Kaunon lomapäiväkirja, osa 3: Siilejä ja suihkulähteitä

Kyllä on minulla, Kauno the Koiranpojalla, ollut niin värikäs loma, ettei ole tosikaan! On tapahtunut niin paljon kaikkea erikoista, että pojat kotipuolen koirapuistossa eivät kyllä usko. Mutta ennen kuin kerron koirapuiston pojille mitään, kerronpas teille eiliset ja tämän päivän kuulumiset. Vauhtia on ollut, ja melkein vaarallisia tilanteita.

Eilen menimme jonnekin Jyvä-Kylän vieressä olevaan paikkaan, jonka nimi oli Muurari. Hassu nimi paikalle. Siellä Muurarissa asuu Alma-niminen koira. Alman henkilökunnalla on iso piha, ja me saimme Alman kanssa juosta ja leikkiä koko päivän.

Almalla vain oli vähän hassu tapa. Kun henkilökunta laittoi grilliin makkaroita, Alma alkoi haukkua minua pois. Väitti, että kaikki makkarat kuulemma kuuluvat hänelle, enkä minä saa yhtään makkaraa. Almasta tuli oikein kiukkuinen! Hieman ihmettelin, mitäs tämä tämmöinen nyt meinaa. Ensin leikitään nätisti ja sitten muristaan. Naiset... Kun ei ole "Se Aika", niin sitten ne naiset ovat tuollaisia.

Loppujen lopuksi Alma leppyi, ja pääsimme taas leikkimään kivoja leikkejä.

Illalla pusikosta kuului outoa rapinaa. Menimme Alman kanssa katsomaan, mikä ihme siellä rapisee, ja aloimme varmuuden vuoksi haukkua. Tiedä, vaikka siellä olisi ollut kissa. Mutta ei se kissa ollut, vaan siili! Varmuuden vuoksi haukuttiin siililtä piikit pystyyn, mutta emännät tulivat torumaan ja sanomaan, ettei siiliä saa haukkua. Siilit ovat kilttejä ja kivoja. Alman äiti antoi siilille ruokaa ja paljon vettä. Minun äiti sanoi, että voimme katsoa, kun siili syö, jos me olemme ihan hiljaa ja nätisti. Jaksoin minä vähän aikaa sitä siiliä katsella, mutta kuinka mielenkiintoista on katsella, kun toinen syö, ellei itsellä ole mitään syötävää... Ei se ole minustakaan yhtään mielenkiintoista.

Hotellissa nukahdin ihan heti, ja nukuin tosi pitkään. Monta pitkää leikkipäivää laittoi vähän väsyttämään.

Tänään isi ja äiti veivät minut johonkin puistoon. Siellä oli muitakin ihmisiä, ja ne ihmiset istuivat vilttien päällä. Niillä oli mukana pahanhajuista ruokaakin. Minä päätin olla kunnon vahtikoira, ja haukuin kaikki lähelle tulevat ihmiset ja toiset koirat pois. Ne ovat kuitenkin meidän ruokia ja meidän vilttejä! Ei meidän lähelle tarvitse tulla. Minun ihmisten pitää saada syödä niitä pahanhajuisia ruokiaan rauhassa.

Siinä puistossa oli joku allas, mitä äiti kutsui suihkulähteeksi. En minä sinne ihan kokonaan uimaan mennyt, ihan vähän vain. Isi kyllä kielsi, mutta koska minä en mennyt kokonaan, niin sitä ei lasketa.

Nyt taas nukuttaa. Ihmisten vahtiminen vei voimat. Kyllä tämä lomailu on uuvuttavaa! Milloinkohan me mahdetaan lähteä kotiin lepäämään?

Parasta on... vittumainen pakkotyö

Tapasin tänään ihan sattumalta “opinnäytetyöuhrini”, Jukan. Pysähdyimme hetkeksi juttelemaan, tosin emme opinnäytetyöstä, sillä muiden opintojen ja esseiden takia olen ollut aivan liian kiireinen suunnitellakseni opinnäytetyötä sen kummemmin. Sain kuitenkin jotain tehtyä, nimittäin pienen nepsy-valmennusharjoituksen! Harjoituksen tarkoituksena on nähdä asiat uudesta näkökulmasta.

Jukka ei halua asua kerrostalossa, sillä hän ei voi sietää elämän ääniä. Häiriöherkkänä ihmisenä oma tupa ja oma lupa ovat hänelle ainoa vaihtoehto. Omakotiasumisessa on kuitenkin omat miinuspuolensa, ja ne ovat pihatyöt: Jukka vihaa niitä yli kaiken! Hän alkaa kiroilla töiden määrää, ja kertoo, miten tuskaista se on.

Jukka: “Mä VIHAAN haravointia ja noita helkutin lehtiä yli kaiken! Se on niin paskaa puuhaa, ettei tosikaan. Tekisin mieluummin ihan mitä tahansa. Joskus mietin, pitäisikö sitä muuttaa kerrostaloon ihan vain siks, ettei tarttis tehdä näitä helvetin pihatöitä.”

Satu: “Olisitko sä kerrostalossa onnellisempi?”

Jukka: “No en olis, koska mua vituttais naapurien pitämä meteli. En mä kestäis sitä.”

Satu: “Kumpi tuottaa sulle enemmän stressiä: Pihatyöt vai kerrostalonaapurit?”

Jukka: “Ne naapurit!”

Satu: “Eli omakotitalo on sulle parempi vaihtoehto. Kysytääs näin, mitä iloa sulle on siitä, kun sulla on siisti piha? Onko siitä mitään iloa, vai teetkö sä turhaa työtä?”

Jukka: “En mä turhaa työtä tee! Onhan se kivaa, kun kesällä on nätti piha. Ja musta on kivaa, kun on siistin näköistä. Myös pihalla. Se tekeminen vain vituttaa. Etenkin syksyllä, kun sitä kellastunutta lehteä vain tulee ja tulee ja tulee ja tulee.”

Satu: “Se on fakta, mitä sä et voi muuttaa, paitsi hakkaamalla kaikki pihan puut alas. Onko se vaihtoehto?”

Jukka: “Ei! Kesällä ei olis ollenkaan varjoa, ja ne puut on kuitenkin kauniita.”

Satu: “Aivan. Eli kerrataas… Sä arvostat siistiä ja nättiä pihaa, ja sä haluat, että puut pihalla säilyy.”

Jukka: “Joo.”

Satu: “Joko sä huomaat ite, miksi sä teet sitä vittumaista työtä sen pihan eteen?”

Jukka: “Alan pikkuhiljaa tajuta.”

Jälleen kerran, en tehnyt oikeastaan mitään. Kysyin vain muutaman ratkaisukeskeisen kysymyksen, eikä sen kummempaa. En muuttanut maailmaa, mutta pystyin ehkä muuttamaan hivenen asennetta, ja auttamaan siinä, että löytää uuden näkökulman asioihin. Tuskinpa Jukka sen kummemmin edelleenkään pihatöistä nauttii, mutta ehkä hän pystyy suhtautumaan asioihin toisenlaisella tavalla tämän jälkeen.