen tehnyt ja tulen tekemään vielä tämän vuoden puolella. Muun muassa Aisti ry:n eläinten viikon teemapäivä eläinavusteisesta kuntoutuksesta. Nyt tekin tiedätte, joten varautukaa! Teemapäivästä tulee AI-VAN U-PE-A, ja siellä on erinomaisia puhujia. Päivämäärä on 7.10., ja lisätietoa tulee Aistin sivuille tässä lähipäivinä. Sinne kannattaa tulla koko perheen kanssa!

Vielä pitäisi täyttää itse hakulomake ja laittaa se menemään. Jännittää ja pelottaa. Pelottaa, että hakijoita on niin runsaasti, etten pääse edes haastatteluun asti. Toisaalta, ellen pääse, haen seuraavalla kierroksella uudestaan. Tulen hakemaan niin monta kertaa, että varmasti pääsen! Tämän koulutuksen haluan, ja teen mitä tahansa saadakseni sen.

Hakuaikaa on vielä reilut kuukauden päivät. Haastattelut ovat vasta marraskuussa. Tulee pitkä ja tuskainen odotus, kun odotan vastausta, pääsenkö haastatteluun vai en. Toisaalta, jos pääsen, tulee sitäkin suurempi riemu, ilo ja into.

Tuplavalmentaja - Matkanteon päätös

Aikainen aamu, ennen kukon ensimmäistä pieraisua. Näin aikaiset heräämiset pitäisi kieltää lailla. Olen ihan tokkurassa, kun astelen pientä mäkeä ylös. Mutta minä jaksan! Tämän päivän jälkeen minä en tule enää kertaakaan astelemaan tätä mäkeä pitkin, en ylös enkä alas. Tämä on viimeinen päivä. Tänään päättyy matkani, minkä viime syksynä aloitin. Viime tiistaina minusta tuli neuropsykiatrinen valmentaja, ja tänään minusta tulee eläinavusteinen valmentaja. Tuplavalmentaja.

Kulunut vuosi on ollut uskomaton. Ennen kaikkea se on ollut sukellus omaan mieleeni ja sen tummansinisiin syvyyksiin. Olen oppinut ajattelemaan uudella tavalla, näkemään uusia näkökulmia ja olen saanut täysin uudenlaisen yhteyden ympäröivään maailmaan. Minusta on tullut uusi ihminen.

Kun käymme läpi opinnäytetöitä, huomaan, että opiskelukaverini ovat käyneet myös läpi samanlaisen prosessin kuin minä itse. Monet ovat pohtineet omaa elämäänsä uudella tavalla, lähteneet kulkemaan omaa polkuaan ja uskaltaneet hypätä pois oravanpyörästä, mikä ei antanut heille mitään muuta kuin jäätävän migreenin ja pahaa oloa. Koulutuksen aikana heille on valjennut se, mitä he elämältä haluavat ja mikä on oikeasti tärkeää juuri heille itselleen. Ja sehän on tärkeintä: Elää itsensä näköistä elämää. Ihan sama, mitä mieltä naapurin Pentti on elämäntyylistäsi, kunhan itse nautit elämästäsi ja olet onnellinen.

Päätöspäivä herättää kaikissa monia tunteita. On helpotusta siitä, että opinnot ovat ohi ja ne on suoritettu kunnialla loppuun. On surua siitä, että näin hieno ja antoisa vuosi on takanapäin, ja edessä on pelkkiä kysymysmerkkejä. On toiveikkuutta ja suunnitelmia tulevaisuutta varten. Ryhmämme on ollut tiivis ja läheinen. Sen huomaa myös lounastauolla, kun kokoonnumme takapihalle yhteistuumin syömään lounaamme. Keskustelemme paljon siitä, miten pitää yhteyttä tämän koulutuksen jälkeen, ja millaisia yhteistyökuvioita alamme rakentaa.

Miltä nyt tuntuu? Tuplavalmentajan fiilikset pitkän viikon jälkeen? En oikein osaa sanoa. En ole vielä sisäistänyt tätä. En vieläkään tajua sitä, että opintoni ovat nyt lopullisesti ohi, ja minä olen pätevä valmentaja. Odotan vain seuraavaa koulutuspäivää, mitä ei kuitenkaan tule. Tämä oli nyt tässä. Matkani on päättynyt. Enkä tiedä, pitäisikö tuntea iloa vai surua.

Matkanteko on monesti hauskempaa kuin perille pääseminen.

Pätevä voi päteä

Tänään oli nepsy-valmennuksen viimeinen päivä. Vaikka olenkin positiivisin mielin, olo on silti haikea. Koulutus on ollut antoisa ja mielenkiintoinen, ja olisin vielä halunnut jatkaa tätä matkaani valmentaja-opiskelijana. Nyt en ole enää opiskelija, vaan valmis valmentaja.

Päivän aiheena oli opinnäytetyöt ja niiden esittely. Jokainen kävi vuorollaan esittelemässä oman työnsä ja kertoi, miten päätyi juuri tämän aiheen valintaan. Työt olivat monipuolisia ja vaihtelevia aiheiltaan, ja muiden tekemistä töistä sai hyviä vinkkejä sekä omaan erityiseen arkeen että myös nepsy-valmennukseen.

Esitysten jälkeen oli todistusten jako ja kakkukahvit. Minun todistuksessani oli, tietenkin, painovirhepaholainen syntymäajan kohdalla, joten joudun nyt sitten odottamaan uutta todistusta. Onneksi ei ole pitkä odotus, sillä valmistun myöhemmin tällä viikolla eläinavusteiseksi valmentajaksi, ja saan uuden todistuksen siinä samalla kera oikean syntymäajan.

Nyt sitten seuraavaksi etsimään erilaisia vaihtoehtoja, mitä tuolla hienolla todistuksella ja neuropsykiatrisen valmentajan pätevyydellä voi tehdä, muutakin kuin päteä. Vaihtoehtoja on, onneksi, monia. Ensin kuitenkin vietän pitkän kesäloman ja pohdin asiaa tarkemmin sen jälkeen.

Ihhahhaa, ihhahhaa

Aamu on ihanan aurinkoinen. Autossa on suorastaan kuuma, kun ajan pitkin pölyistä hiekkatietä kohti Metsäkylän ratsastuskeskusta. Tämä keväinen lauantaipäivä on tarkoitus pyhittää hevosille ja hevosavusteiselle toiminnalle.

En ole koskaan ollut hevostyttö eikä minulla ole ikinä ollut mitään sen suurempaa paloa hevosia ja ratsastusta kohtaan. Viisivuotiaana olen kyllä ollut ponin selässä jossain sirkuksessa, mutta siinä on kaikki kokemus, mitä minulla hevosista on. Odotan tätä päivää, sillä haluan tutustua tarkemmin hevosiin eläimenä sekä hevosavusteiseen toimintaan. Koska kaikki on minulle täysin uutta, olen aivan varma siitä, että opin tästä päivästä paljon.

Päivä alkaa valokuvasuunnistuksella. Minun ja parini kohdalle osuu oudon näköinen hökötys. Löydämme sen kyllä helposti, mutta minulla ei ole mitään käryä siitä, mikä se voisi olla. Parini, joka on ollut pienestä pitäen innokas hevostyttö, onneksi tietää, mikä se on. Tämän erikoisen näköisen rampin tarkoituksena on auttaa esim. liikuntavammaisia ihmisiä nousemaan hevosen selkään.

Valokuvasuunnistuksen jälkeen jakaudumme neljään ryhmään. Jokainen ryhmä saa itselleen hoitoponin. Minä, joka olen sen tasan yhden kerran elämässäni koskenut hevoseen, pääsen putsaamaan ponin kaviot, harjaamaan ja taluttamaan. Omalla tavallaan erittäin jännittävä kokemus. Viemme ponin agility-radalle, ja teemme muutaman agility-harjoituksen ponien kanssa. Tämä on oikeastaan aika hauskaa, ja alan itsekin rentoutua, kun kävelen poni vierelläni pitkin valtavan suurta hiekkakenttää.

Yksi asia minua kuitenkin haittaa suuresti, ja se on koko ajan lämpenevä päivä. Taivaalla ei ole pilven hattaraakaan, ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Minun valkea viikinki-ihoni ei tule yhtään toimeen auringon kanssa, enkä ole vielä tämän ikuisuuden kestäneen talven jäljiltä tajunnut laittaa sitä kaikkein tärkeintä kesävarustetta käsilaukkuuni, eli aurinkorasvaa. Minä en rusketu, vaan palan, ja palan vielä suhteellisen nopeasti. Ei mene kauaakaan, kun minulle huomautetaan siitä, että muistutan punarintaa. Myös otsassani on kaunis ja heleä keitetyn ravun väri. Mitä tästä opin? En todennäköisesti yhtään mitään. Paitsi sen, että muistan kotona laittaa sen aurinkorasvan käsilaukkuuni, jotta se on siellä valmiina ennen seuraavaa ulosmenokertaa.

Poniagilitya.

Toiminnallisen aamupäivän ja ravitsevan salaattilounaan jälkeen puhumme hevosen eleistä ja kehonkielestä. Saamme myös aidon esimerkin, kun “luennon” jälkeen meille esitellään käytännössä, miltä hevosen kehonkieli näyttää. Saamme myös pienen katsauksen siitä, millaista on hevosen kouluttaminen. Mielestäni se vastaa aika lailla koiran kouluttamista. Kun ymmärrän, ettei se hevosen kouluttaminen olekaan mitään rakettitiedettä (kuten ei ole koiran kouluttaminenkaan), hevosen alkavat näyttää silmissäni enemmän ja enemmän inhimmillisiltä ja tutuilta olennoilta. Ei minulle tule tarvetta saada omaa hevosta, mutta minulle syntyy halu tutustua lähemmin tähän jaloon eläimeen.

Päivän päätteeksi kuulemme lisää hevosavusteisesta toiminnasta ja fiilistelemme hevosaiheisten voimakorttien avulla. Minä saan sankarihevoskortin. Kortin mukaan elämässä pitää tehdä niitä asioita, mitä kohtaan tuntee intohimoa. Kortti saa minut ajattelemaan elämäni suuntaa ja niitä erilaisia polkuvaihtoehtoja, mitkä ovat parhaillaan edessäni. Minkä polun valitsen? En pysty päättämään sitä siinä hetkessä, mutta saan kuitenkin loppupäiväksi pohtimisen aihetta.

Kortit herättävät kaikissa osallistujissa syviä tuntemuksia ja pohdintoja. Ja tätähän eläinavusteisuus on kaikkein parhaimmillaan! Ja juuri siksi tätä olen lähtenyt opiskelemaankin.

Mukava päivä ratsastuskeskuksessa päättyy. Olen tulipunainen ah-niin-ihanan aurinkoisen takia. Kotona laitan ensimmäiseksi after sun-rasvaa. Se helpottaa jonkin verran poltetta iholla. Ja heitän sen 50-”volttisen” aurinkorasvan käsilaukkuuni. En halua enää toista kertaa tämän kesän aikana leikkiä keitettyä rapua.

Ratkaisu: Star Wars ja samppanja

Kaksi lähipäivää enää. Yksi kummastakin linjasta. Sen lisäksi valmistuminen. Vähiin käyvät päiväni valmentaja-opiskelijana.

Kun aloitin tämän oppimispäiväkirjablogin, tarkoituksenani oli lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: Koska molemmat linjat vaativat oppimispäiväkirjan pitämistä, päätin alkaa ihan paperisten päiväkirjojen sijaan pitää blogia. Olisi yhdessä paikassa kaikki, helposti saatavilla. Noh, kuinkas ollakaan, tämä minun pieni oppimispäiväkirjani on olemassaolonsa aikana “hieman” paisunut, ja olen kaiken opiskelupähkäilyn lisäksi angstaillut täällä tulevia häitäni, kirjoittanut runoja suomenlapinkoirastani, jakanut tietoa neuropsykiatrisista häiriöistä, valittanut väsymystä ja ties mitä kaikkea muuta. Mitä sitä voi muuta odottaakaan ADHD-aikuiselta?

Nyt on tullut suuren kysymyksen aika: Kun opintoni tässä ihan kohta loppuvat, mitä tapahtuu tälle blogilleni? Jatkanko tätä jossain muussa tarkoituksessa vai jatkanko tätä edelleen oppimispäiväkirjana? Se on aivan saletti, että tulen opiskelemaan JOTAIN ensi syksyllä, ellen muualla, niin avoimessa yliopistossa ainakin. Nämä opinnot tosin eivät vaadi oppimispäiväkirjoja, mutta kirjoittaminen auttaa opiskeluahdistuksen purkamisessa.

Vai annanko tämän blogin olla sen jälkeen, kun saan todistukset kouraani? Blogi on palvellut tarkoitustaan. Onko se aika haudata sen jälkeen, kun se tarkoitus, mitä varten se alun alkaen perustettiin, loppuu? Ainahan niitä uusia blogeja saa perustettua, jos tahtoo. Toisaalta, tässä minulla on kuitenkin jo valmis pohja, ja jopa valmis lukijakunta (mikä on, toisaalta, täysin käsittämätöntä, mutta toki olen asiasta äärimmäisen onnellinen ja otettu).

En ole vielä päättänyt, mitä teen. Eikä asiaa tarvitse tänään päättääkään. Tässä kuussa olisi kuitenkin hyvä tehdä päätös: Haudatako blogi vai antaako sille uusi, opintojen jälkeinen elämä?

Luulen, että Star Warsista ja samppanjasta voisi löytyä ratkaisu tähän ongelmaani. Laitan siis leffan pyörimään ja käyn avaamassa pullon.

Kukkahattutädin kotkotuksia

Kevät kohisten tulevi, ja tosiaan KOHISTEN, kun yhden vuorokauden sisään mahtuu kaikki Suomen neljä vuodenaikaa. Tämä kevään kohina tarkoittaa myös sitä, että valmentaja-opinnot ovat loppusuoralla. Ensi kuussa pitäisi valmistua molemmista linjoista.

Alkusyksyllä kärsityn pitkän keuhkokuume-episodin aikana sain tehtyä ylivoimaisesti suurimman osan etätehtävistä pois. Keväälle ei jäänyt kuin pelkkä opinnäytetyön viimeistely. Olin hyvissä ajoin liikenteessä ja tehtävät palautettuna kauan ennen määräaikoja. Suureksi yllätyksekseni olen huomannut, että aivan kaikilla ei ole sama.

Eläinavusteisen valmentajan linjalla meitä on erittäin innostunut ja motivoitunut joukko. Olemme palauttaneet etätehtäviä tasaiseen tahtiin, kommentoineet toistemme töitä, olleet aktiivisesti paikalla muutamaa sairastumispoissaoloa lukuun ottamatta. Opinnäytetöitä on jo muutama valmis ennen määräajan päättymistä, ja olen erittäin varma siitä, että koko ryhmämme tulee ensi kuussa valmistumaan. On ollut ilo olla osana näin innostunutta opintoryhmää! Jään aidosti kaipaamaan keskustelujamme.

Neuropsykiatrisen valmentajan linjalla on täysin toinen meininki. Noin puolet ryhmäläisistä on palauttanut Moodleen jotain. Monelta jotain palauttaneista puuttuu vielä iso osa etätehtävistä tekemättä. Muutama ei ole palauttanut tähän päivämäärään mennessä mitään, ja alle kuukauden päästä meidän pitäisi valmistua. Tietyillä ihmisillä on ollut runsaasti poissaoloja, ja vain kaksi poissaoloa sai olla, jotta opinnot voi suorittaa hyväksytysti. Tämä linjaus on ymmärrettävä, koska lähipäiviä on muutenkin todella vähän.

10 opintopisteen lisätehtäviä ei ole palauttanut kukaan muu kuin minä. Toisaalta, se ei vaikuta valmistumiseen millään tavalla. Viime lähipäivässä pari ihmistä sanoi olevansa opinnäytetyössä ihan hyvällä mallilla, osalla ei ollut vielä edes aihetta mietittynä. Yhtään opinnäytetyötä ei ole kuitenkaan vielä palautettu, ja niiden pitäisi olla palautettuna ensi viikon alkupuolella. Muiden etätehtäviä piti kommentoida Moodlessa, mutta siellä on vain yksi henkilö käynyt kommentoimassa jotain, ja se olen minä.

Mikä tässä eniten yllättää, on se, että nämä opinnot ovat tosiaan maksullisia, yksityisen tahon järjestämiä opintoja. Jos näihin opintoihin ilmoittautuu, sieltä tulee lasku perässä, ja ihan helvetin iso lasku tuleekin! Puhutaan tonneista, mitä tällaiset opinnot kustantavat. Minusta on erittäin outoa, että ihmiset lähtevät tällaiseen mukaan, mutta eivät sitten suoritakaan kaikkea kunnialla loppuun. Opinnot eivät ole mitenkään erityisen vaativia ja aikaa vieviä (lähipäiviä on harvemmin kuin kerran kuussa), tehtävät ovat helppoja ja nopeatekoisia. Ainoa vähän enemmän vaivaa vaativa työ on opinnäytetyö. Miksi siis hukata se pari tonnia jättämällä tehtävät tekemättä? Ellei tehtäviä ole palauttanut, ei valmistu.

Eihän asia siis varsinaisesti minun ongelmani ole, sillä minä tulen kyllä itse valmistumaan. En vain voi lakata ihmettelemästä, miten heppoisesti tällaisiin opintoihin suhtaudutaan. Opiskelupaikka on mahdollisesti ollut joltain toiselta ihmiseltä pois; sellaiselta, joka olisi tehnyt kaiken ja valmistunut kunnialla.

Olen puhunut. Laitan kukkahatun päähäni ja menen nurkkaan häpeämään. Ja annan ihmisten olla kaikessa rauhassa ei-motivoituneita.

Ohi on!

Kauno ravaa, juoksee ja hepuloi pitkin pientä niemennokkaa. Se on onnellinen, sillä se on päässyt ensimmäistä kertaa, pitkästä aikaa, Ruissaloon riehumaan. Menee tovi, ennen kuin saan Kaunokaiseni rauhoittumaan, ja voimme aloittaa sen, mitä varten edes tulimme tänne: Opinnäytetyöni viimeinen osa, eli valokuvat.

Olen iloinen, että päätin valita eläinavusteisen voimauttavan valokuvan opinnäytetyöni kantavaksi teemaksi. Se on aihe, mistä löytyy hyvin vähän mitään kirjallisuutta. Käytännössä sitä kyllä toteutetaan kuntoutustyössä, mutta tutkimusta aiheesta ei löydy. Luettavaa löysin yhden hyvin lyhyen artikkelin verran. Mielestäni tämä aihe ansaitsee kuitenkin enemmän kuin vain sen yhden vaivaisen artikkelin.

En tiedä, onko tämä minun panokseni, pieni ja vaivainen opinnäytetyö, nyt varsinaisesti uutta KIRJALLISUUTTA eläinavusteiseen voimauttavaan valokuvaukseen liittyen, mutta itselleni tulee hyvä mieli siitä, että olen tehnyt jotain erilaista. Ehkä vielä joskus paneudun aiheeseen ihan oikean artikkelin verran. Ehkä.

Kaivan taskustani Kaunon kananameja, ja annan ne kuvattavalleni. Niiden avulla hän saa Kaunon tulemaan luokseen, ja ehkä jopa pysymään hetken paikoillaan. Vaikkei Kauno ehkä käskyä tottelisikaan, niin kananamia hän tottelee aina. Kananami on Kaunon jumala.

Kamera alkaa räpsyä. Kuvausolosuhteet ovat erinomaiset. Välillä tsekkaan otoksiani. Puolet kuvista ovat, tavalla tai toisella, epäonnistuneita. Suurin syy epäonnistumiseen on, “ylläri-pylläri”, se, että koira liikkuu. Muutaman kerran syy on ihan kuvaajassa ja siinä, että kuvaaja ei ole saanut esim. tarkennusta tehtyä kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, mutta ylivoimaisesti suurin vika on liikkuva koira. Olin kyllä varautunut tähän etukäteen ja tiesin, että näin tulee käymään. Siksi sanoin kuvattavalle, että varaa paljon aikaa, sillä joudumme taatusti ottamaan kuvat moneen kertaan uusiksi.

Pari mummoa tulee niemennokkaan, minkä me olemme valloittaneet kuvauksiamme varten. Kauno kirmaa mummojen luokse. Alan pelätä, että mummot kiukustuvat innokkaalle hauvelille. Onneksi mummot ovat hyväntuulisia mummoja, ja lähinnä naureskelevat, kun Kauno menee tervehtimään. Eikä minun tarvitse kuin huutaa Kaunolle: “Nami!”, niin Kauno palaa hyvin äkkiä takaisin luokseni. Ja taas katoaa yksi kananami Kaunon suuhun.

Taas pieni kuvaustuokio, tällä kertaa eri kohdassa niemennokkaa. Käymme läpi kuvauspäivän saldoa kamerasta. Kuvattava on tyytyväinen. Palaamme autolle märän koiran kanssa, sillä Kauno on halunnut mennä mereen heittämään talviturkkinsa. Turhaan toivon, että kaikki irtokarvat olisivat huuhtoutuneet mereen: Niitä löytyy auton takapenkiltä oikein mukava kasa sen jälkeen, kun olemme päässeet kotipihaan ja saaneet koiran autosta ulos. Karvanlähtöaika rules, etenkin pitkäkarvaisilla koirilla.

Laitamme kuvat tietokoneelle ja käymme ne läpi. Kuvien joukossa on todellisia hauskoja otoksia: Hassuja ilmeitä ja asentoja, tilannekomiikkaa… Harmi, että osa kuvista on käyttökelvottomia juurikin sen takia, että koira liikkuu niissä juuri väärällä hetkellä.

Onneksi kuvien joukosta löytyy myös todellisia helmiä. Näissä kuvissa on tunnelmaa, lämpöä ja läheisyyttä. Ja ne ovat vielä teräviäkin!

En pahemmin käsittele kuvia. Kunhan vähän säädän värejä, valoja ja varjoja. Voimauttavan valokuvauksen ei ole tarkoitus tuottaa maailman upeimpia taidekuvia, vaan niiden on tarkoitus tuottaa hyvää mieltä kuvattavalle. Siksi niitä ei käsitellä liikaa. Muuten todellisuus vääristyy, eikä se ole tarkoitus.

Saan lisättyä kuvat opinnäytetyöhöni ja painan tallennusta. Nyt se on lopullisesti valmis. Minun eläinavusteinen, neuropsykiatrisen valmentajan opinnäytetyöni. En oikein tiedä, pitäisikö minun itkeä ilosta vai surusta. Joskus itse matkanteko on mukavampaa kuin perille pääseminen.

Lonkeroa (mustekalan, ei Hartwallin)

Saimme tehtäväksi kirjoittaa loppuun tarina, minkä aloitimme eläinavusteisen koulutuspäivän aikana. Minun tarinani kertoi mustekalasta. Ja tässä itse tarina:

Miten mustakala sai lonkeronsa?

Tumman veden syvyyksissä asuva mustekala on salaperäinen olento. Se liikkuu pitkin merenpohjaa samalla, kun sen pitkät lonkerot keinuvat veden pehmeiden liikkeiden tahdissa. Mutta mistä mustekala on saanut lonkeronsa? Mitä se tekee niiden avulla? Kuunnelkaa tarinani, niin tiedätte tämän jälkeen, miten nämä salaperäisen eläimen lonkerot syntyvät, elävät ja myös kuolevat.

Mustekala on merenpohjan eläimistä työteliäin ja ahkerin. Se huolehtii aivan kaikesta itse. Kaiken muun tavallisen huolehtimisen lisäksi mustekala harrastaa paljon. Ellei se harrastaisi ja tekisi, se kuolisi tylsyyteen. Salaperäinen mustekala tarvitsee toimintaa elämäänsä, ettei sen elämä päättyisi ennenaikaisesti.

Aina, kun mustekala löytää itselleen uuden tehtävän, sille kasvaa uusi lonkero. Tämän lonkeron avulla mustekala hallitsee uuden tehtävän tekemisen. Mitä enemmän mustekalalla on tehtäviä, sitä enemmän sillä on lonkeroita. Kun tehtävä on saatu valmiiksi, tulee tehtävän suorittaneesta lonkerosta tarpeeton, ja se kuolee ja putoaa pois. Jos meidän vekkuli mustekalamme keksii jonkun uuden tehtävän, kuolleen lonkeron tilalle kasvaa uusi lonkero.

Välillä saattaa käydä niin, että mustekalalle kasvaakin liikaa lonkeroita. Tällöin sen liikkuminen vaikeutuu. Se ei pääsekään enää niin sulavasti eteenpäin veden aaltojen mukana, ja sen voi olla vaikea kontrolloida kaikkia lonkeroitaan. Tällöin mustekalan täytyy päästä eroon muutamasta ylimääräisestä lonkerosta mahdollisimman pian. Tehtävien kesken jättäminen ei ole työteliäälle mustekalalle mieleen, mutta joskus se on välttämätön pakko. Muuten mustekalan elämästä tulee liian vaikeaa ja hankalaa.

Entä, jos mustekalalla ei olisikaan yhtään lonkeroa? Olisiko sen elämä silloin vielä helpompaa? Ei olisi. Ilman lonkeroitaan mustekala jämähtäisi paikoilleen ja kuolisi pois. Se tarvitsee lonkeroitaan päästäkseen eteenpäin syvän meren pohjassa. Ja mustekala myös haluaa päästä eteenpäin; se ei halua jämähtää paikoilleen. Siksi lonkerot ovat mustekalalle niin tärkeitä.

Tärkeää mustekalalle on se, että sillä on tarpeeksi monta lonkeroa, minkä avulla se pääsee liikkumaan eteenpäin. Niitä täytyy olla koko ajan tasainen määrä. Innokas mustekalamme ei aina muista sitä, miten liialliset lonkerot hankaloittavat elämää, ja siksi niitä aina välillä kasvaa. Mutta ilman lonkeroita elämästä tulisi tylsää, harmaata ja karua.

Siksi mustekalalla on niin monta lonkeroa.

Feeniksin matka

Kevätaurinko paistaa täydeltä terältä. Vielä lehdettömät oksat kurkottavat kohti pilvetöntä taivasta. Aamussa on kevään - ja katupölyn - tuoksua. Olen herännyt tänään aikaisin, mutta vain siitä syystä, etten ole, taaskaan, saanut kovinkaan monta tuntia unta yöllä. Väsyttää.

Nousen pienen asfalttimäen päälle. Täällä, suurten betonikerrostalojen suojassa, meillä on, jälleen kerran, tiedossa mielenkiintoinen päivä. Vaikka odotankin päivän tapahtumia, olen samalla surullinen: Matkani kohti eläinavusteisen valmentajan papereita on kohta lopussa. Ei ole enää montaa tapaamiskertaa.

Matkamme on ollut silmiä avartava, sydäntä avaava ja todella mielenkiintoinen. Tunnen löytäneeni itsestäni paljon uusia puolia; sellaisia, mitä en tiennyt minussa edes olevan! Myös opiskeluryhmämme on ollut aivan mahtava ja motivoitunut opintoihin. Juuri, kun minusta tuntuu, että jotain tärkeää on alkamassa, se onkin ihan kohta jo loppumassa! Matkamme on ollut aivan liian lyhyt, ja haluaisin, että tämä matka jatkuisi vielä pitkään. Valitettavasti se ei kuitenkaan jatku, ja toukokuussa me valmistumme. Sen jälkeen kukin meistä lähtee toteuttamaan omaa unelmaansa eläinavusteisuuden parissa.

Opinnäytetyötä

Päivämme alkaa opinnäytetyön esittelyllä. Aihe on minulle läheinen, sillä työssä puhutaan siitä, miten neuropsykiatrista valmennusta voisi tuoda kouluun.

Varsinaisesti mitään uutta tietoa en opinnäytetyöstä saa, sillä erityisopettajana työssä kerrotut aihepiirit ovat minulle tuttuja. Minua kuitenkin kiinnostaa tietää, millaisia kokemuksia juuri tämä opinnäytetyön esittäjä on saanut, kun hän on omassa työssään kokeillut neuropsykiatrista valmennusta, ja millaisin eri keinoin hän on päässyt tavoitteisiinsa. Keinot ovat hyvin pitkälle sellaisia, mitä itsekin käyttäisin, jos veisin neuropsykiatrisen valmennuksen mukanani omaan työhöni.

Mustekalan lonkeroita

Seuraavaksi kokeilemme narratiivista työtapaa. Olen kokeillut sitä jo kerran, neuropsykiatrisen valmentajan opintojen aikana. Työtapa on hauska, eikä minua haittaa mitenkään tehdä sama harjoitus toiseen kertaan.

Valitsemme pienistä muovieläimistä sen, mikä puhuttelee meitä juuri sillä hetkellä eniten. Viimeksi valitsin rauskun. Tällä kertaa minä valitsin mustekalan. Mustekalalla on paljon lonkeroita, ja mielestäni se kertoo siitä, miten mustekala on monipuolinen multitaskaaja. Se kerää itselleen paljon erilaisia koulutuksia, kurssia toisensa perään. Vähintään yksi kurssi jokaista lonkeroa kohden. Piirrämme paperille eläimen elinympäristön ja sen jälkeen muovaamme eläimen punasavesta. Mustekalastani tulee paremman näköinen kuin mitä rauskustani tuli.

Kun savityö on valmis, kirjoitamme tarinan. Kerron tarinassa, miten mustekala sai lonkeronsa. Aina, kun ahkera mustekala keksii jonkun uuden tekemisen itselleen, sille kasvaa uusi lonkero. Kun hän saa jonkun tekemisen loppuun, lonkero putoaa pois. Sitä lonkeroa ei tarvita enää. Välillä mustekalalle voi kasvaa liikaa lonkeroita, jolloin sen voi olla vähän hankala hallita itseään. Silloin sen täytyy luopua jostain, että yksi lonkero pääsisi tippumaan, ja sen olisi helpompi olla ja liikkua.

Karvaiset kaverit

Sokerina pohjalla puhumme eläinavusteisesta vapaaehtoistoiminnasta. Tämä on tärkeää, sillä olen tosissani pohtinut lukukoiratoimintaa Kaunoni kanssa. Tutustumme siihen, miten vapaaehtoistoimintaan pääsee mukaan, mitä se käytännössä on, mitä se vaatii sekä eläimeltä että ohjaajalta. Kuuntelen karvattomat korvat höröllä ja kirjoitan muistiinpanoja kynä sauhuten. Voin joskus vielä tarvita näitä tärkeitä tietoja.

Iltapäivän aikana huomaan, että lukukoiratoiminta on todellakin sitä, mitä olen ajatellut sen oikeasti olevan. Kiinnostun toiminnasta entistä enemmän. Sen sijaan vapaaehtoistyö, mikä on laitoksissa käymistä, ei hirveästi herätä minussa kiinnostusta. Minusta alkaa tuntua, että vaikka ehkä Kaunosta siihen olisikin, niin minusta ei.

Kuten olen aikaisemminkin sanonut, on erittäin tärkeä saada kokemus myös sellaisesta asiasta, mikä ei itseä kiinnosta. Ilman kokemusta ei voi tietää, mikä on juuri se minun juttuni, eikä sellaisiin juttuihin, mitkä eivät tunnu omilta, kannata hakeutua. Tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa, että minusta ei olisi kiertämään Kaunon kanssa vanhainkodeissa ja kehitysvammalaitoksissa. Sen taas voin sanoa varmuudella, että meidät näkee Kaunon kanssa jossain vaiheessa kirjastossa, ja me kuuntelemme, kun meille luetaan kirjoja.

Soffailua

Päivä päättyy lyhyeen. Kotiin päästyäni parkkeeraan sohvalle. Ilma on edelleenkin kaunis, mutta olen todella väsynyt. Ei ole voimaa lähteä ulos haistelemaan kevään tuoksuja ja kuuntelemaan kevään ääniä.

Haikea mieleni syvenee entisestään. Jokainen hetki, minkä elän, jokainen henkäys, minkä vedän, tarkoittaa matkan lopun lähenemistä. Matkani kestää enää kaksi kuukautta, ja sitten se on ohitse. Tämä uskomaton matkani on antanut minulle paljon enemmän kuin osasin ikinä odottaa, ja koen tietyllä tavalla olevani uudesti syntynyt. Olen kuin feeniks-lintu, mikä on tatuoitu vasempaan käsivarteeni.

Ja vaikka tämän matkan taittaminen on hetkittäin käynyt kukkaron päälle, kun opiskelee kahdella eri valmentajalinjalla, se on kuitenkin ollut joka ikisen sentin arvoista! Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että päätin lähteä opiskelemaan.