Kaunon lomapäiväkirja, osa 4: Loman loppu

Vihdoinkin ollaan takaisin kotona, Turussa! Oli kerrassaan väsyttävä loma, vaikka se olikin ihan hirveän hauska ja minä tapasin ihan hirvittävän nättejä tyttökoiria. Nyt aion nukkua ainakin miljoona tuntia putkeen. Pakko saada pitää vähän vapaata lomailusta.

Ennen kuin lähdettiin kotiin, käytiin vielä Jyvä-Kylän mummun luona haistelemassa sen hienoja takapihan kukkia. Minä yritin sada mummun Mimmi-koiraa leikkimään, mutta Mimmi vain murisi. Mummu sanoi, ettei Mimmi jaksa leikkiä. Mimmi on aika vanha jo.

Mutta mummulla oli minulle taas kerran nameja, ja mummu rapsutteli ja sanoi, miten hieno poika minä olen! Ja olenhan minä hieno.

Kotimatkalla meidän autoon tuli pörriäinen ja äiti kirkui. Meinasi ajaa auton ojaan. Hullu nainen!

Pysähdyttiin jossain Heppa-Vedellä. En ymmärrä näitä ihmisten keksimiä paikannimiä. Jyvä-Kylässä ei ole ainoatakaan jyvää missään, eikä siellä Heppa-Vedellä näkynyt ensimmäistä heppaa. Vettä oli vähän, muttei heppoja. Ihmiset ovat outoja.

Sen namikaupan kohdalla, mistä saa pelkkiä ihmisten nameja, alkoi sataa ihan hirmuisen kovaa. Pisarat suorastaan hakkasivat autoa, ja siitä tuli kamala ääni. Äiti joutui hidastamaan autoa tosi paljon, koska ei nähnyt ikkunasta läpi. Minuakin vähän pelotti.

Kun vesisade sitten lakkasi, äiti sanoi isille, että pitää katsoa, näkyykö peuroja. Ensin minä ajattelin, että nythän ne hienon idean keksivät: Etsivät minulle iltapalaa! Peuran pyllyliha maistuu hyvältä. Äidillä ei ole pyssyä, mutta sehän voisi vaikka ajaa autolla peuran päälle. Jostain kumman syystä, vaikka me nähtiin montakin peuraa, äiti ei ajanut yhdenkään päälle, enkä minä saanutkaan sitä iltapalaa. Ihan tyhmää ensin luvata peuran pyllylihaa, ja sen jälkeen väistellä niitä peuroja auton kanssa. 

Nyt me sitten olemme kotona, ja minä saan levätä. Oli kiva reissu ja oli kivaa päästä leikkimään niin monen koiran kanssa. Mutta pitää odottaa ainakin monta päivää, ennen kuin jaksan toista reissua tehdä. Kyllä tämä lomailu on rankkaa puuhaa!

Vapaa vanki

Mies lähti, minä jäin.

Ei, tilanne ei ole niin dramaattinen kuin mitä luulisi. Sulhaseni irtisanoi asuntonsa vuokrasopimuksen, ja hänellä on kaksi viikkoa aikaa saada kämppä kokonaan tyhjäksi ja myös siivotuksi. En voinut lähteä mukaan, koska palkkatyö ja teinin koulu velvoittavat. Seuraavat kaksi viikkoa sulhaseni siis raivaa asuntoaan ja hankkiutuu eroon turhista tavaroista (ja pakkaa ei-turhat tavarat mukaan). Minä taas…

...SAAN OLLA YKSIN KOTONA!!!!!!! WOHOO!!!!!!! \o/ Jääkaappi on vain minun. Saan sikailla pitkin kämppää, miten haluan, ja jättää roskia ympäriinsä. Voin piereskellä sohvalla ilman, että se haittaa kenenkään toisen nenää. Saan katsoa telkkarista, mitä haluan, eikä toisen mielipidettä tarvitse ottaa huomioon. Voin myös mätätä kaikkea epäterveellistä ja maitopitoista kitalakea kohti tuntematta huonoa omatuntoa siitä, ettei sulhaseni voi tehdä samaa, koska allergia. Kukaan ei kuorsaa vieressäni.

Okei, tuo viimeinen ei pidä paikkansa, sillä koira kuorsaa.

Ja jos joku nyt ajattelee, että entäs se teini, niin tiedoksi heille, että teini on hyvin tiukasti majoittautunut omaan huoneeseensa, katsoo telkkaria lähinnä omassa huoneessaan ja piereskelee omassa huoneessaan. Joskus en edes muista, että koko teini on kotona, kun se vain norkoilee siellä omassa huoneessaan, ovi visusti kiinni ja lukossa.

Vaikka sulhaseni Jyväskylään lähtö antoi tietynlaisen vapauden, ilo hyytyy suhteellisen nopeasti, kun vilkaisee kalenteria. Sen lisäksi, että olen palkkatöissä, minulla on ensi viikolla joka ikinen päivä töiden jälkeen joku iltameno. On teinin verkostopalaveria, on teinin saksofonikonserttia, on vertaistuki-iltaa, on tapaaminen ompelijan kanssa. Ja kun vilkaisee viikonloppua, riemu vasta repeääkin! Sekä lauantaille että sunnuntaille on tiedossa monen tunnin menot. On koulutuspäivää sekä yhdistyksen kokousta. Ja siitä sitten suoraan taas uuteen työviikkoon niin, että viuhahdus vain käy! Olen kalenterini vanki.

Jos minulla olisi mies kotona, minun ei tarvitsisi huolehtia koirasta, ei kodista, ei mistään. Saisin rauhassa juosta tapaamisissani ja palavereissani, sillä tietäisin, että mies hoitaa. Nyt minulla ei ole ketään. Olen taas se yh-äiti, joka joutuu yksinään luovimaan arjen karikoissa ja yrittää selviytyä edes jotenkuten.

Tämä on vain kaksi viikkoa, ja sen jälkeen alamme elää yhteistä arkea. Minun osoitteestani tulee meidän osoite, minun asunnostani tulee meidän asuntomme. Sulhaseni siirtää kirjansa virallisesti minun luokseni, ja minusta ja hänestä tulee me.

Vain kaksi viikkoa. Ehkä minä jaksan tämän Kotipizzan extralargen pizzan voimin.

Unien ihmeellinen maailma, osa 30

Venetsia ei taida olla ihan pikkukaupunki.
Eikä edes kovin mäkinen.

Asuin unessa Islannissa. Oli kesä (olisipa nytkin), ja olin pyöräilemässä (MINÄ? Fillarin päällä? Nou vei.) pitkin Reykjavíkin katuja kotiin päin. Kadut olivat jyrkkiä, mäet ylöspäin, eikä kaupunki näyttänyt laisinkaan Reykjavíkilta, vaan pikemminkin joltain italialaiselta pikkukaupungilta.

Kapean ja jyrkän tien varrella oli pieniä kahviloita, täynnä maahanmuuttaja-taustaisia nuoria miehiä. He vislailivat perääni ja halusivat keskustella kanssani. Mäki oli liian jyrkkä, joten hyppäsin pyöräni selästä, ja tottuneesti talutin pyöräni vislaavien miesten ohitse edes vilkaisematta heihin päin.

Kun pääsin kotiin, minua odotti kotona eräs tuttavani, joka on luonnonsuojelija ja eläinaktivisti. Asuin kauniissa talossa, mäen päällä, ja talostani oli upeat näkymät merelle. Keskustelimme tuttavani kanssa niitä näitä, ja hän ihmetteli, miksi haluan asua niin karussa paikassa kuin Islanti. Pyysin häntä vilkaisemaan olohuoneen ikkunasta ulos. Tai pikemminkin, olohuoneesta ulos, sillä olohuoneen koko seinä oli yhtä suurta ikkunaa merelle päin. Merellä näkyi valtavan suuri valas. Se hyppi siellä ja nautti vapaudesta. Sanoin, ettei Suomessa voisi ikinä nähdä mitään vastaavaa. Nautin luonnon kauneudesta, suurten eläinten vapaudesta ja haluan nauttia siitä, miten nämä viattomat luontokappaleet nauttivat elämästään.

Valas oli oudon näköinen. Sillä oli ahvenen evät. Kun valas lipui paremmin olohuoneen ikkunani ohitse, näin, että se oli kokonaan musta, mutta siinä oli kirkkaan punaisia kuvioita. Tietääkseni yksikään olemassa oleva valaslaji ei vastaa tätä kuvausta.

Lahtivalas Islannissa.