"Toijjon ihampaska!" - Palautteen antamisen jalo taito

Sukelletaas hetkeksi hieman syvempiin vesiin ja erittäin tärkeään asiaan, nimittäin palaute.

Kaikki ne ihmiset, jotka tekevät tavalla tai toisella julkista työtä, ovat jatkuvan palautteen kohteena. Muusikot, kuvataiteilijat, kirjailijat, poliitikot, tutkijat... Listaa voisi jatkaa pidemmällekin. 

Jokaisella ihmisellä on oma makunsa ja omat mieltymyksensä. Ei ole olemassa sellaista ihmistä, joka pitäisi aivan kaikesta, eikä toisaalta ole olemassa sellaista taiteilijaa, poliitikkoa tai tutkijaa, joka miellyttäisi kaikkia. Aina on joku, joka ei tykkää siitä, mitä sinä teet. Se on fakta, ja sen kanssa on elettävä.

Kuulen usein, että meidän palautteen saajien pitää osata ottaa palautetta vastaan. Kyllä, näin on. Pienestä ei pidä hätkähtää eikä lannistua. Monet meistä jopa toivovat saavansa palautetta, sillä hyvin annettu, rakentava kritiikki toimii erinomaisena apuvälineenä tulevaisuutta ajatellen. Ellen minä saisi omista kirjoituksistani laisinkaan kritiikkiä, en tietäisi yhtään, olenko ojassa vai allikossa, ja mihin suuntaan minun pitäisi lähteä kehittymään. Kritiikki on siis hyvä asia! Ja minä jopa toivon, että saan palautetta ja kritiikkiä omasta työstäni.

Mutta entäs sitten palautteen antajan vastuu? Onko sellaista? Kyllä on! Ja tässä helvetin some-maailmassa, missä lauotaan juuri sitä, mitä sylki suuhun tuo, tämä palautteen annon jalo taito on päässyt täysin unohtumaan.

Kerronpa esimerkin elävästä elämästä. Eräs henkilö kommentoi eräässä Facebook-ryhmässä kirjoitustani näin: "Voi hyvä luoja sentään!" Hetken aikaa potkittuani tätä kommentoijaa sain selville, ettei hän ollut pitänyt kirjoituksestani. Selvähän tuo, eivät kaikki minun kirjoituksistani tykkää, eikä ole laisinkaan pakko.

Perusteeksi hän sanoi kaksi asiaa. Ensiksi kirjoitukseni oli hänen mielestään lapsellinen. No, makunsa kullakin, ja jos hän koki tekstini lapselliseksi, hänellä on siihen täysi oikeus. Toiseksi, hän sanoi tekstini olevan loukkaava. Tässä kohdassa naamalleni tuli tyhmä ilme. Loukkaava? Luin tekstin monta kertaa läpi ja raavin päätäni. Tekstini ei ollut - minun mielestäni - missään kohdassa minkäänlaisia ihmisryhmiä loukkaava. Pyysin häneltä ihan konkreettista esimerkkiä siitä, mikä tekstissäni on loukkaavaa.

Heti ensimmäisenä sain kuulla sen perinteisen: "Et taida kestää kritiikkiä." Asia on kyllä niin, että kommentoija ei osannut antaa sitä kritiikkiä! Pyysin edelleen selvennystä, mikä kohta tekstissä oli loukkaava. Sanoin, etten ymmärrä tätä loukkausväitettä, ja haluan saada ihan kunnon esimerkin siitä, mikä tällainen kohta oli. Kommentoija käänsi asian niin, että tämä on ihan paska ryhmä ja me muut ryhmäläiset olemme täysiä idiootteja, eikä hän tällaisessa ryhmässä aio olla enää hetkeäkään. Ja poistui ryhmästä "ovet paukkuen".

En siis edelleenkään tänä päivänä tiedä, mikä kohta siinä tekstissä loukkasi kommentoijaa.

Joten annanpa teille nyt rakentavan kritiikin oppitunnin. Miten antaa sellaista palautetta, mistä palautteen saaja oikeasti hyötyy? Millainen palaute on ihan haistapaskaa, eikä anna palautteen saajalle mitään muuta kuin päänsäryn?

1. Ihan kiva

Tämä palaute ei ole mistään kotoisin. Se ei kerro mitään. Palautteen saaja ei tiedä, onko hänen teoksensa hyvä vai huono ja missä olisi mahdollisesti parantamisen varaa. Tämä kritiikki on yhtä kuin haista paska, enkä minä itse ainakaan arvosta tällaista palautetta, en sitten yhtään. Jos on pokkaa antaa palautetta, niin pitää antaa sellainen palaute, mistä saa jotain irti.

2. Tä on ihan paska

Ei sinun tarvitse tykätä, ja ikävää, etten pystynyt miellyttämään juuri sinua. Asian voisi kuitenkin ilmaista vähän kauniimmin. Vaikkei tykkääkään, ei tarvitse silti haukkua lyttyyn. Käytöstavat kunniaan, myös palautteen annossa! Esim. palaute: "Tämä ei ole ihan minun tyyliäni", on jo huomattavasti neutraalimpi ja ajaa täysin saman asian. Eikä palautteen saajalle tule haistapaska-fiilistä palautteesta.

3. Joojoo, tosi hieno on

Älä mielistele ja kehu, ellet todella tarkoita sitä! Epäaitous on perseestä, ja se näkyy kyllä. Jos hampaat irvessä, väkinäisen hymyn kera antaa palautetta, niin siitä kyllä huomaa, ettei palautteen antaja ole tosissaan. Me kaikki arvostamme sitä, että työtämme kohtaan ollaan rehellisiä. Minä arvostan rehellisyyttä, en mielistelyä, ja haluan saada aidon palautteen.

4. No koska se nyt vaan on paska

Okei, et siis pitänyt työstäni. Se tuli jo selväksi. Mutta voisitko kuitenkin olla vähän tarkempi sen suhteen, mistä ei pitänyt? Edelleenkin, jos sinulla on pokkaa antaa palautetta, pitää antaa sellainen palaute, mistä saa jotain irti. Palautteen antaja tietää työnsä olevan paska, mutta ei tiedä, mikä siinä on paskaa. Jos kyse on vaikka taulusta, ovatko värit väärät, aihe väärä, tekniikka väärä ja mikä siinä on vikana. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta PERUSTELE KRITIIKKISI, PERKELE!

5. Kyllä minä nämä jutut tiedän, koska minä olen *******

Ole minun puolestani vaikka paavi! Se ei siltikään tee sinusta mitään ylijumalaa, pelkän jumalan palvelijan. Vaikka sinulla olisi kuinka helvetin monta hienoa titteliä, se ei tarkoita sitä, että sinun sanasi nyt painaisi enemmän kuin jonkun toisen. Pirkko Pohjanmaalta antaa tasan yhtä arvokkaan palautteen kuin sinä helvetin hienoine titteleinesi. Ja koska minulle eivät edelleenkään ne tittelit merkkaa mitään, niin PERUSTELE, PERKELE! Se, että sinulla on sata erilaista hienoa englanninkielistä titteliä ei tarkoita sitä, että sinun ei tarvitsisi antaa mitään perusteluja. Kyllä tarvitsee! Sinun vasta tarvitseekin, koska sinun sitä rakentavaa kritiikkiä pitäisi osata antaa, jos kerran niin helvetin hieno tyyppi olet.

6. En mä nyt tällaisesta mitään ymmärrä...

Voi herra armahda! Miten tyhmä voi ihminen olla, ellei osaa omaa mielipidettään sanoa? Kyllä jokainen nyt osaa kertoa, miellyttikö työ. Jos miellytti, millä tavalla se miellytti. Ellei, niin mikä meni pieleen? Ei se ole sen vaikempaa. Hyvä helvetti sentään!

Kaikkein paras palaute on siis rehellistä ja suoraa. Siinä annetaan ansaitut kehut, jos kehuja ansaitsee. Sen lisäksi siinä huomioidaan parannuskohteet kertomalla palautteen saajalle, missä kohti olisi voitu jotain tehdä paremmin. Hyvä palaute ei ole lannistavaa eikä suoraa haukkumista. Hyvä palaute on sellaista, mistä palautteen saaja saa oikeasti itselleen eväitä  työnsä tekemiseen ja mitä hän pystyy hyödyntämään.

Eli älä tule enää tämän jälkeen antamaan minulle paskaa palautetta, vaan tule antamaan rakentavaa palautetta! Onko selvä? TÄH? HÄH? NII! Perkele.

PS. Koska kuvasuoni ei taas tänään syki, kuvat tarjoaa Papunet. Kuvat ovat Elina Vannisen ja Sergio Palaon käsialaa.

Paskoja ja vähemmän paskoja maalauksia. Ja viiniä keskellä päivää.

Tiistai-iltapäivä. Kello on siinä 12.30. Hiki valuu selkääni pitkin, kun syön Aboa Vetuksen kahvilassa vuohenjuusto-quicheani. Miten voi ihmisellä koko ajan olla näin jumalaton hiki? En oikeasti enää ymmärrä. 

Puoli tuntia aikaa. Käyn nopeasti pihalla tupakalla ja kierrän sen jälkeen pikapikaa Maria Prymatshenkon näyttelyn. Näen sen ihan pian uudestaan, niin en viitsi kovin kauaa seisoa yhden erikoisen elukan edessä tuijottamassa sitä, miten hienosti viivat menevät paperilla.

En tiedä edes itse, miksi olen tullut tänne tänään. Enhän minä - tumpeloiden ruhtinatar - edes osaa oikeasti mitään! Tänään täällä järjestetään maalauskurssi aiheena naivismi, ja minä-hullu menin ilmoittautumaan sille kurssille. Pölö mikä pölö. Onneksi tämä kurssi on tarkoitettu nollatason taitajille, joten tuskin kukaan huomauttaa siitä, että olen vasta-alkaja ja nollatasolla, mitä maalaustaitoihin tulee.

Kurssilaisia alkaa valua sisään. Hyvin nopeasti tajuan, että olen tasan ainoa alle 60-vuotias kurssilainen, ellei taideopettajaa oteta huomioon. No, mikäs tässä ollessa! Mummot ovat käyneet läpi jo omat vaihdevuotensa, joten ehkä ymmärtävät tämän järkyttävän hienhajuni paremmin.

Kurssi alkaa kierroksella näyttelysaleissa. En kuule tasan tavuakaan siitä, mitä opas yrittää meille selittää. Juuri tällä hetkellä siellä on tietenkin pakko olla jumalaton ryhmä kakaroita. Kolmasluokkalaisia, jotka jäkättävät, kirkuvat, kiljuvat, juoksevat ja häiritsevät niin, että minä joudun oikeasti puremaan kieltäni, etten alkaisi huutaa ihan helvetin rumia sanoja. 

Mikä pahinta, näillä kolmasluokkalaisilla on heitä itseään vielä äänekkäämpi opettaja, jolla on pilli. Hän ei epäröi hetkeäkään käyttää ääntään, ja vielä vähemmän hän epäröi käyttää pilliään. Opas on selkeästi näreissään tämän ryhmän takia, ja yrittää korottaa ääntään. Muut asiakkaat hymyilevät vinosti lapsille. Yrittävät ymmärtää, mutta heitäkin vituttaa ihan selvästi tämä jumalaton huutamisen määrä.

Kun kierros loppuu, kakaratkin lähtevät. Tietenkin! Juuri minun tuuriani. Me siirrymme meille varattuun työtilaan, missä on maalausalustoja, siveltimiä ja vesiväripaperia. Olemme tuoneet itse omat värimme mukanamme. Saa aloittaa! Saa tehdä ihan mitä vain mieleen tulee. Saa olla naivi, saa käyttää mielikuvitusta, saa antaa värien räiskyä.

Saa myös hakea kahvilasta syötävää ja juotavaa, ja tuoda ne maalaustilaan. Minua jännittää ja käytän tilaisuuden hyväkseni. Haen itselleni lasillisen viiniä. Vuoden 2017 Rieslingiä. Ihan mukiinmenevä viini. Ja se auttaa rentoutumaan mukavasti.

Viiniä keskellä päivää! Ja vielä ennen klo 14!!!! Tähän joku kauhistunut hymiö. Tämähän tarkoittaa sitä, että minä olen jo melkein alkoholisoitunut, kun keskellä kirkasta päivää juon lasillisen viiniä. Hirveää.

Otan paperin ja alan maalata taustaa. En edes ajattele, annan vain mennä. Saan kehuja siitä, miten hienon taustan teen. "Joopa joo", ajattelen mielessäni. Jätän taustan kuivumaan, ja teen toisen. Minulla on idea siitä, mitä haluan, mutta en vielä ole ihan varma, miten sen toteuttaisin. Sen jälkeen käyn taas tupakalla, jotta taustat ehtisivät kuivua kunnolla. Piru vie, kun tämä maalaushomma on hidasta ja aikaa vievää! Ja minähän olen kuuluisa tästä minun ylivertaisesta kärsivällisyydestäni.

Ensimmäinen tausta on kuiva. Kaivan esiin akryylivärit. Hahmottelen ensin hieman mielessäni, ja alan sen jälkeen vääntää kuvaa. Saan kehuja valoista, varjoista ja sommitelmasta. Kai siitä kuvasta ihan hyvä tuli. Parempikin olisi voinut tulla, mutta taitoni eivät vain yksinkertaisesti vielä riitä.

Aloitan toisen kuvan. Alku on hyvä, mutta sitten taidot lopahtavat. Yritän googlettaa apua, jotta saisin mallin, mutta en löydä sopivaa kuvaa. Väännän sitten päästäni jotain paskaa. Ja paskaa on lopputuloskin. Kurssin vetäjä sanoo, ettei kuva ole huono; siinä vain näkyy se, että olen vielä kokematon. Ja käärmeosio kuvasta on kuulemma erittäin onnistunut. Ihmisten maalaaminen on vaikeaa. Minulle erityisen vaikeaa. Siksi ihmiset ovat kaikissa maalauksissani aina yksinkertaisia, kasvottomia olentoja.

Aikaa on vielä vaikka kuinka paljon. Aloitan kolmatta maalausta. Haluan siihen paljon väriä. Saan taas kehuja taustasta. Ilmeisesti osaan tehdä hyvin maalausten taustoja. Taito sekin!

Puusta ei tule niin hyvä kuin olisin halunnut. Toisaalta, kokemattomuus. Ehkä joskus teen parempaa jälkeä. Nyt eivät taidot vielä riitä. Pitäisi ehkä maalata enemmän, mutta millä ajalla? Tässä on kaikkea muutakin tekeillä, kuten vaikkapa palkkatyö, mikä pitäisi hoitaa niin hyvin kuin mahdollista. Ja tietenkin se gradu.

Maria Prymatshenko

Vilkaisen muiden aikaansaannoksia. Eivät nekään mitään näyttelykamaa ole. Luojan kiitos! Mummot eivät ole tulleet tänne siksi, että osaisivat, vaan siksi, että eivät osaa. Haluavat oppia. Ovat käyneet jo useamman maalauskurssin tämän saman ohjaajan kanssa. Minä olen ainoa, jolla ei ole takanaan tasan yhtään kurssia, ellei koulun kuvistunteja oteta lukuun.

Kolmannen maalauksen jälkeen kello on jo niin paljon, että kurssi loppuu pian. Kerään kamani ja siistin pöytäni. Kiitän kurssin vetäjää, joka käskee minun jatkaa harjoittelua, ja toivottaa tervetulleeksi kursseilleen toistekin. Ehkä menenkin vielä! Kuka sitä tietää.

Kotona minua odottaa kovasti äitiä ikävöinyt koiranpoika. Olen jo kirjoittanut kirjan minun Kaunostani. Ehkä seuraavaksi alan maalata kuvia minun karvavauvastani.

Kesäfiiliksiä kollaaseina ja paskoina maalauksina

Heinäkuu käy jo puolta väliä ja kesä on kuumimmillaan. Sain kesän aluksi "kotiläksyksi" ylläpitää eräänlaista "tunnepäiväkirjaa", mihin kokoan kesän tapahtumia ja fiiliksiä, sekä hyviä että pahoja, erilaisina kuvina. Ostin tätä pientä projektia varten isokokoisen ja paksun scrap bookin, mihin olen kerännyt pääsylippuja, rannekkeita, kuitteja ja polaroid-kuvia eri tapahtumista. Olen haalinut vinon pinon erilaisia lehtiä ja esitteitä, mistä olen leikellyt kuvia ja tekstejä kuvaamaan juuri sen hetkistä olotilaa, ja tehnyt niistä kollaaseja. Näiden lisäksi, minä, täysin piirustus- ja maalaustaidoton yksilö, olen maalannut kirjaan vesiväreillä erilaisia ajatuksia ja tunnetiloja.

Projektia on ollut todella hauska tehdä. Sen lisäksi, että scrap bookiin tallentuvat tämän kesän muistot, sinne tallentuvat myös ne erilaiset tunteet, mitä olen käynyt läpi minkäkin tapahtuman kohdalla. Ja vaikka ei olisi mitään erikoista tapahtumaa ollutkaan: Ihan vain sohvalla istuessa voi tulla mieleen jokin ajatus, ja olen sitten lähtenyt työstämään sitä scrap bookiin kera vesivärien.

Tarkoitus ei todellakaan ole se, että muut ihmiset tietävät, miksi olen juuri tänään maalannut hevosen ja mitä se esittää. Eikä ihmisten tarvitse tietää, mitä hemmettiä tuo melkein kokonaan ruskea sivu esittää. Minä kyllä tiedän! Minä tiedän, miksi juuri sillä hetkellä minun teki mieli maalata juuri tuollainen kuva. Ja se riittää minulle. Siinä kuvassa on se tunne, mitä kävin juuri sillä hetkellä, ja voin palata myöhemmin siihen tunteeseen ja niihin ajatuksiin tuota kuvaa katsomalla.

Ei, tekemäni maalaukset eivät todellakaan ole mitään taidokkaita! Jos näistä pyytäisi jotain mielipidettä asiantuntijalta, saisin aikamoiset haukut. Mutta tämä onkin taideterapiaa, eikä mikään taidenäyttely. Ihan yksi kakan hailea, mitä minä siihen paperille väännän, vaikka vääntäisin siihen sitä itseään. Tärkeintä on, että saan ajatukseni ulos sisältäni, johonkin toiseen muotoon kuin ahdistukseen.

Eikä niiden tunteiden tarvitse aina ahdistusta herättää. Toki hyvätkin kokemukset ja positiiviset tunteet on hyvä "kirjata muistiin". On tärkeää muistaa ja huomioida se, että elämä ei ole pelkästään sitä negatiivista, vaan kaikesta löyty aina jotain hyvää ja positiivista. Ja se hyvä kannattaa laittaa muistiin.

Olisiko sinulle hyötyä vastaavanlaisesta projektista? Ei kun koluamaan paperiroskista ja kaivamaan vanhoja lehtiä, mitä voi leikata! Pelkäätkö sitä, ettet osaa piirtää etkä maalata? No hei, en osaa minäkään! Katso nyt noita minun väkerryksiä. Kaukana jostain Dalista tai van Goghista. Minulla kesti hetken, että pääsin yli siitä häpeästä, etten osaa piirtää enkä maalata, ja lakkasin välittämästä siitä. Kahden maalauksen jälkeen aloin vapautua siitä olen-paska-enkä-osaa -tunteesta, ja annoin mennä!

Sitä paitsi, tekemällä taidot paranevat! Ei minusta mitään Picassoa koskaan tule, eikä ole tarkoituskaan, mutta jos vertaa ensimmäistä tekemääni maalausta ja viimeisintä, olen tullut aika huimasti eteenpäin.