Näytetään tekstit, joissa on tunniste lippu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lippu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Kesäfiiliksiä kollaaseina ja paskoina maalauksina


Heinäkuu käy jo puolta väliä ja kesä on kuumimmillaan. Sain kesän aluksi "kotiläksyksi" ylläpitää eräänlaista "tunnepäiväkirjaa", mihin kokoan kesän tapahtumia ja fiiliksiä, sekä hyviä että pahoja, erilaisina kuvina. Ostin tätä pientä projektia varten isokokoisen ja paksun scrap bookin, mihin olen kerännyt pääsylippuja, rannekkeita, kuitteja ja polaroid-kuvia eri tapahtumista. Olen haalinut vinon pinon erilaisia lehtiä ja esitteitä, mistä olen leikellyt kuvia ja tekstejä kuvaamaan juuri sen hetkistä olotilaa, ja tehnyt niistä kollaaseja. Näiden lisäksi, minä, täysin piirustus- ja maalaustaidoton yksilö, olen maalannut kirjaan vesiväreillä erilaisia ajatuksia ja tunnetiloja.


Projektia on ollut todella hauska tehdä. Sen lisäksi, että scrap bookiin tallentuvat tämän kesän muistot, sinne tallentuvat myös ne erilaiset tunteet, mitä olen käynyt läpi minkäkin tapahtuman kohdalla. Ja vaikka ei olisi mitään erikoista tapahtumaa ollutkaan: Ihan vain sohvalla istuessa voi tulla mieleen jokin ajatus, ja olen sitten lähtenyt työstämään sitä scrap bookiin kera vesivärien.


Tarkoitus ei todellakaan ole se, että muut ihmiset tietävät, miksi olen juuri tänään maalannut hevosen ja mitä se esittää. Eikä ihmisten tarvitse tietää, mitä hemmettiä tuo melkein kokonaan ruskea sivu esittää. Minä kyllä tiedän! Minä tiedän, miksi juuri sillä hetkellä minun teki mieli maalata juuri tuollainen kuva. Ja se riittää minulle. Siinä kuvassa on se tunne, mitä kävin juuri sillä hetkellä, ja voin palata myöhemmin siihen tunteeseen ja niihin ajatuksiin tuota kuvaa katsomalla.


Ei, tekemäni maalaukset eivät todellakaan ole mitään taidokkaita! Jos näistä pyytäisi jotain mielipidettä asiantuntijalta, saisin aikamoiset haukut. Mutta tämä onkin taideterapiaa, eikä mikään taidenäyttely. Ihan yksi kakan hailea, mitä minä siihen paperille väännän, vaikka vääntäisin siihen sitä itseään. Tärkeintä on, että saan ajatukseni ulos sisältäni, johonkin toiseen muotoon kuin ahdistukseen.


Eikä niiden tunteiden tarvitse aina ahdistusta herättää. Toki hyvätkin kokemukset ja positiiviset tunteet on hyvä "kirjata muistiin". On tärkeää muistaa ja huomioida se, että elämä ei ole pelkästään sitä negatiivista, vaan kaikesta löyty aina jotain hyvää ja positiivista. Ja se hyvä kannattaa laittaa muistiin.


Olisiko sinulle hyötyä vastaavanlaisesta projektista? Ei kun koluamaan paperiroskista ja kaivamaan vanhoja lehtiä, mitä voi leikata! Pelkäätkö sitä, ettet osaa piirtää etkä maalata? No hei, en osaa minäkään! Katso nyt noita minun väkerryksiä. Kaukana jostain Dalista tai van Goghista. Minulla kesti hetken, että pääsin yli siitä häpeästä, etten osaa piirtää enkä maalata, ja lakkasin välittämästä siitä. Kahden maalauksen jälkeen aloin vapautua siitä olen-paska-enkä-osaa -tunteesta, ja annoin mennä!


Sitä paitsi, tekemällä taidot paranevat! Ei minusta mitään Picassoa koskaan tule, eikä ole tarkoituskaan, mutta jos vertaa ensimmäistä tekemääni maalausta ja viimeisintä, olen tullut aika huimasti eteenpäin. 


torstai 28. kesäkuuta 2018

Tuska tuhansista tavaroista


Vihaan pakkaamista. Aina samaa järjetöntä tavaroiden etsimistä paikoista, mistä ei löydy mitään, mitä sieltä pitäisi löytyä. Aina sama pelko siitä, että jotain olennaista unohtuu. En voi kuitenkaan lähteä viettämään kesän kohokohtaa, Tuskaa, ilman kunnon varusteita.

Laturit. Onko kaikki tarvittavat laturit? Jokainen ladattava asia tarvitsee oman laturinsa. Tietenkin. Onhan kaikki akut ladattu valmiiksi, ettei heti perjantaina tule ongelmia jonkun olennaisen akun loppumisesta? Vihaan asioiden tarkistamista.


Vaatteet. Monelle päivälle vaatetta. Mustaa sellaista. Sukille ei löydy paria. Sukillani ei ole ollut paria varmaan kahteen vuoteen. Alushousut, rintaliivit, housut, hameet. Mitä edes haluan pitää päällä? Millainen ilma Helsingissä on? Riittääkö kaksi pitkähihaista paitaa? Suomen kesässä olen joskus ollut festareilla tumput käsissä ja silti hytisten. Mahdanko tarvita tällä kertaa tumppuja ja toppatakkia? Kertakäyttösadetakit ainakin otan. Jokaiselle päivälle omansa.

Mutta entä, jos ei sadakaan? Entä sitten, jos paistaa? Minä palan karrelle viidessä minuutissa. Aurinkorasva. Toinen aurinkorasva. Ehkä ne riittävät.


Laastarit mahdollisia rakkoja varten. Savetteja. Deodorantti. Lompakko. Liput. Niin, ne LIPUT! Niitä ei ehkä kannata unohtaa, tai voi päästä poru. 

Särkylääkkeet selkää varten. Kokoontaitettava festarituoli. Meikit. Hiustuotteet. Olenhan muistanut sheivata? Olen. Sheiveri mukaan. Hammasharja ja -tahna. Passia en sentään tarvitse, koska emme vaihda valtiota.

Kengät. Vaihtokengät. Varmistussoitto, että koiravahti tulee hakemaan koiran sovittuun aikaan. 


Perkele, liput Helsinkiin! Mahtaako VR toimia huomenna? Parempi olisi. Äkkiä junaliput netistä. Samalla varmistus siitä, että hotelli on todellakin varattu ja varaus voimassa. On se. Siitä on paperi. Eivät voi Scandicissa valittaa.

Olikohan siinä kaikki? Mitä puuttuu? En tiedä. Varmasti jotain puuttuu. Olen kuitenkin unohtanut jotain. En tiedä, mitä. Tiedän, että voin ostaa kaiken puuttuvan Helsingistä, mutta silti pelkään unohtaneeni puolet tärkeistä asioista.

Pakkaaminen on yhtä tuskaa. TUSKAAAAAAA!!!!!! JEEEEEEEEE!!!!!


sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Guns N’ Queues

Eilen tajusin sen: Minusta on tullut vanha paska. Muumio. Kalkkipylväs, joka ei ymmärrä nykymenosta enää mitään. Olen 37-vuotias, ja virallisesti vanha.

Tajusin tämän kaiken seisoessani 55 000 muun ihmisen kanssa Kantolan tapahtumapuistossa. Olen raahautunut Turusta Hämeenlinnaan tungeksimaan järjettömään ihmispaljouteen ihan vain siksi, että saisin kuunnella biisejä, jotka on tehty 90-luvun alussa. Ne biisit ovat 25 vuotta vanhoja! Kukaan ei enää kuuntele niitä, paitsi minä, joka olen vanha kalkkis.

Slash lavalla.

En olisi millään jaksanut edes lähteä. Vielä kolmen aikaan aikaan iltapäivästä arvoin, lähdenkö vai en. Koska liput oli ostettu jo ensimmäisenä päivänä, kun ne tulivat myyntiin, ja ne olivat suhteellisen arvokkaat, olisin menettänyt melkein 200 euroa, jos olisin jättänyt ne käyttämättä. Päätin heittää maskit naamalle, taikoa rätit ja lumput niskaan, hypätä auton rattiin ja lähteä ajamaan Hämeenlinnaa kohden.

Tai pikemminkin Turenkia kohden. Hyvä ystäväni on muuttanut sinne, ja lupasi sekä ilmaisen vieraspaikan kotipihaltaan sekä festarikuskauksen. He asuvat kuitenkin suhteellisen lähellä Kantolaa.

Kun Turenki löytyi ja olimme päässeet Kantolaan, alkoi tuskainen jonotus ja odotus. Me ja noin 10 000 muuta ihmistä halusi päästä turvatarkastuksen ja lipunluvun läpi. Tulimme paikalle Mike Monroen keikan aikana. Lämppäri ehti vaihtua The Darknessiksi, ja sekin ehti vetää omaa settiään suhteellisen pitkälle, ennen kuin me olimme porttien sisäpuolella. Ensimmäinen jono takana.


Sen jälkeen alkoi vessajonotus. Ja tietenkin minun tuurillani minun kanssani samassa jonossa olivat ne, jotka olivat saksia vailla vessaan mennessään. Onneksi pissa ei ehtinyt tulla housuun.

Kun olin päässyt vessajonosta, piti etsiä jotain syötävää. Kaikki safkapaikat olivat samassa rivissä, yhdellä seinustalla. Tungimme väkisin väkijoukon läpi, etsien vegesafkaa tarjoavaa kojua. Sellainen löytyi: Yksi ainoa! Siinäkin oli kauhea jono takana. Kai, kun mikään muu koju ei ajatellut meitä ituhippejä.


Kun pääsin pitkän jonotuksen jälkeen kojulle, tilasin vegehampparin. Sämpylä, kuiva falafel-pihvi, yksi salaatinlehti ja tomaattisiivu: 10 euroa. Pieni cokis-tölkki: 4 euroa. Noh, ei se ole tyhmä, joka pyytää! Mutta tämä tyhmä, joka sen kiltisti maksoi, tarvitsee säännöllisesti jotain syötävää ja juotavaa, ettei tule paha olo ja heikotus. Oli siis pakko saada sekä suolaa että sokeria tämän runsaan ruhon ravitsemiseksi.

Kun ruumiit oli ravittu, lähdimme etsimään paikkaa, mistä näkee lavalle. Löysimme vasemmalta sivusta suhteellisen hyvän paikan. Vessat olivat ihan vieressä ja siitä kohden näki lavalle ihan hyvin. Sen jälkeen vain odottamaan Gunnareita.


Ja odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Netissä olevan ajan mukaan Gunnarit aloittivat tunnin myöhässä! Toki netissä oli se pieni präntti, että ajat saattavat vielä muuttua tapahtumapäivänä. Mikäli ne muuttuivat, siitä en tiedä mitään.

Keikka alkoi vihdoin ja viimein. Ensimmäiset biisit olivat jotain suurimmalle osalle nevahöördejä, eikä yleisö, ainakaan minun mielestäni, innostunut kovinkaan paljon. Vasta, kun ilmoille kajahti Welcome to the Jungle, alkoi tanssijalka vipattaa ja heviletti heilua.

Ja tulihan sekin biisi, miksi olin itse ostanut nämä liput: You Could Be Mine. Olen kuullut sen livenä. Voin kuolla rauhassa ja onnellisena.


Kun puoliyö alkoi lähestyä, minua alkoi ahdistaa enemmän ja enemmän. Ihmispaljous, väsymys… Kaikki alkoi painaa. Minulle alkoi tulla somaattisia oireita kaikesta ahdistuksesta. Sanoin avomiehelleni, että eiköhän meidän keikka ollut nyt tässä. Kaiken huipuksi, keikka ei ollut niin hyvä kuin mitä olisin tämän tason bändiltä odottanut. Se oli koruton ja väsynyt. Axl Rose oli hyvinkin nöyrää poikaa, mutta Slash vaikutti välinpitämättömältä. Ja voi luoja, miten Duff oli vanhentunut! Tosin, olen minäkin. Sitä se ikä teettää.

Tungimme itsemme väkisin tiiviiksi paketiksi pakkautuneen ihmismassan läpi porteille. Tanssimme ulos November Rainin tahdissa. Minua alkoi jo vähän helpottaa.


Soitimme ystävällemme, että olemme lähteneet. Seuraavaksi saimme odottaa, kun ystävämme etsi kuumeisesti jotain sellaista paikkaa, mistä olisi voinut hakea meidät. Koko kaupunki oli suljettu, ajoväylät tukittu, eikä mistään järkevästä paikasta päässyt noukkimaan meitä kyytiin. Lopulta, pitkän ajan jälkeen, löysimme toisemme. Sen jälkeen, kun me olimme jo ihan hyttysten syömiä.

Lähdimme ajamaan kotiin. Vielä olisi pitkä matka edessä. Onneksi automme oli Turengin puolella, joten pääsimme suhteellisen näppärästi Turun tielle, ilman jonottamista. Alkoi olla vähän nälkä, joten päätimme pysähtyä Forssan autokeitaalla. Siellä oli niin hirveä tungos, ettemme meinanneet löytää edes autolla parkkipaikkaa! Hesen jono oli pidempi kuin festaripaikan turvatarkastusjono. Päätimme napata nopeat paninit vähän lyhyemmästä jonosta. Ne olivat aika paljon halvempia kuin paskat festaripurilaiset, ja maistuivatkin paremmilta.

Joku kirkon tapainen tönö Hämpässä. Kuva napattu, kun odotimme
ystäväämme hakemaan meitä.

Juttelimme viereisen pöydän vanhan hevisedän kanssa. Hän oli keikkaan tyytymätön. “Vanhoja ja väsyneitä”, oli hänen tuomionsa Gunnareista. En itsekään ollut täysin tyytyväinen. En kokenut saavani vastinetta helvetin kalliille lipulle. Olin kuitenkin tyytyväinen, että lähdin. Ja jaksoin vielä melkein loppuun asti!

Nyt minun sosiaalinen ähkyni on kokenut sellaisen ylikuormitustilan, etten halua nähdä ketään seuraavaan kuukauteen! Haluan vain istua sohvalla, rapsuttaa koiraa ja syrjäytyä rauhassa maailmalta. Ehkä sen jälkeen, kun olen syrjäytynyt hetkeksi, jaksan taas palata tähän maailmaan ja yhteiskuntaan.

Tämä massa aiheutti sosiaalinen ähkyn.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 53

Viimeöisessä unessa olin päättänyt vaihtaa työpaikkaa, ja alaa aivan kokonaan, ja olin siirtynyt erityisopettaja töistä VR:lle konduktööriksi. Sain paljon ihmettelyä ihmisiltä ja negatiivisia kommentteja siitä, miten maisterisnainen vaihtaa hyväpalkkaisen työn johonkin konduktöörin hommaan. En kuitenkaan välittänyt palautteesta, vaan olin iloinen siitä, että minulla oli työ, minkä sain työpäivän jälkeen “jättää työpaikalle” ja huomattavasti vähemmän vastuuta.

Unessa olin työvuorossa ja kiertelin junaa edestakaisin tarkastellen ihmisten lippuja. Minulla ei ollut kädessäni mitään nykyaikaista lipunlukijaa, vaan vanhanaikainen rei’ittäjä, millä tehtiin lippuun reikä tarkastuksen merkiksi. Junat olivat silti nykyaikaiset, samoin minulla oli juuri sellainen konduktöörin työasu, mitä nykyään käytetään.

Olin saanut melkein koko junan tarkastettua ja olin tyytyväisin mielin. Enää viimeinen perhehytti oli tarkistamatta. Perhehytissä oli kaksi nuorta naista pienten lastensa kanssa. He olivat todella innoissaan ja iloisia. Lapset leikkivät lattialla.

Pyysin naisia näyttämään matkalippunsa. He sanoivat, ettei heillä ole, mutta he voisivat kyllä ostaa sellaiset minulta. Kerroin heille lipun hinnan, ja he ojensivat minulle jotain aivan kummallisen näköistä rahaa. Kysyin, mitä ihmeen rahaa tuo on, ja he vastasivat, että se on Guyanan rahaa. He olivat päättäneet lähteä käymään Guyanassa ja vaihtaneet kaikki euronsa jo pois. Sanoin, että minulle kelpaavat vain eurot, ja elleivät he voi maksaa euroilla, jouduin poistamaan heidät junasta. Sanoin olevani sen verran ystävällinen, että otan selvää seuraavasta junasta ja siitä, miten he ehtivät Helsinki-Vantaalle, koneeseensa. Seuraavalla asemalla he voisivat vaihtaa osan rahasta takaisin euroihin ja ostaa sillä junalipun.

Naiset vastasivat, ettei heillä ollut vielä lentolippuja. He olivat tehneet päätöksen lähteä reissuun viime tingassa, eikä heillä ollut mitään sen kummempia lippuja, varauksia tai muitakaan suunnitelmia. Istuuduin hämmentyneenä heidän viereensä ja sanoin, etteivät he nyt vain noin voi tehdä, varsinkaan pienten lasten kanssa. Koneessa ei välttämättä ole tilaa, ja mihin he sitten siellä paikan päällä majoittuvat, ellei heillä ole hotellihuonetta katsottuna. Kyllä heillä pitäisi olla selkeä matkasuunnitelma. Reppureissu on eri juttu, mutta ei reppureissulle lähdetä kahden hyvin pienen lapsen kanssa.

Tämän jälkeen uni vaihtui, mutta tämän uuden unen yksityiskohdista en muista oikein mitään enää tässä vaiheessa. Vain tuo juna-uni jäi mieleeni.