Paskoja ja vähemmän paskoja maalauksia. Ja viiniä keskellä päivää.

Tiistai-iltapäivä. Kello on siinä 12.30. Hiki valuu selkääni pitkin, kun syön Aboa Vetuksen kahvilassa vuohenjuusto-quicheani. Miten voi ihmisellä koko ajan olla näin jumalaton hiki? En oikeasti enää ymmärrä. 

Puoli tuntia aikaa. Käyn nopeasti pihalla tupakalla ja kierrän sen jälkeen pikapikaa Maria Prymatshenkon näyttelyn. Näen sen ihan pian uudestaan, niin en viitsi kovin kauaa seisoa yhden erikoisen elukan edessä tuijottamassa sitä, miten hienosti viivat menevät paperilla.

En tiedä edes itse, miksi olen tullut tänne tänään. Enhän minä - tumpeloiden ruhtinatar - edes osaa oikeasti mitään! Tänään täällä järjestetään maalauskurssi aiheena naivismi, ja minä-hullu menin ilmoittautumaan sille kurssille. Pölö mikä pölö. Onneksi tämä kurssi on tarkoitettu nollatason taitajille, joten tuskin kukaan huomauttaa siitä, että olen vasta-alkaja ja nollatasolla, mitä maalaustaitoihin tulee.

Kurssilaisia alkaa valua sisään. Hyvin nopeasti tajuan, että olen tasan ainoa alle 60-vuotias kurssilainen, ellei taideopettajaa oteta huomioon. No, mikäs tässä ollessa! Mummot ovat käyneet läpi jo omat vaihdevuotensa, joten ehkä ymmärtävät tämän järkyttävän hienhajuni paremmin.

Kurssi alkaa kierroksella näyttelysaleissa. En kuule tasan tavuakaan siitä, mitä opas yrittää meille selittää. Juuri tällä hetkellä siellä on tietenkin pakko olla jumalaton ryhmä kakaroita. Kolmasluokkalaisia, jotka jäkättävät, kirkuvat, kiljuvat, juoksevat ja häiritsevät niin, että minä joudun oikeasti puremaan kieltäni, etten alkaisi huutaa ihan helvetin rumia sanoja. 

Mikä pahinta, näillä kolmasluokkalaisilla on heitä itseään vielä äänekkäämpi opettaja, jolla on pilli. Hän ei epäröi hetkeäkään käyttää ääntään, ja vielä vähemmän hän epäröi käyttää pilliään. Opas on selkeästi näreissään tämän ryhmän takia, ja yrittää korottaa ääntään. Muut asiakkaat hymyilevät vinosti lapsille. Yrittävät ymmärtää, mutta heitäkin vituttaa ihan selvästi tämä jumalaton huutamisen määrä.

Kun kierros loppuu, kakaratkin lähtevät. Tietenkin! Juuri minun tuuriani. Me siirrymme meille varattuun työtilaan, missä on maalausalustoja, siveltimiä ja vesiväripaperia. Olemme tuoneet itse omat värimme mukanamme. Saa aloittaa! Saa tehdä ihan mitä vain mieleen tulee. Saa olla naivi, saa käyttää mielikuvitusta, saa antaa värien räiskyä.

Saa myös hakea kahvilasta syötävää ja juotavaa, ja tuoda ne maalaustilaan. Minua jännittää ja käytän tilaisuuden hyväkseni. Haen itselleni lasillisen viiniä. Vuoden 2017 Rieslingiä. Ihan mukiinmenevä viini. Ja se auttaa rentoutumaan mukavasti.

Viiniä keskellä päivää! Ja vielä ennen klo 14!!!! Tähän joku kauhistunut hymiö. Tämähän tarkoittaa sitä, että minä olen jo melkein alkoholisoitunut, kun keskellä kirkasta päivää juon lasillisen viiniä. Hirveää.

Otan paperin ja alan maalata taustaa. En edes ajattele, annan vain mennä. Saan kehuja siitä, miten hienon taustan teen. "Joopa joo", ajattelen mielessäni. Jätän taustan kuivumaan, ja teen toisen. Minulla on idea siitä, mitä haluan, mutta en vielä ole ihan varma, miten sen toteuttaisin. Sen jälkeen käyn taas tupakalla, jotta taustat ehtisivät kuivua kunnolla. Piru vie, kun tämä maalaushomma on hidasta ja aikaa vievää! Ja minähän olen kuuluisa tästä minun ylivertaisesta kärsivällisyydestäni.

Ensimmäinen tausta on kuiva. Kaivan esiin akryylivärit. Hahmottelen ensin hieman mielessäni, ja alan sen jälkeen vääntää kuvaa. Saan kehuja valoista, varjoista ja sommitelmasta. Kai siitä kuvasta ihan hyvä tuli. Parempikin olisi voinut tulla, mutta taitoni eivät vain yksinkertaisesti vielä riitä.

Aloitan toisen kuvan. Alku on hyvä, mutta sitten taidot lopahtavat. Yritän googlettaa apua, jotta saisin mallin, mutta en löydä sopivaa kuvaa. Väännän sitten päästäni jotain paskaa. Ja paskaa on lopputuloskin. Kurssin vetäjä sanoo, ettei kuva ole huono; siinä vain näkyy se, että olen vielä kokematon. Ja käärmeosio kuvasta on kuulemma erittäin onnistunut. Ihmisten maalaaminen on vaikeaa. Minulle erityisen vaikeaa. Siksi ihmiset ovat kaikissa maalauksissani aina yksinkertaisia, kasvottomia olentoja.

Aikaa on vielä vaikka kuinka paljon. Aloitan kolmatta maalausta. Haluan siihen paljon väriä. Saan taas kehuja taustasta. Ilmeisesti osaan tehdä hyvin maalausten taustoja. Taito sekin!

Puusta ei tule niin hyvä kuin olisin halunnut. Toisaalta, kokemattomuus. Ehkä joskus teen parempaa jälkeä. Nyt eivät taidot vielä riitä. Pitäisi ehkä maalata enemmän, mutta millä ajalla? Tässä on kaikkea muutakin tekeillä, kuten vaikkapa palkkatyö, mikä pitäisi hoitaa niin hyvin kuin mahdollista. Ja tietenkin se gradu.

Maria Prymatshenko

Vilkaisen muiden aikaansaannoksia. Eivät nekään mitään näyttelykamaa ole. Luojan kiitos! Mummot eivät ole tulleet tänne siksi, että osaisivat, vaan siksi, että eivät osaa. Haluavat oppia. Ovat käyneet jo useamman maalauskurssin tämän saman ohjaajan kanssa. Minä olen ainoa, jolla ei ole takanaan tasan yhtään kurssia, ellei koulun kuvistunteja oteta lukuun.

Kolmannen maalauksen jälkeen kello on jo niin paljon, että kurssi loppuu pian. Kerään kamani ja siistin pöytäni. Kiitän kurssin vetäjää, joka käskee minun jatkaa harjoittelua, ja toivottaa tervetulleeksi kursseilleen toistekin. Ehkä menenkin vielä! Kuka sitä tietää.

Kotona minua odottaa kovasti äitiä ikävöinyt koiranpoika. Olen jo kirjoittanut kirjan minun Kaunostani. Ehkä seuraavaksi alan maalata kuvia minun karvavauvastani.

Yskänperkele ja tupakkalakko

Olen ollut koko viikon sairauslomalla virusperäisen ylähengitystieinfektion vuoksi (eli suomeksi sanottuna virusperäinen keuhkoputkentulehdus). Mikä tässä koko taudissa eniten häiritsee, on se, etten ole viikkoon saanut polttaa tupakkaa! Kuvitelkaapas, miten jo perusluonteeltaan kiivas ja kiukkuinen ADHD-nainen röhii, köhii ja yskii ties kuinka monetta päivää putkeen, on luomuna (tarkoittaa, ettei ole ottanut ADHD-lääkkeitä) ja vielä ilman tupakkaa. Olen tällä hetkellä kireämpi kuin viulunkieli ja katkean jo siitä, että naapurin setä pieraisee käytävässä väärään aikaan. Voin vain ihailla sulhastani, joka on edelleenkin kanssani siitä huolimatta, että olen tällä hetkellä maailman kamalin noita-akka, joka kiukuttelee turhasta.

Kiukuttelen, koska asiat eivät tapahdu siinä nopeudessa kuin minä haluaisin niiden tapahtuvan. Eli juuri nyt. Mieluiten eilen. Kykyni odottaa yhtään mitään on pakkasen puolella ja pahasti jäässä. En myöskään kestä minkäänlaista vastoinkäymistä. Jos pudotan lattialle perunan, raivostun aivan silmittömästi ja alan huutaa. Lähinnä huudan itselleni, mutta jollekin on pakko huutaa. Ja kaikki tämä siksi, etten ole saanut tupakkaa.

Tupakointi on epäterveellistä. Kyllä sen kaikki suomalaista peruskoulua käyneet ihmiset tietävät. Asia on tehty harvinaisen selväksi. Miksi minä sitten tupakoin? No, se on paha tapa, mihin olen jäänyt koukkuun, mutta tupakoinnilla on myös muita ulottuvuuksia.

1. Tupakkatauko on hetki, jolloin aivoni saavat tauon. Olin sitten työssä tai opiskelen, tupakkatauko on hyvä hengähdyshetki, ja aivot saavat nollata.

2. Tupakointi edistää sosiaalisuutta. Tupakkapaikalla tulee yleensä puhuttua asioista, mitä ei muualla puhuttaisi. Olen jopa kerran saanut töitä, koska lähdin haastattelijan kanssa tupakalle.

3. Tupakka rauhoittaa. Kun olen kaksi tuntia putkeen huutanut teinilleni nuppi punaisena, höyry korvista nousten, miksi hänen täytyy pestä hampaat, tarvitsen jotain rauhoittuakseni. Tupakka rauhoittaa nopeammin ja tehokkaammin kuin yksikään stressipallo. Myöskään tavaroiden heitteleminen ei rauhoita yhtä hyvin.

4. Tupakka piristää. Näin über-väsynyt ja äärimmäisen stressaantunut ihminen tarvitsee elämäänsä kaikki pienetkin piristysruiskeet, ettei elämänilo katoa kokonaan. (Ellet usko tupakan olevan piristävä, KVG.)

Ja kaiken tämän lisäksi uskon tupakoinnin myös pitävän yllä parisuhteita, sillä en oikeasti tiedä, montako minuuttia tuo minun vielä toistaiseksi tuleva aviomieheni jaksaa kuunnella tätä minun pässinpäistä kiukuttelemistani. Jos meille siis tulee ero, saatte syyttää siitä tupakoinnin puutetta!