Viking Full of Grace: Tarinoita Romantic Suitesta

"Täällon ihan perkeleesti kiinalaisia!", huudahtaa teinityttäreni erittäin kovaa ja kohteliaasti. Häpeän silmät päästäni, mutta onneksi nuo kiinalaiset eivät tunnu ymmärtävän, mitä heistä sanottiin. Mutta totta se on. En ole nähnyt missään näin paljon kiinalaisia yhdellä kertaa!

Seisomme Viking Linen aulassa ja odotamme laivaan pääsyä. Hiki valuu ja balalaikka soi. Porukkaa on kuin pipoa, ihan suomalaisiakin. Eivät ne kiinalaiset ainoina yritä laivaan tunkea. Tänä viikonloppuna on 13. Flame Jazz-risteily. Ja me olemme - taas - mukana.

Olen varannut meille sviitin. Romantic Suite. Voi helvetti, että se sviitti on hieno! Baarikaappi täynnä juotavaa, hedelmiä pöydällä, kaksi vessaa, kaksi telkkaria ja vielä poreammekin! Kyllä meitä nyt hemmotellaan tänä viikonloppuna.

Viemme pussit ja kassit pikaisesti sinne helvetin hienoon sviittimme, ja sen jälkeen onkin jo lähdettävä syömään. Olen varannut meille ikkunapaikat Oscar á la cartesta. Porukka katsoo minua nenävarttaan pitkin. He ovat itse pukeutuneet viimeisen päälle, ja minulla on päälläni EMP:ltä ostettu hevimekko ja saapikkaat täynnä niittejä. Tekee mieli sanoa, että minulla on enemmän kermaa perseessäni kuin teillä kaikilla yhteensä, vaikka en ehkä näytäkään siltä. Minä näytän siltä, miltä minä haluan näyttää.

Teinityttären eräs kaveri on mukana reissussa. Tytöt valitsevat reilusti lastenlistalta ruuat, koska aikuisten lista on liian hieno ja monimutkainen. Minä ja mieheni tilaamme kumpikin kasvismenut kera viinipaketin. Jösses saakeli, miten hyvää ruoka on! Ja miten hyvin viinit sopivat yhteen ruuan kanssa. Tästä hyvästä kannattaa maksaa se melkein 200 euroa. Tosin, hinta olisi ollut halvempi, jos olisin jättänyt ostamatta ravintolasta löytyneet Samppanja-kirjan, mutta minähän nyt en ikinä kävele kirjan ohitse.

Ruuan jälkeen kierros tax freessä ja sen jälkeen suoraan baariin. Yökerhossa on meneillään kunnon jamit. Ostamme tytöille ihan sikapäheät juomat ja menemme pöytään kuuntelemaan afrikkalaisia jazz-sointuja. Ja ennen kuin kukaan on tekemässä lastensuojeluilmoitusta, niin baarista saa ihan alkoholittomiakin juotavia! Tytöt saivat sellaiset. Eikä Viking Gracen henkilökunta alaikäisille alkoholia edes myisi.

Tytöt eivät jaksaneet riekkua kovinkaan pitkään, ja menivät nukkumaan. Itse jäin vielä hetkeksi mieheni kanssa istumaan ja höpöttämään niitä näitä. Taisi muutama äijä yrittää jopa iskeä minua tupakkakopissa, ja tajusin, että olen täysin unohtanut, miten flirttaillaan. Tätä se avioliitto sitten teettää!

Aamulla on tarjolla erikoisaamiainen. Sen olisi kyllä saanut ihan hyttiinkin tuotuna, mutta koska meidän teini on nirsoperse ja minun mieheni maitovammainen, niin katsoimme parhaaksi mennä ihan paikan päälle syömään. Tytöt painelevat kieli pitkällä ensimmäisenä jälkiruokapöydän kimppuun, ja mättävät lautaset täyteen kakkua. Hakevat he sitten näön vuoksi muutaman nakin ja lihapullan, että voisivat sanoa syöneensä edes jotain suolaista aamupalaksi. Itse santsaan ja santsaan vielä toisenkin kerran. Sen jälkeen saakin sitten kieriä pari kerrosta alas.

Vatsa pulleana onkin mukava mennä poreammeeseen piereskelemään. Saapahan lisää poreita omasta takaa. Ah, miten rentouttavaa! Paitsi että se amme pitää ihan helvetinmoista meteliä. On se silti ihan kivaa päästä poreammeeseen omassa hytissä.

Sitten taas tax free-reissu ja sen jälkeen uudestaan baariin. Tarjolla on tällä kertaa erittäin outoa ja kummallista jazzia. Sellaista, mistä kukaan ei varsinaisesti tykännyt. En edes minä, vaikka omasta mielestäni olenkin suhteellisen avoin kaikelle. 

Ja baarimikkokin on niin saatanan hidas. Voi hyvä helvetti sentään! Hänellä kestää vartti tehdä neljä mehujuomaa. En ole ikinä nähnyt noin hidasta baarimikkoa missään. Ihan kivoja ne juomat ovat ja maistuvat hyvälle, mutta tsiisus, että niitä sai odottaa.

Päätän käydä laivan viinikaupassa. Se on jo paikkana sellainen, että kerma perseessäni alkaa vatkautua vaahdoksi. Niin jumalaton määrä kaikkia ihania viinejä...! Ja vain rajallinen määrä, minkä saa tuoda maihin. Ostan reilusti kuusi pulloa, koska voin. Siitä saakin sitten käydä neuvottelua, kuka nämä kantaa laivasta ulos, koska minun selkäkivuillani ei kanneta yhtään mitään. Mutta onneksi on tuo mies.

Sitten taas laivan kiertelyä, vähän lisää tax freetä ja sitten hyttiin ihailemaan sitä, miten hieno se hytti on. Tutkin ostoksiani, ja tajuan tuhlanneeni koko tilini viiniin ja suklaaseen. No, eipähän pääse viini ihan heti loppumaan talosta, eikä suklaakaan, joten vitutuspäiviä ei ole tiedossa vähään aikaan, kun on näin paljon vitutuslääkettä.

Vähän ennen satamaan tuloa päätämme käydä vielä syömässä. Frank's on hyvä vaihtoehto sellaiselle porukalle, missä jokainen haluaa jotain erilaista. Yksi haluaa pizzaa, toinen hampparia, kolmas ranskalaisia ja neljän itämaista. Koska sieltä saa kaikkea, niin sinne siis! Vatsat ovat aamiaisesta edelleenkin piukeina, mutta urheasti mätämme ruuat naamariin ja sen jälkeen pyörimme ähisten hyttiin pakkaamaan tavaroita. Eipä ainakaan nälkä jää, se on saletti!

Hyvä, että pääsemme täysine vatsoinemme ulos laivasta ja taksiin. Kotona odottaa iloinen koira, jolla on ollut kova ikävä. Mummi on ehtinyt jo tuoda pikkuisen herra Villahousumme kotiin. Kauno oli mummilla hemmotteluhoidossa meidän pienen reissumme ajan. Tästä on hyvä lähteä kohti uutta työviikkoa! Tuhannen väsyneenä ja täynnä laivasafkaa. Ehkä minä jaksan. Eihän tässä enää pitkää aikaa ole siihen, kun alkaa syysloma, ja minä pääsen taas laivalle.

Paskoja ja vähemmän paskoja maalauksia. Ja viiniä keskellä päivää.

Tiistai-iltapäivä. Kello on siinä 12.30. Hiki valuu selkääni pitkin, kun syön Aboa Vetuksen kahvilassa vuohenjuusto-quicheani. Miten voi ihmisellä koko ajan olla näin jumalaton hiki? En oikeasti enää ymmärrä. 

Puoli tuntia aikaa. Käyn nopeasti pihalla tupakalla ja kierrän sen jälkeen pikapikaa Maria Prymatshenkon näyttelyn. Näen sen ihan pian uudestaan, niin en viitsi kovin kauaa seisoa yhden erikoisen elukan edessä tuijottamassa sitä, miten hienosti viivat menevät paperilla.

En tiedä edes itse, miksi olen tullut tänne tänään. Enhän minä - tumpeloiden ruhtinatar - edes osaa oikeasti mitään! Tänään täällä järjestetään maalauskurssi aiheena naivismi, ja minä-hullu menin ilmoittautumaan sille kurssille. Pölö mikä pölö. Onneksi tämä kurssi on tarkoitettu nollatason taitajille, joten tuskin kukaan huomauttaa siitä, että olen vasta-alkaja ja nollatasolla, mitä maalaustaitoihin tulee.

Kurssilaisia alkaa valua sisään. Hyvin nopeasti tajuan, että olen tasan ainoa alle 60-vuotias kurssilainen, ellei taideopettajaa oteta huomioon. No, mikäs tässä ollessa! Mummot ovat käyneet läpi jo omat vaihdevuotensa, joten ehkä ymmärtävät tämän järkyttävän hienhajuni paremmin.

Kurssi alkaa kierroksella näyttelysaleissa. En kuule tasan tavuakaan siitä, mitä opas yrittää meille selittää. Juuri tällä hetkellä siellä on tietenkin pakko olla jumalaton ryhmä kakaroita. Kolmasluokkalaisia, jotka jäkättävät, kirkuvat, kiljuvat, juoksevat ja häiritsevät niin, että minä joudun oikeasti puremaan kieltäni, etten alkaisi huutaa ihan helvetin rumia sanoja. 

Mikä pahinta, näillä kolmasluokkalaisilla on heitä itseään vielä äänekkäämpi opettaja, jolla on pilli. Hän ei epäröi hetkeäkään käyttää ääntään, ja vielä vähemmän hän epäröi käyttää pilliään. Opas on selkeästi näreissään tämän ryhmän takia, ja yrittää korottaa ääntään. Muut asiakkaat hymyilevät vinosti lapsille. Yrittävät ymmärtää, mutta heitäkin vituttaa ihan selvästi tämä jumalaton huutamisen määrä.

Kun kierros loppuu, kakaratkin lähtevät. Tietenkin! Juuri minun tuuriani. Me siirrymme meille varattuun työtilaan, missä on maalausalustoja, siveltimiä ja vesiväripaperia. Olemme tuoneet itse omat värimme mukanamme. Saa aloittaa! Saa tehdä ihan mitä vain mieleen tulee. Saa olla naivi, saa käyttää mielikuvitusta, saa antaa värien räiskyä.

Saa myös hakea kahvilasta syötävää ja juotavaa, ja tuoda ne maalaustilaan. Minua jännittää ja käytän tilaisuuden hyväkseni. Haen itselleni lasillisen viiniä. Vuoden 2017 Rieslingiä. Ihan mukiinmenevä viini. Ja se auttaa rentoutumaan mukavasti.

Viiniä keskellä päivää! Ja vielä ennen klo 14!!!! Tähän joku kauhistunut hymiö. Tämähän tarkoittaa sitä, että minä olen jo melkein alkoholisoitunut, kun keskellä kirkasta päivää juon lasillisen viiniä. Hirveää.

Otan paperin ja alan maalata taustaa. En edes ajattele, annan vain mennä. Saan kehuja siitä, miten hienon taustan teen. "Joopa joo", ajattelen mielessäni. Jätän taustan kuivumaan, ja teen toisen. Minulla on idea siitä, mitä haluan, mutta en vielä ole ihan varma, miten sen toteuttaisin. Sen jälkeen käyn taas tupakalla, jotta taustat ehtisivät kuivua kunnolla. Piru vie, kun tämä maalaushomma on hidasta ja aikaa vievää! Ja minähän olen kuuluisa tästä minun ylivertaisesta kärsivällisyydestäni.

Ensimmäinen tausta on kuiva. Kaivan esiin akryylivärit. Hahmottelen ensin hieman mielessäni, ja alan sen jälkeen vääntää kuvaa. Saan kehuja valoista, varjoista ja sommitelmasta. Kai siitä kuvasta ihan hyvä tuli. Parempikin olisi voinut tulla, mutta taitoni eivät vain yksinkertaisesti vielä riitä.

Aloitan toisen kuvan. Alku on hyvä, mutta sitten taidot lopahtavat. Yritän googlettaa apua, jotta saisin mallin, mutta en löydä sopivaa kuvaa. Väännän sitten päästäni jotain paskaa. Ja paskaa on lopputuloskin. Kurssin vetäjä sanoo, ettei kuva ole huono; siinä vain näkyy se, että olen vielä kokematon. Ja käärmeosio kuvasta on kuulemma erittäin onnistunut. Ihmisten maalaaminen on vaikeaa. Minulle erityisen vaikeaa. Siksi ihmiset ovat kaikissa maalauksissani aina yksinkertaisia, kasvottomia olentoja.

Aikaa on vielä vaikka kuinka paljon. Aloitan kolmatta maalausta. Haluan siihen paljon väriä. Saan taas kehuja taustasta. Ilmeisesti osaan tehdä hyvin maalausten taustoja. Taito sekin!

Puusta ei tule niin hyvä kuin olisin halunnut. Toisaalta, kokemattomuus. Ehkä joskus teen parempaa jälkeä. Nyt eivät taidot vielä riitä. Pitäisi ehkä maalata enemmän, mutta millä ajalla? Tässä on kaikkea muutakin tekeillä, kuten vaikkapa palkkatyö, mikä pitäisi hoitaa niin hyvin kuin mahdollista. Ja tietenkin se gradu.

Maria Prymatshenko

Vilkaisen muiden aikaansaannoksia. Eivät nekään mitään näyttelykamaa ole. Luojan kiitos! Mummot eivät ole tulleet tänne siksi, että osaisivat, vaan siksi, että eivät osaa. Haluavat oppia. Ovat käyneet jo useamman maalauskurssin tämän saman ohjaajan kanssa. Minä olen ainoa, jolla ei ole takanaan tasan yhtään kurssia, ellei koulun kuvistunteja oteta lukuun.

Kolmannen maalauksen jälkeen kello on jo niin paljon, että kurssi loppuu pian. Kerään kamani ja siistin pöytäni. Kiitän kurssin vetäjää, joka käskee minun jatkaa harjoittelua, ja toivottaa tervetulleeksi kursseilleen toistekin. Ehkä menenkin vielä! Kuka sitä tietää.

Kotona minua odottaa kovasti äitiä ikävöinyt koiranpoika. Olen jo kirjoittanut kirjan minun Kaunostani. Ehkä seuraavaksi alan maalata kuvia minun karvavauvastani.

Hyvillä teoilla on hintansa

Sunnuntain ja maanantain välinen yö

Kello on vartin vajaa kolme. Olen kuunnellut Courserasta tylsiä luentoja toisensa jälkeen, mutta minua ei nukuta. Ei sitten vähääkään. Alan jo tuskastua. Herätyskello soittaa tasan kahdeksalta, ja sen jälkeen on noustava ja lähdettävä. Mielenterveyden ensiapu 1:n ohjaajakoulutus käynnistyy täällä Turussa. En haluaisi mennä koulutuspäivään väsyneenä, mutta minkäs minä sille mahdan, ellei se uni vain tule.

Päätän yrittää uudestaan. Jos nyt äkkiä yksi tupakka ja sen jälkeen sänkyyn. Ehkä se uni sieltä vielä tulee. Ehkä.

Seison parvekkeella ja tuijotan kesäistä iltaa. Taloyhtiömme takapiha on tyhjä. Ainoastaan taloyhtiömme kuuluvassa erillisessä rakennuksessa, mikä on vuokrattu päiväkodiksi, on liikettä. Havahdun liikkeeseen, ja jään katsomaan tarkemmin. Päiväkodissa liikettä tähän aikaan yöstä? Onpa siellä harvinaisen ahkeria työntekijöitä, varsinkin, kun kyseessä ei ole edes vuoropäiväkoti.

Minulla on suora näköyhteys henkilökunnan taukotilaan. Siellä häärää henkilö päässään moottoripyöräkypärä. Tupakkani savuaa, mutta aivoissani savuaa vielä enemmän. Miksi ihmeessä siellä olisi kukaan tähän aikaan töissä? Ja jos tuo on varas, niin miksi helvetissä joku haluaisi murtautua päiväkotiin? Onko tämä tyyppi kenties ylimääräisiä kurahousuja vailla?

Menen sisälle ja katson miestäni. "Tuolla päiväkodissa on joku kypäräpäinen tyyppi." Mieheni katsoo minua suu auki, ja ihmettelee täysin samaa kuin minäkin. Tähän aikaan yöstä ei kaikkein innokkainkaan päiväkodin työntekijä ole valmistelemassa seuraavaa hoitopäivää. Parvekkeeltamme ei näe päiväkodin etupihalle, missä on sisäänkäynti. Päätämme ottaa koiran mukaan, ja mennä katsomaan, onko kenties ikkunoita rikottu.

Päiväkodin ovi on auki ja lasi on rikki. Rakennuksen sivussa on vespa, moottori käynnissä. En tiedä, miksi en kuullut moottorin ääntä parvekkeelle, sillä vespan ja parvekkeen välillä ei ole kuin ehkä 10 metriä. Soitan hätäkeskukseen. Mieheni menee vespan luo ja yrittää etsiä avaimia. Jos hän sammuttaisi moottorin ja ottaisi avaimet, ei varas pääsisi ainakaan sillä vespalla karkuun.

Poliisilaitokselle ei ole meitä kuin kilometri matkaa. Hätäkeskuksessa nainen sanoo, että partio on meillä ihan pienessä hetkessä. Juuri silloin varas tulee sivuovesta ulos. Mukanaan hänellä on pieni kassi, missä on pienelektroniikkaa. Mieheni sanoo rauhallisesti, että ehkä nyt kannattaisi jättää se kassi ihan vain siihen. Varkaan puhe on epäselvää ja liikkeet kuin hidastetusta elokuvasta. Selvää on, että meillä ei ole vaaraa, sillä pystyisimme helposti nujertamaan tuon narkkarin. Varas yrittää päästä karkuun, mutta mieheni estää häntä lähtemästä. Siitä seuraa pieni käsirysy.

Koiramme haukkuu niin julmetusti. Hänen isäntänsä! Ja joku yrittää hyökätä kimppuun. Perkele! Kauno on maailman kiltein koira, mutta tällaisessa tilanteessa hänestä kuoriutuu suoranainen peto. Suusta tulee vaahtoa ja hampaat ovat irvessä. Jos päästäisin Kaunon irti, hän varmaankin repisi varkaan kappaleiksi. Onneksi siihen ei ole mitään tarvetta, sillä poliisiauto näkyy jo! Heilutan kättäni niin korkealla ilmassa kuin vain kykenen. Poliisit tulevat paikalle, rosvo raudoitetaan ja päivä on pelastettu.

Poliisit kiittelevät. Teimme hyvää työtä. Vaikka meillä ei kenelläkään ollut missään kohdassa vaaraa, olen silti saanut pienen adrenaliini"ruiskeen". Päätämme mieheni kanssa purkaa ylimääräiset adrenaliinit viemällä koiran lenkille. 

Olemme kotona vartin vajaa neljä. Minua ei edelleenkään nukuta. Menen sänkyyn ja toivon, että saan unen päästä kiinni. Hyörin ja pyörin, kunnes lopulta nukahdan. Ehdin nukkua kolmisen tuntia, kunnes herätyskello tuo minut takaisin todellisuuteen.

Maanantai

Olen kuin nukkuneen rukous, kun raahaudun Logomoon. Selitän, mitä on tapahtunut ja miksi olen niin väsynyt. Korostan, etten ole järkyttynyt eikä minulla ole psyykkisesti mitään hätää. Olen vain järkyttävän väsynyt.

Koulutuspäivän aikana puhumme tärkeistä asioista ja asiakkaiden kohtaamisesta. Tämän koulutuksen jälkeen minun pitäisi pystyä kouluttamaan ihmisiä Suomen Mielenterveysseuran puolesta. Kiroilen, että tuon varkaan piti käydä murtautumassa sinne päiväkotiin juuri tällaisena päivänä. Olisin todellakin tarvinnut ne unet.

Istun ja nuokun luentoa kuunnellen. Lounaan jälkeen olen entistä enemmän väsynyt. Minulla on todellisia vaikeuksia pitää silmät auki. Illalla pitäisi vielä jaksaa lähteä koiran kanssa nose workiin. Ei taida tulla kesää! En pysty mitenkään lähtemään mihinkään harrastukseen tässä väsymyksen tilassa.

Koulutus päättyy. Minulta on mennyt puolet asiasta ohitse. Yritän ajaa hiljaa kotiin, sillä olen vaaraksi liikenteelle. Tippaakaan en ole alkoholia juonut, mutta tarvitsen tulitikut pitämään silmäluomeni auki.

Rojahdan sohvalle ja laitan nose workin vetäjälle tekstiviestin. Hän ymmärtää ja toivottaa hyviä päiväunia. Herään sohvalta kymmenen maissa. Olen nukahtanut siihen paikkaan. Siirryn sänkyyn nukkumaan ja jatkan uniani. Muistan sentään laittaa herätyksen!

Tiistai

Toinen koulutuspäivä. En ole yhtään sen virkeämpi kuin eilen, vaikka tällä kertaa olen nukkunut, ja vieläpä suhteellisen monta tuntia. Meillä on vuorossa koulutusharjoittelu. Teemme pienissä ryhmissä esityksen, minkä esitämme. Meidän ryhmämme on ensimmäinen. Tietenkin! Juuri tänään, juuri nyt. Enhän minä olisikaan halunnut virkeänä mitään koulutusta suunnitella.

Koulutusharjoitus menee todella hyvin siihen nähden, että meillä on vain x-määrä minuutteja suunnitella se, eikä aikaa oikolukuun ole. Olen tyytyväinen.

Kun päivä päättyy, menen kaupan kautta kotiin. Tarkoitus on ostaa tupakka-aski, mutta päädynkin ostamaan suklaajäätelöä, mansikoita, mansikkamehua ja kirsikoita. Kerrankos tässä maailmassa eletään. Ja olen juuri opettanut, miten tulee tehdä joka päivä asioita, mistä tulee itselle hyvä mieli. Minulle tulee hyvä mieli suklaajäätelöstä ja mansikoista. Ehkä minulle tulee iso peräpääkin, mutta juuri nyt minua kiinnostavat enemmän suklaa ja mansikat kuin peräpäät.

Kotona rojahdan taas sohvalle. Olen umpiväsynyt. Edelleenkin. Ellen olisi huomannut sitä rosvoa ja ellemme olisi päättäneet pysäyttää käynnissä olevaa ryöstöä, en olisi näin pirun väsynyt. Ehkä teimme hyvän teon, kun estimme ryöstön, mutta sillä hyvällä teolla on hintansa. Taidan mennä tänäänkin aikaisin nukkumaan, niin ehkä huomenna jaksan jotenkuten viimeisenä koulutuspäivänä. Sen jälkeen olen valmis mielenterveyden kouluttaja.