Iso sydän isoille ammattilaisille

Tänään, kun suhailin taksilla pitkin sateista Tamperetta ruuhka-aikaan, minulla oli paljon aikaa ajatella. Ja aloin miettiä, missä ammateissa olevat ihmiset ansaitsevat kaikkein eniten kunnioitusta. Sellaisen oikein helvetin korkean hatunnoston. Tulin seuraavanlaiseen tulokseen:

1. Tampereen taksikuskit

Siis onko vittumaisempaa ammattia kuin ajaa taksia Tampereella? Ratikkatyömaata siellä, ratikkatyömaata täällä. Huomenna eri reitit kuin tänään. Navigaattori on yhtä hyödyllinen kapistus kuin venäläinen perseensuristin. Ikinä ei tiedä, mistä kohti pääsee ajamaan. Ja siihen päälle vielä vittumaiset asiakkaat. Ihan valtavan iso hatunnosto Tampereen taksikuskeille! Olette kovia. 

2. R-kioskin työntekijät

Suomen pätevimmät työntekijät ovat Ärrällä. Pitää hallita oman puodin tuotevalikoima ja kassa, Veikkauksen tuotteet ja laitteet, postin tuotteet ja laitteet, Matkahuollon tuotteet ja laitteet, Schenkerin tuotteet ja laitteet, passin luovutus, tuntea kaikki mahdolliset liittymät, pitää osata keittää hyvää kahvia ja vielä osata palvella asiakkaita hymyssä suin. Eipä olisi minusta naista moiseen hommaan!

3. Työterveyslääkärit

Pitää päivästä toiseen kuunnella tylsistyneiden työntekijöiden ruikutuksia ja yrityksiä saada sairauslomaa siksi, että varpaasta katkesi kynsi. Ei helvetti! Minulta hajoaisi kuuppa alta aikayksikön moisessa hommassa. Suuri sydän työterveyslääkäreille.

4. Minun psykiatrini

Tarvitseeko tätä edes selittää? Minun psykiatrini tarvitsee minun takiani oman psykiatrinsa. Toisaalta, minun takiani häneltä eivät ihan heti lopu työt, ja minun ansiostani hän pääsee kesällä matkustamaan Bora Boralle!

5. Oikojat

Siis kuka jumalauta haluaa ylipäätänsä edes hammaslääkäriksi? En voi ymmärtää, millaisen ihmisen unelma-ammatti on tuijottaa toisten hammaskalustoa. Hyi saatana. Mutta että vielä erikoistua oikomiseen! Juuri siihen, mitä kaikki inhoavat. En ole kuullut vielä kenenkään sanovan, että oikomishoito on kiva asia, ja suorastaan odottaa oikojalla käyntiä.

6. Laivasiivoojat

Millaista olisi siivota ihmisten oksennuksia vuorokaudesta toiseen? Ja vielä nälkäpalkalla. En halua edes kuvitella. Silti olen aina päässyt siistiin hyttiin, kun olen laivaan mennyt. Eli hattua ylös laivasiivoojille!

7. Pa... Eipäs muuten olekaan!

Meinasin ensin kirjoittaa tähän patologi, mutta sen jälkeen tajusin, että eihän se patologin ammatti niin kamala ja vaativa olekaan! Hänen asiakkaansa ovat kuolleita!!! Kukaan ei valita eikä narise mistään, eikä tarvitse miettiä asiakastyytyväisyyttä. Ainoana haasteena on se, ettet sekoita ruumiita keskenään. Jumalauta, mikä ihana autuus, olla töissä ruumishuoneen hiljaisuudessa! Hei, minä haluan patologiksi!

8. Club Marilynin järjestyksenvalvojat

Jos olet ikinä asunut Turussa, niin tiedät, mistä puhun. Se paikka on teinihelvetti suoraan pahimmista painajaisistasi. Edes Freddie Krueger ei suostuisi menemään sinne! En voi kuin ihailla niitä ihmisiä, jotka jaksavat viikosta ja vuodesta toiseen katsoa kännissä örveltäviä 18-vuotiaita. Voi helvetti, mikä duuni!

9. Muumimaailman näyttelijät

Kuvittele viime kesää. 35 astetta hellettä, ja sinun pitää pukeutua Muumipeikoksi. Tunkea hikinen ja nihkeä ruhosi sellaiseen jumalattomaan vaatteeseen. Sen jälkeen kävelet siinä tuskakuumassa puvussa tuntikausia ympäri Kailoa, ja kuuntelet pikkukakaroiden huutoa ja kitinää. Seisot siinä puvussasi miljoonan ihmisen valokuvattavana. Ja pissahädän iskiessä pääsetkin ihan helposti vessaan sen mahtipontisen pukusi kanssa. En tekisi tuota hommaa! Iso peukku niille, jotka olitte viime kesänä Muumimaailmassa muumeja esittämässä.

Ja sitten viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä

10. Kasvatusalalla työskentelevät ihmiset

Me yritämme kasvattaa ja kouluttaa teidän räkänokkianne! Otamme vastaan huudot, haukut ja joskus jopa lyönnit. Käytämme kaiken vapaa-aikamme suunnitellen heille toimintaa. Yritämme jatkuvasti kasvavien ryhmäkokojen ja vähenevien resurssien kanssa taata heille laadukasta kasvatusta ja opetusta. Tappelemme teidän vanhempien kanssa ties mistä asioista, ja yritämme parhaamme mukaan pysyä kärryillä jatkuvasti vaihtuvista opseista. Ja ei, palkka ei todellakaan vastaa sitä työmäärää ja vastuuta, mikä meille kuuluu joka ikinen päivä. Opettajat alkavat kesäloman viimeisellä viikolla vasta palautua siitä stressistä, minkä he ovat keränneet kroppaansa kuluneen vuoden aikana.

Opekorkeakoulussa opiskelevat: Oletteko nyt ihan varma siitä, mitä teette? Olisiko vaikkapa hevostenhoitaja parempi ammatti? Hoidettavat ainakin ovat helpompia ja valittavat vähemmän.

PS. Kuvat teille tarjoaa Pixabay.

Hanki koira, ne sanos...

Koirapuistossa...

- KAUNO, PERKELE!!!!!!!

- Hei, oletko sä kunnossa? Sä kaaduit tosi pahannäköisesti.

- Njääh, mitä nyt vähän sormi vääntyi ja rupea tuli ihoon. Ihan kunnossa mä olen.

- Mitä tossa niinku tapahtui?

- No kun toi mun koira ei jostain syystä tykkää mäyräkoirista, ja sille tuli ton yhden mäykyn kanssa nokkapokkaa. Piti "sukeltaa" tohon sepelin päälle, että mä sain kiinni siitä koirasta.

- Sun polvesta valuu verta.

- En mä oo ennenkään verenvuotoon kuollut.

- No mutta ootko nyt varma, ettei sun tartte käydä lääkärissä? Se näytti tosi ilkeeltä se sun kaatuminen.

- Mä oon ihan fain! Usko pois.

Seuraavana aamuna töissä...

- AI SAATANA!

- Ope, mihin sua sattui?

- No tohon sormeen.

- Mikä siinä on?

- Taisin satuttaa sen eilen.

- Pitäiskö sun mennä lääkäriin, jos se on noin kipeä?

- Kai mun ehkä pitäis... On tä tietokoneella kirjoittaminen vähän hankalaa.

Myöhemmin samana päivänä työterveyslääkärissä...

- No mikäs tuo sinut vastaanotolle?

- No toi sormi vähän kiukuttelee.

- Mikäs siihen on tullut?

- Eilen koirapuistossa jouduin syöksymään maahan, että sain koiran kiinni. Sille tuli nokkapokkaa toisen koiran kanssa. Siinä rytäkässä tais mennä sormi.

- Kokeiles liikuttaa sitä.

- En mä pysty.

- Okei, laitetaas sulle saman tien lähete röntgeniin. Menet kuviin ja tulet heti takaisin ylös.

Röntgenin jälkeen...

- Se on sellainen juttu, että se sun sormes on murtunut.

- Aha.

- Ja koska sä et pysty liikuttamaan sitä, veikkaisin, että siinä saattaisi olla myös nivelside vaurioitunut. Mä mieluusti lähettäisin sut ortopedille. Ortopedi laittaa siihen lastan. Mä kirjoitan sulle huomiseksi saikkua, ja soitan sulle huomenna iltapäivällä. Jutellaan sitten, mitä se ortopedi sanoi, ja katsotaan sitten saikun jatkuminen.

- Okei.

Ortopedillä...

- Jaha, mika rouva vaiva?

- No tä sormi taitaa olla murtunut. Mä tulin just työterveyslääkäriltä, ja se kirjoitti lähetteen tänne.

- Jahajaha. Onko sinä käunut röntgen?

- Joo, just kävin.

- Jahajaha. Ju, kuva on taalla. Katsota. Kullakulla, taalla on murtuma. Siisti murtuma on. Hyvassa paikassa. Se parane kulla. Mutta se vie aika. Mene ainaki nelja viva kus vikkoa.

- Okei... Työterveyslääkäri puhui jostain lastasta.

- Ei mitä lasta! Kokemus sano, että lasta huono. Sormi jaa jumi. Ei pustu likuttama sormi sen jalke kunnolla. Sormi parane, ku sina jumppa sita.

- Selvä.

- Onko sinulla sairasloma?

- Työterveyslääkäri kirjoitti huomisen.

- Aijjaijjai, se ei riita. Sina tartte koko ensi vikko. Mina kirjoitta. Sina anta sormi levata. Vaha jumppa. Ja jos sormi ensi vikon jalke vielä kipeä, sina mene työterveysläkäri.

- Okei.

Hevarittaren lumppublogi: Ole hevimpi kuin naapurisi!

Jostain käsittämättömästä syystä edellinen vaateblogipostaukseni sai valtavan suosion. Useampi ihminen pyysi minulta toista postausta liittyen rätteihin ja lumppuihin.

Olen sairauslomalla kipeän kinttuni kanssa, tukkani on paskainen, silmäpussini ovat yhtä isot kuin sinivalaan kivespussit, nuppini on kipulääkkeistä turpea ja vatsani on mukavasti turvonnut juuri vähän aikaa sitten vedetyn pizzan vuoksi. Mikä onkaan parempi hetki alkaa keikistellä söpöissä kuteissa kuin tämä hetki? Tulee taatusti laatukamaa. Ja tällä kertaa ei ole edes kuuma.

Chubby Unicorn-tossut ja hieno McDavidin nilkkatuki

Ensimmäisenä esittelyssä on Skelanimalsin söppänä pieni vampyyri, Diego the Bat. Kangas tuntuu ihanalta, mutta näitä reikiä tässä perkeleen rätinpalassa on niin jumalattoman paljon, etten tiedä, mistä kuuluu minkäkin ruumiinosan mennä läpi. Ei ole ikinä ollut yksien hihojen laittaminen näin saakelin vaikeaa! Eikä mennyt tämäkään putkeen, kuten kuvasta näkyy.

Skelanimalsin Diego the Bat

Housuiksi olen valinnut tähän hersyvään asukokonaisuuteen American Horror Storyn hotpantsit, missä lukee "Normal people scare me". Mukavat ja väljät, taatusti vastaa kokoaan. Ja mitä olisikaan asukokonaisuus ilman kenkiä! Naapurit taatusti kadehtivat näitä Chubby Unicorn-aamutossuja. Siitä ei ole mitään epäilystäkään! Näillä tossuilla olet kaupungin kovin mimmi.

American Horror Storyn hotpantsit

Tämä upea asukokonaisuus viimeistellään McDavidin nahkaisella nilkkatuella sekä upeilla Terveystalon kävelykepeillä. Värivaihtoehdot ovat kovin vähissä kävelykeppien suhteen, joten muista valita muu asusteesi sopimaan kävelykeppien somaan sineen.

Naapurin blondi seisoo roskakatoksessa ja tuijottaa minua suu auki. Miettii, että mitä helvettiä se Mäkisen akka oikein keikistelee parvekkeella, kävelykeppiin nojaten ja yrittää epätoivoisesti ottaa selfieitä. Tuijottakoon, perkele! On vain kade, koska hänellä ei ole yhtä hienoa lepakkopaitaa kuin minulla. Eikä myöskään revenneitä nivelsiteitä. Niin!

Seuraava asuste. Astun koiran luun päälle mennessäni vaihtamaan rättikokonaisuutta ja melkein lennän turvalleni. Se tästä vielä puuttuisi, että tuo nilkka vääntyisi entistä pahemmin ja joutuisin veitsen alle.

Alchemy Englandin Dead Flowers

Vedän päälleni Alchemy Englandin mekon/tunikan/minkävittulie Dead Flowers. EMP:n sivujen mukaan kyseessä on lyhyt mekko, ja juu, kyllä on nimenomaan lyhyt! Perse vilkkuu helman alta. Mutta ellei se haittaa, niin siinä tapauksessa suosittelen tätä rättiä aivan ehdottomasti! Pehmeä ja kevyt kangas, ja printti saa taatusti naapurin pikkukakarat pelkäämään.

Innocentin Hana Dress

Klenkkaan hakemaan kolmannen rätinkappaleen. Se on Innocentin Hana Dress. Todella yksinkertainen, eikä ikinä uskoisi, että tämä on "hevimekko". Ihanan tuntuinen kangas. Mutta huomaa! Kaula-aukko menee todella alas. Eli tissiliivit pitää valita mekon mukaan. Minä en ole valinnut, kuten huomaatte. Mutta koska olen maksanut noista tissipusseista sen 150 euroa, niin kyllä ne saavatkin vähän näkyä.

Toinen naapuri tulee pihan läpi. Hän on menossa Ikean kassi kainalossaan pesutupaan, mikä on minun parvekkeeni alla. Odotan vähän aikaa, ennen kuin alan keikistellä seuraavissa lumpuissa. En halua saada oudon ihmisen mainetta tässä talossa, sillä minä ihan aidosti ja oikeasti viihdyn tässä taloyhtiössä. Vaikka se juna on todennäköisesti mennyt jo aika päiviä sitten.

Liquor Brandin Polka Skulls

Nyt, kun tisseistä kerran tuli puhe, niin tässä seuraava rätti, Liquor Brandin Polka Skulls. Tosi kiva perusmekko pienten lasten pelotteluun, mutta taas kerran tissini ovat tiellä! Nämä muhkutissit ovat aivan liian suuret, ja saan hädin tuskin tungettua ne mekon sisään. Kangas kyllä venyy, mutta onpas tosi nättiä, kun kangas on venynyt muodottomaksi tissien kohdalta. Osta siis vähintään yhtä kokoa isompi mekko, jos olet isotissinen.

Kinttua alkaa pakottaa, kun yritän vetää hametta päälleni. Noh, onhan tässä jo tavaraa esillä. Ehkä pari vielä, jos jalka kestäisi. 

Skelanimalsin Black and White sekä Full Volumen Ain't My Fairytale

Skelanimalsin Black and White t-paita ei ole ehkä yhtä söpö kuin muut Skelanimalsin vaatteet, eikä kangaskaan ole yhtä kivaa ja pehmeää, mutta se on Skelanimalsin vaate! Niin kyllä se nyt vain pitää saada. Ihan vain kannatuksen vuoksi. Hameen virkaa toimittaa Full Volumen rätti Ain't Your Fairytale. Ihan kiva perushame. Tosi tiukka eikä kovinkaan paljon joustovaraa. Vastaa kuitenkin kokoaan. Ainakin jotenkin. Mutta minä nyt olen muutenkin läski, ja tällä hetkellä vielä turvonnutkin. Siksi hame kiristää erityisen paljon.

Mistä päästäänkin sellaiseen asiaan kuin positiivinen kehonkuva. Siitä on meuhkattu nyt käsittämättömän paljon mediassa. Tässäpä minun mielipiteeni asiaan: "Minun läskini, minun asiani". Ellei kiinnosta katsella minun runsasta ruhoani, käännä pääsi pois.

Ja sitten jatketaan! En viitsi kiusata kipeää kinttuani tämän enempää. Tässä tämän kerran viimeinen, raikas asukokonaisuus!

Skelanimalsin Dee the Deer

"Yllättävää", että minulla on TAAS Skelanimalsin paita päälläni. Kuten taisin joskus sanoa, se on yksi suosikeistani. Tässä on vuorossa Dee the Deer. Taattua Skelanimalsin laatua, ihanan pehmeää kangasta ja supersöpö kuva. Paita vain on niin pitkä, että se peittää alleen hotpantsit, mitkä valitsin tähän asukokonaisuuteen. Toisaalta, mitä helvetin väliä tässä kohden. Ei minua täällä parvekkeella näe ketään muu kuin meidän taloyhtiön rappujen C, D ja E kaikki asukkaat.

Queen of Fucking Everything-hotpantsit

Queen of Fucking Everything-hotpantsit ovat vähän tiukemmat kuin ylempänä olevat, ja myös pienemmät. Kankaan laatukaan ei päätä huimaa. Ehkä ne nyt muutaman pesun kestävät. Eipä se hintakaan päätä huimannut. 

Jahas. Jospa tämä riittäisi tältä kertaa. Kinttua on kiusattu ihan tarpeeksi, ja luulen, että maineeni taloyhtiön omituisimpana olentona sen kuin vain kasvaa. Nyt voisin nauttia oikein maukkaan kipulääkkeen ja sen jälkeen mennä makuuasentoon. Tällä kertaa ei edes vituta, mutta se todnäk johtuu noista lääkärisedän määräämistä oikein kivoista kinttukipulääkkeistä.

Kun Satu sairauslomapäivää vietti...

Kinttu kipeänä, kaikki kiva kiellossa. Mitä tekee helposti tylsistyvä ADHD-aikuinen? No, jos tämä ADHD-aikuinen olisi vähänkään normaali ADHD-aikuinen, hän... Itse asiassa, en tiedä yhtään, mitä normaalit ADHD-aikuiset tekevät vastaavanlaisessa tilanteessa, missä normaali liikkuminen on rajoitettua! En ole koskaan ollut normaali ADHD-aikuinen. Olen jopa ADHD-aikuiseksi epänormaali. Joten en voi kertoa teille, mitä tekevät normaalit ADHD-aikuiset silloin, kun heillä on kinttu kipeänä.

Mutta sen voin kertoa, mitä MINÄ - kaikessa suhteessa epänormaali ihminen - olen tehnyt.

Canis-lehdestä saa hirveän hyviä huonoja ideoita.

Ihan ensin, heräsin aamuseitsemältä, vaikka olisin saanut nukkua kuinka pitkään, ja odotin tylsistyneenä postin tuloa. Sieltä tuli Canis-lehti, koiraharrastuksen oma tietolehti, ja minä luin sen kannesta kanteen keksien kaikkea kivaa, mitä voisin harrastaa Kaunon kanssa sen jälkeen, kun kinttuni on taas kunnossa. Minulla on jo ainakin tuhat ideaa koiran kanssa harrastamiseen!

Canis-lehti ei ole kovinkaan paksu, eikä siinä ole montaakaan artikkelia. Se oli äkkiä luettu läpi. Sitten tuli taas tylsää. Joten päätin katsoa, mitä kaikkea mielenkiintoisia opintoja Turun avoin yliopisto tarjoaa tänä lukuvuonna. Se oli virhe. Eksyin samalla myös Turun kesäyliopiston sivuille. Se oli vielä suurempi virhe!

Kunhan vain pelleilin koiran luun kanssa. Minulla on kinttu kipeä ja tylsää.

Ihan ensimmäisenä silmääni osui draamakasvatus. Miten kätevää! Tuostahan voisi olla ihan oikeaa hyötyä työelämässä. 

Johtamisen opintoja olen myös ajatellut. En minä vain tiedä, ketä minä johtaisin. En ole kiinnostunut esimiestehtävistä, ainakaan koulutusalan esimiestehtävistä. Mutta voisivat olla kuitenkin ihan mielenkiintoiset ja kivat opinnot!

Palvelumuotoilu on nyt päivän sana ja kova juttu. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että minun on saatava suorittaa palvelumuotoilun perusopinnot. Vähintääkin perusopinnot! En tiedä ketään, joka ei tarvitsisi työssään palvelumuotoilua. Tämä on juuri nyt NIIN in. Se on pakko tehdä.

Yksi gradun lähdeteoksista. Painaa noin 20 kiloa...

Kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen opinnoista voisi ehkä olla hyötyä. Ehkä. En tiedä, missä, mutta voisi mahdollisesti olla. Ainakin opintokokonaisuudella on kiinnostava nimi, enkä tiedä yhtään, mitä se sisältää. Tämä voisi olla ihan kiinnostava.

Paitsi että ympäristötiede on kyllä juuri nyt niin ajankohtainen, että sehän näyttäisi ihan hirveän hyvältä ansioluettelossa! Lieneekö tuolla nyt väliä, että minä olen vieraiden kielten ja äidinkielen erityisopettaja. Kyllähän minä nyt ympäristötiedettä tarvitsen!

Sote-akatemia kuulostaa perin tylsältä ja mielenkiinnottomalta, mutta tunnen suoranaista pakonomaista tarvetta suorittaa nämä opinnot. Eihän se sote ole vielä edes tullut, mutta kyllä se tässä jossain vaiheessa jyrää. Ja silloin pitää tietää, mistä puhutaan.

Kaikkien taideterapiamuotojen jonkinlainen osaaja, rouva Mäkinen.

Musiikkiterapia on varmaankin ainoa taideterapiamuoto, mitä en ole opiskellut missään formaatissa. Pitäisikö tämä asia korjata? Ihan vain varmuuden vuoksi. En minä mitään soittaa osaa, enkä laulaakaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos näitäkin jossain tulee tarvitsemaan.

Näiden uusien tuulien lisäksi minun pitäisi suorittaa loppuun psykologian aineopinnot, mitkä ovat vielä kesken, väkivaltatutkimuksen opinnot, käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajan opinnot, kirjallisuusterapiaopinnot ja tehdä gradu loppuun. Ai niin, töissäkin pitäisi ehtiä käydä ja koiran kanssa harrastaa. Aviomies saattaisi arvostaa, jos viettaisin edes yhden tunnin kuukaudessa hänen kanssaan.

Nyt vain sitten heittämään noppaa, mitkä näistä kaikista opinnoista siirrän suosiolla ensi vuoteen.

Alea jacta est.

Kesälomalta suoraan sairauslomalle

Kesäloman viimeiset päivät häämöttävät. Torstaina pitäisi palata töihin. Takanani on vuosi opintovapaata, ja opintovapaalta jäin suoraan kesälomalle. Pitkä putki siis jotain muuta kuin työtä takana.

Työpaikka on sama vanha. Rakennus ei ole muuttunut mihinkään. Mutta työnantajani on muuttunut kahden eri erityisammattiopiston yhdistyttyä. Bovalliuksesta on tullut Spesia. Tämän lisäksi meille on tullut uusia ryhmiä ja ryhmien omia luokkatiloja on jouduttu järjestelemään uudelleen. Opittavaa on siis paljon: Missä on minkäkin ryhmän oma luokka, miten Spesia toimii organisaationa, millainen on uusi intranet ja mikä kaikki tieto löytyy mistäkin, millaiset ovat uudet opetussuunnitelmat... 

Sen sijaan, että menisin torstaina töihin oppimaan uutta ja selvittämään näitä asioita, istun kotona sohvalla, kinttu ojossa ja syljeskelen kattoon. Jään kesälomalta suoraan sairauslomalle. Miten "mukavaa".

Sairausloman syynä ovat oikean jalkani revähtäneet nivelsiteet. Ne revähtivät jo kolme vuotta sitten, kun olin Hämeenlinnassa, Aulangon kauniissa maisemissa, voimauttavan valokuvan viikonlopussa. Astuin harhaan ja nilkkani kääntyi 90 astetta sisäänpäin. Olin reilut kaksi viikkoa sairauslomalla, kävelin kepeillä, vedin kipulääkkeitä ja annoin kintulleni joka toinen tunti kylmähoitoa. Nyt pitäisi alkaa uudestaan samaan rumbaan.

Minulla ei ole mitään käryä siitä, miten hemmetissä nuo nivelsiteet ovat voineet mennä uudestaan. En ole - omasta mielestäni - loukannut jalkaani mitenkään. Lääkärin mukaan se on voinut olla joku ihan todella pieni virheliike, mikä on saanut ne repeämään. Siihen ei kovin paljoa vaadita, että kerran revenneet nivelsiteet repeävät uudestaan. Eli nyt sitten uutta sairauslomaa kehiin, uutta kylmähoitoa ja blaa blaa blaa. Kiinnostaa kuin kasa kanin kikkareita. Minä ja minun ADHD:ni eivät arvosta sairauslomia, joiden aikana istutaan sohvalla kuin tatti paskassa, ja vain varovasti liikutellaan jalkaa kivun sallimissa rajoissa.

Toisaalta, meidän koulutalossamme on portaita enemmän kuin laki sallii, joten enpä minä ihan hirveästi tämän kinttuni kanssa meidän työpaikalle mene. Portaat ovat kuulemma pahin mahdollinen asia.

Haluan tekemistä, mutta haluan myös ehjän jalan! Joten vaikka lievästi sanottuna vituttaa, niin minä nyt sitten vain nätisti silittelen tuossa otsassa kasvavaa jormaa, annan kintulleni sen tarvitsemaan kylmähoitoa ja syljeskelen loppuviikon kattoon. Ehkä ensi viikolla pääsen jo töihin.

Burn, baby, burn

Viikko. Seitsemän päivää jäljellä. Sen jälkeen loppuu loma, alkaa arki, alkaa uurastus. Olenko valmis? Olenko saanut kerättyä riittävästi voimia, jotta jaksan? Rehellinen vastaus: En.

Minulla on liikaa uupumusta, liikaa lepäämätöntä lepoa. Tarvitsisin vähintään kokonaisen vuoden mittaisen täydellisen loman, minkä aikana minun ei tarvitsisi olla vastuussa mistään. Ei tarvitsisi huolehtia yhden ainoasta asiasta. Pelkästään lepoa, ja levon päälle vähän lisää lepoa.

ADHD-aikuiset ovat alttiimpia burnoutille kuin neuronormaalit. Minulla ei ole väitteelleni tieteellistä pohjaa, vaan perustan väitteeni niihin lukemattomiin keskusteluihin, mitä olen seurannut vertaistukiryhmissä. Alttius burnoutiin johtuu siitä, että ADHD-aikuiset vain painavat ja painavat, tekevät töitä lomista välittämättä, usein myös elävät itselleen sopimattomassa unirytmissä, ja lopulta palavat loppuun. Tällekään väitteelle minulla ei ole tieteellistä pohjaa, vaan olen havainnut tämän ilmiön toistuvan jatkuvasti niissä keskusteluissa, mitä olen seurannut. Monelle tämä jatkuva burnout-rumba on tarkoittanut lopulta työkyvyttömyyttä.

Haluanko minä olla työkyvytön? En todellakaan halua! Haluan tehdä töitä. Haluan tehdä jotain, millä on merkitystä.

Miksi sitten palaan töihin, vaikken olekaan vielä täysin työkykyinen? Helvetin hyvä kysymys. Saisin lisää sairauslomaa ihan vain pyytämällä, mitään sen kummempia edes perustelematta. Miksen pyydä?

Olen pohtinut asiaa. Suurin syy on ehkä se helvetillinen häpeän tunne, mikä minulla on ollut koko sairauslomani ajan. Häpeä siitä, etten olekaan kaikkivoipa superolento, joka kykenee ihan mihin vain. Häpeä, mikä on saatu istutettua minuun jo lapsuudessa, kun minua on kasvatettu suomalaiseen työeetokseen.

Toiseksi suurin syy on se, että tarkoituksenani on jäädä opintovapaalle vielä tämän vuoden puolella. Tuntuu hölmöltä ottaa sairauslomaa siihen asti, että saan aloitettua opinnot. Onko opintovapaa muka sitten lepoa? No, varsinaisesti ei. Mutta nämä opinnot, mitä minä tulen suorittamaan, ovat hyvin pitkälle kirjatenttejä, esseitä ja itsenäistä työskentelyä. Tulen käymään vain muutamilla luennoilla ja graduseminaarissa. Opintoni eivät tule vaatimaan orjallista lukujärjestyksen seuraamista, minuutilleen paikallaan olemista. Voin kirjoittaa esseitä ja lukea tentteihin silloin, kun minulle on paras hetki. Yleensä se hetki on klo 22-24, jolloin olen kaikkein aktiivisin ja aikaansaavin.

Viikko vielä pitkiä aamuja, hitaita heräämisiä ja sohvalla makoilua kaikessa rauhassa. Aamutee tietokoneen ääressä samalla, kun luen päivän uutiset. Aamiainen, mitä en kahdeksalta alkavina työpäivinä edes ehdi syödä. Kiireetön aamulenkki koiran kanssa. Myöhemmin syksyllä, kun jään opintovapaalle, saan aloittaa pitkien ja hitaiden aamujen rauhallisuuden uudestaan. Siihen asti, minun täytyy yrittää jotenkin jaksaa herätä väärään aikaan ja yrittää näyttää pirteältä, vaikken sitä olekaan. Ei minun pakko olisi jaksaa, mutta yritän kuitenkin. Yritän edes hetken.

Tummat silmänaluset eivät ole lähteneet pitkästä lomasta huolimatta.

Helvetinmoinen kiire ei-minnekään

Kello on 11 aamulla. Kävelen verkkaisesti koiran kanssa taloyhtiömme takapihalla olevalla hiekkakentällä. Kauno jää pitkäksi aikaa haistelemaan, ja hoputan häntä: “Tule nyt jo, on kiire!” Kauno ei halua. Joku lähialueen koirista on jättänyt pitkän postin, ja Kauno haluaa lukea sen tarkkaan läpi. “Kauno hei, meillä on kiire!” Yritän repiä Kaunoa matkaan. Kauno pistää vastaan. Hänellä ei ole kiire mihinkään.

Alan miettiä päivän kalenteria. Mitäs minulla olikaan tänään ohjelmassa? Ai niin, ei mitään! Minä olen sairauslomalla unettomuuden takia, ja tulen olemaankin koko loppukevään. Menen töihin seuraavan kerran vasta elokuussa. Silti minulla on aivan valtava kiire joka paikkaan, ihan koko ajan. Mihin minulla onkaan kiire, juuri nyt, tässä hetkessä? Miksi minun pitää hoputtaa koiraa lukemaan ne postinsa nopeammin?

En osaa itsekään vastata omaan kysymykseeni. Sen sijaan alan pohtia asiaa tarkemmin.

Olen suomalaisen yhteiskunnan tuote. Perisuomalaisen duunariperheen kasvatuksen saanut yksilö. Minut on kasvatettu siihen ideologiaan, että työtä on tehtävä. Ja työn on oltava raskasta. Sen pitää tuntua. Muuten ei tiedä tehneensä töitä. Valittaa ei saa, vaan pitää tyytyä osaansa. Tämä suomalaisen uutteruuden eetos on kylvetty syvälle mieleeni. Laiskotella ei saa, vaan pitää tehdä. Pitää tehdä myös silloin, kun tekemistä ei edes olisi.

Syytän itseäni jatkuvasti siitä, etten tee tarpeeksi. Soimaan itseäni väsymyksestä ja siitä, kun en jaksakaan. Miten voisin jaksaa pitkän ja vaikean unettomuuskauden jälkeen? Siitä toipuminen saattaa kestää kuukausia! Auttaako se minua toipumaan, että syytän itseäni siitä, etten tee sairauslomani aikana tarpeeksi asioita? Ei auta.

Ja mihin minulla on oikeasti kiire? Onko kiire todellinen ja aito, vai onko se vain minun päässäni oleva ääni, joka hoputtaa minua tekemään koko ajan, vaikkei tekemisen tarvetta ole? Minulla ei ole mitään kalenterissani. Minulla ei ole kiire. Mitään hirmuisen tärkeää tekemistä ei ole. Pyykit voisi ehkä laittaa pyörimään, mutta sen ehtii myöhemminkin. Konetta ei tarvitse saada päälle juuri tällä punaisella minuutilla. Kiire ei siis ole todellinen, vaan se on pelkästään se lapsuudessa kylvetty uuteruuden eetos, mikä ei jätä rauhaan, ja soimaa minua koko ajan.

Lopulta alan itsekin ymmärtää: Minulla ei ihan oikeasti ole kiire mihinkään! Minä voin antaa koiran haistella jotain kakkakasaa vaikka puoli päivää, jos koira niin haluaa. Kiire ei ole se syy, miksi minun pitäisi hoputtaa koiraa eteenpäin. Ei ainakaan juuri nyt, tällä hetkellä. Minulla on oikeus olla tekemättä mitään ja vaikka nukkua koko päivä, jos niin haluan. Sitä varten minulla on se sairausloma. Ensimmäistä kertaa tämän sairauslomani aikana minä itsekin ymmärrän: Minulla on lupa vain olla.

Huomaan rauhoittuvani, ja kamala sähellys sisälläni häviää. Alan kuulla lintujen laulun, haistaa kevään tuoksut ja nähdä kevään värit. Lakkaan hoputtamasta koiraa, ja annan sen jatkaa haistelua. Vihdoinkin, minulla on itse itselleni antama lupa olla kiirehtimättä ja suorittamatta. En edes halua mitään tekemistä! Rauhan tunne sisällä on niin hyvä, että haluan sen säilyvän pidempään. Suorastaan pelkään, että se katoaa, jos teen jotain.

Koira saa haisteltua yhden kohdan ja siirtyy seuraavaan. Haistelkoon vaikka kuinka monta kasaa! Ei meillä ole mihinkään kiire. Ei tänään, eikä huomennakaan.

Unien ihmeellinen maailma, osa 45

Viimeöisessä unessa olin juuri palannut sairauslomalta takaisin töihin. Koulutalo ei ollut se, missä olen töissä, vaan se oli yksi niistä kouluista, missä itse kävin peruskouluaikana. Eräs kollegoistani, jolla ei ole osaa eikä arpaa lukujärjestysten teon suhteen, tuli huikkaamaan minulle, että heti sairauslomani päätteeksi hän on tehnyt minulle sellaisen lukujärjestyksen, että joudun kaksi päivää peräkkäin olemaan ylitöissä ja sijaistamaan erästä toista opettajaa. Mietin, mahdanko mitenkään jaksaa, mutta lupasin yrittää.

Yhtäkkiä huomasin olevani vetämässä yökoulua. Emme olleet enää siinä samassa koulutalossa, missä äsken vielä olin, vaan tällä kertaa olimme valtavassa hallissa, missä oli seinillä roikkumassa suuria naamareita ja järjettömät bileet. Täällä minun sitten pitäisi vetää se yökoulu. Lähdin kävelemään hallin takaosaan, vähän niin kuin “esiintymislavan taakse”, ja huomasin olevani, jälleen kerran, siellä unen ensimmäisessä koulussa, tosin eri käytävällä kuin unen alussa. Käytävä oli täynnä pahvilaatikoita, mitkä rönsyilivät tavaroita, ja oppilaita oli penkomassa näitä laatikoita etsien jotain roolivaatetta ison hallin juhlaa varten. Kävelin oppilaiden ohitse kuin ollen valvontatehtävissä.

Välillä palasin aina isoon ja valtavaan halliin, missä ne naamarit roikkuivat seinillä. Seikkailin edestakaisin pitkin käytäviä, kävelin päämäärättömästi, ja maisemat vaihtelivat isojen hallien ja koulun käytävien välillä. Erittäin sekava uni.

Naamareita myynnissä Venetsiassa.

Zetoja pään päällä

Uniongelmat ovat kerrassaan mielenkiintoinen ilmiö. Niin mielenkiintoinen, että olen aika varma siitä, että haluan isona tyttönä unitutkijaksi. Koko alkuvuoteni meni siinä, etten saanut unta. Hyörin ja pyörin sängyssä tuntikausia. Jos satuin nukahtamaan, nukuin kaksi tuntia, heräsin, enkä saanut enää sen jälkeen unta. Kun tätä oli kestänyt riittävän kauan, totesi työterveyslääkäri, että tarvitsen nukkulomaa. Työnteostakaan ei tullut enää mitään, kun olin aamusta iltaan kuin nukkuneen rukous.

Nyt olen ollut sairauslomalla muutaman viikon. Ensimmäiset viikot menivät siinä, kun ihmettelin sitä, miten sekaisin unirytmini oikeastaan on. En saanut nukuttua yhtään paremmin. Melkeinpä nukuin huonommin. Pelkästään siihen, että kroppani alkoi hieman hellittää, meni jo muutama viikko.

Nyt sitten, tässä pääsiäisen aikana, olen alkanut, vihdoin ja viimein nukkua. Tämä on tuonut täysin uudenlaisen ongelman: Nyt en sitten teekään mitään muuta kuin nukun!

Edellisiltana tarkoitus oli hieman juhlistaa tulevaa vuosipäivää avomieheni kanssa. No, kaikki te tiedätte, mitä se juhlistaminen tarkoittaa makuuhuoneen puolella. Olin niin väsynyt, että nukahdin saman tien, kun sänkyyn pääsin. Mihinkään toimintaan emme ehtineet. Kuorsasin pitkälle aamuun ja heräsin 10 tuntia myöhemmin, kun koira hirveässä pissahädässä tuli herättämään.

Aamupissojen jälkeen istuin sohvalla, väsyneenä kuin mikä, kuola valuen. Saunan jälkeen avomieheni käski minun mennä nukkumaan. Nukuin käytännössä katsoen koko illan. Heräsin kymmenen jäljestä, olin pari tuntia väkisin hereillä, ja menin takaisin nukkumaan. Disneyn leffat jäivät siis katsomatta ja popparit syömättä (viittauksena edelliseen blogitekstiini).

Viime yönä nukuin taas melkein koko yön (heräsin pari kertaa). Kävin jo käyttämässä koiran, lyömässä pääni liikennemerkkiin, ja nyt istun, taas kerran, sohvalla koomaamassa. Olen umpiväsynyt, vaikken olekaan pariin vuorokauteen tehnyt mitään muuta kuin nukkunut.

Siinä mielessä tämä on hyvä merkki, että ehkä runsas ruhoni alkaa, vihdoin ja viimein, oikeasti toipua pitkään kestäneestä nukkuvammasta. Ehkä minusta tulee tämän kevään aikana vielä työkuntoinen.

Siinä mielessä huonoa vain nukkua koko ajan, koska tekemistä olisi muutakin kuin nukkumista! En voi elää koko elämääni kuorsaten, vaikka se olisikin kovin ihanaa. Haluaisin päästä siihen tilaan, missä nukun tarpeeksi ja riittävän laadukasta unta, ja jaksaisin myös olla hereillä koko sen ajan, mitä työt ja arki minulta vaativat. Haluaisin myös töiden lisäksi jaksaa elää omaa elämää, mikä on muutakin kuin nukkumista.

Koska on pääsiäinen, eikä minulla ole varsinaisesti kiire mihinkään, voisin nyt antaa mennä vain ja nukkua vaikka toiset kaksi päivää putkeen. Ruho ojoksi sängylle ja zetojen kuvia pään päälle. Pääsiäisen jälkeen voisi yrittää taas pysyä vähän hereilläkin, jos vaikka saisi hoidettua muutaman virallisen ja hoitamattoman asian pois alta.

Ja teille, rakkaat lukijat, haluan sanoa: Älkää ikinä vähätelkö unen merkitystä! Uni on kaiken terveyden perusta. Eikä ole mitenkään coolia olla nukkumatta.

Kauno nukkuu.

Hyviä pieniä asioita

Lääkäri katsoo minua paksujen silmälasien yli: “Oletko nyt aivan tosissasi?” Vastaan hänelle intoa puhkuen: “Joo, olen! Kyllä mä pystyn menemään takaisin töihin pääsiäisen jälkeen.” Lääkäri yskäisee. Hänen äänessään on painavuutta: “Tiedätkö, se on sellainen juttu, että tällä uniongelmalla en usko, että pääset töihin ollenkaan enää tämän kevään aikana.” Katson häntä hetken aikaa suu auki. En edes ajatellut, että ongelma olisi näin vakava. “Jos pienikin tekeminen saa sinut uupumaan ja lamaantumaan aivan totaalisesti, se tarkoittaa sitä, ettet todellakaan ole lähelläkään sitä kuntoa, mitä työntekoon vaaditaan”, lääkäri jatkaa. En sano mitään. Mitä tähän voisi sanoa? Nyökytellä ja totella kiltisti, mikä ei ole se reaktio, mikä minulle luonnostaan ensimmäisenä tulisi. Haluan palata töihin, mutta haluan myös jaksaa tehdä töitä. Haluan töiden jälkeenkin jaksaa vielä jotain, esim. laittaa ruokaa. Lääkärin mukaan siihen on vielä pitkä matka.

“Varataan uusi aika ensi viikoksi. Jutellaan silloin lisää. Mutta älä kuvittelekaan, että olisit heti pääsiäisen jälkeen töihin menossa.” Nyrpistän naamaani. En pidä ajatuksesta, mutta en halua elää loppuelämääni uupumuksen ja väsymyksen partaalla. Tälle uniongelmalle on saatava loppu. Eikä sille saada loppua, ellen nyt kuuntele tätä lääkäriä.

Laahustan vastaanotolta autolle. Mieli on alakuloinen. Huomaan tien toisella puolella liikkeen, mitä en ole nähnyt siinä aikaisemmin. TassuKlaani. Onpa hassu nimi. Käyn kurkistamassa näyteikkunaa. Lemmikkieläinkauppa. Minun pitäisi ostaa Kaunolle treenilelu, sillä Kauno ei pahemmin perusta namipalkkioista; lelupalkkio on tehokkaampi. Astun sisään. Vastaanotto on innostunut ja ystävällinen. Liike on toista päivää auki. Minulta kysytään, mistä sain tiedon TassuKlaanista. Vastaan, että satuin vain kävelemään ohi ja minulla nyt sattui olemaan tarve treenilelulle. Päätin poiketa, kun lemmikkieläinkauppa tuli vastaan matkalla autolle. Saan lelun, mihin olen tyytyväinen, ja jatkan matkaa.

Melkein TassuKlaanin vieressä on Pieni Kirjapuoti. Siinä on samassa kirjakauppa ja kahvila. Puodin ikkunasta näkyy kiinnostava teos: Eläinten salattu elämä. Minua alkaa kutkuttaa. Tuo kirja olisi aika kiva. Auto on parin metrin päässä, mutta päätän auton sijaan astua sisään puotiin. Täälläkin on ystävällinen vastaanotto. Etsin käsiini kirjan. Hui, se on kallis! Mutta taatusti joka euron arvoinen. Ja minä tarvitsen nyt piristystä. Päätän ostaa kirjan. Saan teelipukkeen, minkä päätän käyttää heti. Aikaa on. Ostan kupillisen puodin omaa teesekoitusta ja pienen suklaa-hasselpähkinäkakkupalan. Istun ikkunan viereen tuijottamaan ohikulkevia ihmisiä. Aika tuntuu pysähtyvän puodin sisällä. Vain minä, teekuppi ja kakkupala. Minun sisälleni asettuu hetkeksi rauha. Tuijotan kiireisiä ihmisiä, mutta minulla ei ole kiire mihinkään. Oloni alkaa kohentua. Olen edelleen väsynyt, mutten enää alakuloinen.

Tyhjä kuppi edessäni. Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy lähteä kotiin. Vaikka lääkärikäynnin jälkeen olo oli haikea, teekuppi auttoi tuomaan pientä piristystä päivään. Kassissa minulla on uusi kirja, mihin voin syventyä heti, kun jaksan. Välillä elämä tuntuu raskaalta, mutta pienet, ihan pikkiriikkisetkin asiat arjessa tuovat valoa pilvien takaa. Esim. hyvä kupillinen teetä.