TUSKAAPASKAA!!!!!!!!

Tänään Helsingin Suvilahdessa moshataan oikein kunnolla, kun Tuskan ensimmäinen päivä on koittanut. Kaikki muut kyllä moshaavat, paitsi minä. Minä istun Turussa, Aurajokirannassa sijaitsevan kerrostalokolmioni sohvalla, ja tuijotan tyhjyyteen.

Ärsyttää ja vituttaa niin paljon, että voisin melkein itkeä. Tyhmä masennus! Ja vielä tyhmempi unettomuus. Ilman teitä minullakin olisi voimia olla muiden mukana moshaamassa, nauttimassa elämästä ja hyvästä musiikista. Mutta koska te päätitte tulla mukaan kuvioihin, ja päätitte jäädä vähän pidemmäksi aikaa, niin teidän takianne nyt sitten missaan tämänkin huvin. Haistakaapa vaikka paska. Elämäni on teidän takianne yhtä tuskaa, ilman Tuskaa. Voiko olla mitään epäreilumpaa?

Tuskassa vuonna 2015. Se oli elämäni paras Tuska!

Kaiken hyvän päälle postiluukusta pamahti kirje, mikä ensin sai silmäni hetkeksi loistamaan, kunnes luin kirjettä pidemmälle. Sen jälkeen intoni sammui, ja tilalle tuli epätoivo, ahdistus ja argh-elämys. Kirje tuli Turun yliopistolta.

Siinä toivotettiin minut tervetulleeksi opiskelemaan kasvatustieteelliseen tiedekuntaan, kerrottiin tulevan opiskelijatuutorini nimi ja esiteltiin tulevan tutkintoni rakenne. Sen lisäksi minulle kerrottiin, mitä pitää tehdä ennen opintojen alkua. Minun pitää käydä paikan päällä näyttämässä alkuperäiset todistukset, joiden pohjalta olen hakenut opiskelemaan. Koska minun on mahdollisuus valita pääaineeksi joko kasvatustiede tai erityispedagogiikka, minun pitää ilmoittaa, kumman haluan pääaineeksi. Minun pitää myös ilmoittaa, mitä kaikkia jo suoritettuja opintoja haluan hyödyntää tulevassa tutkinnossani. Tietenkin minun pitää vielä ilmoittautua läsnäolevaksi ensi lukuvuodelle ja maksaa ylioppilaskuntamaksu. Tämä tarkoittaa myös opiskelijakortin tilaamista.

Voi joulupukin pallihiki sentään! Olen niin uuvuksissa, että hädin tuskin jaksan vessaan raahautua. Ja nyt minun pitäisi vielä tehdä tällainen lista kaikenlaisia juttuja ihan vain siksi, että sain opiskelupaikan! Tekisi mieli vain hautautua peiton alle, alkaa itkeä ja peruuttaa koko opiskelupaikka. Miksi pitää nähdä näin hemmetisti vaivaa? Eikö se nyt vain riitä, että olen ilmoittanut ottavani opiskelupaikan vastaan ja olen siitä erittäin onnellinen? Haistakoot pitkän pökäleen.

Sen minä sentään tiedän, kumman haluan pääaineeksi: Erityispedagogiikan. En vain millään jaksaisi ilmoittaa asiasta mihinkään. No, onhan tässä ihan ruhtinaalliset kaksi viikkoa aikaa tehdä moinen ilmoitus.

Tänään parvekkeella Tuskan sijaan. Tuskan näkee
jo naamasta.

Jos jotain opin viime vuoden aikana, kun opiskelin valmentajaksi, niin sen, että kaikkein paskimpaankin päivään mahtuu edes yksi hyvä asia. Se vain pitää löytää. Minun ei hirveästi tarvinnut kaivaa, että löysin oman hyvän asiani näiden tuskaisten tuntien ajalta. Itä-Suomen yliopiston Moodle lähetti minulle sähköpostia, että terveyspalvelut ja sosiaalityö-kurssin arvosana on tullut. Vihdoin ja viimein! Sen piti tulla jo ennen juhannusta. Ja minä kun luulin, että vain hämäläiset ovat hitaita…

Ja siellähän se arvosana komeili: Kiitettävä.

Yritin tilata opintosuoritusotetta, mutten löytänyt mitään ohjetta sen tilaamiseen. Haistakoon vaikka paskan. Hekin! Tänään on aika moni saanut haistaa paskan. Soitan kansliaan ensi viikolla ja kysyn, miten sen virallisen todistuksen voi tilata, ja miksei siitä ole voitu laittaa selkeitä ohjeita mihinkään. En, onneksi, tarvitse sitä todistusta mihinkään, ainakaan tämän viikonlopun aikana.

Markkinamasennusta

Kesä on saapunut Turkuun! Vihdoin ja viimein. Aurajokiranta on täynnä elämää, ihmiset hymyilevät ja nauttivat kauniista kesäsäästä. Kaikilla tuntuu olevan lomafiilis. Kaikilla, paitsi minulla.

Herään hieman ennen yhtä. Yritän avata tokkuraisia silmiäni siinä onnistumatta. Avomieheni on jo hereillä. Nousen vaivalloisesti ylös ja siirryn sohvalle nuokkumaan. Unilääke painaa, sillä olen joutunut lisäämään unilääkkeen annostusta. En ole saanut nukuttua moneen yöhön, voimakkaasta unilääkkeestä huolimatta.

Tälle viikonlopulle on luvassa monenlaista ohjelmaa. Sellaista, mitä odotetaan yleensä koko vuosi. Tänään alkoivat perinteiset keskiaikamarkkinat, huomenna alkaa vuoden odotetuin festivaali, Tuska, ja lauantaille olisi vielä tiedossa Hämeenlinnassa yksi teiniajan suosikeistani, Guns N’ Roses. Kaikenlaista mukavaa ohjelmaa on siis tiedossa.

Liput Gunnareiden keikalle on hankittu jo viime syksynä. Ostin ne heti ensimmäisenä päivänä, kun ne tulivat myyntiin. Tuska juhlii 20-vuotista taivaltaan, ja siellä olisi myös kaikenlaista kivaa ohjelmaa koko viikonlopun. Tuijotan kalenteriani silmät sikkurassa ja kuola valuen. Sumuisessa mielessäni pyörii vain yksi asia: En jaksa!

Jouduin jäämään sairauslomalle pitkällisten uniongelmien vuoksi maaliskuun puolivälissä. Nyt, yli kolme kuukautta myöhemmin, tunnen voivani vain entistä huonommin. Miksi? En ymmärrä ollenkaan!

Elämäni ei oikeasti ole mitenkään epämiellyttävää eikä vaikeaa. Minulla on paljon hyviä asioita. Olen saanut haluamani tutkinto-opiskelupaikan Turun yliopistosta, ja odotan todella paljon opintojen alkamista. Minulla on kaunis koti, hyvä parisuhde, maailman ihanin koira ja kesäloma, minkä aikana minun on mahdollista tehdä kaikkia mukavia asioita. Paitsi etten jaksa.

En ole kesäkuun aikana tehnyt oikeastaan mitään. En jaksa nousta sohvalta. Jos puhelimeni soi, vastaaminen vie voimani kahdeksi päiväksi. En jaksa vastata virallisiin sähköposteihin, ja kaikki asiat ovat hoitamatta. En jaksa käydä kaupassa, en jaksa laittaa ruokaa, en jaksa pestä pyykkiä, en jaksa mitään! Makaan vain sohvalla kuola valuen, ja annan elämän lipua ohitseni. Olen totaalisen uupunut. Enkä voi ymmärtää miksi!

Yli kolmen kuukauden sairausloma töistä, enkä ole tippaakaan parempi. Tietyssä mielessä voin sanoa jopa voivani asteen verran huonommin kuin mitä voin siinä vaiheessa, kun jäin töistä pois sairauslomalle. Tiedän, että minulla on unettomuuden lisäksi myös masennus. Miksei se ole helpottanut? Ei sitten vähääkään! Enkä ymmärrä enää itsekään itseäni enkä omaa mieltäni. Miksen parane?

En halua elää enää tällaista elämää. Olen totaalisen kyllästynyt olemaan päivästä toiseen jatkuvasti vain väsynyt, saamaton ja täysin voimaton. Tämä ei ole minua! Minä en ole tällainen. Minä olen ihminen, joka tekee asioita, saa aikaiseksi ja nauttii elämästä. Kuka on tämä kalpea, varjomainen ihmisen raakile, joka nyt istuu sohvalla ja melkein itkee, koska ei jaksa laittaa vaatteita päällensä? Missä minä olen? Mihin olen kadonnut? Ja milloin löydän tieni takaisin itseeni?

Kysyn avomieheltäni, mitä mieltä hän on viikonlopusta. Hän kohauttaa hartioitaan, ja vastaa, että ottaen huomioon nykyisen olotilani, on varmasti parempi, että jätämme tältä vuodelta Tuskan kokonaan väliin. En pidä ajatuksesta, etten menisikään Tuskaan, sillä se on ollut perinne jo niin monena vuotena, etten edes muista, milloin en olisi mennyt Tuskaan. Valitettavasti avomieheni on oikeassa. En ole siinä kunnossa, että jaksaisin riekkua Tuskassa. Onneksi olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut ostaa edes lippuja Tuskaan vielä.

Entäs Gunnareiden keikka? Sinne on jo liput. Avomieheni kohauttaa taas harteitaan. Hän sanoo, ettei se hänen maailmaansa kaataisi, jos myisin liput pois ja jättäisimme kokonaan menemättä. Suoraan sanoen, ajatus kuulostaa hyvältä myös minun korviini. En jaksaisi mitenkään lähteä. Toisaalta, olen kevään aikana perunut jo niin monta menoa, jättänyt niin monta tapahtumaa välistä, että minua jäisi oikeasti harmittamaan, jos tämäkin jäisi nyt välistä. Päätämme yhteistuumin, että yritämme lähteä lauantaina matkaan. Mikäli lauantaiaamu on täysin mahdoton, enkä jaksa nousta sängystä ylös, sitten jätämme suosiolla väliin.

Tänään alkaneet keskiaikamarkkinat kutsuvat. Ehdotan, että menemme hetkeksi katsomaan, mitä sieltä löytyy. Ja löytyyhän sieltä vaikka mitä! Ihania juustoja, suklaata, kauniita käsitöitä, herkullista ruokaa. Ilmassa on huumaavia tuoksuja, nopeatempoista musiikkia, naurua ja iloa. Kävelemme nopeasti alueen läpi. Avomieheni ehdottaa, että käymme jossain jäätelöllä. Menemme Pureen, mistä saa vegaanista jäätelöä. Se maistuu herkulliselta. Olen jäätelön jälkeen niin voimaton, että jaksan hädin tuskin kävellä bussiin. Ei ole unelmaakaan, että jaksaisin kävellä kotiin, vaikkemme kaukana asukaan.

Tämä päivä oli tässä. Myös huominen. En jaksa todellakaan tehdä enää mitään! Kaikki voimat menivät. Hauskaa oli, mutten pysty nauttimaan siitä hauskuudesta. En pysty nauttimaan oikein mistään. Jostain syystä synkeys, masennus, uupumus ja voimattomuus ovat saaneet ylivallan.

Kesää on vielä jäljellä. Toivon totisesti, että toivun syksyksi, ja että tämä masennuskausi olisi historiaa siinä vaiheessa, kun avaan, jälleen kerran, Turun yliopiston ovet.

Keskiaikamarkkinoiden tunnelmaa huonoina pokkarikameran kuvina:

Helvetinmoinen kiire ei-minnekään

Kello on 11 aamulla. Kävelen verkkaisesti koiran kanssa taloyhtiömme takapihalla olevalla hiekkakentällä. Kauno jää pitkäksi aikaa haistelemaan, ja hoputan häntä: “Tule nyt jo, on kiire!” Kauno ei halua. Joku lähialueen koirista on jättänyt pitkän postin, ja Kauno haluaa lukea sen tarkkaan läpi. “Kauno hei, meillä on kiire!” Yritän repiä Kaunoa matkaan. Kauno pistää vastaan. Hänellä ei ole kiire mihinkään.

Alan miettiä päivän kalenteria. Mitäs minulla olikaan tänään ohjelmassa? Ai niin, ei mitään! Minä olen sairauslomalla unettomuuden takia, ja tulen olemaankin koko loppukevään. Menen töihin seuraavan kerran vasta elokuussa. Silti minulla on aivan valtava kiire joka paikkaan, ihan koko ajan. Mihin minulla onkaan kiire, juuri nyt, tässä hetkessä? Miksi minun pitää hoputtaa koiraa lukemaan ne postinsa nopeammin?

En osaa itsekään vastata omaan kysymykseeni. Sen sijaan alan pohtia asiaa tarkemmin.

Olen suomalaisen yhteiskunnan tuote. Perisuomalaisen duunariperheen kasvatuksen saanut yksilö. Minut on kasvatettu siihen ideologiaan, että työtä on tehtävä. Ja työn on oltava raskasta. Sen pitää tuntua. Muuten ei tiedä tehneensä töitä. Valittaa ei saa, vaan pitää tyytyä osaansa. Tämä suomalaisen uutteruuden eetos on kylvetty syvälle mieleeni. Laiskotella ei saa, vaan pitää tehdä. Pitää tehdä myös silloin, kun tekemistä ei edes olisi.

Syytän itseäni jatkuvasti siitä, etten tee tarpeeksi. Soimaan itseäni väsymyksestä ja siitä, kun en jaksakaan. Miten voisin jaksaa pitkän ja vaikean unettomuuskauden jälkeen? Siitä toipuminen saattaa kestää kuukausia! Auttaako se minua toipumaan, että syytän itseäni siitä, etten tee sairauslomani aikana tarpeeksi asioita? Ei auta.

Ja mihin minulla on oikeasti kiire? Onko kiire todellinen ja aito, vai onko se vain minun päässäni oleva ääni, joka hoputtaa minua tekemään koko ajan, vaikkei tekemisen tarvetta ole? Minulla ei ole mitään kalenterissani. Minulla ei ole kiire. Mitään hirmuisen tärkeää tekemistä ei ole. Pyykit voisi ehkä laittaa pyörimään, mutta sen ehtii myöhemminkin. Konetta ei tarvitse saada päälle juuri tällä punaisella minuutilla. Kiire ei siis ole todellinen, vaan se on pelkästään se lapsuudessa kylvetty uuteruuden eetos, mikä ei jätä rauhaan, ja soimaa minua koko ajan.

Lopulta alan itsekin ymmärtää: Minulla ei ihan oikeasti ole kiire mihinkään! Minä voin antaa koiran haistella jotain kakkakasaa vaikka puoli päivää, jos koira niin haluaa. Kiire ei ole se syy, miksi minun pitäisi hoputtaa koiraa eteenpäin. Ei ainakaan juuri nyt, tällä hetkellä. Minulla on oikeus olla tekemättä mitään ja vaikka nukkua koko päivä, jos niin haluan. Sitä varten minulla on se sairausloma. Ensimmäistä kertaa tämän sairauslomani aikana minä itsekin ymmärrän: Minulla on lupa vain olla.

Huomaan rauhoittuvani, ja kamala sähellys sisälläni häviää. Alan kuulla lintujen laulun, haistaa kevään tuoksut ja nähdä kevään värit. Lakkaan hoputtamasta koiraa, ja annan sen jatkaa haistelua. Vihdoinkin, minulla on itse itselleni antama lupa olla kiirehtimättä ja suorittamatta. En edes halua mitään tekemistä! Rauhan tunne sisällä on niin hyvä, että haluan sen säilyvän pidempään. Suorastaan pelkään, että se katoaa, jos teen jotain.

Koira saa haisteltua yhden kohdan ja siirtyy seuraavaan. Haistelkoon vaikka kuinka monta kasaa! Ei meillä ole mihinkään kiire. Ei tänään, eikä huomennakaan.

Hyviä pieniä asioita

Lääkäri katsoo minua paksujen silmälasien yli: “Oletko nyt aivan tosissasi?” Vastaan hänelle intoa puhkuen: “Joo, olen! Kyllä mä pystyn menemään takaisin töihin pääsiäisen jälkeen.” Lääkäri yskäisee. Hänen äänessään on painavuutta: “Tiedätkö, se on sellainen juttu, että tällä uniongelmalla en usko, että pääset töihin ollenkaan enää tämän kevään aikana.” Katson häntä hetken aikaa suu auki. En edes ajatellut, että ongelma olisi näin vakava. “Jos pienikin tekeminen saa sinut uupumaan ja lamaantumaan aivan totaalisesti, se tarkoittaa sitä, ettet todellakaan ole lähelläkään sitä kuntoa, mitä työntekoon vaaditaan”, lääkäri jatkaa. En sano mitään. Mitä tähän voisi sanoa? Nyökytellä ja totella kiltisti, mikä ei ole se reaktio, mikä minulle luonnostaan ensimmäisenä tulisi. Haluan palata töihin, mutta haluan myös jaksaa tehdä töitä. Haluan töiden jälkeenkin jaksaa vielä jotain, esim. laittaa ruokaa. Lääkärin mukaan siihen on vielä pitkä matka.

“Varataan uusi aika ensi viikoksi. Jutellaan silloin lisää. Mutta älä kuvittelekaan, että olisit heti pääsiäisen jälkeen töihin menossa.” Nyrpistän naamaani. En pidä ajatuksesta, mutta en halua elää loppuelämääni uupumuksen ja väsymyksen partaalla. Tälle uniongelmalle on saatava loppu. Eikä sille saada loppua, ellen nyt kuuntele tätä lääkäriä.

Laahustan vastaanotolta autolle. Mieli on alakuloinen. Huomaan tien toisella puolella liikkeen, mitä en ole nähnyt siinä aikaisemmin. TassuKlaani. Onpa hassu nimi. Käyn kurkistamassa näyteikkunaa. Lemmikkieläinkauppa. Minun pitäisi ostaa Kaunolle treenilelu, sillä Kauno ei pahemmin perusta namipalkkioista; lelupalkkio on tehokkaampi. Astun sisään. Vastaanotto on innostunut ja ystävällinen. Liike on toista päivää auki. Minulta kysytään, mistä sain tiedon TassuKlaanista. Vastaan, että satuin vain kävelemään ohi ja minulla nyt sattui olemaan tarve treenilelulle. Päätin poiketa, kun lemmikkieläinkauppa tuli vastaan matkalla autolle. Saan lelun, mihin olen tyytyväinen, ja jatkan matkaa.

Melkein TassuKlaanin vieressä on Pieni Kirjapuoti. Siinä on samassa kirjakauppa ja kahvila. Puodin ikkunasta näkyy kiinnostava teos: Eläinten salattu elämä. Minua alkaa kutkuttaa. Tuo kirja olisi aika kiva. Auto on parin metrin päässä, mutta päätän auton sijaan astua sisään puotiin. Täälläkin on ystävällinen vastaanotto. Etsin käsiini kirjan. Hui, se on kallis! Mutta taatusti joka euron arvoinen. Ja minä tarvitsen nyt piristystä. Päätän ostaa kirjan. Saan teelipukkeen, minkä päätän käyttää heti. Aikaa on. Ostan kupillisen puodin omaa teesekoitusta ja pienen suklaa-hasselpähkinäkakkupalan. Istun ikkunan viereen tuijottamaan ohikulkevia ihmisiä. Aika tuntuu pysähtyvän puodin sisällä. Vain minä, teekuppi ja kakkupala. Minun sisälleni asettuu hetkeksi rauha. Tuijotan kiireisiä ihmisiä, mutta minulla ei ole kiire mihinkään. Oloni alkaa kohentua. Olen edelleen väsynyt, mutten enää alakuloinen.

Tyhjä kuppi edessäni. Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy lähteä kotiin. Vaikka lääkärikäynnin jälkeen olo oli haikea, teekuppi auttoi tuomaan pientä piristystä päivään. Kassissa minulla on uusi kirja, mihin voin syventyä heti, kun jaksan. Välillä elämä tuntuu raskaalta, mutta pienet, ihan pikkiriikkisetkin asiat arjessa tuovat valoa pilvien takaa. Esim. hyvä kupillinen teetä.

Mittään ennoo tehny...

Löysin, taas kerran, tällainen bloggaajien “haasteen”, missä listataan asioita, mitä on tehnyt viime aikoina. Minä voisin melkeinpä tehdä toisin päin, ja kirjoittaa listan asioista, mitä EN ole tehnyt viime aikoina.

Unettomuus on siitä erityisen kökkö sairaus, että se vie aivan kaikki viimeisetkin voimien rippeet. Ne asiat, mitkä ennen antoivat voimaa ja toivat nautintoa, ovat unettomuudesta kärsivälle ihmiselle pelkkiä riippakiviä. Kun on niin väsynyt, ettei jaksaisi edes paskahuussiin kävellä, niin miten voi olettaa, että jaksaisi tehdä jotain muuta, kuten vaikka harrastaa tai olla ylipäätänsä edes sosiaalinen.

Sellaisia asioita, minkä tekemisestä nautin, on pitkä lista. Viime aikoina en ole jaksanut tehdä niistä ensimmäistäkään. Otetaan esimerkiksi valokuvaus. Vaikken olekaan erityisen lahjakas valokuvaaja, se on kuitenkin sellainen asia, mistä saan ammennettua voimaa. Kamera käteen, kuulokkeet korville, örinähevi soimaan ja keväiseen luontoon kameran kanssa! Avot. Mikään ei ole sen rentouttavampaa. Paitsi etten ole jaksanut. En ole viikkokausiin räpsäissyt ensimmäistäkään kuvaa järjestelmäkameralla. Kännykkäkameralla on tullut otettua pieniä, pikaisia ja paskaisia fotoja, mutta niistä on taiteellisuus, ja myös laatu, kaukana.

Koiran kanssa touhuamisesta olen myös joutunut tinkimään. Koira on vietävä lenkille, oli sitä kuinka väsynyt tahansa. Mutta olen joutunut lyhentämään lenkkien pituutta huomattavan paljon, sillä en yksinkertaisesti jaksa kävellä kauemmas. En ole myöskään jaksanut viedä koiraa koirapuistoon. Onneksi meidän perheessä on muitakin lenkittäjiä, joten koiramme on kyllä saanut tarpeeksi ulkoilua ja liikuntaa. Ei vain MINUN toimestani. Rapsutuksia ja halauksia koira on sentään saanut, ehkä jopa enemmänkin kuin normaalisti, kun yritän hyvittää koiralleni sitä, etten olekaan jaksanut yhtä paljon kuin ennen.

Olen myös joutunut luopumaan tekemisistä sen vuoksi, etteivät rahkeet riitäkään. Minun piti mm. suorittaa kaksi opettajille suunnattua täydennyskoulutusta liittyen maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden opetukseen. Oli pakko ilmoittaa kummankin koulutuksen vetäjälle, että jaksaminen on lopussa enkä nyt vain kykene. Kursseille olen ilmoittautunut jo viime syksynä, enkä voinut silloin tietää, että keväällä homma menisi tällaiseksi.

Jospa vaikka kokoaisin nämä tekemättä jättämiset kivaksi listaksi, niin tulisi selkeämpi kuva siitä, mitä EN ole viime aikoina tehnyt.

• Nukkunut
• Hoitanut virallisia ja tärkeitä asioita
• Valokuvannut
• Käynyt ulkona
• Juhlinut
• Vienyt koiraa koirapuistoon
• Lukenut kirjoja (ellei kahta tenttikirjaa oteta lukuun)
• Tavannut ihmisiä
• Siivonnut kotiani
• Laittanut ruokaa
• Tehnyt palkkatöitä (tällä unettomuuden tasolla saa aika pitkän sairausloman)
• Shoppaillut
• Suorittanut kaikkia opintojani loppuun
• Suunnitellut tulevia häitä
• Välttämättä edes jaksanut hymyillä
• Ollut kovinkaan hyväntuulinen ja mukava ihminen

• 

Lapinkoira to the rescue!

Väsymys on aivan järjetön! Silmät eivät meinaa pysyä auki, ja aivojen pieni utu on muuttunut sankaksi sumuksi. Neljän tunnin yöunet eivät riitä, mutta päiväunia en saa otettua. Olen kyllä yrittänyt, mutten nukahda. Hyöriminen ja pyöriminen lähinnä rasittaa ja stressaa lisää, kun en saakaan sitä unta, vaikka yritys on kova.

Olohuoneen pöydällä makaa kaksi kirjaa, jotka katsovat minua syyttävin silmin. Torstaina on persoonallisuuspsykologian Koppa-tentti, ja minä en ole saanut luetuksi. Toista kirjaa olen kyllä avannut, ja jopa yhden luvun saanut luettua (hyvä minä), mutta toiseen kirjaan en ole edes koskenut. Väsymyksen taso on niin korkea, etten pysty keskittymään lukemiseen, vaikka aikaa olisikin sairausloman vuoksi. Toisaalta, olen saanut muista kursseista niin hyviä arvosanoja, että jos tämä tentti nyt menee vähän penkin alle, niin se ei tule laskemaan perusopintojen kokonaisarvosanaani kuitenkaan. Yritän olla stressaamatta tentistä sen enempää, vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty.

Tekemistä olisi vaikka kuinka paljon. En saa mistään otetta. En jaksa. Olen lopen uupunut. En jaksa muuta kuin istua sohvalla, tylsänä, kuola valuen, tietokone sylissäni, ja selata Facebookia ilmeettömästi, edes lukematta, mitä ihmiset ovat postanneet. Lukisin muuten, mutta juuri nyt en jaksa.

Juuri, kun olen purskahtamaisillani itkuun kaikesta väsymyksestä, viereeni tulee Kauno: Maailman suloisin karvapallero. Hänellä on suussaan pallo. Hymyilen, laitan tietokoneen pois, ja otan pallon Kaunon suusta. Leikimme pallonheittoa. Minulle tulee parempi mieli, ja alan jopa hymyillä.

Kun Kaunoa ei enää palloleikit kiinnosta, minä palaan koneelle. Sama nuutunut katse, kuola valuu suun pielistä. Selaan Facebookia, mutten lue mitään. En jaksa.

Pian Kauno tulee taas. Tällä kertaa ilman lelua. Laitan taas koneen pois, ja pidämme kunnon rapsutusterapiahetken. Molemmat nautimme, sekä minä että Kauno. Saan Kaunolta monta pusua yhteisen hetkemme aikana. Olen edelleen aivan turkaisen väsynyt ja aivoissani asuu edelleenkin sankka sumu, mutta oloni ei ole enää niin epätoivoinen. Minua ei itketä enää.

Muistan jokin aika sitten lukeneeni (silloin, kun vielä jaksoin jotain oikeasti lukea) erään tuttavani päivityksen siitä, miten some ja äly(ttömyys)laitteet vievät ihmisten ajan ja huomion pois, ei vain pelkästään muista ihmisistä, vaan myös eläimistä. Koira odottaa yksin kotona koko pitkän päivän, jotta henkilökunta tulisi kotiin koulusta ja töistä. Mitä koira saa palkaksi odotuksestaan? Pikaisen lenkin, minkä aikana ulkoiluttaja tuijottaa herkeämättä kännykkäänsä. Koiran kanssa ei leikitä eikä kommunikoida, koska some on tärkeämpi.

Oletteko muuten huomanneet, että koirilla harvemmin on omaa tiliä Facebookissa tai Twitterissä? Eikä koirilla muuten ole sitä kännykkääkään. Ihmisten kanssa se kommunikaatio voi ehkä vielä sujua älylaitteiden avulla, mutta eläinten kanssa se ei enää niin hyvin sujukaan. Eläin kaipaa aitoa kohtaamista.

Koira on uskollinen ystäväsi hamaan kuolemaansa saakka. Oletko sinä ollut uskollinen koirallesi? Annatko koirallesi tarpeeksi aikaa ja huomiota? Vietätkö enemmän aikaa kännykän kuin koiran parissa?

Ei, minäkään en ole tässä asiassa synnitön. Osaksi sen vuoksi, että iso osa palkkatyöstäni on Internetissä (minulla on omat nettisivut, mihin teen itse opetusmateriaalin), opiskeluni ovat netissä ja myös vapaaehtoistyöhöni kuuluu tiedotus, mikä tapahtuu netissä. Työt minun on tehtävä, ja koirakin tarvitsee välillä lepoa: En voi olla koko ajan hyysäämässä koiraa, vaikka haluaisin, joten koiran lepohetkien ajan voin tehdä pakolliset palkkatyöt. Mutta voisinko vähentää turhaa somen kulutusta, ja antaa kaiken sen ylijäävän ajan koiralleni?

Jos tekisin näin, mitä menettäisin? Menettäisin naapurin tädin päivittelyt siitä, miten lokki on taas paskonut hänen autonsa päälle. En ehkä huomaisi heti sitä, että kummin kaiman selänpesijän autokuski, jota en ole koskaan livenä tavannut, mutta jolta tuli silti kaveripyyntö Facebookissa, on ostanut itselleen uudet lenkkitossut kevään kunniaksi. Ja saattaisipa minulta jäädä huomaamatta joku MV-lehden juttu, minkä joku kavereistani on jakanut omalla seinällään. Tämän menettäisin. Eli en siis mitään.

Sen sijaan, että seuraisin silmä kovana Äityleiden riitoja siitä, onko Salkkarit kovempi kuin Tanssii tähtien kanssa, voin olla läsnä koiralleni. Sen lisäksi, että koiran elämänlaatu paranee, myös oma elämänlaatuni paranee! Saan aitoa läsnäoloa ja aitoa vuorovaikutusta. Ja mikä tärkeintä, saan aitoa kosketusta, aitoa rakkautta, aitoa läheisyyttä ja aitoa ystävyyttä. Minun ei tarvitse ikinä pelätä sitä, onko Kaunokaiseni juuri se, joka hän väittää olevansa. Minun Kaunoni on juuri hän, oma ja aito itsensä, eikä hän koskaan väitä tai esitä olevansa mitään muuta.

Ehkäpä unettomuuteenikin voisi tulla jotain helpotusta pienen Kauno-terapian ja vähemmän somen jälkeen.