Feeniksin matka

Kevätaurinko paistaa täydeltä terältä. Vielä lehdettömät oksat kurkottavat kohti pilvetöntä taivasta. Aamussa on kevään - ja katupölyn - tuoksua. Olen herännyt tänään aikaisin, mutta vain siitä syystä, etten ole, taaskaan, saanut kovinkaan monta tuntia unta yöllä. Väsyttää.

Nousen pienen asfalttimäen päälle. Täällä, suurten betonikerrostalojen suojassa, meillä on, jälleen kerran, tiedossa mielenkiintoinen päivä. Vaikka odotankin päivän tapahtumia, olen samalla surullinen: Matkani kohti eläinavusteisen valmentajan papereita on kohta lopussa. Ei ole enää montaa tapaamiskertaa.

Matkamme on ollut silmiä avartava, sydäntä avaava ja todella mielenkiintoinen. Tunnen löytäneeni itsestäni paljon uusia puolia; sellaisia, mitä en tiennyt minussa edes olevan! Myös opiskeluryhmämme on ollut aivan mahtava ja motivoitunut opintoihin. Juuri, kun minusta tuntuu, että jotain tärkeää on alkamassa, se onkin ihan kohta jo loppumassa! Matkamme on ollut aivan liian lyhyt, ja haluaisin, että tämä matka jatkuisi vielä pitkään. Valitettavasti se ei kuitenkaan jatku, ja toukokuussa me valmistumme. Sen jälkeen kukin meistä lähtee toteuttamaan omaa unelmaansa eläinavusteisuuden parissa.

Opinnäytetyötä

Päivämme alkaa opinnäytetyön esittelyllä. Aihe on minulle läheinen, sillä työssä puhutaan siitä, miten neuropsykiatrista valmennusta voisi tuoda kouluun.

Varsinaisesti mitään uutta tietoa en opinnäytetyöstä saa, sillä erityisopettajana työssä kerrotut aihepiirit ovat minulle tuttuja. Minua kuitenkin kiinnostaa tietää, millaisia kokemuksia juuri tämä opinnäytetyön esittäjä on saanut, kun hän on omassa työssään kokeillut neuropsykiatrista valmennusta, ja millaisin eri keinoin hän on päässyt tavoitteisiinsa. Keinot ovat hyvin pitkälle sellaisia, mitä itsekin käyttäisin, jos veisin neuropsykiatrisen valmennuksen mukanani omaan työhöni.

Mustekalan lonkeroita

Seuraavaksi kokeilemme narratiivista työtapaa. Olen kokeillut sitä jo kerran, neuropsykiatrisen valmentajan opintojen aikana. Työtapa on hauska, eikä minua haittaa mitenkään tehdä sama harjoitus toiseen kertaan.

Valitsemme pienistä muovieläimistä sen, mikä puhuttelee meitä juuri sillä hetkellä eniten. Viimeksi valitsin rauskun. Tällä kertaa minä valitsin mustekalan. Mustekalalla on paljon lonkeroita, ja mielestäni se kertoo siitä, miten mustekala on monipuolinen multitaskaaja. Se kerää itselleen paljon erilaisia koulutuksia, kurssia toisensa perään. Vähintään yksi kurssi jokaista lonkeroa kohden. Piirrämme paperille eläimen elinympäristön ja sen jälkeen muovaamme eläimen punasavesta. Mustekalastani tulee paremman näköinen kuin mitä rauskustani tuli.

Kun savityö on valmis, kirjoitamme tarinan. Kerron tarinassa, miten mustekala sai lonkeronsa. Aina, kun ahkera mustekala keksii jonkun uuden tekemisen itselleen, sille kasvaa uusi lonkero. Kun hän saa jonkun tekemisen loppuun, lonkero putoaa pois. Sitä lonkeroa ei tarvita enää. Välillä mustekalalle voi kasvaa liikaa lonkeroita, jolloin sen voi olla vähän hankala hallita itseään. Silloin sen täytyy luopua jostain, että yksi lonkero pääsisi tippumaan, ja sen olisi helpompi olla ja liikkua.

Karvaiset kaverit

Sokerina pohjalla puhumme eläinavusteisesta vapaaehtoistoiminnasta. Tämä on tärkeää, sillä olen tosissani pohtinut lukukoiratoimintaa Kaunoni kanssa. Tutustumme siihen, miten vapaaehtoistoimintaan pääsee mukaan, mitä se käytännössä on, mitä se vaatii sekä eläimeltä että ohjaajalta. Kuuntelen karvattomat korvat höröllä ja kirjoitan muistiinpanoja kynä sauhuten. Voin joskus vielä tarvita näitä tärkeitä tietoja.

Iltapäivän aikana huomaan, että lukukoiratoiminta on todellakin sitä, mitä olen ajatellut sen oikeasti olevan. Kiinnostun toiminnasta entistä enemmän. Sen sijaan vapaaehtoistyö, mikä on laitoksissa käymistä, ei hirveästi herätä minussa kiinnostusta. Minusta alkaa tuntua, että vaikka ehkä Kaunosta siihen olisikin, niin minusta ei.

Kuten olen aikaisemminkin sanonut, on erittäin tärkeä saada kokemus myös sellaisesta asiasta, mikä ei itseä kiinnosta. Ilman kokemusta ei voi tietää, mikä on juuri se minun juttuni, eikä sellaisiin juttuihin, mitkä eivät tunnu omilta, kannata hakeutua. Tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa, että minusta ei olisi kiertämään Kaunon kanssa vanhainkodeissa ja kehitysvammalaitoksissa. Sen taas voin sanoa varmuudella, että meidät näkee Kaunon kanssa jossain vaiheessa kirjastossa, ja me kuuntelemme, kun meille luetaan kirjoja.

Soffailua

Päivä päättyy lyhyeen. Kotiin päästyäni parkkeeraan sohvalle. Ilma on edelleenkin kaunis, mutta olen todella väsynyt. Ei ole voimaa lähteä ulos haistelemaan kevään tuoksuja ja kuuntelemaan kevään ääniä.

Haikea mieleni syvenee entisestään. Jokainen hetki, minkä elän, jokainen henkäys, minkä vedän, tarkoittaa matkan lopun lähenemistä. Matkani kestää enää kaksi kuukautta, ja sitten se on ohitse. Tämä uskomaton matkani on antanut minulle paljon enemmän kuin osasin ikinä odottaa, ja koen tietyllä tavalla olevani uudesti syntynyt. Olen kuin feeniks-lintu, mikä on tatuoitu vasempaan käsivarteeni.

Ja vaikka tämän matkan taittaminen on hetkittäin käynyt kukkaron päälle, kun opiskelee kahdella eri valmentajalinjalla, se on kuitenkin ollut joka ikisen sentin arvoista! Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että päätin lähteä opiskelemaan.