Unien ihmeellinen maailma, osa 52

Olin Helsingissä tarkoituksenani tavata eräs opiskeluaikainen kaverini. Hyörin ja pyörin matkalaukkujeni kanssa, mutta kaupungin kaikki hotellit tuntuivat olevan täynnä, eikä majapaikkaa löytynyt mistään. Tunsin itseni viimeisillään raskaana olevaksi Mariaksi, joka joutuu synnyttämään heinäladossa lehmien keskellä.

Lopulta sain tietää, että paikallinen vankila on alkanut pitää majoituspalveluita sivubisneksenä. Menin vankilaan ja kyselin majapaikkaa. Minulle sanottiin, että sellainen järjestyy, ilman muuta, mutta vapaata on vain sellaisessa siivessä, missä on pelkkiä miehiä. Tämä ei haitannut minua, sillä tarvitsin kipeästi kattoa pääni päälle.

Osasto, mihin päädyin, oli valtavan kokoinen sali, missä vangeilla oli oma sänkypaikka. Oransseihin haalareihin sonnustautuneet miehet olivat kummissaan, kun kerroin heille, että minä en ole vanki, voin mennä ja tulla miten haluan, ja olen täällä vain yhden yön. Kerroin heille myös, että tarkoituksenani on tavata kaverini ja viettää hänen kanssaan mukava ilta pitkästä aikaa.

Eräs vangeista tuli sanomaan, että hänellä olisi ainetta, jonka avulla voisin pitää TODELLA hauskaa. Sanoin, etten uskalla, sillä vartijat varmasti huomaisivat, jos tulisin takaisin silmät lautasantennin kokoisina, ja joutuisin samalla itse jäämään tänne. Kieltäydyin tarjouksesta, ja lähdin ulos, kaveriani tapaamaan.

Seisoin vankilan ulkopuolella ja mietin, miten pääsisin keskustaan. Lopulta näin vieressä taksitolpan ja paljon vapaita takseja. Pyysin erästä taksikuskia heittämään minut keskustaan. Sanoin, etten tiedä tarkempaa osoitetta, mutta soitan matkan aikana kaverilleni ja kysyn, missä hän on. Taksikuski sanoi, että keskusta on niin iso alue, ettei hän lähde summanmutikassa ajamaan. Hänen täytyy tietää tarkka osoite heti, joten hän osaa suunnistaa oikeaan paikkaan.

Soitin kaverilleni. Hän sanoi olevansa ravintolassa, ja kertoi ravintolan nimen. Hän sanoi myös olevansa erään miehen seurassa. En ollut erityisen hyvilläni tästä, sillä olin ajatellut, että voisimme viettää kaverini kanssa aikaa kahdestaan. Kun käännyin etsimään taksikuskia, hän oli kadonnut. Huomasin, että kaikki taksikuskit olivat pienen matkan päässä pyörätuoli”hippasilla”. Huusin kuskille, että minulla on nyt osoite, ja pyysin häntä tulemaan autolleen.

Uni vaihtui toiseen. Tällä kertaa olin uutena tulokkaana töissä baarissa, minkä yhteydessä oli iso lasten leikkipiha. Opettelin käyttämään oluthanoja ja kassaa, etsin eri juomien ja pikkupurtavien hintoja ja huutelin aina välillä vanhempaa henkilökuntaa avuksi.

Herätyskello herätti kesken baarityöskentelyn.

Kuva Turun linnan vankityrmästä.

Vapaa vanki

Mies lähti, minä jäin.

Ei, tilanne ei ole niin dramaattinen kuin mitä luulisi. Sulhaseni irtisanoi asuntonsa vuokrasopimuksen, ja hänellä on kaksi viikkoa aikaa saada kämppä kokonaan tyhjäksi ja myös siivotuksi. En voinut lähteä mukaan, koska palkkatyö ja teinin koulu velvoittavat. Seuraavat kaksi viikkoa sulhaseni siis raivaa asuntoaan ja hankkiutuu eroon turhista tavaroista (ja pakkaa ei-turhat tavarat mukaan). Minä taas…

...SAAN OLLA YKSIN KOTONA!!!!!!! WOHOO!!!!!!! \o/ Jääkaappi on vain minun. Saan sikailla pitkin kämppää, miten haluan, ja jättää roskia ympäriinsä. Voin piereskellä sohvalla ilman, että se haittaa kenenkään toisen nenää. Saan katsoa telkkarista, mitä haluan, eikä toisen mielipidettä tarvitse ottaa huomioon. Voin myös mätätä kaikkea epäterveellistä ja maitopitoista kitalakea kohti tuntematta huonoa omatuntoa siitä, ettei sulhaseni voi tehdä samaa, koska allergia. Kukaan ei kuorsaa vieressäni.

Okei, tuo viimeinen ei pidä paikkansa, sillä koira kuorsaa.

Ja jos joku nyt ajattelee, että entäs se teini, niin tiedoksi heille, että teini on hyvin tiukasti majoittautunut omaan huoneeseensa, katsoo telkkaria lähinnä omassa huoneessaan ja piereskelee omassa huoneessaan. Joskus en edes muista, että koko teini on kotona, kun se vain norkoilee siellä omassa huoneessaan, ovi visusti kiinni ja lukossa.

Vaikka sulhaseni Jyväskylään lähtö antoi tietynlaisen vapauden, ilo hyytyy suhteellisen nopeasti, kun vilkaisee kalenteria. Sen lisäksi, että olen palkkatöissä, minulla on ensi viikolla joka ikinen päivä töiden jälkeen joku iltameno. On teinin verkostopalaveria, on teinin saksofonikonserttia, on vertaistuki-iltaa, on tapaaminen ompelijan kanssa. Ja kun vilkaisee viikonloppua, riemu vasta repeääkin! Sekä lauantaille että sunnuntaille on tiedossa monen tunnin menot. On koulutuspäivää sekä yhdistyksen kokousta. Ja siitä sitten suoraan taas uuteen työviikkoon niin, että viuhahdus vain käy! Olen kalenterini vanki.

Jos minulla olisi mies kotona, minun ei tarvitsisi huolehtia koirasta, ei kodista, ei mistään. Saisin rauhassa juosta tapaamisissani ja palavereissani, sillä tietäisin, että mies hoitaa. Nyt minulla ei ole ketään. Olen taas se yh-äiti, joka joutuu yksinään luovimaan arjen karikoissa ja yrittää selviytyä edes jotenkuten.

Tämä on vain kaksi viikkoa, ja sen jälkeen alamme elää yhteistä arkea. Minun osoitteestani tulee meidän osoite, minun asunnostani tulee meidän asuntomme. Sulhaseni siirtää kirjansa virallisesti minun luokseni, ja minusta ja hänestä tulee me.

Vain kaksi viikkoa. Ehkä minä jaksan tämän Kotipizzan extralargen pizzan voimin.