Itsekkään ihmisen iki-ihana ilta

Helsingin yliopiston päärakennus

Olen itsekäs paska. Sietäisi hävetä, mutta koska olen tällainen itsekäs paska, niin en häpeä pätkääkään. Häpeämisen sijaan nautin. Ja voi yhden kerran, miten minä nautinkaan!

Tämä päivä on ollut yhtä hemmottelua! Aamulla sain hotelliaamiaisen Scandic Kaisaniemen aamiaispöydästä. Ei tarvinnut itse tehdä muuta kuin mätätä tavaraa lautaselle ja kauhoa ääntä kohden. Kätevää!

Tiedekulma

Sen jälkeen matka Helsingin yliopistolle. Toinen kirjallisuusterapian koulutuspäivä. Meillä oli hirveän mielenkiintoisia aiheita, teimme harjoituksia, ja saimme tämän yhden ainoan päivän aikana ihan valtavasti materiaalia omaan materiaalipankkiimme. Keskustelu olisi voinut jatkua ties kuinka monta tuntia. Kaikki ovat innoissaan tästä koulutuksesta.

Lounastauon päätin käyttää ihan johonkin muuhun kuin lounaaseen. Ravintolan sijaan minä suuntasin tien toiselle puolelle, Tiedekulmaan. Taas. Tällä kertaa en edes mennyt kahvilan puolelle, vaan suunnistin suoraan kirjakaupan puolelle. Minulla oli kokonainen tunti aikaa käydä läpi kirjakaupan anti ja katsoa, mitä kaikkea mielenkiintoista sieltä löytyy.

Ja juu, löytyihän sieltä kaikkea mielenkiintoista. Sen verran mielenkiintoista löytyikin, että Visa päästi vingahduksen sijaan oikein kunnon aariat. Mieheni varmaan tappaa minut, kun pääsen joskus kotiin. Mutta kun nämä kirjat olivat niin ihania, enkä minä vain voi elää ilman näitä kirjoja! Sitä paitsi, niistä voi olla vielä hyötyäkin. Siis oikeaa hyötyä. Muutakin kuin se, että ne tekevät minut valtavan onnelliseksi.

Kirjojen lisäksi löysin jotain todella hauskaa, nimittäin tarinakortteja! Etenkin kauhuaiheiset tarinakortit olivat aivan valtavan upea löytö, ja esittelin niitä innoissani opiskelukavereilleni. Tämä taas aiheutti sen, että koulutuspäivän jälkeen melkein kaikki ryntäsivät Tiedekulmaan ostamaan omat tarinakorttinsa. Hieman oli myyjällä ihmettelemistä, kun kirjakauppaan ryntää yhtäkkiä lauma kirkuvia naisia, jotka tappelevat korttipakoista.

Tarinakortit ja -nopat 

Mutta mieti nyt, miten paljon minä näitä tarinakortteja tarvitsen! Voin käyttää niitä töissä ja sen lisäksi kirjallisuusterapiassa. Sen jälkeen, kun aloitan itse ryhmien ohjaamisen. Näillä korteilla voi saada vaikka mitä aikaiseksi! En edes tajua, miten olen voinut elää 38 vuotta ilman näitä kortteja.

Ostin myös kauhutarinanoppasetin. Tarinanopat toimivat periaatteessa samalla tavalla kuin kortitkin, mutta kortit ovat paljon hauskempia kuin nopat.

Seurahuoneen portaat

Kun päivä Helsingin yliopistolla päättyi, suuntasin kyllä rautatientorille, mutta en kuitenkaan rautatieasemalle asti. Sen sijaan meninkin Scandic Seurahuoneelle. Päätin jäädä Helsinkiin vielä yhdeksi yöksi, ihan vain siksi, että voin. Ja koska tarvitsen lomaa arjesta! Kotini on ihana, mieheni on maailman paras mies, koirastani en luopuisi ikinä ja teini... On teini. Mutta vaikka rakastankin heitä yli kaiken ja elämäni olisi täysin tyhjää ilman heitä, niin voi hyvä luoja, miten sitä kaipaa välillä lomaa näistä maailman rakkaimmista olennoista! Ihan vain minä, mustikka-proteiinipirtelö ja joku saatanan outo ohjelma telkkarista.

Yritin minä sentään tänään olla aktiivinen ja tehdä jotain. Kävin Ateneumissa! Valitettavasti museo oli sulkeutumassa puolen tunnin päästä siitä hetkestä, kun minä sinne ehdin. Vaikken tällä kertaa ehtinytkään kiertää näyttelyitä, ehdin kuitenkin museokauppaan! Mikä oli virhe, sillä siellä oli kaikenlaista mielenkiintoista myytävää. Päätin kuitenkin olla järkevä (siinä määrin, missä minä osaan olla järkevä), ja ostin vain pari halpaa haikukirjaa ja taidekorttipakkoja, mitä voin myös käyttää opetuksessa ja kirjallisuusterapiassa. Näiden taidekorttien kanssa voin tehdä vaikka mitä! Ovat vielä niin kauniitakin. Eikä Visa tällä kertaa edes päästänyt kovin pahaa aariaa. Pienen hengähdyksen lähinnä.

Taidekortit ja haikukirjat

Kävellessäni takaisin hotellille mietin, miksi minulla on aina niin hirvittävän epämukava olo, kun olen Helsingissä. En ole ikinä ymmärtänyt sitä. En vain viihdy täällä, jostain kumman syystä. Jokin tässä kaupungissa mättää.

Mietin asiaa oikein tosissani, koska halusin vihdoin ja viimein ymmärtää. Mietin, mitä Turussa, Tampereella tai Amsterdamissa on sellaista, mitä Helsingissä ei ole. Keksin parikin asiaa!

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta

Ensimmäisenä, täältä puuttuu Aurajoki! Keskustan läpi ei virtaa minkäänlaista vettä. Onhan tuossa meren ranta suhteellisen lähellä, muttei se ole keskustassa. Keskusta on pelkkää karua kiveä. Tampereella on Tammerkoski ja Amsterdamissa muuta olekaan kuin niitä helvetin kanaaleja. Kaipaan sitä ripulinruskeaa Auraa!

Toiseksi, en ole ikinä onnistunut hahmottamaan tätä kaupunkia. En tiedä, miksi. Kyllä minä Tampereen hahmotan, samoin Pietarin ja sen kanaalisen, hampulta haisevan Amsterdamin. Mutta Helsinkiä en hahmota, en sitten millään. En opi näitä omituisia reittejä, vaikka miten monta kertaa menisin ne. Kyllä, olen lievästi hahmotushäiriöinen, mutta näyttävästi minulla on myös valikoiva hahmotushäiriö, kun yhden kaupungin hahmotan, mutta toista en sitten mitenkään! Ja käyn kuitenkin suhteellisen usein Helsingissä.

Hotellihuoneen sänky

Ja nyt tämä itsekäs paska makaa hotellihuoneensa sängyllä, alastomana, katselee tylsää ohjelmaa telkkarista eikä aivoissa ole huolen häivääkään. Lattialla on kassikaupalla uusia, ihania kirjoja, tarinakortteja, noppia ja taidekortteja. Ja minulla on vitosen kuponki, millä saan todennäköisesti maksettua yhden minibaarista otetun cokistölkin! Takana on mitä ihanin ja rentouttavin päivä, ja se jatkuu mitä ihanimmalla illalla, ihan yksin.

Kukaan ei häiritse, kukaan ei narise, kukaan ei vaadi eikä vingu. Voi luoja, miten minä nautinkaan! Juuri tästä hetkestä. Vielä, kun tämä tuskainen piereskely loppuisi, kaikki olisi täydellistä. Mutta ei anneta pienen vienon hajun häiritä, ja nautitaan tästä illasta. Minä, itsekäs paska, olen ansainnut tämän nautinnollisen hetken.

Uudet kirjat

Vähän liiankin tuttua huttua

Kouluttautuminen on kivaa, ja suhteellisen hyödyllistäkin aina aika ajoin. Mutta välillä minusta tuntuu siltä, että olisi kaikkien kannalta mukavampaa, jos minulle vain annettaisiin se todistus ilman kurssilla istumista. Minä säästäisin aikaani ja kurssilla olisi paikka jollekin sellaiselle henkilölle, jolle asiat ovat täysin uusia.

Tämän viikonlopun olen istunut murtuneen käteni kanssa SPR:n Turun toimistolla mielenterveyden ensiapu 2-kurssilla. Eipä se murtuma haitannut, kun en juurikaan tarvinnut kättäni sen kurssin aikana. Sen kun vain istuin ja kuuntelin. Ja pureskelin terveen käteni kynsiä.

Koulutusviikonlopun aiheet olivat ihanan positiivisia: skitsofrenia, psykoosit, kaksisuuntainen mielialahäiriö, masennus, ahdistus, itsemurhat, päihteet, äkilliset traumat ja mielenterveyden häiriöt noin yleensäkin. Asia oli todella tärkeä, eli miten kohdata henkilö, jolla on jokin mielenterveyden häiriö ja antaa hänelle ensiapua. Oli vain yksi ongelma: minä osaan nämä hommat jo!

Tuliko minulle täysin uutta tietoa? Eipä oikeastaan. Ehkä jotain sellaisia lukuja, mitä en ollut aikaisemmin tiennyt, kuten vaikkapa se, kuinka monta prosenttia ihmisistä kokee elämänsä aikana paniikkikohtauksen. Mutta luvut eivät olleet tämän koulutuksen ydinasiaa, vaan se, miten kohdata ihmiset silloin, kun pääkopassa menevät johdot solmuun.

Osaanko kohdata masentuneen ihmisen? No DUUUUUH! 

Tiedänkö, miltä masentuneesta ihmisestä tuntuu? Voi Pyhä Pieru, aivan taatusti tiedän! Ja ihan helvetin hyvin tiedänkin.

Tiedänkö, mihin ohjata masentuneen ihmisen? Harvinaisen hyvin, paitsi että Turussa tämä julkinen sektori ei oikein vakuuta toiminnallaan, joten siitä tiedosta ei ole tuon taivaallista hyötyä. Turussa masentuneen ihmisen kohdalla ensimmäinen kysymys on: Onko sinulla varaa maksaa yksityiselle lääkärille? Vasta sen jälkeen mennään itse asiaan.

Sen sijaan, että minä olisin nuokkunut siellä koulutuksessa kaksi päivää tuhannen väsyneenä, huonosti nukkuneena, murtuneen käteni kanssa ja syönyt kynsiäni, olisin voinut antaa paikkani jollekin sellaiselle, joka ei oikeasti tiedä, miten kohdata masentunut henkilö. Olisin vain käynyt hakemassa todistuksen, missä lukee: "Joo, kyllä se Mäkiskä nä hommat osaa".

Ja nyt ei saa ymmärtää väärin! En missään tapauksessa kritisoi koulutusta enkä myöskään kouluttajaa. Koulutus oli hyvä ja kouluttajasta huomasi, että hän todella tiesi, mistä puhui. Koulutusmateriaali oli myös laadukasta. Tasan ainoa vika koulutuksessa oli se, ettei se tarjonnut juuri minulle mitään uutta. Ja se alkaa turhauttaa, kun joutuu väkisin istumaan päiväkaupalla koulutuksissa, missä ei saa mitään uutta tietoa, mutta jos haluaa saada sen pätevyyden, niin se istuminen on pakko suorittaa.

Nooh, nyt se koulutus on kuitenkin istuttu, ja olen astetta pätevämpi antamaan ensiapua mielenterveydessä. Seuraavaksi on vuorossa mielenterveyden ensiapu 2:n ohjaajakoulutus myöhemmin tänä vuonna. Jos haluan saada ohjaajan ja kouluttajan pätevyyden, se tarkoittaa sitä, että joudun istumaan kolme pakollista päivää koulutuksessa, taas kerran.

Sainpahan sentään ilmaiseksi kurssiin kuuluvan kirjan mielenterveyden häiriöistä! Kirjoja ei voi ikinä olla liikaa.

Genetiikkaa ja kiroilua

Vuosi lähenee loppuaan. Samoin syyslukukausi. Rankan syksyn päättävät viimeiset kurssit ja viimeiset tentit. Tänä vuonna minun pitäisi vielä jaksaa tehdä SPSS-kurssin kotitehtävä, käydä verkostotyö-kurssin viimeisessä seminaarissa, kirjoittaa tyttötutkimuksen vertaispalaute, aloittaa gradun teoriaosuuden kirjoittamista ja käydä tekemässä sekä seksikurssin että genetiikan tentit suullisesti. Ei siis ihan hirveän paljoa enää tälle vuodelle tekemistä.

Genetiikan tentti on ensi viikon maanantaina. Olen joutunut olemaan todella paljon pois luennoilta, koska olen sairastellut niin paljon marraskuun aikana. Eipä siinä, luennot ovat Moodlessa, vapaasti katsottavissa (tai no, vapaasti niille, kenellä on sekä tunnukset Turun yliopiston Moodleen että kurssin avainkoodi tiedossa). Voin siis katsoa luennot kaikessa rauhassa, kotisohvallani, ja päästä kärryille kurssin sisällöstä.

Tai ainakin yrittää päästä kärryille!

Tai ainakin yrittää katsoa niitä luentoja… Tentti on ensi viikon maanantaina, siis ihan parin päivän päästä, ja montako luentoa olen tähän mennessä katsonut? EN YHTÄÄN! Yhtä aloitin, mutta nukahdin kesken kaiken, eli en saanut sitäkään katsottua loppuun. Tänä viikonloppuna minulla ei ole siis mitään muuta tehtävää kuin istua sohvalla, kaivaa varpaideni väliä ja huudattaa Moodlea taustalla. Kuunnella, kun luennoitsija paasaa genetiikasta.

Luojan kiitos, luennoitsija on erinomainen! Hän osaa oikeasti selittää asiat niin rautalangasta, että jopa tällainen tyhmä kasvatustieteilijä-humanistikin ymmärtää suurimman osan asioista. Se, muistanko minä niitä kuinka kauan… Se on sitten täysin oma asiansa.

Olisi ehkä pitänyt aloittaa näiden luentojen katseleminen jo kauan aikaa sitten, mutta kun minulla on ollut paljon tärkeämpää tekemistä. Kuten sohvalla makaaminen, piereskely, koiran rapsuttaminen ja koiralle lässyttäminen. Toisaalta, minä olen sen verran sisukas täti, että kun minä olen jotain päättänyt, niin minähän sen teen. Ja minä olen päättänyt, että minä suoritan tämän saakelin genetiikan kurssin, oli mikä oli. Minä saan tästä hemmetin kurssista arvosanan, vaikka se olisi ykkönen. Ihan sama tässä konkurssissa, kunhan minulla on genetiikan kurssi valmiina, kun vuosi vaihtuu toiseen.

Seksikurssin kanssa sama asia. Paitsi etten ole vielä sopinut edes tenttipäivää. Olen joutunut olemaan sieltäkin paljon pois sairastelujen takia, mutta luojan kiitos seksuaalipsykologia käsittää huomattavasti vähemmän minulle täysin vieraita, luonnontieteellisiä termejä. Pääsen, erittäin suurella todennäköisyydellä, paljon vähemmällä vaivalla tuon seksikurssin kanssa kuin tämän genetiikan kanssa.

Mutta minä teen ne molemmat. Koska minä olen MINÄ, ja minä olen tällainen pikkarainen sisupussi. PERKELE!

Vapaa vanki

Mies lähti, minä jäin.

Ei, tilanne ei ole niin dramaattinen kuin mitä luulisi. Sulhaseni irtisanoi asuntonsa vuokrasopimuksen, ja hänellä on kaksi viikkoa aikaa saada kämppä kokonaan tyhjäksi ja myös siivotuksi. En voinut lähteä mukaan, koska palkkatyö ja teinin koulu velvoittavat. Seuraavat kaksi viikkoa sulhaseni siis raivaa asuntoaan ja hankkiutuu eroon turhista tavaroista (ja pakkaa ei-turhat tavarat mukaan). Minä taas…

...SAAN OLLA YKSIN KOTONA!!!!!!! WOHOO!!!!!!! \o/ Jääkaappi on vain minun. Saan sikailla pitkin kämppää, miten haluan, ja jättää roskia ympäriinsä. Voin piereskellä sohvalla ilman, että se haittaa kenenkään toisen nenää. Saan katsoa telkkarista, mitä haluan, eikä toisen mielipidettä tarvitse ottaa huomioon. Voin myös mätätä kaikkea epäterveellistä ja maitopitoista kitalakea kohti tuntematta huonoa omatuntoa siitä, ettei sulhaseni voi tehdä samaa, koska allergia. Kukaan ei kuorsaa vieressäni.

Okei, tuo viimeinen ei pidä paikkansa, sillä koira kuorsaa.

Ja jos joku nyt ajattelee, että entäs se teini, niin tiedoksi heille, että teini on hyvin tiukasti majoittautunut omaan huoneeseensa, katsoo telkkaria lähinnä omassa huoneessaan ja piereskelee omassa huoneessaan. Joskus en edes muista, että koko teini on kotona, kun se vain norkoilee siellä omassa huoneessaan, ovi visusti kiinni ja lukossa.

Vaikka sulhaseni Jyväskylään lähtö antoi tietynlaisen vapauden, ilo hyytyy suhteellisen nopeasti, kun vilkaisee kalenteria. Sen lisäksi, että olen palkkatöissä, minulla on ensi viikolla joka ikinen päivä töiden jälkeen joku iltameno. On teinin verkostopalaveria, on teinin saksofonikonserttia, on vertaistuki-iltaa, on tapaaminen ompelijan kanssa. Ja kun vilkaisee viikonloppua, riemu vasta repeääkin! Sekä lauantaille että sunnuntaille on tiedossa monen tunnin menot. On koulutuspäivää sekä yhdistyksen kokousta. Ja siitä sitten suoraan taas uuteen työviikkoon niin, että viuhahdus vain käy! Olen kalenterini vanki.

Jos minulla olisi mies kotona, minun ei tarvitsisi huolehtia koirasta, ei kodista, ei mistään. Saisin rauhassa juosta tapaamisissani ja palavereissani, sillä tietäisin, että mies hoitaa. Nyt minulla ei ole ketään. Olen taas se yh-äiti, joka joutuu yksinään luovimaan arjen karikoissa ja yrittää selviytyä edes jotenkuten.

Tämä on vain kaksi viikkoa, ja sen jälkeen alamme elää yhteistä arkea. Minun osoitteestani tulee meidän osoite, minun asunnostani tulee meidän asuntomme. Sulhaseni siirtää kirjansa virallisesti minun luokseni, ja minusta ja hänestä tulee me.

Vain kaksi viikkoa. Ehkä minä jaksan tämän Kotipizzan extralargen pizzan voimin.

Yskänperkele ja tupakkalakko

Olen ollut koko viikon sairauslomalla virusperäisen ylähengitystieinfektion vuoksi (eli suomeksi sanottuna virusperäinen keuhkoputkentulehdus). Mikä tässä koko taudissa eniten häiritsee, on se, etten ole viikkoon saanut polttaa tupakkaa! Kuvitelkaapas, miten jo perusluonteeltaan kiivas ja kiukkuinen ADHD-nainen röhii, köhii ja yskii ties kuinka monetta päivää putkeen, on luomuna (tarkoittaa, ettei ole ottanut ADHD-lääkkeitä) ja vielä ilman tupakkaa. Olen tällä hetkellä kireämpi kuin viulunkieli ja katkean jo siitä, että naapurin setä pieraisee käytävässä väärään aikaan. Voin vain ihailla sulhastani, joka on edelleenkin kanssani siitä huolimatta, että olen tällä hetkellä maailman kamalin noita-akka, joka kiukuttelee turhasta.

Kiukuttelen, koska asiat eivät tapahdu siinä nopeudessa kuin minä haluaisin niiden tapahtuvan. Eli juuri nyt. Mieluiten eilen. Kykyni odottaa yhtään mitään on pakkasen puolella ja pahasti jäässä. En myöskään kestä minkäänlaista vastoinkäymistä. Jos pudotan lattialle perunan, raivostun aivan silmittömästi ja alan huutaa. Lähinnä huudan itselleni, mutta jollekin on pakko huutaa. Ja kaikki tämä siksi, etten ole saanut tupakkaa.

Tupakointi on epäterveellistä. Kyllä sen kaikki suomalaista peruskoulua käyneet ihmiset tietävät. Asia on tehty harvinaisen selväksi. Miksi minä sitten tupakoin? No, se on paha tapa, mihin olen jäänyt koukkuun, mutta tupakoinnilla on myös muita ulottuvuuksia.

1. Tupakkatauko on hetki, jolloin aivoni saavat tauon. Olin sitten työssä tai opiskelen, tupakkatauko on hyvä hengähdyshetki, ja aivot saavat nollata.

2. Tupakointi edistää sosiaalisuutta. Tupakkapaikalla tulee yleensä puhuttua asioista, mitä ei muualla puhuttaisi. Olen jopa kerran saanut töitä, koska lähdin haastattelijan kanssa tupakalle.

3. Tupakka rauhoittaa. Kun olen kaksi tuntia putkeen huutanut teinilleni nuppi punaisena, höyry korvista nousten, miksi hänen täytyy pestä hampaat, tarvitsen jotain rauhoittuakseni. Tupakka rauhoittaa nopeammin ja tehokkaammin kuin yksikään stressipallo. Myöskään tavaroiden heitteleminen ei rauhoita yhtä hyvin.

4. Tupakka piristää. Näin über-väsynyt ja äärimmäisen stressaantunut ihminen tarvitsee elämäänsä kaikki pienetkin piristysruiskeet, ettei elämänilo katoa kokonaan. (Ellet usko tupakan olevan piristävä, KVG.)

Ja kaiken tämän lisäksi uskon tupakoinnin myös pitävän yllä parisuhteita, sillä en oikeasti tiedä, montako minuuttia tuo minun vielä toistaiseksi tuleva aviomieheni jaksaa kuunnella tätä minun pässinpäistä kiukuttelemistani. Jos meille siis tulee ero, saatte syyttää siitä tupakoinnin puutetta!

20 kg karvamakaronia

Olen onnellinen koiranomistaja. Ja koiran omistaminen tekee ihmiset onnelliseksi! Erityisen onnellisia ovat suomenlapinkoirien omistajat, sillä suomenlapinkoira on aivan erityinen rotu. Kerronpa teille, miksi kannattaa omistaa juuri suomenlapinkoira.

Fakta1.

Lapparin kanssa olet aina perillä ajankohtaisista asioista! Se ilmoittaa sinulle heti, jos posti tulee, jos rappukäytävässä kävelee joku, jos pihapuuhun kiipeää orava tai jos naapurin mies pieraisee. Lapparin kanssa pysyt kärryillä maailman tapahtumista, eikä mikään asia jää sinulta pimentoon.

Fakta 2.

Lappari on luotettava henkivartijasi! Se seuraa sinua kaikkialle, ja varmistaa, ettet vain joudu vaikeuksiin. Esim. suihkussa saatat liukastua vahingossa saippuaan tai saatat vahingossa tippua vessanpyttyyn. Lappari seuraa sinua joka paikkaan ja varmistaa, ettei sinulle vain satu mitään ikävää.

Fakta 3.

Lappari pitää sinut virkeänä! Jos olet pitkän työpäivän jälkeen väsynyt, lappari tulee viereesi sänkyyn ja tökkii sinua niin kauan, että heräät ja nouset leikkimään. Lapparin kanssa sinusta ei tule laiskiaista.

Fakta 4.

Lapparit ovat äärimmäisen älykkäitä! Ne haistavat ripsiesi asennosta, jos aiot leikata kynnet, ja lähtevät karkuun. Ne pystyvät myös haistamaan, jos olet aikeissa lähteä avaamaan juusto- tai nakkipakettia, ja ovat taatusti ennen sinua jääkaapin ovella päivystämässä.

Fakta 5.

Lappari pitää huolen siitä, että opit rakastamaan Suomen talvea ja opit pukeutumaan talvikeleillä oikein! Kun lähdet viemään koiraa ulos 25 asteen pakkasessa, kasvoja hakkaavassa lumituiskussa, on lappari kuin kotonaan ja se nauttii lenkistä täysin siemauksin. Se haluaa leikkiä kanssasi lumikinoksissa ja haluaa sinun heittävän sille lumipalloja. Kotiinlähdön hetkellä, kun sinä olet jäästä sinisenä, sinun on valittava joko toinen kaksituntinen lumileikkejä tuiskussa ja pakkasessa, tai vastaavasti joudut väkisin raahaamaan kotiin 20-kiloista, vetelää karvamakaronia, joka ei ole vielä lopettanut lumileikkejään. Lapparin kanssa saat terveet, punaiset posket ja se auttaa sinua myös valitsemaan paremmat talvivarusteet.

Fakta 6.

Lappari pitää sinut muodikkaana! Se syö rumat alushoususi ja vanhat sukkasi, joten pääset ostamaan uusia. Se myös kertoo, milloin kelvottomiksi käyneet kengät on hyvä uusia. Joskus ne kengät ovat jo uutena susia, joten lappari säästää jalkojasi tuhoamalla kelvottomat kengät jo ennen ensimmäistä käyttöä.

Fakta 7.

Lapparin kanssa huomaat hyvin pian syöväsi entistä vähemmän. Pysyt hoikempana ja laihdut! Kun raahaat kaupasta kaksi muovikassillista muonaa, kassit sisältävät lihaisia poronluita, kuivattuja kana- ja ankkafileitä, kolmea erilaista “hammasnamia”, naudan nilkkaluita, jauhelihaa ja kananrintaa koiralle, koulutusnameja, uusia koiranleluja ja itsellesi olet ostanut pullon cokista ja paketillisen suklaa-appelsiinikeksejä, etkä mitään muuta. Ei siis tule syötyä liikaa!

Fakta 8.

Otettuasi kerran lapparin, et voi enää olla ilman! Kun katsot syvässä unessa tuhisevaa, kaunista koiraasi, sydämesi sulaa. Lappari on uskollinen ja lempeä ystävä, joka hurmaa komealla olemuksellaan. Stressitasosi laskee heti, kun pääset silittämään lapparin paksua, pehmeää turkkia.

Lapparit vain ovat parhautta!

Rakkautta on…

Joulun aikana oli paljon aikaa ajatella ja huomata ne pienet asiat, mistä syntyy arkipäivän onni ja rakkaus. Niinpä päätin kerätä pienen listan niistä pienistä asioista, mitä itse huomasin juuri meidän perheen arjessa olevan.

Rakkautta on… Antaa koiralle sen ansaitsemia herkkuja jo ennen joulua.

Rakkautta on… Se, että sinä ja puolisosi pidätte eri konvehdeista konvehtirasiassa.

Rakkautta on… Lasillinen viiniä rakkaasi kanssa kynttilänvalossa, hiljaisuudessa, toisianne katsellen.

Rakkautta on… Katsella nojatuolin alla makaavaa koiraa ja miettiä, miten onnekas olet, kun olet onnistunut saamaan elämääsi maailman parhaimman, suloisimman, kilteimmän ja ihanimman koiran.

Rakkautta on… Katsoa yhdessä The Joulukalenteria, ja nauraa samoille paskoille vitseille.

Rakkautta on… Ottaa The Joulukalenterin paskat vitsit osaksi arkeanne, ja nauraa niille yhdessä. Seikka on saletti.

Rakkautta on… Jalkapallopeli kolmisin koiran kanssa pimeällä, tyhjällä jalkapallokentällä.

Rakkautta on… Pilkkoa yhdessä tortilloihin tulevat ainekset.

Rakkautta on… Peitellä toinen päiväunille.

Rakkautta on… Vastata toisen puolesta puhelimeen silloin, kun toinen ei jaksa joka päivä selittää äidilleen, onko syöty, mitä on syöty, paljonko on syöty, onko koira ruokittu, onko lapsi ruokittu ja onko ruokaa vielä tarpeeksi jääkaapissa.

Rakkautta on… Vastata toisen pieruun vielä isommalla pierulla, ja nauraa yhdessä räkäisesti.

Rakkautta on… Laittaa toisen keittoon enemmän krutonkeja, koska tietää toisen pitävän niistä.

Rakkautta on… Rasvaushetki.

Rakkautta on… Se, että kumpikin vetää itsensä ihan ähkyksi, ja sen jälkeen ähkitään yhdessä sohvalla, vatsat pinkeinä, katsoen piirrettyjä.

Rakkautta on… Tuoda suklaakeksejä selkäjumin takia sohvalla makaavalle kullalleen.

Rakkautta on… Valmiiksi haudutettu aamutee.

PS. Mikä on ehkä tärkeintä, on se, että “entinen Satu” ei välttämättä olisi tällaista asiaa edes osannut ajatella, eikä huomata pieniä arjen onnenhetkiä. Olen siis ottanut ison kasvuaskeleen ihmisenä.