Hevarittaren kämppäblogi: Värien ja koirankarvojen sinfoniaa

Oma koti kullan kallis. Ja näin se on myös Mäkisille. Tervetuloa blogisarjamme toiseen osaan, missä esittelemme todellisen elämän kotia, suoraan Aurajoen rannalta!

Satun kodikas opiskelunurkkaus on mukavan divaanisohvan päällä.

Ensimmäisenä on vuorossa koko kodin sydän, olohuone. Olohuoneessa yhdistyvät iloiset värit ja kauniit kuosit. Kaiken tämän peittää alleen pehmeä lapinkoiran karva, mikä antaa kotoisan säväyksen olohuoneen harmoniaan.

Ikkunoita koristavat Vallilan tummanlilat kelohonkaverhot. Olohuoneen suuri lattiamatto oli alkuaan samaa värimaailmaa, mutta nyt sen väriksi on vaihtunut lapinkoiranruskea. Isolla Kodin Ykkösestä hankitulla divaanisohvalla on Satun oma opiskelupiste. Sohvan divaaniosan koristavat paksut kirja- ja muistiinpanopinot. Lukulamppu tuo valoa ja eloa sohvan tummuuteen. Pehmoinen pöllöviltti lämmittää talven pimeinä iltoina opiskelevaa Satua.

Nojatuoleille on löydetty monipuolista käyttöä.

Olohuoneen kaksi nojatuolia seisovat ylväinä sohvan vierustassa. Toinen nojatuoleista toimii Satun vaatetelineenä. Nojatuolille on kätevä kerätä vaatteita, mitä voi vielä käyttää yhden kerran. Siitä ne löytää helpommin ja nopeammin kuin sekaisesta vaatekaapista.

Nojatuolin takana kohoaa ylväs kirjahyllyrykelmä. Satu rakastaa kirjoja, ja sen kyllä huomaa. Olohuoneen pitkällä seinällä on toinen kirjahylly, täynnä upeita kirjoja. Kaikki kodin kirjahyllyt ovat Ikean taattua laatua ja Satun omin pikkukäsin kokoamat. 

Satun rakkaus kirjoihin näkyy asunnossa.

Virkistävänä yksityiskohtana olohuoneessa on pyykkiteline tuomassa puhtaiden pyykkien raikasta tuoksua kodin sydämeen.

Eteisen kuosit sopivat yhteen olohuoneen kanssa.

Eteisen värit ja kuosit sointuvat kauniisti olohuoneen kanssa yhteen. Kaunis lila sävy seinillä on sisustussuunnittelijan suunnittelema ja Satun itse maalaama. Eteisen lattian peittävät myös Vallilan tummanlilat kelohonkakuviot. Sama kaunis kuosi tuo jatkuvuutta asuntoon.

Pienuudestaan huolimatta eteinen toimii erinomaisena säilytystilana tavaroille. Eteisen nurkassa olevan Ikean harmaan lipaston päälle on kätevä kerätä tavaraa, samoin Ikeasta ostetut puulaatikot odottavat hetkeä, jolloin Satu saisi vietyä ne töihin maalattaviksi.

Lisää säilytystilaa on löydetty lipaston päältä.

Kylpyhuoneen ovessa roikkuvat pyyheliinat ovat eteisen väripilkku, ja tuovat kodikkuutta kapeaan tilaan.

Teini on itse saanut valita huoneensa värit ja kuosit.

Teinin huoneen on suunnitellut teini itse. Kirkkaan vihreät seinät symboloivat luontoa ja kesäistä kukkaketoa. Seinässä oleva syvennös on maalattu liitutaulumaalilla. Kirjahylly, työpöytä, tuoli ja vaatekaappi ovat Ikeasta, sänky kaikkine lisävarusteineen on Kodin ykkösestä ja lahjakkaan nuoren naisen soittimet on hankittu musiikkiliikkeistä ympäri maailmaa.

Myös teinin huoneen verhot ovat Vallilan kuosia. Ne ovat Lauri Tähkän suunnittelemat Lintukoto-verhot. Satua hävetti verhojen osto niin paljon, että hänen oli pakko tilata ne verkkokaupasta. Ihan vain siksi, ettei kukaan näkisi häntä Lauri Tähkän suunnittelemien verhojen kanssa. Teinin mielipidettä kuitenkin kuunneltiin, ja hän sai haluamansa verhot.

Teinin hollantilaiset juuret näkyvät huoneessa.

Teinin huone on kodin siistein huone. Siellä on vain muutamia epämääräisiä tavaroita lattialla, kuten treenikassi ja hieltä haisevat kiipeilykengät. Nämä pienet epämääräisyydet tuovat elämän sävähdyksiä muuten niin siistiin huoneeseen. Samoin teinin liitutauluseinällä lukevat sanat muistuttavat kauniisti teiniä hänen hollantilaisista sukujuuristaan.

Tässä sarjamme ensimmäinen kotiesittely! Mikäli haluat saada juuri sinun kotisi esiteltyä sellaisena kuin se on, ota yhteyttä. Tulemme mielellämme esittelemään juuri sinun yksilölliset sisustusratkaisusi.

Mukavalla sängyllä on myös pöllöviltti.

Paskoja ja vähemmän paskoja maalauksia. Ja viiniä keskellä päivää.

Tiistai-iltapäivä. Kello on siinä 12.30. Hiki valuu selkääni pitkin, kun syön Aboa Vetuksen kahvilassa vuohenjuusto-quicheani. Miten voi ihmisellä koko ajan olla näin jumalaton hiki? En oikeasti enää ymmärrä. 

Puoli tuntia aikaa. Käyn nopeasti pihalla tupakalla ja kierrän sen jälkeen pikapikaa Maria Prymatshenkon näyttelyn. Näen sen ihan pian uudestaan, niin en viitsi kovin kauaa seisoa yhden erikoisen elukan edessä tuijottamassa sitä, miten hienosti viivat menevät paperilla.

En tiedä edes itse, miksi olen tullut tänne tänään. Enhän minä - tumpeloiden ruhtinatar - edes osaa oikeasti mitään! Tänään täällä järjestetään maalauskurssi aiheena naivismi, ja minä-hullu menin ilmoittautumaan sille kurssille. Pölö mikä pölö. Onneksi tämä kurssi on tarkoitettu nollatason taitajille, joten tuskin kukaan huomauttaa siitä, että olen vasta-alkaja ja nollatasolla, mitä maalaustaitoihin tulee.

Kurssilaisia alkaa valua sisään. Hyvin nopeasti tajuan, että olen tasan ainoa alle 60-vuotias kurssilainen, ellei taideopettajaa oteta huomioon. No, mikäs tässä ollessa! Mummot ovat käyneet läpi jo omat vaihdevuotensa, joten ehkä ymmärtävät tämän järkyttävän hienhajuni paremmin.

Kurssi alkaa kierroksella näyttelysaleissa. En kuule tasan tavuakaan siitä, mitä opas yrittää meille selittää. Juuri tällä hetkellä siellä on tietenkin pakko olla jumalaton ryhmä kakaroita. Kolmasluokkalaisia, jotka jäkättävät, kirkuvat, kiljuvat, juoksevat ja häiritsevät niin, että minä joudun oikeasti puremaan kieltäni, etten alkaisi huutaa ihan helvetin rumia sanoja. 

Mikä pahinta, näillä kolmasluokkalaisilla on heitä itseään vielä äänekkäämpi opettaja, jolla on pilli. Hän ei epäröi hetkeäkään käyttää ääntään, ja vielä vähemmän hän epäröi käyttää pilliään. Opas on selkeästi näreissään tämän ryhmän takia, ja yrittää korottaa ääntään. Muut asiakkaat hymyilevät vinosti lapsille. Yrittävät ymmärtää, mutta heitäkin vituttaa ihan selvästi tämä jumalaton huutamisen määrä.

Kun kierros loppuu, kakaratkin lähtevät. Tietenkin! Juuri minun tuuriani. Me siirrymme meille varattuun työtilaan, missä on maalausalustoja, siveltimiä ja vesiväripaperia. Olemme tuoneet itse omat värimme mukanamme. Saa aloittaa! Saa tehdä ihan mitä vain mieleen tulee. Saa olla naivi, saa käyttää mielikuvitusta, saa antaa värien räiskyä.

Saa myös hakea kahvilasta syötävää ja juotavaa, ja tuoda ne maalaustilaan. Minua jännittää ja käytän tilaisuuden hyväkseni. Haen itselleni lasillisen viiniä. Vuoden 2017 Rieslingiä. Ihan mukiinmenevä viini. Ja se auttaa rentoutumaan mukavasti.

Viiniä keskellä päivää! Ja vielä ennen klo 14!!!! Tähän joku kauhistunut hymiö. Tämähän tarkoittaa sitä, että minä olen jo melkein alkoholisoitunut, kun keskellä kirkasta päivää juon lasillisen viiniä. Hirveää.

Otan paperin ja alan maalata taustaa. En edes ajattele, annan vain mennä. Saan kehuja siitä, miten hienon taustan teen. "Joopa joo", ajattelen mielessäni. Jätän taustan kuivumaan, ja teen toisen. Minulla on idea siitä, mitä haluan, mutta en vielä ole ihan varma, miten sen toteuttaisin. Sen jälkeen käyn taas tupakalla, jotta taustat ehtisivät kuivua kunnolla. Piru vie, kun tämä maalaushomma on hidasta ja aikaa vievää! Ja minähän olen kuuluisa tästä minun ylivertaisesta kärsivällisyydestäni.

Ensimmäinen tausta on kuiva. Kaivan esiin akryylivärit. Hahmottelen ensin hieman mielessäni, ja alan sen jälkeen vääntää kuvaa. Saan kehuja valoista, varjoista ja sommitelmasta. Kai siitä kuvasta ihan hyvä tuli. Parempikin olisi voinut tulla, mutta taitoni eivät vain yksinkertaisesti vielä riitä.

Aloitan toisen kuvan. Alku on hyvä, mutta sitten taidot lopahtavat. Yritän googlettaa apua, jotta saisin mallin, mutta en löydä sopivaa kuvaa. Väännän sitten päästäni jotain paskaa. Ja paskaa on lopputuloskin. Kurssin vetäjä sanoo, ettei kuva ole huono; siinä vain näkyy se, että olen vielä kokematon. Ja käärmeosio kuvasta on kuulemma erittäin onnistunut. Ihmisten maalaaminen on vaikeaa. Minulle erityisen vaikeaa. Siksi ihmiset ovat kaikissa maalauksissani aina yksinkertaisia, kasvottomia olentoja.

Aikaa on vielä vaikka kuinka paljon. Aloitan kolmatta maalausta. Haluan siihen paljon väriä. Saan taas kehuja taustasta. Ilmeisesti osaan tehdä hyvin maalausten taustoja. Taito sekin!

Puusta ei tule niin hyvä kuin olisin halunnut. Toisaalta, kokemattomuus. Ehkä joskus teen parempaa jälkeä. Nyt eivät taidot vielä riitä. Pitäisi ehkä maalata enemmän, mutta millä ajalla? Tässä on kaikkea muutakin tekeillä, kuten vaikkapa palkkatyö, mikä pitäisi hoitaa niin hyvin kuin mahdollista. Ja tietenkin se gradu.

Maria Prymatshenko

Vilkaisen muiden aikaansaannoksia. Eivät nekään mitään näyttelykamaa ole. Luojan kiitos! Mummot eivät ole tulleet tänne siksi, että osaisivat, vaan siksi, että eivät osaa. Haluavat oppia. Ovat käyneet jo useamman maalauskurssin tämän saman ohjaajan kanssa. Minä olen ainoa, jolla ei ole takanaan tasan yhtään kurssia, ellei koulun kuvistunteja oteta lukuun.

Kolmannen maalauksen jälkeen kello on jo niin paljon, että kurssi loppuu pian. Kerään kamani ja siistin pöytäni. Kiitän kurssin vetäjää, joka käskee minun jatkaa harjoittelua, ja toivottaa tervetulleeksi kursseilleen toistekin. Ehkä menenkin vielä! Kuka sitä tietää.

Kotona minua odottaa kovasti äitiä ikävöinyt koiranpoika. Olen jo kirjoittanut kirjan minun Kaunostani. Ehkä seuraavaksi alan maalata kuvia minun karvavauvastani.

Suuri ilo pienistä asioista

Olen aivan täpinöissäni! Löysin jotain aivan järisyttävän ihanaa, ja haluan kertoa kaikille, miten ihanan asian löysin. En edes pysy nahoissani, koska löytöni oli niin taivaallinen. Se oli vastaus pitkäaikaisiin rukouksiin. Ja tämä ihana asia on... DOSETTI!

Eikä todellakaan mikä tahansa dosetti, vaan sateenkaaridosetti. Dosetin "kuoria" löytyy monissa eri väreissä, mutta minä pidän lilasta, ja tuo oli mukavan hempeä. Halusin sen.

Ja katsokaas... Viikonpäivät on kirjoitettu dosettiin, ja jokaiselle viikonpäivälle on oma eri värinsä. Hahmotushäiriöinen ADHD-aikuinen rakastaa värikoodausta! Se tekee asioista niin paljon yksinkertaisempia ja helpompia hahmottaa.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Dosetin "kuoren" alareunassa on pieni reikä. Kun siitä tunkee sormen (ja tiedoksi niille ADHD-aikuisille, jotka ovat oppineet kantapään kautta, ettei niitä sormia kannata tunkea joka paikkaan, niin tähän reikään ne sormet uskaltaa työntää), tulee aina yksi viikonpäivä kerrallaan ulos. Sen saa siis pois, ja vaikka mukaan töihin, kouluun tai mihin tahansa! Kätevää!

Yhden päivän kohdalla on kolme paikkaa lääkkeille. Ja niissäkin lukee selkeä teksti: aamu, päivä ja ilta. Niin selkeä hahmottaa, ettei tämä enää tästä helpommaksi muutu. Tästä on superhelppo tarkistaa, onko lääkkeet varmasti otettu.

Löysin apteekista myös leveämpiä dosetteja, missä on samalle päivälle useampia paikkoja kuin vain kolme, mutta tämä pienempi riittää itselleni. Tämä kuitenkin tiedoksi niille, jotka tarvitsevat lääkkeitä päivän aikana enemmän.

Kun lääkkeet on otettu, laitetaan tyhjä viikonpäivä takaisin "kuoreen", tornin ylimmäiseksi "palikaksi".

Ihan hirmuisen näppärä ja kätevä laite! En voisi olla tyytyväisempi tähän ostokseeni. Ei enää sitä typerää pohdintaa siitä, olenko muistanut lääkkeet vai en, ja jos olen muistanut, olenko muistanut kaikki lääkkeet. Tavallinen dosetti ei pahemmin auttanut muistamista, mutta nyt tämä värikoodattu viikonpäivädosetti auttaa taatusti! Tämän kanssa vain ei voi epäonnistua.

Paras tieto on vielä kertomatta, eli hinta. Vain vaivaiset 11 euroa tästä superkätevästä ihanuudesta! Itse ostin tämän Martin apteekista, omasta lähiapteekistani, mutta varmasti sitä saa muualtakin. Nettikaupoista en löytänyt kyseistä dosettia kuin Orimattilan apteekista.

Työpäivä, haastattelupäivä ja uudet akryylivärit - Tervetuloa arki!

Pikimustat pilvet aukevat, kun pääsen Saloon. Pisarat hakkaavat pinkin autoni ikkunaa. En ole enää kaukana määränpäästäni, mutta silmiäni painaa. Työpäivän jälkeinen väsymys ja siihen vielä päälle automatka kera unettavan ropinan. Ihme, etten nukahda rattiin.

Pian tulee Muurlan ramppi. Nousen siitä ylös. Muutama kilometri ja olen määränpäässäni, Muurlan opistolla.

Juoksen pääovelle, sateensuojaan. Ovi on lukossa. Ovikelloon ei vastaa kukaan. En näe mitään liikettä missään. Tarkistan sähköpostista haastattelun päivämäärän. Kyllä, se on tämä päivä. Lopulta ovi tullaan avaamaan. Olen oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Hyvä. Haastattelu voi alkaa.

Olen hakenut valokuvaterapian koulutukseen. Koin voimauttavan valokuvan opinnoissa sen, miten voimakas taideterapeuttinen työkalu valokuva on. Uskon tähän menetelmään ja tiedän sen olevan erinomainen terapiamenetelmä. Sen avulla päästään syvemmille vesille kuin pelkän keskustelun avulla. Siksi olen hakeutunut tänne.

Haastattelut tehdään pienryhmissä. Meidän pienryhmässämme on kokonaiset kaksi hakijaa. Eipä ainakaan mene kauaa, jos kerran vain kaksi ihmistä on paikalla.

Haastattelu on tyypillinen: Kuka olet, mitä teet, miksi olet täällä, mitä odotat koulutukselta. Ei mitään sellaista, mihin en olisi voinut mitenkään varautua etukäteen. Kerron rehellisesti, miksi olen tullut tänne. Ei minulla ole mitään syytä liioitella tai kiertää totuutta.

Vain tunnin jälkeen olemme valmiita. Sade on lakannut ja pääsen ajamaan takaisin kotiin kauniissa auringonpaisteessa. Minulla on jotenkin virkistäytynyt olo. En osaa selittää, miksi. 

Päätän poiketa kotimatkalla Skanssissa, ostoskeskuksessa. Mukaani lähtee iso määrä uusia pensseleitä, akryylivärit, öljyvärit sekä uutta maalauspaperia. En ole edelleenkään hyvä maalaamaan, mutta kehityn koko ajan. Tuskin minä ikinä maalauksillani mitään tulen tienaamaan, kun eivät ammattilaisetkaan niillä tienaa, mutta omaksi iloksi voi aina tehdä.

Minulla on nälkä. Laiskottaa. Päätän ajaa Hesen drive-inin kautta kotiin. Soijatortilla, härkäpapuburger ja juustohamppari ilman suolakurkkua. Kaikille jotakin. Paitsi koiralle. Meidän pilalle lellitty Kaunokaisemme on saanut tänään jo tuoretta maksaa. 

Jälkkäri odottaa jo jääkaapissa: Leipomo Mannan vegaaninen brownie.

Loppuillan saan viettää sohvalla uusimman Canis-lehden parissa ja toivoa, että virkistyn loppuviikkoon mennessä. Tiedossa on kaksi päivää jäljestystä herra Villahousun kanssa, enkä haluaisi mennä sinne haukottelemaan.

Hevarittaren lumppublogi: Näillä mustilla räteillä raikkautta töihin!

Olen jo pitkään ihmetellyt yhtä asiaa: Saavatko rättiblogit paljonkin lukijoita? Siis sellaiset tekstit, missä esitellään erilaisia vaatteita ja kerrotaan, mistä ne on ostettu. "Lomalta paluu tapahtuu näissä upeissa lumpuissa!" Aha. Okei. Paitsi että ne rätit ja lumput, mitä näissä blogeissa mainostetaan, eivät ole IKINÄ sellaisia, mitä MINÄ suostuisin laittamaan päälleni.

Mutta makunsa kullakin. Ja mitä monipuolisempi maku, sitä useampi vaatetuottaja saa työtä ja rahaa. Monipuolinen maku on siis vain hyvästä! Harmin paikka vain on bloggaajien kannalta se, että maun ollessa näin monipuolinen ihmiset tuskin lukevat sellaista tekstiä, missä on - heidän mielestään - pelkkiä rumia rättejä. Vai lukevatko? Minä nimittäin en lue.

Ja koska minä olen hevari, kysymykseni kuuluu: Missä ovat ne blogit, missä arvioidaan hevirättejä? "Nyt palaa hevityttö töihin! Näillä asusteilla saat päät kääntymään ja työkaverisi pelkäämään." Enpä ole tällaisia otsikoita paljon blogeissa nähnyt. Tai sitten en ole vain osannut etsiä oikeista paikoista. Minulle saa vinkata, jos joku ylläpitää jotain hevirättiblogia! Otan tällaiset vinkit mielelläni vastaan.

Tässä niitä linkkejä olemassaoleviin hevirättiblogeihin odotellessa, päätin itse kuluttaa nämä viimeiset kesälomapäiväni siihen, että keikistelen kivoissa kesämekoissa, tulikuuman auringonpaahteen alla sievältä näyttäen ja kehun, miten hyvältä jokin kolttu tuntuu tai ei tunnu minun päälläni. Eli, tässä teille, arvon lukijat, HEVARITTAREN TÖIHINPALUU! NÄMÄ MUSTAT LUMPUT TUOVAT SYKSYN RAIKKAUDEN SINUNKIN TYÖPAIKALLESI.

Ensimmäinen ongelma alkoi jo siinä vaiheessa, kun mietin, miten hemmetissä saan otettua kuvat ilman kuvaajaa. Kokeilin järkkärin autotimeria, mutta huonolla menestyksellä. Jo tämä vaihe alkoi vituttaa, ja hiki alkoi virrata selkää pitkin. Lopulta totesin, että se kännykkäselfie on paras ratkaisu tähän dilemmaan. Ei muuta kuin parvekkeelle kännykän kanssa, vuoroin eri kolttu päällä. Onpahan naapureillakin jotain ihmeteltävää, kun saavat katsella, että mitä helvettiä se Mäkisen rouva on tällä kertaa keksinyt.

Tässä ensimmäinen rätti. Vixxsin Nocturnal-mekko. Kangas on vähän... Oudohkoa, mutta vaikuttaa siltä, että saattaa jopa kestää muutaman pesun. Mekossa on hauska huppu, mikä on vetoketjuilla kiinni, ja koska se on vetoketjuilla kiinni, sen saa - tadaa - irroitettua! Ihan kiva perusmekko töihin ja arkeen. Eikä edes hirveästi pelota ketään.

Vixxsin Nocturnal

Vaatteiden vaihto oli suhteellisen vaikeaa, koska jorma otsassa esti mekon poisottoa. Hiki alkoi valua oikein kunnolla, ja iho nihkeytyä. Mutta kun suomalainen nainen jotain päättää, niin se tehdään ja mennään läpi vaikka Danten helvetin. Seuraava rätti päälle ja menoksi.

Toisena on vuorossa Motörheadin kiva, käännettävä kesämekko. Ihan sama, kumpi puoli on edessä ja kumpi takana. Kangas on venyvää ja paukkuvaa ja tuntuu aistiyliherkän ihmisen iholla ihan mukavalta. Helma on jotenkin typerästi jaettu neljään osaan, ja sen vuoksi siinä on neljä saumaa, mutta eihän me nyt pienistä, kun eivät nekään meistä.

Motörheadin mekko

Minulla alkaa tulla toden teolla kuuma ja minulla on vaikeuksia saada nihkeän ja hikisen ihon vuoksi mekkoa pois ja toista tilalle. Perkele, kun tällaiseenkin piti ryhtyä. Jaksaa, jaksaa! Seuraavaa kolttua tarjolle.

Kolmas rätinpalanen kuuluu EMP:n omaan Full Volume-valikoimaan. Rätin nimi on Oh Boy, ja minä onnekas taisin napata tästä koltusta joko viimeisen tai toiseksi viimeisen kappaleen. Ovat nimittäin EMP:n sivujen mukaan myytyjä loppuun, kun yritin kovasti etsiä tähän linkkiä kyseisestä mekosta. Noh, mekko on kauhean kiva ihan jo siksikin, että siinä on helmassa yksisarvisia! Ja teksti: "We're all gonna die". Kuvioidun helman peittää kova ja karhean tuntuinen tyllikangas, mutta onneksi se ei kuitenkaan tule ihoa vasten.

Full Volumen Oh Boy!

Ei helvetti sentään! Minulta alkavat loppua paukut. Hiuksetkin ovat jo ihan märkänä hiestä. Ei tämä ole ihmisen hommaa, keikistellä vaatteissa tällaisena päivänä. Jos nyt pari vielä.

Neljäs kuuluu osaksi minun ehdotonta suosikkivaatesarjaani, Skelanimalsia! Tässä on ChungKee The Panda. Aivan ihana mekko, yksi minun suosikkimekoistani. Kangas on mukavaa ja pehmeää. Ja kuvakin on kiva. 

Skelanimalsin ChungKee The Panda

Jumalauta sentään, että alkaa ottaa kupoliin tämä jatkuva rättien vaihtelu tällaisella säällä. En kehtaa enää edes mennä parvekkeelle. Paitsi nyt menen ja otan viimeisen kuvan kera vitutuksen.

Viimeinen rätti tältä erää, Skelanimalsia tämäkin. Mutta mitä olisikaan elämä ilman yksisarvisia. Joten tässä Bonita the Unicorn. Kangas on aivan ihanan pehmeää, eikä minua edes vituta paidan tyttömäiset hörhelöt. Kyseessä on kuitenkin yksisarvinen ja vielä kuollut sellainen, joten silloin muutama hörhelö sallitaan. Paita tuntuu kivalta päällä myös kuumassa auringonpaahteessa. 

Skelanimalsin Bonita the Unicorn

Vaikka paita tuntuukin hyvältä päällä, en silti jaksa jäädä parvekkeelle tämän pidemmäksi aikaa keikistelemään, vaan menen takaisin sisään, ja riisun KAIKEN pois. IHAN KAIKEN. Sen jälkeen parkkeeraus sohvalle kera pääkallomukin ja jääkylmän karpalomehun. En ehkä toiste enää tee tällaista rättiblogiprojektia. Oli sen verran hikistä touhua ja vituttaakin alkoi. Nyt ehkä ymmärrän, miksei niitä hevirättiblogeja ole ihan joka tytöllä: Tämähän on aika karseaa touhua! Onneksi pääsen tästä hetikohta lähtemään Turun viinifestareille joku näistä ihanista koltuista päälläni. Ehkä siellä vitutus vihdoin väistyy.

Pönöttävien ihmiskuorien mureneva valtakunta

Sohvatyyny leviää takapuoleni painon alla. Ihana, pehmoinen sohvani! Turvapaikkani. Oma, pieni pesäni. Tällä sohvalla en ole ehtinyt paljoa istua viime päivinä. En edes muista, milloin olisin viettänyt kokonaisen päivän kotona, tekemättä mitään sen ihmeempiä, menemättä mihinkään. Istunut sohvalla, katsonut elokuvaa tai lukenut kirjaa. Kuluneet viikot ovat olleet todella hektisiä. Kalenterini on ollut aivan täynnä ohjelmaa. Kaikki mahdollinen ja mahdoton on osunut juuri tähän vuodenaikaan, juuri näihin viikkoihin.

Kuluneet kaksi päivää olen viettänyt voimauttavan valokuvauksen parissa. Päivät ovat olleet todella pitkiä kestoltaan ja olen päivän päätteeksi ollut todella väsynyt. Mutta samalla päivät ovat olleet myös hauskoja ja antoisia matkoja oman sielunmaiseman syvyyteen. Olen saanut kurkistaa kaninkoloon ja katsoa, mitä sieltä oikeastaan löytyy. Ja päättää, mitkä kaikki asiat haluan tuoda julki muulle maailmalle.

Voimauttava kuvauspäivä vei voimat

Eilen maanantaina haimme parini kanssa ensin valtavan määrän filmirullia sekä kameran vuodelta aasinnahka ja alasin. Kuvasimme filmille ihan tarkoituksella: Meidän pitää oppia luottamaan siihen, että kuvaaja osaa kertoa meille, mitä hän näkee, ja että kuvaaja osaa kuvata meidän sellaisena kuin haluamme tulla nähdyksi. Digikameran kanssa kuvan näkee heti, mutta filmikameralla ei. Meidän on siis odotettava, jotta saamme nähdä lopputuloksen. Ja luottaa siihen, että se meidän parimme on nähnyt meidät juuri siten kuin olemme tarkoittaneet.

Koko päivän satoi. Metsä oli märkä. Syksyn värit hehkuivat kauniina kosteassa ilmassa, mikä oli kuvauksiamme ajatellen erinomainen asia. Meitä ei vain olisi huvittanut rämpiä läpimärässä metsässä kaiken rekvisiitan ja vaihtovaatteiden kanssa.

Aloitimme parini kanssa kuvaukset Ruissalosta. Kävimme läpi kasvitieteellisen puutarhan ja sen kauniin värimaiseman. Siirryimme kansanpuistoon ja minä hypin paljasjaloin jääkylmässä merivedessä. Jos sairastun johonkin vakavaan kuolemantautiin, tämä on todennäköisesti se syy siihen.

Kun olimme kuvanneet tarpeeksi Ruissalon märissä metiköissä, siirryimme keskustaan. Kävimme Punanaamiossa ostamassa lisää rekvisiittaa sekä Puressa kakulla ja kaakaolla. Tarvitsemme pienen tauon kylmästä syyssateesta. Kakku on taivaallista ja kaakao hyvää. Juttelemme parini kanssa niitä näitä, ja tutustumme paremmin toisiimme. Meillä on selvästi jotain yhteistä, ja olemme löytäneet yhteisen sävelen.

Siirryimme Turun linnaan. Halusimme kuvia linnan ympäristöstä. Maisema oli täynnä syksyn keltaisia lehtiä, ja linnan piha oli ihanan värikäs. Makasin märkien lehtien päällä, ja olin yltä päältä lehdissä itsekin. Nauroimme. Ja katsoimme kelloa. Se on paljon. Olin luvannut pitää ADHD-viikon kunniaksi yhdistyksellemme koulutuksen aiheesta ADHD ja toimiva arki. Ajoimme Lounatuulet Yhteisötaloon, minä puhuin kuin papupata, ja diasarjat vilisivät silmissä. Keskustelu oli runsasta ja mielenkiintoista. Olin tyytyväinen omaan osuuteeni. Ja siihen, että pääsin lähtemään takaisin kuvaushommiin siinä vaiheessa, kun ulkona oli sininen hetki. Silloin valo on kauneimmillaan ja pehmeimmillään.

Suuntasimme Turun tuomiokirkolle. Siellä oli kaunista, ja myös kauniita rakennuksia 1800-luvun tunnelmalla varustettuina. Päätimme ottaa yhtä seinää vasten kuvia. Laitoimme kameran valmiiksi, säädimme sulkimet ja aukot… Ja juuri, kun olimme valmiita, joku mummeli päätti ajaa juuri siihen kohtaan, ja jäädä pidemmäksi aikaa. Siirsimme kameran, ja teimme säädöt uusiksi. Ja juuri, kun olimme valmiit, mummeli päätti lähteä! Helvetin mummeli. Saisi painua sinne, missä vanhoista mummeleista rouhitaan maustepippuria.

Kun tuomiokirkon ympäristön hyvät kuvauspaikat on koluttu, siirrymme jokirantaan kuvaamaan. Meiltä alkaa loppua mielikuvitus kesken, ilta on pimentynyt emmekä jaksa enää raahata rekvisiittaakaan mukana. Ajelemme pitkin jokirantaa, ja etsimme hyviä kuvauspaikkoja. Yksi rulla on vielä, ja se on saatava täyteen.

Etsimme epätoivoisesti jotain paikkoja, missä kuvata. Kuvaamme jopa roskiksilla, mistä saammekin hirvittävät naurunremakat aikaiseksi. Näitä kuvia odotetaan innolla!

Kun viimeinenkin filmi oli täynnä, kello oli jo yhdeksän illalla. Päivä oli ollut todella pitkä, ja olimme molemmat lopen uupuneita. Ja märkiä! Ja nälkäisiä. Puren kakkupala ei vienyt nälkää koko päiväksi. Onneksi en ollut kaukaa kotona. Ehdin käydä suihkussa, vastata pariin sähköpostiin ja valmistautua tämänpäiväistä koulutuspäivää varten. En ajatellut filmejä enkä kuvia enää nukkumaan mennessä. Olin vain totaalisen väsynyt.

Perhe on pahin

Tänä aamuna heräsin uuteen koulutuspäivään. Aamulääkkeet, hampaiden pesu ja nokka kohti Ruissaloa ja Villa Marjaniemeä. Siellä odotti aamupala. Luovutin filmirullamme eteenpäin, ja jäimme odottamaan innokkaasti kuvia. Näkisimme ne vielä tänään.

Puhuimme perhekuvauksesta ja siitä, miten perheitä on vuosikymmenien saatoissa kuvattu. Ajattelin omia perhealbumeitani. Niitä pönöttäviä ihmisiä, tylsiä katseita, väkinäisiä hymyjä. En ole koskaan kokenut, että valokuvissa haluttaisiin kuvata sitä, kuka oikeasti olen. Perheemme tarkoitus valokuvien suhteen on ollut se, että pääasia on, kunhan saadaan tallennettua se, miltä joku on näyttänyt ulkoisesti tietyn ikäisenä. Ja tietenkin se, että kaikki suvun jäsenet saadaan ahdettua samaan kuvaan, jotta voitaisiin leikkiä, että meistä on välitetty ihan hirveästi, kun istutaan tuon sedän ja tuon tädin sylissä. Meidän perheemme valokuva-albumit ovat täynnä jotain fasaadia, mitä on haluttu ylläpitää. Näkymää, mikä ei kuitenkaan ole koskaan ollut todellista. Meidän perheemme albumit eivät oikeastaan koskaan ole kertoneet mitään siitä elämästä, mitä me olemme eläneet. Niissä vain seisoo ja istuu ihmiskuoria.

Siirryimme parin kanssa esittelemään kotitehtävämme, eli omaelämänkerran kuvista luotuna. Olin tehnyt PowerPoint-esityksen elämäni tärkeimmistä hetkistä, ja jokaisen kuvan viereen olin kirjoittanut kalevalamittaisen runon siitä kuvasta. Muilla on tarinoissa koko suku. Minulla ei ole. Kuvissa esiinnyn minä itse, avomieheni, tyttäreni ja Kauno-koirani. Minulla on vain 9 kuvaa ja 9 runoa.

Minun voimakuvani on otettu kesällä 2013 Kivenlahtirockissa. Siinä olen onnellinen, ja vapaus suorastaan loistaa kasvoiltani. Olen itsevarma, tyytyväinen ja täynnä elämää. Kuva on otettu puoli vuotta sen jälkeen, kun sain ADHD-diagnoosin. Olenkin aina sanonut, että ruumiini on ehkä syntynyt vuonna 1979, mutta MINÄ olen syntynyt 10.12.2012. Silloin sain kuulla ADHD-testieni tulokset minut testanneelta neuropsykologilta. Tuona päivänä MINÄ synnyin. Tuo päivä muutti elämäni suunnan. Ja siksi se, että seison itsevarmana, voimakkaana ja vapaana ihmisenä festareilla, ADHD-toppi päällä, on minun voimakuvani.

Juuri tuosta kuvasta alkaa tulla minulle päivä päivältä enemmän merkityksellinen, sillä siinä kuvassa kiteytyy se, kuka MINÄ oikeasti olen.

Valokuvamme tulivat. Tutkimme niitä parini kanssa innokkaasti. Nauroimme aivan vääränä roskiskuvia ja ihailimme onnistuneita haamukuvia. Emme ole kumpikaan tottuneet kuvaamaan filmikameralla, joten se, että haamukuvat onnistuivat, oli meille kummallekin iloinen yllätys.

Minun piti kuitenkin lähteä ennen viimeistä tehtävää, sillä olin lupautunut, taas kerran, puhumaan ADHD:sta. Tällä kertaa TVJ:n järjestämässä illassa Happy Housessa.

Kohti uudenlaista perhealbumia

Tämän kahden PIIIIIIIIIITKÄN päivän jälkeen istun, vihdoin ja viimein, lempipaikassani suuren sohvani nurkassa. Kupissani on kuumaa kirsikkateetä kera kotimaisen mehiläisenpaskan. Pohdin seuraavia kotitehtäviämme.

Minun pitää valita näistä uusista kuvistamme yksi uusi voimakuva, ja kirjoittaa siitä pieni tarina. En jaksa tehdä sitä enää tänään. Aivoni eivät kykene tarinoimiseen. Blogikirjoituskin tuottaa tässä vaiheessa tarpeeksi tuskaa. Yritän jaksaa tehdä sen huomenissa.

Meidän pitää myös aloittaa projektia, missä etsimme erilaisia puolia itsestämme sekä vanhoista valokuvista että ottamalla uusia valokuvia. En jaksa ajatella sitäkään tänään. Ajattelen sitä myöhemmin. Asialla ei ole vielä kiire.

Seuraavaksi kerraksi meillä pitää olla valmiina kuvakollaasi aiheesta tunneperhe. Minun pitää miettiä, ketkä kaikki ihmiset kuuluvat tunneperheeseeni, ja kenen kaikkien haluan olevan mukana tässä valokuvaprojektissa. Lisäksi minun pitää miettiä, miten toteutan tämän projektin. Millaisen ilmeen haluan antaa sille? Haluanko lisätä runoja, kuten tein omaelämänkerrassani? Aikaa tämän projektin toteuttamiseen on vain kuukausi, joten minun pitää alkaa suunnitella sitä jo nyt. Valita työn muoto ja ilme. Suurin ongelmani tulee olemaan se, ketkä kaikki ihmiset haluan mukaan projektiin.

Yhden asian tulevasta tunneperhe-projektista osaan sanoa jo nyt satavarmaksi: En halua kollaasiini yhden ainoaa teennäistä pönötyskuvaa! Haluan muuttaa tämän sukumme pönötyskuvakulttuurin. Luon uuden valokuvavaltakunnan, missä ihmiset saavat olla juuri sellaisia kuin he haluavat olla.