Nuppi hyvin, kaikki hyvin? - Opiskelijoiden mielenterveyspäivä

Suomen Mielenterveysseuran mielenterveyden käsi.

Koska teemapäivät ja -viikot ovat pop, ja kaikella pitää olla oma teemapäivänsä, niin tänään vietämme opiskelijoiden mielenterveyspäivää. Mielenterveys, tai pikemminkin sen puute, on yksi suurimmista syistä, miksi nuoret ihmiset jättävät opintonsa kesken, syrjäytyvät ja joutuvat aikaiselle eläkkeelle. Tätä on tutkittu paljon, ja tilastoja löytyy ihan googlettamalla, joten jokainen voi itse käydä tarkistamassa asian.

Tämän päivän teemana on myötätunto. Se ei ole laisinkaan hassumpi teema, päinvastoin. Myötätunto on äärimmäisen tärkeä asia opiskelijayhteisössä, ja pienillä teoilla voi saada ihmeitä aikaiseksi. Mutta entä niissä tapauksissa, missä pelkkä myötätunto ei riitä? Jos opiskelija on niin rikki, että hän tarvitsee yleisen myötätunnon sijaan ammattiapua. Mistä hän sitä saa?

Opiskelijaterveydenhuolto? Juu, se on toki olemassa. Kunhan vain jaksat jonottaa siihen jonoon, mistä pääset siihen jonoon, missä jonotetaan aikaa psykiatrille tai psykologille. Siinä on mukavasti lukuvuosi vierähtänyt, ennen kuin mistään kuuluu pihahdustakaan. 

Entäs julkinen? Sehän on tarkoitettu kaikille kuntalaisille, myös opiskelijoille. Paitsi että julkinen ja psykiatria eivät oikein toimi samassa lauseessa. En tiedä, miten muualla, mutta täällä Turussa ainakin julkinen psykiatria on niin syvemmällä suossa kuin Kyllikki Saari. Jos jotenkin ihmeen kautta saa keploteltua ajan itselleen jollekin julkisen sektorin psykiatrian poleista, niin apua sieltä ei sitten kuitenkaan saa. Nostetaan kädet pystyyn ja todetaan, että ei pystytä auttamaan. Ehkäpä liikunta ja raitis ilma auttavat opiskelijaa paranemaan mielenterveyden ongelmistaan. Juupa juu.

Yksityiseltä puolelta saa kyllä psykiatrin apua hyvinkin nopeasti. Hintaan 150 euroa tunti. Kuinka monella opiskelijalla on varaa moiseen? Opiskelijat kun muutenkin suorastaan hukkuvat siihen viidensadan euron setelien tulvaan, mikä Kelasta tulee... Vaimitensenytmeni?

Toki pienistä puroista kasvaa suuri virta. Jos jokainen jaksaisi tehdä ihan pieniäkin interventioita opiskelijoiden mielenterveyden eteen omassa opiskeluyhteisössään, niin varmasti se työ tuottaisi hedelmää. Varmasti joku syrjäytymisvaarassa oleva jatkaisikin opiskelua ihan vain siksi, että hän kokee saavansa tukea opiskelutovereiltaan. Mutta tämä ei, valitettavasti, poista sitä faktaa, että mielenterveyspalvelut ovat niin retuperällä kuin olla ja voi, ja juurikin nämä palvelut ovat THE juttu, mihin nimenomaan kuuluisi panostaa. Ja rankalla kädellä! Juurikin mielenterveyspalveluihin kuuluisi ohjata niitä resursseja, koska hyvät opiskelijat ja hyvät työntekijät pysyvät hyvinä vain niin kauan, kun nuppi on reilassa. Jos nupissa alkaa heittää, niin se on menoa sitten. Eikä paluuta välttämättä ole. Ja mitä se oli, kun yksi mielenterveyden takia työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt nuori maksoikaan valtiolle vuosittain? Aika isoista summista puhutaan.

Mutta sillä aikaa, kun odotamme sitä ihmettä tapahtuvaksi, että julkisen sektorin psykiatrian palvelut laitetaan kunnolliseen kuosiin, voimme tehdä niitä pieniä interventioita. Ihan vain lämpimiksemme. Voimme kysyä opiskelijatoverilta, mitä kuuluu, ja kuunnella. Kuunteleminen on ilmaista! Ja monesti se auttaa, että pääsee purkamaan pahan mielen pois. Voimme pyytää sellaista kaveria kahville, jonka kanssa harvemmin kahvihetkiä tulee vietettyä. Voimme vaikka ehdottaa yhteistä opiskeluhetkeä sellaiselle opiskelijatoverille, joka tuskailee jonkun kurssin kanssa eikä meinaa millään päästä läpi.

Hyvää mielenterveyttä kaikille tähän päivään!

Kuuretkellä - Hurjaakin hurjempi perjantai-ilta

Jahas. Se olisi taas sitten perjantai-ilta. Kuten kaikki nuoret aikuiset, niin mekin varmaan keksimme mieheni kanssa jotain hurjaa ja jännittävää tekemistä tänään. Jotain sellaista, mistä voimme kehuskella muille maanantaina: "Meilläpäs oli näin jännää viikonloppuna, sinullapas ei ollutkaan!"

Ja minun ne kaksi jäljellä olevaa toimivaa aivosolua huutavat vaihteeksi jotain muuta tekemistä kuin opiskelua. Olen tässä parin päivän aikana saanut viimeisteltyä ja palautettua laadullisen tutkimuksen kurssin luentopäiväkirjan ja harjoitustyön, väkivalta ja instituutiot-kurssin luentopäiväkirjan ja esseen ja saanut viimeisteltyä monimuuttujamenetelmien kurssin harjoitustyön niin pitkälle, että se on ensi viikolla tehtävän regressioanalyysin jälkeen palautusvalmis. Lauantaina aamulla menen mielenterveyden ensiapukurssin toiseen lähipäivään, sitä perhanan gradua pitäisi aloittaa jossain vaiheessa ja Asklepios IV-kurssin essee pitäisi kirjoittaa. Mutta nyt ei pysty, ei jaksa eikä kykene. Tarvitsen edes yhden päivän ilman mitään opiskeluun viittaavaakaan.

Ja kuinka ollakaan, kuin tilauksesta eteeni osuu Facebook-tapahtuma: Tuorlan planetaarion avoimien ovien päivä. Juuri tänään! Wau, mikä mahdollisuus! Eihän tällaista voi jättää välistä. Pääsen liukastelemaan pitkin jäisiä hiekkateitä Kaarinan perukoille noin kuudentuhannen muun autoilijan kanssa, pääsen tappelemaan viimeisestä parkkipaikasta ja mikä parasta, pääsen keskelle helvetinmoista ryysistä, jonottamaan joka paikkaan ja kuuntelemaan pikkukakaroiden kitinää. IHANAA! Tuonne on päästävä. Taatusti hurjempaa ja jännittävämpää tuijottaa kuuta kaukoputken läpi kuin istua baarissa örisemässä tuopin yli.

Heitän pikaisesti bataattiranskalaiset uuniin ja käsken mieheni valmistautua. Nyt Mäkiset lähtevät raketilla (eli pinkillä Yariksella) kohti kuuta! Ruoka kuumana ja suuta polttavana äkkiä käkättimeen, sitten autoon ja kirsu kohti Kaarinaa. Täältä tullaan, Tuorla!

Peilin hiontaan tarkoitettu kivi, 2,5 metriä halkaisijaltaan.

Kuten arvasinkin, paikalla on se kuusituhatta muutakin autoilijaa. Olemme kuitenkin sen verran ajoissa paikalla, että saamme vielä parkkipaikan, kaukaa varsinaisesta planetaariosta, mutta saamme auton kuitenkin johonkin muualle kuin ojaan. Kävelymatka on, kuten arvasin, älyttömän jäinen. Tie oltaisi voitu hiekoittaa vähän paremmin, koska varmasti tiedettiin etukäteen, että porukkaa tulee olemaan kuin pipoa.

Vaikka olemme ajoissa, joka paikkaan on jo jumalaton jono. Kaksi kaukoputkea on avoinna, ja ensimmäiseen on jo niin pitkä jono, että päätämme jatkaa matkaa eteenpäin. Planetaarioesitykseen on jo sadan metrin jono. Emme jää jonottamaan, vaan menemme ensin luolaan. Siellä on valokuvanäyttely sekä siellä esitellään peilihiomoa. Täällä tehdään peilejä teleskooppeihin, mitkä lähetetään kiertämään maapalloa, ja pääsemme tutustumaan tekotapaan ja hiontalaitteistoon.

Luolassa valokuvanäyttelyssä.

Luolan jälkeen painumme mäen päälle ja isoon torniin. Siellä pääsee katsomaan Suomen suurimman kaukoputken läpi kuun kraatereita. Porukka ei ole vielä löytänyt tänne, eikä jono edessämme ole mitenkään pitkä. Vain muutama ihminen. Päätämme jäädä kiltisti jonoon. Kuun pinta on rosoinen ja jännittävän näköinen. Sitä on hauska katsella. Harmi, että porukka alkaa löytää tänne isoon tähtitorniin, ja jono takanamme kasvaa. En ehdi ihastella kuuta sen kauempaa. Kun lähdemme kapuamaan alas tornista, jono on jo puoleen väliin portaita. Me pääsimme sentään suoraan ylätasanteelle.

Jono planetaarioesitykseen on pidentynyt meidän ollessa pienellä kuuretkellämme. Emme todellakaan jaksa jäädä seisomaan tuohon jonoon ja jäätymään. Sama esitys pyörii täällä myöhemminkin, pääsemme katsomaan sen toiste, ilman jumalatonta ryysistä.

Käymme katsomassa Ursan esitystä, vilkaisemassa parhaillaan pyörivää luentoa jostain fysiikasta, mistä emme kumpikaan ymmärrä aasin kikkarettakaan. Sen jälkeen käymme pikaisesti katsomassa pienempää teleskooppia, ja päätämme, että tämä planetaarioretki oli tässä. Ilta alkaa pimetä, mikä tarkoittaisi tietenkin parempaa tiirailua taivaalle, mutta minulla sattuu selkää ja miehelläni jalkaa. Päätämme lähteä kävelemään kuurakettiamme, eli pinkkiä Yaristani kohti.

Kotimatkalla päätän heittäytyä vieläkin hurjemmaksi, ja pysähdyn vakkarihuoltsikallani hakemassa meille iltasiiderit. Kummallekin yhden ison tölkin. Miettikää nyt, kuuretki ja siideriä samana iltana! On tämä elämä mennyt niin hurjaksi, että hitaampaa heikottaa. Toisaalta, eipähän tarvinnut opiskella!

Unien ihmeellinen maailma, osa 61

Olin Reykjavíkissa lapseni isän ja exäni kanssa. Kaupunki oli valtavan mäkinen (höhöhö, mäkinen… höhöhöhöhö) eikä näyttänyt yhtään siltä, miltä Reykjavík oikeasti näyttää. Me istuimme pienessä kaupassa, pienen buffetin edessä. Kauppa oli päättänyt laajentaa asiakaskuntaa laittamalla pystyy pienen buffan keskelle kauppaa.

Buffetissa oli tarjolla vaikka mitä. Keskellä pöytää oli iso, kuuma kivi, millä lihat ja muut paistettiin. Heitin kivelle muutaman leivän paahtaakseni ne. Leivän päällä oli jotain ihmeellistä juustoa. Exäni valitti tästä oudosta toimintatavasta. Ruoka oli kuitenkin hyvää, jopa exäni mielestä, joka on ammatiltaan ravintolakokki.

Mount Esja Reykjavíkin keskustasta nähtynä.

Kesken ruokailun kauppa päätettiin ryöstää. Sisään tuli kaksi isokokoista miestä, sekä heidän saksanpaimenkoiransa. Koira ei ollut laisinkaan pelottava. Se tuli viereeni, ja katselin sen kasvoja. Koira tuntui hymyilevän minulle, vaikka sen omistajat huusivatkin ihmisille ja osoittivat aseilla. Muut olivat täydessä paniikissa, mutta minä en pelännyt yhtään.

Tilanne vaihtui. Olimme edelleen Islannissa, mutta tällä kertaa muuttamassa sinne. Isäni ajoi muuttoautoa, mutta oli jättänyt suurimman kuorman “jonnekin” odottamaan. Kysyin, milloin saamme loputkin tavarat, ja isäni sanoi, ettei sillä ole mitään kiirettä. Aloin huutaa, että totta kai, on kiire, sillä tarvitsen tavarani.

Minulle tuli paha olo, ja aloin oksentaa. Tajusin, että olen raskaana. Aloin itkeä, etten halua lasta, mutta isäni ei välittänyt, vaan sanoi, että itku pois, autoon ja lähdetään viemään tätä pienempää kuormaa. Hän alkoi raahata minua väkisin autoon, kunnes menetin tajuntani ja kaaduin maahan. Minut oli pakko viedä sairaalaan.

Lintuja kuvattuna Videyn saarelta, Reykjavíkin vieressä.

Sairaalaan lähti kanssani “täti”. Ihminen, jota en tosielämässä tunne laisinkaan. Sairaala oli värikäs, apeekkimainen paikka, ja jonotuskäytäntö oli täysin kummallinen. En tiennyt, mihin jonoon meidän olisi pitänyt mennä, mutta täti tiesi, ja valitsi isosta laatikosta meille jonotustunnuksen, mikä oli oudon näköinen pieni tavara.

Menin katsomaan hyllyllä olevia tavaroita, ja löysin meikkipaletin. Kysyin tädiltä, voisiko hän lainata minulle 40 paikallista rahaa, koska oma lompakkoni oli jääny taakse. Täti kyseli, tarvitsenko tuollaista meikkipalettia nyt ihan varmasti, koska hän ei ole kertaakaan nähnyt minulla esim. poskipunaa. Sanoin, että meikkaan aina niin, ettei minusta näkyisi, että meikkaan, joten kyllä tarvitsen. Valehtelin. Halusin vain tuon meikkipaletin.

Täti katsoi minua ja kysyi, onko minulla varmasti rahaa maksaa meikkipaletti takaisin. Sanoin, että on. Todellisuudessa en tiennyt, oliko minulla, mutta valehtelin saadakseni meikkipaletin. Minua ei kiinnostanut rahatilanteeni, vaan ainoastaan se, että saisin tuon paletin.

Heräsin siihen, että päässäni soi The Apology Song, mikä on eräs laulu The Book of Lifesta.

Requiem for a Ruuhka

Eräs maailmanhistorian parhaimmista elokuvista on eittämättä Requiem for a Dream. Suomeksi Unelmien sielunmessu. Ellet ole ikinä katsonut sitä, niin saat kotiläksyksi katsoa! Mieluiten sellaisena ajankohtana, jolloin voit helposti jäädä kotiin neljän seinän sisälle pariksi päiväksi ahdistumaan. Elokuva pureutuu hyvin voimakkaasti sielun pimeimpiin syövereihin, joten siksi pieni ahdistumisloma saattaa olla sen jälkeen tarpeellista.

Elokuvan katsomisen jälkeen pystyt kuvittelemaan paremmin myös sen tunteen, mikä minulla on tällä hetkellä.

Noin yleisesti ottaen pidän asuntoni sijaintia Turun Aurajokirannassa, Martin rauhallisella asuinalueella, ihanteellisena. Talossamme asuu paljon vanhuksia, joten saamme todellakin asua rauhassa. Kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä, ja kaunis jokiranta vieressä. En haluaisi asua missään muualla! Paitsi juuri nyt tällä hetkellä.

Miksi? Koska Tall Ships Races.

Asumme juuri siinä kohdassa jokirantaa, mihin nämä uljaat ja upeat laivat ovat asettuneet. Tämä tietää naapurustossamme jatkuvaa markkinahumua. On myyntikojuja, on mahtavia tuoksuja kansainvälisistä katukeittiöistä, on komeita merimiehiä… Ja myöskin järjetön hälinä, meteli ja ruuhka, mitä en pääse karkuun edes omaan kotiini, sillä tapahtumasta lähtevät äänet ulottuvat meille. Tietenkin!

Jo viikko ennen tapahtuman alkamista ajojärjestelyjä alettiin säätää Martin alueella uusiksi. Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy suunnitella ajoreittini uusiksi. No, suhteellisen pieni vaiva, joku voisi ajatella. Ja onhan se periaatteessa. Mutta mihin tahansa haluankin mennä autolla, ja pakollisia autoreissuja on tässä ollut muutama kappale, se tarkoittaa uuden reitin lisäksi myös aivan järjetöntä ruuhkaa. Turistit, jotka ajavat navigaattorinsa avulla, eikä navigaattori ymmärrä ohjata turisteja uudelle reitille, ovat täysin hukassa ja tukkivat muutenkin hidasta ja ruuhkaista liikennettä. En pääse lähtemään autolla mihinkään ilman, että joudun odottamaan puoli tuntia yhdessä risteyksessä valojen vaihtumista. Ihmiset hyppivät teiden yli suhteellisen varomattomasti, ja myös parkkeeraavat autojaan aivan täysin minne sattuu. Myös meidän taloyhtiömme pihat ovat olleet täynnä autoja, vaikka pihalla ei ole yhtään vieraspaikkaa!

Kaupassa käyminen on mahdottomuus. Joko lähden kauppaan autolla, ja jonotan jokaisen liikennevalon kohdalla sen puoli tuntia, tai sitten menen lähikauppaamme jonottamaan pariksi tunniksi ihan vain siksi, että tapahtumakävijät ovat siellä ostamassa halvempaa kaljaa. Tänään oli pakko käydä lähikaupassa hakemassa päivittäisiä ruokatavaroita, mitkä olivat jääkaapista loppuneet. Avomieheni huomasi kasvoiltani, että nyt minua alkaa ahdistaa ja huolella. Kauppa oli aivan täyteen pakattu ihmisiä, ja kassajonot olivat järjettömän pitkiä. Onneksi kauppa oli varautunut tapahtumaan palkkaamalla erityisen paljon henkilökuntaa näille “Races-päiville”. Siitä huolimatta jonot olivat järkyttävän pitkät.

Meillä on koira, joka vaatii, tietenkin, ulkoilutusta monta kertaa päivässä. Joka ikinen kerta, kun avaan ulko-oven, syöksyn koirani kanssa keskelle muodotonta ihmismassaa. Vaikka yrittäisinkin valita hieman rauhallisemman reitin, se ei onnistu, sillä ihmisiä on joka paikassa. Saan koko ajan pitää koiraani lyhyessä hihnassa, ettei se vain joutuisi tallotuksi tuon loppumattoman lauman toimesta.

Ruuhka alkaa aamuvarhaisella ja se kestää iltamyöhään. Ihmisiä tulee ja menee solkenaan, jatkuvana ja loppumattomana virtana. Huumaava meteli pysyy tasaisena pitkin päivää. Kaikki keikat, mitä esiintymislavoilla soitetaan, kuuluvat meille. Ei siis tarvitse vaivautua paikan päälle, vaan voi istuskella parvekkeella, ja kuunnella, miten hienosti joku laulaa “Minä lähden Pohjois-Karjalaan”.

Tapahtumakävijät voivat valita osallistumisensa tapahtumaan. Minä en voi. Yhden vilkkaan tapahtumapäivän jälkeen kävijät voivat istua kotisohvalleen, ja rentoutua. Minä en voi. Minä elän keskellä tätä helvetin häslinkiä juuri niin pitkään kuin sitä kestää. En pääse sitä pakoon, en mitenkään. Paitsi varaamalla pikaiset lennot Timbuktuun. En saa olla rauhassa omassa kodissani, siinä tilassa, minkä pitäisi olla minulle turvallisuuden pesä ja se paikka, missä saan rauhoittua ja sulkea muun maailman ulkopuolelle. Juuri tällä hetkellä se maailma tunkee väkisin asuntoni ovista ja ikkunoista sisään Tall Ships Racesin muodossa. Ja se ahdistaa aivan suunnattomasti!

Lasken päiviä, jolloin tämä ruuhkahelvetti ympärilläni loppuu ja maailmani palaa taas normaaliksi. Onneksi nämä pikkuruiset jollat eivät ihan heti palaa Aurajoen rantamille, ja saan olla rauhassa taas hetken aikaa.

Guns N’ Queues

Eilen tajusin sen: Minusta on tullut vanha paska. Muumio. Kalkkipylväs, joka ei ymmärrä nykymenosta enää mitään. Olen 37-vuotias, ja virallisesti vanha.

Tajusin tämän kaiken seisoessani 55 000 muun ihmisen kanssa Kantolan tapahtumapuistossa. Olen raahautunut Turusta Hämeenlinnaan tungeksimaan järjettömään ihmispaljouteen ihan vain siksi, että saisin kuunnella biisejä, jotka on tehty 90-luvun alussa. Ne biisit ovat 25 vuotta vanhoja! Kukaan ei enää kuuntele niitä, paitsi minä, joka olen vanha kalkkis.

Slash lavalla.

En olisi millään jaksanut edes lähteä. Vielä kolmen aikaan aikaan iltapäivästä arvoin, lähdenkö vai en. Koska liput oli ostettu jo ensimmäisenä päivänä, kun ne tulivat myyntiin, ja ne olivat suhteellisen arvokkaat, olisin menettänyt melkein 200 euroa, jos olisin jättänyt ne käyttämättä. Päätin heittää maskit naamalle, taikoa rätit ja lumput niskaan, hypätä auton rattiin ja lähteä ajamaan Hämeenlinnaa kohden.

Tai pikemminkin Turenkia kohden. Hyvä ystäväni on muuttanut sinne, ja lupasi sekä ilmaisen vieraspaikan kotipihaltaan sekä festarikuskauksen. He asuvat kuitenkin suhteellisen lähellä Kantolaa.

Kun Turenki löytyi ja olimme päässeet Kantolaan, alkoi tuskainen jonotus ja odotus. Me ja noin 10 000 muuta ihmistä halusi päästä turvatarkastuksen ja lipunluvun läpi. Tulimme paikalle Mike Monroen keikan aikana. Lämppäri ehti vaihtua The Darknessiksi, ja sekin ehti vetää omaa settiään suhteellisen pitkälle, ennen kuin me olimme porttien sisäpuolella. Ensimmäinen jono takana.

Sen jälkeen alkoi vessajonotus. Ja tietenkin minun tuurillani minun kanssani samassa jonossa olivat ne, jotka olivat saksia vailla vessaan mennessään. Onneksi pissa ei ehtinyt tulla housuun.

Kun olin päässyt vessajonosta, piti etsiä jotain syötävää. Kaikki safkapaikat olivat samassa rivissä, yhdellä seinustalla. Tungimme väkisin väkijoukon läpi, etsien vegesafkaa tarjoavaa kojua. Sellainen löytyi: Yksi ainoa! Siinäkin oli kauhea jono takana. Kai, kun mikään muu koju ei ajatellut meitä ituhippejä.

Kun pääsin pitkän jonotuksen jälkeen kojulle, tilasin vegehampparin. Sämpylä, kuiva falafel-pihvi, yksi salaatinlehti ja tomaattisiivu: 10 euroa. Pieni cokis-tölkki: 4 euroa. Noh, ei se ole tyhmä, joka pyytää! Mutta tämä tyhmä, joka sen kiltisti maksoi, tarvitsee säännöllisesti jotain syötävää ja juotavaa, ettei tule paha olo ja heikotus. Oli siis pakko saada sekä suolaa että sokeria tämän runsaan ruhon ravitsemiseksi.

Kun ruumiit oli ravittu, lähdimme etsimään paikkaa, mistä näkee lavalle. Löysimme vasemmalta sivusta suhteellisen hyvän paikan. Vessat olivat ihan vieressä ja siitä kohden näki lavalle ihan hyvin. Sen jälkeen vain odottamaan Gunnareita.

Ja odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Netissä olevan ajan mukaan Gunnarit aloittivat tunnin myöhässä! Toki netissä oli se pieni präntti, että ajat saattavat vielä muuttua tapahtumapäivänä. Mikäli ne muuttuivat, siitä en tiedä mitään.

Keikka alkoi vihdoin ja viimein. Ensimmäiset biisit olivat jotain suurimmalle osalle nevahöördejä, eikä yleisö, ainakaan minun mielestäni, innostunut kovinkaan paljon. Vasta, kun ilmoille kajahti Welcome to the Jungle, alkoi tanssijalka vipattaa ja heviletti heilua.

Ja tulihan sekin biisi, miksi olin itse ostanut nämä liput: You Could Be Mine. Olen kuullut sen livenä. Voin kuolla rauhassa ja onnellisena.

Kun puoliyö alkoi lähestyä, minua alkoi ahdistaa enemmän ja enemmän. Ihmispaljous, väsymys… Kaikki alkoi painaa. Minulle alkoi tulla somaattisia oireita kaikesta ahdistuksesta. Sanoin avomiehelleni, että eiköhän meidän keikka ollut nyt tässä. Kaiken huipuksi, keikka ei ollut niin hyvä kuin mitä olisin tämän tason bändiltä odottanut. Se oli koruton ja väsynyt. Axl Rose oli hyvinkin nöyrää poikaa, mutta Slash vaikutti välinpitämättömältä. Ja voi luoja, miten Duff oli vanhentunut! Tosin, olen minäkin. Sitä se ikä teettää.

Tungimme itsemme väkisin tiiviiksi paketiksi pakkautuneen ihmismassan läpi porteille. Tanssimme ulos November Rainin tahdissa. Minua alkoi jo vähän helpottaa.

Soitimme ystävällemme, että olemme lähteneet. Seuraavaksi saimme odottaa, kun ystävämme etsi kuumeisesti jotain sellaista paikkaa, mistä olisi voinut hakea meidät. Koko kaupunki oli suljettu, ajoväylät tukittu, eikä mistään järkevästä paikasta päässyt noukkimaan meitä kyytiin. Lopulta, pitkän ajan jälkeen, löysimme toisemme. Sen jälkeen, kun me olimme jo ihan hyttysten syömiä.

Lähdimme ajamaan kotiin. Vielä olisi pitkä matka edessä. Onneksi automme oli Turengin puolella, joten pääsimme suhteellisen näppärästi Turun tielle, ilman jonottamista. Alkoi olla vähän nälkä, joten päätimme pysähtyä Forssan autokeitaalla. Siellä oli niin hirveä tungos, ettemme meinanneet löytää edes autolla parkkipaikkaa! Hesen jono oli pidempi kuin festaripaikan turvatarkastusjono. Päätimme napata nopeat paninit vähän lyhyemmästä jonosta. Ne olivat aika paljon halvempia kuin paskat festaripurilaiset, ja maistuivatkin paremmilta.

Joku kirkon tapainen tönö Hämpässä. Kuva napattu, kun odotimme
ystäväämme hakemaan meitä.

Juttelimme viereisen pöydän vanhan hevisedän kanssa. Hän oli keikkaan tyytymätön. “Vanhoja ja väsyneitä”, oli hänen tuomionsa Gunnareista. En itsekään ollut täysin tyytyväinen. En kokenut saavani vastinetta helvetin kalliille lipulle. Olin kuitenkin tyytyväinen, että lähdin. Ja jaksoin vielä melkein loppuun asti!

Nyt minun sosiaalinen ähkyni on kokenut sellaisen ylikuormitustilan, etten halua nähdä ketään seuraavaan kuukauteen! Haluan vain istua sohvalla, rapsuttaa koiraa ja syrjäytyä rauhassa maailmalta. Ehkä sen jälkeen, kun olen syrjäytynyt hetkeksi, jaksan taas palata tähän maailmaan ja yhteiskuntaan.

Tämä massa aiheutti sosiaalinen ähkyn.

Roskaa, paskaa

Niin paljon kuin iloitsenkin Facebookin roskalava-ryhmistä, niin vähintään yhtä paljon ne aiheuttavat minulle harmaita hiuksia ja hampaiden kiristystä. Kiitos näiden roskalava-ryhmien, olemme saaneet aivan hirveät määrät turhaa tavaraa pois, ja vielä ihmisille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Se on kaikin puolin hyvä asia! Mutta jotkut näistä ihmisistä, jotka näitä tavaroita näissä ryhmissä “huutelevat”... Voi mun luojani sentään! Osa on ollut aivan täysin tavallisia, mukavia ihmisiä, mutta osa sitten taas… Olenpa taas kerännyt tähän parhaimmistoa kokemuksista, mitä minulla on tässä parin päivän aikana ollut.

- Eräs innokas nuori innostui eräästä kohteesta, ja oli ensimmäinen, joka kyseistä ilmoitusta kommentoi. Hän laittoi saman tien yksityisviestin. En vastannut siihen juuri samalla sekunnilla, koska olin vessassa/tupakalla/hakemassa vesilasia tms. Ja koska en vastannut, hän laittoi minulle peräkkäin viestejä aivan jatkuvalla syötöllä. Hän myös soitti minulle Facen kautta. Lopulta, kun huomasin nämä viestit, niitä oli ehtinyt kerääntyä jo parikymmentä, plus se puhelu, enkä tosiaankaan ollut kauaa koneen ääreltä pois.

- Kukaan ei ollut varannut erästä tavaraa, mutta silti yksi kommentoija laittoi siihen “jono”. Ehkä hän näki siinä varauksen, mutta minä en nähnyt.

- Laitoin ilmoitukseen “nopeimmalle hakijalle”. Kiinnostuneita oli paljon. Ensimmäinen hakija sanoi, että tulee pian. Kun häntä ei kuulunut, kysyin, missä hän on ja onko hän tulossa. Hän sanoi olevansa keskustassa ja lähtevänsä sitten, kun ehtii. Laitoin viestiä, että annan tavaran sitten seuraavalle, koska jonossa seuraava pääsee hakemaan heti ja meillä on kiire päästä tavarasta eroon. Tuli vastaus, että hän lähteekin heti. Vastasin, että turha lähteä, koska ehdin luvata tavaran jo sille, joka pääsee heti, ja ilmoituksessa lukee selvästi, että nopeimmalle hakijalle. Tästä alkoi todellinen kilpajuoksu, kumpi ehtii ensin.

- Eräs erittäin huonoa suomea puhuva hakija laittoi viestiä kahdelta eri käyttäjätililtä, mikä sekoitti minua tietenkin ihan hirveästi. Annoin osoitteen, mistä hakea tavarat. Pihalta hän laittoi viestiä, että on täällä. Ihmettelin, missä täällä. Vastasi edelleenkin olevansa täällä. Pyysin häntä tulemaan ylös ja hakemaan tavarat. Hetken kuluttua tuli taas viesti, että hän on täällä. Vastasin asian tulleen selväksi, mutta voisiko hän nyt tulla ylös hakemaan ne tavarat. Taas viesti, että hän on täällä. Lopulta tajusin, että hän seisoi ovemme takana, muttei ollut rinkuttanut ovikelloa! Tähän olen täällä-viestittelyyn meni varmaankin vartti.

- Eräs henkilö varasi erään tuotteen ja ilmoitti yksärissään sen tulevan henkilölle, joka oli ennen koditon, mutta nyt löytänyt kodin. Tarvitsee siis kaiken. Sanoin, että täällä on paljon hyvää ja täysin käyttökelpoista tavaraa muutakin kuin ilmoituksen tuote, joten tervetuloa vain tonkimaan. Hän saapui sovitusti paikalle, haisten vanhalle viinalle. Hän selitti aivan koko ajan sitä, miten tavarat menevät tälle kodittomalle ja kiitteli vuolaasti. Siinä vaiheessa, kun kuulin kolmattakymmenettä kertaa tämän saman litanian, alkoi jo ottaa hieman hermon päälle. Ja sain, tietenkin, vielä kuulla saman litanian toisen kolmekymmentä kertaa.

- Yksi tuote, joka herätti aivan valtavaa kiinnostusta, sai koko ajan jonoa jonon jatkoksi. Laitoin siihen ystävällisen kommentin, että tuote haettiin jo, ja annoin sen olla vähän aikaa, jotta kaikki näkisivät sen. Tuotteesta alettiin nimittäin käydä jo tappeluakin. Sen jälkeen, kun olin laittanut, että tuote meni, siihen tuli vielä eräs innokas tyyppi laittamaan minun kommenttini perään: “Jono”.

Ehkä seuraavalla kerralla laitan sulhaseni itse hoitamaan roskalava-juttunsa, koska minun hermoilleni tämä ei tunnu olevan sopivaa hommaa.