"Mitä kuuluu?" - Kysymys, mitä ei koskaan kuulu

Vihdoinkin hän syntyi! Kauan odotettu, pitkään kaivattu. Ruttuiset pienet kasvot, pikkuruinen nöpönenä.

Lääkäri näyttää totiselta. Kätilö hymyilee. ”Rutiinijuttuja”, toteaa kätilö iloisesti hymynsä takaa, ja tuo appelsiinimehua samppanjalaseissa. Äiti pääsee osastolle lepäämään, vauva menee omalle osastolleen. Isä lähtee kotiin nukkumaan, koska huomenna pitää mennä töihin.

Äiti soittaa isän työnumeroon. ”Nyt on hätä!” Vauvalla on jokin. Lääkäri ei tiedä, mikä. Verinäyte, kakkanäyte, pissanäyte, sellainen kuva, tuollainen kuva… Vauvaa tutkitaan, ronkitaan ja kopeloidaan. Äiti pääsee kotiin, vauva jää osastolle. Lääkärit eivät osaa sanoa mitään.

Päivät vaihtuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Vauva kasvaa, muttei pääse kotiin. Äiti ja isä asuvat vuoroin sairaalassa, vuoroin kotona. Isä lyhentää työpäiväänsä. Rahaa ei jää laskuihin, joten rakenteilla oleva talo saa jäädä odottamaan parempaa hetkeä. Rakennuksia ei voi jatkaa.

Lopulta tulee vastaus. Vauvan tila on vakava. Vauva tulee tuskin koskaan oppimaan niitä taitoja, mitä muut saman ikäiset vauvat. Pysyäkseen hengissä vauva tarvitsee kalliit lääkkeet, mitä Kela ei korvaa. Valvontaa vauva tarvitsee 24/7 koko loppuelämänsä ajan. Lääkäri hymyilee ja sanoo, että Suomessa on erinomainen terveydenhuolto ja sosiaaliturva. Äiti ja isä tulevat saamaan apua.

Vihdoinkin vauva pääsee kotiin. Vauvasta on kasvanut jo taapero. Isä palaa kokopäiväisiin töihin, äiti irtisanoutuu omasta työstään jäädäkseen kotiin hoitamaan lastaan. Lapsen hoito on niin vaativaa, ettei äiti saa nukuttua laisinkaan, ja äiti väsyy. Äiti hakee kunnalta apua. Kunta on sitä mieltä, että kotiapu kerran viikossa riittää.

Lapsen lääkkeet syövät perheen kaikki rahat. Keskeneräinen talo on pakko myydä sellaiselle, joka kykenee jatkamaan sen rakentamista. Auto vaihdetaan halvempaan. Äiti hakee kunnalta uudestaan apua. Kerran viikossa riittää. Äiti menee lääkärille ja kertoo väsymyksestään. Lääkäri määrää nukahtamislääkettä ja lähettää äidin kotiin. Seurantaa ei tarvitse, sillä äidin kasvoilla vilahti pieni hymyn väre kesken lääkärikäynnin.

Perheen elatus on isän kontolla. Hän raataa töitä niin paljon kuin kykenee, että saisi hankittua lapsen lääkkeet ja saisi tuotua vielä ruuankin pöytään. Perhe on muuttanut halpaan vuokra-asuntoon, jotta rahat riittäisivät. Kunta ei suostu maksamaan lapsen lääkkeitä.

Isä tulee töistä kotiin klo 22.00. Ylitöitä kannattaa tehdä, etenkin iltaisin. Seuraavana aamuna hän menee seitsemäksi töihin, ja jää taas ylitöihin, jotta perhe saisi rahaa. Hän on lopen uupunut, eikä hän ole pitänyt lomaa sitten isyysloman. Lomia isä ei pidä, vaan ottaa lomat ennemmin rahana.

Lopulta isä ei jaksa enää. Hän joutuu sairaalaan. Äiti jää yksin vastaamaan lapsesta, kodista ja taloudesta. Kunta päättää nostaa kotikäyntejä kahteen kertaan viikossa, mutta lääkkeitä ei makseta edelleenkään. Lääkäri katsoo, että nukahtamislääkkeet riittävät. Ja koska perheen luona käydään kunnan puolesta kahdesti viikossa, siinä pitäisi olla äidin mahdollisuus jutella sydäntä painavista asioista. Se riittää. Terapiaa ei tarvita. Äidin on jaksettava eikä hänellä ole varaa sairastua, koska muuten kukaan ei huolehtisi lapsesta.

Miltä tämä skenaario sinusta kuulostaa? Täysin utopistiselta? Olet siinä mielessä oikeassa, että tämä tarina on keksitty. Isää, äitiä ja vauvaa ei ole olemassa. Siinä mielessä olet kuitenkin väärässä, että tämä voisi olla jonkun perheen tarina! Suomessa, tässä hyvinvoinnin kehdossa, erityislasten isät ja äidit kohtaavat juurikin tällaista palvelua kuin mitä ylhäällä on kuvattu.

Kun lapsi sairastuu tai vammautuu, vanhemmat jäävät täysin yksin valtavan byrokratiaviidakon eteen. Kukaan ei kerro, mistä voi hakea apua, mitä kaikkea apua voi ylipäätänsä edes hakea ja mitä kaikkia lakisääteisiä velvollisuuksia kunnilla on. Ja vaikka vanhemmat saisivatkin selville, mistä hakea mitäkin apua ja tukea, se saatetaan kieltää mitä mielenkiintoisimmista syistä. Kunnat säästävät! Siksi palveluita ei haluta myöntää.

Kukaan ei koskaan kysy, mitä äidille tai isälle kuuluu. Ketään ei kiinnosta. Jos äiti tai isä väsyy, tarjotaan ensimmäiseksi huostaanottoa sen sijaan, että tarjottaisiin apua. Kun lapset otetaan pois, niin perheen ongelmat ratkeavat sillä.

Sosiaalitoimi tyrkyttää perhetyötä, mutta korostaa, että perhetyö on vain juttelua varten, ei käytännön apua varten. Terveyskeskuslääkärin tekemä lähete aikuispsykiatrian polille on hukkunut jonnekin, eikä kukaan löydä sitä mistään. Kun se vihdoin löytyy, toteaa psykiatri, että isä ja äiti voisivat käydä kerran kuussa vertaistuki-illoissa. Se riittää heille tueksi ja avuksi. Ja tämä ON tositarina. Tositarina eräästä tuntemastani perheestä.

Ei, palveluiden tuottaminen erityislapsiperheille ei ole ilmaista. Se maksaa kunnille rahaa. Perhe tarvitsee sekä sosiaalitoimen että terveydenhuollon palveluita ja perhe tarvitsee niitä paljon. Sekä erityislapselle että muulle perheelle. Mutta kumpi tulee halvemmaksi? Se, että perhe saa tarvitsemansa palvelut heti vai se, että perhe menettää kotinsa, molemmat vanhemmat menettävät työnsä, he menettävät asemansa veronmaksajina, he alkavat nostaa toimeentulotukea, he väsyvät ja lopulta, kun lapsi on tarpeeksi vanha muuttamaan palvelutaloon, eivät vanhemmat ole enää työkykyisiä, vaan he ovat syrjäytyneitä?

Saamalla tarvitsemansa tuen sekä sosiaalitoimesta että terveydenhuollosta vanhemmat voisivat jatkaa kummatkin työssäkäyntiään ja toimia veroa maksavina, tuottavina yhteiskunnan kansalaisina sen sijaan, että he syrjäytyisivät. Tämä vain tuntuu olevan kauhean vaikea asia kuntien ymmärtää. Ennemmin vanhempia pompotellaan luukulta toiselle, heidän annetaan odottaa kuukausitolkulla julkisen terveydenhuollon pitkissä jonoissa ja avunantoa pimitetään. Vaikka sitten vain periaatteen vuoksi, ellei muuta tekosyytä keksitä.

Haluaisinkin kysyä teiltä, jotka työskentelette erityislasten vanhempien kanssa, kumpi on parempi. Väsynyt vanhempi vai jaksava vanhempi? Toimintakyvytön vanhempi vai toimintakykyinen vanhempi? Maksukyvytön vanhempi vai maksukykyinen vanhempi? Kumman elämä on teidän mielestänne laadukkaampaa ja terveempää?

Toivon, että mietitte näitä kysymyksiäni seuraavan kerran, kun pidätte väsynyttä äitiä kaksi vuotta aikuispsykiatrian jonotuslistalla, ja sen jälkeen toteatte, ettei hän mitään apua tarvitse. Tai toteatte, että jos hän myy autonsa pois, niin sen jälkeen perheen tilanne paranee, eikä sosiaalitoimen apua tarvita. Ehkä mielessänne saattaisi näitä kysymyksiä miettiessänne sittenkin vilahtaa ajatus siitä, että kysyisitte näiltä väsyneiltä vanhemmilta, miten he oikeasti voivat. Onko kaikki hyvin? Se on kysymys, mitä erityislasten vanhemmat eivät juuri ikinä kuule, vaikka haluaisivat, että se heiltä joskus kysyttäisiinkin.

Kirjoittaja on ADHD-aikuinen, erittäin pienenä pikkukeskosena syntyneen erityislapsen äiti, erityispedagogiikan pääaineopiskelija, Leijonaemot ry:n pitkäaikainen jäsen, Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistyksen pitkäaikainen hallituksen jäsen ja erittäin kovaääninen erityisperheiden oikeuksien puolestapuhuja.

Tämä blogiteksti on kirjoitettu osana Asklepios IV-kurssia.

Kirjoitus perustuu lukuisiin käymiini keskusteluihin erityislapsiperheiden arjesta sekä Leijonaemot ry:n blogiin, mistä voi käydä lukemassa tositarinoita siitä, millaista on olla erityislapsen vanhempi. Blogi löytyy täältä: https://leijonaemot.fi/blogi/

Motivaatio kateissa! Luvassa löytöpalkkio.

Tammikuu lähestyy loppuaan. Väkivaltatutkimuksen johdantokurssin ohjeistus on tullut viikko sitten. Seuraava graduseminaari on maaliskuun alussa. Psykologiaa on jatkettava, jotta saan aineopinnot valmiiksi jossain vaiheessa. Ja mitä minä teen? Makaan sohvalla ja örisen. Välillä nousen sen verran, että käyn vessassa tai vaihtamassa DVD-levyä. Tämä ei ole minua.

Olen sentään saanut haettua väkivaltatutkimukseen kuuluvia kurssikirjoja pari kappaletta kirjastosta. En ole edes avannut niitä. Gradutyön lähdemateriaalin olen jo palauttanut takaisin kirjastoon, sillä en ole saanut avattua niitäkään. Opiskelumotivaatio on täysin kateissa. Tunne on omituinen, sillä minulla ei ole aikaisemmin ollut tällaista. Olen aina pystynyt aloittamaan harjoitustöiden tekemisen hyvissä ajoin ja olen saanut aina kaiken valmiiksi nopeasti. Nyt en pääse edes alkuun.

Kyse ei ole siitä, etteikö minua kiinnostaisi. Minua kiinnostaa! Väkivaltatutkimus on todella kiinnostavaa ja samoin gradutyöni aihe on mielenkiintoinen. Aloitekykyni vain on pakkasen puolella enkä jaksa tehdä mitään. Olen uupunut. Aivan totaalisen uupunut.

Sisälläni ääni huutaa minulle, että pitäisi tehdä ja suorittaa. Olen laiska ja aikaansaamaton paska, koska en ole edes aloittanut. Makaan vain sohvalla, tuijotan kuola valuen älyttömiä elokuvia, mitkä olen nähnyt jo moneen kertaan ennenkin, enkä tee mitään järkevää ja tärkeää. Soimaan ja suomin itseäni aloitekyvyttömyydestäni. Samalla, kun suomin itseäni, en saa silmiäni pysymään väkisinkään auki ja olen nukahtaa siihen paikkaan. Väsymys on jotain sanoinkuvaamatonta. 

Istun lääkärin vastaanotolla ja kerron hänelle tuntemuksistani. Hän katsoo minua silmälasiensa yli ja kysyy, milloin tulee se hetki, että minä riitän itselleni. Olen nyt jo opiskellut enemmän kuin kokonaisen kylän verran ihmisiä yhteensä. Aina, kun yksi kurssi loppuu, otan kaksi tilalle. Silti minusta tuntuu, etten riitä. En ole hyvä, en ole tarpeeksi pätevä. Minä en osaa mitään enkä tiedä tarpeeksi mistään. Miten paljon on opiskeltava, että tietäisin kaiken, osaisin kaiken ja olisin itselleni hyvä ja kelvollinen ihminen?

En tiedä. Mutta lääkäri tietää, että tälle kaikelle on olemassa nimi: vaativa persoonallisuus. Ja minä olen oppikirjatapaus siitä, kun ihminen vaatii itseltään liikaa. Hän ei voi määrätä minulle pilleriä, joka tekee minusta vaatimattoman persoonan, mutta hän voi määrätä sairauslomaa. Sitä hän ei kuitenkaan tee, koska en ole töissä tällä hetkellä ja suoritin viime syksynä tarpeeksi opintopisteitä koko vuoden edestä, ja enemmänkin. Jos tämä kevät menee pelkin alle enkä suorita tarpeeksi opintopisteitä, syksyn opintopisteet kyllä korvaavat kaiken, enkä joudu maksamaan mitään tukia takaisin. Mitä hän minulle määrää, on lisää lepoa ja omaa aikaa. Vähemmän kursseja ja vähemmän opiskelua. Mahdollisimman vähän mitään.

Sanon, että olen jo vähentänyt ja kursseja on vähemmän kuin mitä syksyllä oli. Lääkäri katsoo minua taas yli silmälasiensa ja sanoo, että minä olen maailman paras perustelija. Pystyn perustelemaan paavinkin agnostikoksi. Ja kaikken parhaiten perustelen itselleni tämän tekemisen tarpeen. Valehtelen itselleni kaiken aikaa. Sanon, ettei minulla ole paljon mitään, vaikka kaadun uupumuksen alle. Joskus vähänkin on liikaa.

Ehkä lääkäri on oikeassa. Ehkä valehtelen itselleni. Tämä vähä, mitä minulla nyt on, on sittenkin liikaa. Syksyllä raadoin itseni niin loppuun, että tällä hetkellä perseen raapiminen yhdellä sormella vaatii minulta koko päivän energiavaraston.

Lupaan, että tänään lepään. Minulla on kuitenkin monta, todella pitkää koulutuspäivää takana, ja myös ne uuvuttavat juuri tänään. Teen lupauksen sekä lääkärille että itselleni. Ehkä viikonlopun aikana voisin aloittaa väkivaltatutkimusta. Ihan vähän. En hötkyile sen kanssa enkä tee liikaa liian nopeasti. Yritän todistaa itselleni ja muille, että osaan tehdä myös hitaasti, pienissä erissä, pala kerrallaan. Onnistunko tässä, se onkin sitten täysin toinen juttu. Mutta eipä sitä yrittänyttä laiteta (minne ei laiteta?).

Mihin minä katosin?

Näin viime yönä outoa unta. Seisoin katsomassa nuorempaa itseäni, kun olin kahvilassa opiskelukavereideni kanssa. Seurasin sivusta, miten juttelin kavereideni kanssa, nauroin ja hymyilin.

Katsoin tuota nuorta, 20-vuotiasta naista. Hän oli kovin kaunis ja hoikka. Hänen hymynsä valaisi koko kahvila. Se ei ollut väkinäistä hymyilyä, vaan tuo valoisa hymy oli aitoa. Osoitus aidosta ilosta. Nauru kaikui nurkasta toiseen, ja ihmiset kääntyivät katsomaan, mitä hän nauraa. 

En muista, miltä reissulta tämä kuva on. Olisinkohan Belgiassa, koska
kuva on näemmä otettu vuonna 2002.

Tuo nuori, kaunis nainen eli siinä hetkessä. Hänen kasvoiltaan ei heijastunut minkäänlainen murhe, ei arjen paino, eivät ylivoimaisen raskaat ongelmat. Päinvastoin, hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan luottamuksen siihen, että elämä antaa ja kantaa. Takanaan hänellä oli teini-ikä täynnä ikäviä ja surullisia vastoinkäymisiä, raskas ja kivinen polku, mutta tuo nuori nainen oli unohtanut ne pienet kivet polun varrella. Hän oli löytänyt uuden tien, vähemmän kivisen. Pehmeän, ruohikkoisen polun, mitä pitkin pystyi kulkemaan paljain jaloin ilman, että astui mihinkään terävään.

Minun tuli valtava ikävä tuota nuorta, hymyilevää naista. Missä hän on? Minne hän katosi? Miksi hän katosi? Mitä minä voisin tehdä, jotta saisin tuon edes osan tuosta nuoresta naisesta takaisin? Hänen energiansa, hänen voimansa, hänen uskonsa ja luottamuksensa. Sen loputtoman sisun ja jaksamisen, mikä ei tuntunut loppuvan ikinä.

Ei sitten mitään käryä, milloin tämä kuva on otettu. Joko vuonna 2001
tai 2002. Kuvassa on lisäkseni Santtu-kissa.

Kun katson peiliin, näen rapistuneen kuoren. Näen mustat silmien aluset, näen huolen ja uupumuksen. Arjen paino on kuluttanut loppuun kaiken energian. En näe hymyä, en kuule naurua. Jalkapohjat ovat täynnä pienen pieniä, teräviä kiviä. Joku on heitellyt niitä sille ruohikkoiselle polulle, mitä pitkin hän lähti kulkemaan.

Jos tuo hymyilevä, nuori nainen näkisi minut nyt, mitä hän sanoisi? Järkyttyisikö hän? Valitsisiko hän eri suunnan elämälleen, jotta mustat silmien aluset pysyisivät poissa ja arjen paino olisi kevyempi kantaa?

En voi rakentaa aikakonetta enkä palata taaksepäin korjaamaan menneitä virheitä. Voin vain yrittää tässä hetkessä, juuri nyt, yrittää saada tuon nuoren tytön takaisin. Ei hän koskaan tule kokonaan takaisin, hän on mennyt. Hänestä on jäljellä enää vanhoja valokuvia. Mutta jos edes pieni osa hänestä tulisi takaisin. Edes se koko kahvilan valaiseva aito ja upea hymy.

Grooh, pyyh, grooh, pyyh...

Unikeonpäivä. Minulle se tarkoittaa vain yhtä asiaa: Loma alkaa olla lopuillaan ja pian alkaa työn raskaan raataminen. Lääkärini ei ollut samaa mieltä kanssani siitä, että minun olisi hyvä palata töihin. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole tehdä töitä koko loppuvuoden, vaan pelkästään alkusyksy, ja sitten siirtyä opintovapaalle. Yksi pieni seikka kuitenkin hidastaa opintovapaata…

En ole vieläkään saanut haettua aikuisopintorahaa! Ilman aikuisopintorahaa en voi jäädä töistä pois, koska laskut odottavat maksamista joka tapauksessa, enkä saa mitään rahaa mistään, ellen ensin hae sitä. Asia on tärkeä, erittäin tärkeä, mutta silti olen vitkutellut asian tekemistä. Koska väsymys ja totaalinen uupumus.

Eikä tämä opintoraha-asia ole ainoa, mikä on tekemättömänä to do-listallani. En ole saanut myöskään aktivoitua Turun yliopiston käyttäjätunnuksia enkä ole kirjautunut mihinkään, mihin minun pitäisi kirjautua ennen opintojen alkua, kuten Moodle ja Nettiopsu. Opiskelijakortti on tietenkin tilaamatta, samoin kirjastokortti Turun yliopistoon on hankkimatta. Elokuu alkaa ensi viikon alussa, enkä ole saanut aikaiseksi MITÄÄN.

Olen sentään käynyt vilkaisemassa aloituspäivien ohjelman. Sen verran olen sentään saanut aikaiseksi. Wau! Melkein voisin jo palkita itseni tästä hyvästä suklaapirtelöllä.

Hääsuunnitelmat sentään edistyvät, ja nekin edistyvät ihan vain siksi, että meillä on erinomainen ja erittäin tehokas hääsuunnittelija tekemässä häidemme eteen valtavan määrän työtä. Ilman häntä häämme eivät olisi missään vaiheessa tällä hetkellä. Hän järjesti meille kakkumaistajaiset viime maanantaina, ja tulemme saamaan aivan upean ja herkullisen kakun, mikä sopii häidemme Halloween-teemaan. Myös leipuri oli innoissaan, kun pääsee tekemään tällaista hieman erilaista hääkakkua, ja käyttämään mielikuvitustaan ja koristelutaitojaan. Hääsuunnittelijamme myös suunnittelee ja toteuttaa häidemme somistuksen, joten uskon juhlatilan olevan viimeisen päälle kauhuluola sitten hääpäivänä. Toivottavasti budjettimme kestää tämän kaiken. Toisaalta, en minä nyt ajatellut häitä joka vuosi järjestää, joten jos sitä kerran juhlitaan, niin juhlitaan sitten kunnolla ja näyttävästi.

Mutta koska tänään kerran on unikeonpäivä, niin tänäänhän ei ole edes lupa tehdä mitään. Tänään saa ainoastaan nukkua. Joten päivän teeman mukaisesti oikaisen sohvalle, otan rakkaan koiran kainalooni ja alan katsoa jotain tylsää leffaa. Ehkä aloitan huomenna, ja teen jonkun pienen asian pois päiväjärjestyksestä. Ehkä.

Markkinamasennusta

Kesä on saapunut Turkuun! Vihdoin ja viimein. Aurajokiranta on täynnä elämää, ihmiset hymyilevät ja nauttivat kauniista kesäsäästä. Kaikilla tuntuu olevan lomafiilis. Kaikilla, paitsi minulla.

Herään hieman ennen yhtä. Yritän avata tokkuraisia silmiäni siinä onnistumatta. Avomieheni on jo hereillä. Nousen vaivalloisesti ylös ja siirryn sohvalle nuokkumaan. Unilääke painaa, sillä olen joutunut lisäämään unilääkkeen annostusta. En ole saanut nukuttua moneen yöhön, voimakkaasta unilääkkeestä huolimatta.

Tälle viikonlopulle on luvassa monenlaista ohjelmaa. Sellaista, mitä odotetaan yleensä koko vuosi. Tänään alkoivat perinteiset keskiaikamarkkinat, huomenna alkaa vuoden odotetuin festivaali, Tuska, ja lauantaille olisi vielä tiedossa Hämeenlinnassa yksi teiniajan suosikeistani, Guns N’ Roses. Kaikenlaista mukavaa ohjelmaa on siis tiedossa.

Liput Gunnareiden keikalle on hankittu jo viime syksynä. Ostin ne heti ensimmäisenä päivänä, kun ne tulivat myyntiin. Tuska juhlii 20-vuotista taivaltaan, ja siellä olisi myös kaikenlaista kivaa ohjelmaa koko viikonlopun. Tuijotan kalenteriani silmät sikkurassa ja kuola valuen. Sumuisessa mielessäni pyörii vain yksi asia: En jaksa!

Jouduin jäämään sairauslomalle pitkällisten uniongelmien vuoksi maaliskuun puolivälissä. Nyt, yli kolme kuukautta myöhemmin, tunnen voivani vain entistä huonommin. Miksi? En ymmärrä ollenkaan!

Elämäni ei oikeasti ole mitenkään epämiellyttävää eikä vaikeaa. Minulla on paljon hyviä asioita. Olen saanut haluamani tutkinto-opiskelupaikan Turun yliopistosta, ja odotan todella paljon opintojen alkamista. Minulla on kaunis koti, hyvä parisuhde, maailman ihanin koira ja kesäloma, minkä aikana minun on mahdollista tehdä kaikkia mukavia asioita. Paitsi etten jaksa.

En ole kesäkuun aikana tehnyt oikeastaan mitään. En jaksa nousta sohvalta. Jos puhelimeni soi, vastaaminen vie voimani kahdeksi päiväksi. En jaksa vastata virallisiin sähköposteihin, ja kaikki asiat ovat hoitamatta. En jaksa käydä kaupassa, en jaksa laittaa ruokaa, en jaksa pestä pyykkiä, en jaksa mitään! Makaan vain sohvalla kuola valuen, ja annan elämän lipua ohitseni. Olen totaalisen uupunut. Enkä voi ymmärtää miksi!

Yli kolmen kuukauden sairausloma töistä, enkä ole tippaakaan parempi. Tietyssä mielessä voin sanoa jopa voivani asteen verran huonommin kuin mitä voin siinä vaiheessa, kun jäin töistä pois sairauslomalle. Tiedän, että minulla on unettomuuden lisäksi myös masennus. Miksei se ole helpottanut? Ei sitten vähääkään! Enkä ymmärrä enää itsekään itseäni enkä omaa mieltäni. Miksen parane?

En halua elää enää tällaista elämää. Olen totaalisen kyllästynyt olemaan päivästä toiseen jatkuvasti vain väsynyt, saamaton ja täysin voimaton. Tämä ei ole minua! Minä en ole tällainen. Minä olen ihminen, joka tekee asioita, saa aikaiseksi ja nauttii elämästä. Kuka on tämä kalpea, varjomainen ihmisen raakile, joka nyt istuu sohvalla ja melkein itkee, koska ei jaksa laittaa vaatteita päällensä? Missä minä olen? Mihin olen kadonnut? Ja milloin löydän tieni takaisin itseeni?

Kysyn avomieheltäni, mitä mieltä hän on viikonlopusta. Hän kohauttaa hartioitaan, ja vastaa, että ottaen huomioon nykyisen olotilani, on varmasti parempi, että jätämme tältä vuodelta Tuskan kokonaan väliin. En pidä ajatuksesta, etten menisikään Tuskaan, sillä se on ollut perinne jo niin monena vuotena, etten edes muista, milloin en olisi mennyt Tuskaan. Valitettavasti avomieheni on oikeassa. En ole siinä kunnossa, että jaksaisin riekkua Tuskassa. Onneksi olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut ostaa edes lippuja Tuskaan vielä.

Entäs Gunnareiden keikka? Sinne on jo liput. Avomieheni kohauttaa taas harteitaan. Hän sanoo, ettei se hänen maailmaansa kaataisi, jos myisin liput pois ja jättäisimme kokonaan menemättä. Suoraan sanoen, ajatus kuulostaa hyvältä myös minun korviini. En jaksaisi mitenkään lähteä. Toisaalta, olen kevään aikana perunut jo niin monta menoa, jättänyt niin monta tapahtumaa välistä, että minua jäisi oikeasti harmittamaan, jos tämäkin jäisi nyt välistä. Päätämme yhteistuumin, että yritämme lähteä lauantaina matkaan. Mikäli lauantaiaamu on täysin mahdoton, enkä jaksa nousta sängystä ylös, sitten jätämme suosiolla väliin.

Tänään alkaneet keskiaikamarkkinat kutsuvat. Ehdotan, että menemme hetkeksi katsomaan, mitä sieltä löytyy. Ja löytyyhän sieltä vaikka mitä! Ihania juustoja, suklaata, kauniita käsitöitä, herkullista ruokaa. Ilmassa on huumaavia tuoksuja, nopeatempoista musiikkia, naurua ja iloa. Kävelemme nopeasti alueen läpi. Avomieheni ehdottaa, että käymme jossain jäätelöllä. Menemme Pureen, mistä saa vegaanista jäätelöä. Se maistuu herkulliselta. Olen jäätelön jälkeen niin voimaton, että jaksan hädin tuskin kävellä bussiin. Ei ole unelmaakaan, että jaksaisin kävellä kotiin, vaikkemme kaukana asukaan.

Tämä päivä oli tässä. Myös huominen. En jaksa todellakaan tehdä enää mitään! Kaikki voimat menivät. Hauskaa oli, mutten pysty nauttimaan siitä hauskuudesta. En pysty nauttimaan oikein mistään. Jostain syystä synkeys, masennus, uupumus ja voimattomuus ovat saaneet ylivallan.

Kesää on vielä jäljellä. Toivon totisesti, että toivun syksyksi, ja että tämä masennuskausi olisi historiaa siinä vaiheessa, kun avaan, jälleen kerran, Turun yliopiston ovet.

Keskiaikamarkkinoiden tunnelmaa huonoina pokkarikameran kuvina: