Onnen pisaroita

Koska erilaiset teemapäivät ja -viikot ovat 2010-luvun muoti-ilmiö, niin tokihan melkein jokaiselle päivämäärälle täytyy olla joku oma teemapäivänsä. Tänään on myös teemapäivä, ja vielä oikein ison YK:n julistama sellainen: Onnellisuuden päivä. Teemapäivän idea on, totta kai, olla itse onnellinen, mutta sen lisäksi myös nähdä onni ympärillä.

Minua tällainen teemapäivä hieman huolestuttaa, näin henkilökohtaisella tasolla. Ovatko asiat ihmisillä oikeasti niin huonosti, että sitä varten tarvitaan oikein YK:n julistama teemapäivä, että ihmiset voisivat nähdä onnea elämässään ja ympärillään? Onko ihmisiltä kadonnut kyky tuntea onnellisuutta, kun siitä pitää oikein erikseen muistuttaa?

Meillä länsimaissa asiat ovat hyvin. Lapsilla on mahdollisuus saada koulutusta, on lämmitetyt talot suojaamassa kylmältä talvelta (ainakin täällä pohjoisessa), ruokaa saa kaupasta ja rahaa saa kaupan seinässä olevasta automaatista. Meiltä ei puutu mikään! Eikö meillä olisi syytä olla onnellisia joka ikinen päivä, koska meillä on kaikki? Muualla maailmassa asiat eivät ole näin hyvin: Eikö tämän teemapäivän pitäisi koskettaa vain kehitysmaissa asuvia, joilla asiat eivät ole samalla tolalla? Heillähän sitä kurjuutta on, ei meillä. Eikö meidän tehtävänä olisi auttaa ihmisiä pääsemään tuosta kurjuudesta pois eikä miettiä joitain onnen pisaroita?

Maailmassa on aina ollut kurjuutta, epätasa-arvoa, köyhyyttä ja nälkää. Kauniista puheista ja hyvistä yrityksistä huolimatta tästä ei tulla ikinä pääsemään eroon. Valitettavasti. Väitän sen johtuvan hyvin pitkälle siitä, että ihmisillä on synnynnäinen tarve oman edun ajamiseen muiden ihmisten, ja erityisesti eläinten, kustannuksella. Hyviä ihmisiä on tässä maailmassa aivan liian vähän.

Erityisesti juuri tämä meidän ah-niin-ihana länsimainen kulttuuri synnyttää näitä oman edun tavoittelijoita ja valivali-rutisijoita. Kun on mahdollisuus saada kaikkea, myöskin halutaan kaikki. Eikä olla onnellisia, ennen kuin on se kaikki. Harmin paikka tässä on se, että aina tulee jotain lisää, mitä voi haluta, joten sitä onnea ei koskaan tavoita, jos sitä odottaa siihen pisteeseen asti, kun itsellä on kaikki.

Eli vaikka meillä länsimaisilla ihmisillä olisikin mahdollisuus tuntea onnea joka ikinen päivä, emme tunne sitä, sillä emme havaitse sitä. Ympärillämme on liikaa, jotta voisimme nähdä ne pienet onnen pisarat. Näemme vain se, mikä meiltä puuttuu. Ja valitettavasti yleensä se, mikä meiltä puuttuu, on jotain niinkin ylevää, kuin pinkki läppäri tai jokin uusinta huutoa oleva tappo- ja mäiskintäpeli. Väitänpä, että syvällä sademetsässä asuvat intiaaniheimot, jotka eivät ole ikinä törmänneet länsimaiseen kulttuuriin, ovat paljon onnellisempia kuin me, jotka asumme täällä länsimaalaisuuden kehdossa, ja tappelemme siitä, kuka saa suurimman palan kakkua.

Vaikka minulla on juuri tällä nimenomaisella hetkellä kilometrin pituinen lista hyvinvointia syöviä diagnooseja, mistä päällimmäisenä on unettomuus, osaan kuitenkin katsoa elämääni, ja nähdä siinä asioita, mistä olen onnellinen. Voi olla, että tämä opiskeluvuoteni valmentajaksi on auttanut minua avaamaan silmät hyville asioille, enkä välttämättä näkisi niitä, ellen olisi saanut opintojeni aikana ratkaisukeskeistä näkökulmaa maailman katsomiseen ja hahmottamiseen. Mutta ihan sama, ovatko opintoni edesauttaneet onnen näkemisessä vaiko eivät: Pääasia on se, että pystyn näkemään ne asiat, mitä minulla elämässäni on, ja mistä minulla on syytä olla onnellinen.

Ja tässä ne ovat:

1. Maailman ihanin koira, Kauno
2. Maailman ihanin mies
3. Tulevat häät ja niiden suunnittelu
4. Mielenkiintoiset ja silmiä avaavat opinnot
5. Oma, kaunis koti Aurajoen rannalla
6. Ruokaa kaapissa
7. Mahdollisuus matkustella ja nähdä maailmaa
8. Olen fyysisesti terve
9. Hyvät ystävät ympärillä
10. Toistaiseksi voimassa oleva työsopimus

Miltä sinun TOP10 näyttää?

Minun rakas Kaunoni saa minut aina onnelliseksi.