Näytetään tekstit, joissa on tunniste Guns N' Roses. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Guns N' Roses. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Guns N’ Queues

Eilen tajusin sen: Minusta on tullut vanha paska. Muumio. Kalkkipylväs, joka ei ymmärrä nykymenosta enää mitään. Olen 37-vuotias, ja virallisesti vanha.

Tajusin tämän kaiken seisoessani 55 000 muun ihmisen kanssa Kantolan tapahtumapuistossa. Olen raahautunut Turusta Hämeenlinnaan tungeksimaan järjettömään ihmispaljouteen ihan vain siksi, että saisin kuunnella biisejä, jotka on tehty 90-luvun alussa. Ne biisit ovat 25 vuotta vanhoja! Kukaan ei enää kuuntele niitä, paitsi minä, joka olen vanha kalkkis.

Slash lavalla.

En olisi millään jaksanut edes lähteä. Vielä kolmen aikaan aikaan iltapäivästä arvoin, lähdenkö vai en. Koska liput oli ostettu jo ensimmäisenä päivänä, kun ne tulivat myyntiin, ja ne olivat suhteellisen arvokkaat, olisin menettänyt melkein 200 euroa, jos olisin jättänyt ne käyttämättä. Päätin heittää maskit naamalle, taikoa rätit ja lumput niskaan, hypätä auton rattiin ja lähteä ajamaan Hämeenlinnaa kohden.

Tai pikemminkin Turenkia kohden. Hyvä ystäväni on muuttanut sinne, ja lupasi sekä ilmaisen vieraspaikan kotipihaltaan sekä festarikuskauksen. He asuvat kuitenkin suhteellisen lähellä Kantolaa.

Kun Turenki löytyi ja olimme päässeet Kantolaan, alkoi tuskainen jonotus ja odotus. Me ja noin 10 000 muuta ihmistä halusi päästä turvatarkastuksen ja lipunluvun läpi. Tulimme paikalle Mike Monroen keikan aikana. Lämppäri ehti vaihtua The Darknessiksi, ja sekin ehti vetää omaa settiään suhteellisen pitkälle, ennen kuin me olimme porttien sisäpuolella. Ensimmäinen jono takana.


Sen jälkeen alkoi vessajonotus. Ja tietenkin minun tuurillani minun kanssani samassa jonossa olivat ne, jotka olivat saksia vailla vessaan mennessään. Onneksi pissa ei ehtinyt tulla housuun.

Kun olin päässyt vessajonosta, piti etsiä jotain syötävää. Kaikki safkapaikat olivat samassa rivissä, yhdellä seinustalla. Tungimme väkisin väkijoukon läpi, etsien vegesafkaa tarjoavaa kojua. Sellainen löytyi: Yksi ainoa! Siinäkin oli kauhea jono takana. Kai, kun mikään muu koju ei ajatellut meitä ituhippejä.


Kun pääsin pitkän jonotuksen jälkeen kojulle, tilasin vegehampparin. Sämpylä, kuiva falafel-pihvi, yksi salaatinlehti ja tomaattisiivu: 10 euroa. Pieni cokis-tölkki: 4 euroa. Noh, ei se ole tyhmä, joka pyytää! Mutta tämä tyhmä, joka sen kiltisti maksoi, tarvitsee säännöllisesti jotain syötävää ja juotavaa, ettei tule paha olo ja heikotus. Oli siis pakko saada sekä suolaa että sokeria tämän runsaan ruhon ravitsemiseksi.

Kun ruumiit oli ravittu, lähdimme etsimään paikkaa, mistä näkee lavalle. Löysimme vasemmalta sivusta suhteellisen hyvän paikan. Vessat olivat ihan vieressä ja siitä kohden näki lavalle ihan hyvin. Sen jälkeen vain odottamaan Gunnareita.


Ja odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Netissä olevan ajan mukaan Gunnarit aloittivat tunnin myöhässä! Toki netissä oli se pieni präntti, että ajat saattavat vielä muuttua tapahtumapäivänä. Mikäli ne muuttuivat, siitä en tiedä mitään.

Keikka alkoi vihdoin ja viimein. Ensimmäiset biisit olivat jotain suurimmalle osalle nevahöördejä, eikä yleisö, ainakaan minun mielestäni, innostunut kovinkaan paljon. Vasta, kun ilmoille kajahti Welcome to the Jungle, alkoi tanssijalka vipattaa ja heviletti heilua.

Ja tulihan sekin biisi, miksi olin itse ostanut nämä liput: You Could Be Mine. Olen kuullut sen livenä. Voin kuolla rauhassa ja onnellisena.


Kun puoliyö alkoi lähestyä, minua alkoi ahdistaa enemmän ja enemmän. Ihmispaljous, väsymys… Kaikki alkoi painaa. Minulle alkoi tulla somaattisia oireita kaikesta ahdistuksesta. Sanoin avomiehelleni, että eiköhän meidän keikka ollut nyt tässä. Kaiken huipuksi, keikka ei ollut niin hyvä kuin mitä olisin tämän tason bändiltä odottanut. Se oli koruton ja väsynyt. Axl Rose oli hyvinkin nöyrää poikaa, mutta Slash vaikutti välinpitämättömältä. Ja voi luoja, miten Duff oli vanhentunut! Tosin, olen minäkin. Sitä se ikä teettää.

Tungimme itsemme väkisin tiiviiksi paketiksi pakkautuneen ihmismassan läpi porteille. Tanssimme ulos November Rainin tahdissa. Minua alkoi jo vähän helpottaa.


Soitimme ystävällemme, että olemme lähteneet. Seuraavaksi saimme odottaa, kun ystävämme etsi kuumeisesti jotain sellaista paikkaa, mistä olisi voinut hakea meidät. Koko kaupunki oli suljettu, ajoväylät tukittu, eikä mistään järkevästä paikasta päässyt noukkimaan meitä kyytiin. Lopulta, pitkän ajan jälkeen, löysimme toisemme. Sen jälkeen, kun me olimme jo ihan hyttysten syömiä.

Lähdimme ajamaan kotiin. Vielä olisi pitkä matka edessä. Onneksi automme oli Turengin puolella, joten pääsimme suhteellisen näppärästi Turun tielle, ilman jonottamista. Alkoi olla vähän nälkä, joten päätimme pysähtyä Forssan autokeitaalla. Siellä oli niin hirveä tungos, ettemme meinanneet löytää edes autolla parkkipaikkaa! Hesen jono oli pidempi kuin festaripaikan turvatarkastusjono. Päätimme napata nopeat paninit vähän lyhyemmästä jonosta. Ne olivat aika paljon halvempia kuin paskat festaripurilaiset, ja maistuivatkin paremmilta.

Joku kirkon tapainen tönö Hämpässä. Kuva napattu, kun odotimme
ystäväämme hakemaan meitä.

Juttelimme viereisen pöydän vanhan hevisedän kanssa. Hän oli keikkaan tyytymätön. “Vanhoja ja väsyneitä”, oli hänen tuomionsa Gunnareista. En itsekään ollut täysin tyytyväinen. En kokenut saavani vastinetta helvetin kalliille lipulle. Olin kuitenkin tyytyväinen, että lähdin. Ja jaksoin vielä melkein loppuun asti!

Nyt minun sosiaalinen ähkyni on kokenut sellaisen ylikuormitustilan, etten halua nähdä ketään seuraavaan kuukauteen! Haluan vain istua sohvalla, rapsuttaa koiraa ja syrjäytyä rauhassa maailmalta. Ehkä sen jälkeen, kun olen syrjäytynyt hetkeksi, jaksan taas palata tähän maailmaan ja yhteiskuntaan.

Tämä massa aiheutti sosiaalinen ähkyn.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Markkinamasennusta


Kesä on saapunut Turkuun! Vihdoin ja viimein. Aurajokiranta on täynnä elämää, ihmiset hymyilevät ja nauttivat kauniista kesäsäästä. Kaikilla tuntuu olevan lomafiilis. Kaikilla, paitsi minulla.

Herään hieman ennen yhtä. Yritän avata tokkuraisia silmiäni siinä onnistumatta. Avomieheni on jo hereillä. Nousen vaivalloisesti ylös ja siirryn sohvalle nuokkumaan. Unilääke painaa, sillä olen joutunut lisäämään unilääkkeen annostusta. En ole saanut nukuttua moneen yöhön, voimakkaasta unilääkkeestä huolimatta.


Tälle viikonlopulle on luvassa monenlaista ohjelmaa. Sellaista, mitä odotetaan yleensä koko vuosi. Tänään alkoivat perinteiset keskiaikamarkkinat, huomenna alkaa vuoden odotetuin festivaali, Tuska, ja lauantaille olisi vielä tiedossa Hämeenlinnassa yksi teiniajan suosikeistani, Guns N’ Roses. Kaikenlaista mukavaa ohjelmaa on siis tiedossa.

Liput Gunnareiden keikalle on hankittu jo viime syksynä. Ostin ne heti ensimmäisenä päivänä, kun ne tulivat myyntiin. Tuska juhlii 20-vuotista taivaltaan, ja siellä olisi myös kaikenlaista kivaa ohjelmaa koko viikonlopun. Tuijotan kalenteriani silmät sikkurassa ja kuola valuen. Sumuisessa mielessäni pyörii vain yksi asia: En jaksa!


Jouduin jäämään sairauslomalle pitkällisten uniongelmien vuoksi maaliskuun puolivälissä. Nyt, yli kolme kuukautta myöhemmin, tunnen voivani vain entistä huonommin. Miksi? En ymmärrä ollenkaan!

Elämäni ei oikeasti ole mitenkään epämiellyttävää eikä vaikeaa. Minulla on paljon hyviä asioita. Olen saanut haluamani tutkinto-opiskelupaikan Turun yliopistosta, ja odotan todella paljon opintojen alkamista. Minulla on kaunis koti, hyvä parisuhde, maailman ihanin koira ja kesäloma, minkä aikana minun on mahdollista tehdä kaikkia mukavia asioita. Paitsi etten jaksa.


En ole kesäkuun aikana tehnyt oikeastaan mitään. En jaksa nousta sohvalta. Jos puhelimeni soi, vastaaminen vie voimani kahdeksi päiväksi. En jaksa vastata virallisiin sähköposteihin, ja kaikki asiat ovat hoitamatta. En jaksa käydä kaupassa, en jaksa laittaa ruokaa, en jaksa pestä pyykkiä, en jaksa mitään! Makaan vain sohvalla kuola valuen, ja annan elämän lipua ohitseni. Olen totaalisen uupunut. Enkä voi ymmärtää miksi!

Yli kolmen kuukauden sairausloma töistä, enkä ole tippaakaan parempi. Tietyssä mielessä voin sanoa jopa voivani asteen verran huonommin kuin mitä voin siinä vaiheessa, kun jäin töistä pois sairauslomalle. Tiedän, että minulla on unettomuuden lisäksi myös masennus. Miksei se ole helpottanut? Ei sitten vähääkään! Enkä ymmärrä enää itsekään itseäni enkä omaa mieltäni. Miksen parane?


En halua elää enää tällaista elämää. Olen totaalisen kyllästynyt olemaan päivästä toiseen jatkuvasti vain väsynyt, saamaton ja täysin voimaton. Tämä ei ole minua! Minä en ole tällainen. Minä olen ihminen, joka tekee asioita, saa aikaiseksi ja nauttii elämästä. Kuka on tämä kalpea, varjomainen ihmisen raakile, joka nyt istuu sohvalla ja melkein itkee, koska ei jaksa laittaa vaatteita päällensä? Missä minä olen? Mihin olen kadonnut? Ja milloin löydän tieni takaisin itseeni?

Kysyn avomieheltäni, mitä mieltä hän on viikonlopusta. Hän kohauttaa hartioitaan, ja vastaa, että ottaen huomioon nykyisen olotilani, on varmasti parempi, että jätämme tältä vuodelta Tuskan kokonaan väliin. En pidä ajatuksesta, etten menisikään Tuskaan, sillä se on ollut perinne jo niin monena vuotena, etten edes muista, milloin en olisi mennyt Tuskaan. Valitettavasti avomieheni on oikeassa. En ole siinä kunnossa, että jaksaisin riekkua Tuskassa. Onneksi olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut ostaa edes lippuja Tuskaan vielä.


Entäs Gunnareiden keikka? Sinne on jo liput. Avomieheni kohauttaa taas harteitaan. Hän sanoo, ettei se hänen maailmaansa kaataisi, jos myisin liput pois ja jättäisimme kokonaan menemättä. Suoraan sanoen, ajatus kuulostaa hyvältä myös minun korviini. En jaksaisi mitenkään lähteä. Toisaalta, olen kevään aikana perunut jo niin monta menoa, jättänyt niin monta tapahtumaa välistä, että minua jäisi oikeasti harmittamaan, jos tämäkin jäisi nyt välistä. Päätämme yhteistuumin, että yritämme lähteä lauantaina matkaan. Mikäli lauantaiaamu on täysin mahdoton, enkä jaksa nousta sängystä ylös, sitten jätämme suosiolla väliin.

Tänään alkaneet keskiaikamarkkinat kutsuvat. Ehdotan, että menemme hetkeksi katsomaan, mitä sieltä löytyy. Ja löytyyhän sieltä vaikka mitä! Ihania juustoja, suklaata, kauniita käsitöitä, herkullista ruokaa. Ilmassa on huumaavia tuoksuja, nopeatempoista musiikkia, naurua ja iloa. Kävelemme nopeasti alueen läpi. Avomieheni ehdottaa, että käymme jossain jäätelöllä. Menemme Pureen, mistä saa vegaanista jäätelöä. Se maistuu herkulliselta. Olen jäätelön jälkeen niin voimaton, että jaksan hädin tuskin kävellä bussiin. Ei ole unelmaakaan, että jaksaisin kävellä kotiin, vaikkemme kaukana asukaan.


Tämä päivä oli tässä. Myös huominen. En jaksa todellakaan tehdä enää mitään! Kaikki voimat menivät. Hauskaa oli, mutten pysty nauttimaan siitä hauskuudesta. En pysty nauttimaan oikein mistään. Jostain syystä synkeys, masennus, uupumus ja voimattomuus ovat saaneet ylivallan.

Kesää on vielä jäljellä. Toivon totisesti, että toivun syksyksi, ja että tämä masennuskausi olisi historiaa siinä vaiheessa, kun avaan, jälleen kerran, Turun yliopiston ovet.

Keskiaikamarkkinoiden tunnelmaa huonoina pokkarikameran kuvina: