Suuri ilo pienistä asioista

Olen aivan täpinöissäni! Löysin jotain aivan järisyttävän ihanaa, ja haluan kertoa kaikille, miten ihanan asian löysin. En edes pysy nahoissani, koska löytöni oli niin taivaallinen. Se oli vastaus pitkäaikaisiin rukouksiin. Ja tämä ihana asia on... DOSETTI!

Eikä todellakaan mikä tahansa dosetti, vaan sateenkaaridosetti. Dosetin "kuoria" löytyy monissa eri väreissä, mutta minä pidän lilasta, ja tuo oli mukavan hempeä. Halusin sen.

Ja katsokaas... Viikonpäivät on kirjoitettu dosettiin, ja jokaiselle viikonpäivälle on oma eri värinsä. Hahmotushäiriöinen ADHD-aikuinen rakastaa värikoodausta! Se tekee asioista niin paljon yksinkertaisempia ja helpompia hahmottaa.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Dosetin "kuoren" alareunassa on pieni reikä. Kun siitä tunkee sormen (ja tiedoksi niille ADHD-aikuisille, jotka ovat oppineet kantapään kautta, ettei niitä sormia kannata tunkea joka paikkaan, niin tähän reikään ne sormet uskaltaa työntää), tulee aina yksi viikonpäivä kerrallaan ulos. Sen saa siis pois, ja vaikka mukaan töihin, kouluun tai mihin tahansa! Kätevää!

Yhden päivän kohdalla on kolme paikkaa lääkkeille. Ja niissäkin lukee selkeä teksti: aamu, päivä ja ilta. Niin selkeä hahmottaa, ettei tämä enää tästä helpommaksi muutu. Tästä on superhelppo tarkistaa, onko lääkkeet varmasti otettu.

Löysin apteekista myös leveämpiä dosetteja, missä on samalle päivälle useampia paikkoja kuin vain kolme, mutta tämä pienempi riittää itselleni. Tämä kuitenkin tiedoksi niille, jotka tarvitsevat lääkkeitä päivän aikana enemmän.

Kun lääkkeet on otettu, laitetaan tyhjä viikonpäivä takaisin "kuoreen", tornin ylimmäiseksi "palikaksi".

Ihan hirmuisen näppärä ja kätevä laite! En voisi olla tyytyväisempi tähän ostokseeni. Ei enää sitä typerää pohdintaa siitä, olenko muistanut lääkkeet vai en, ja jos olen muistanut, olenko muistanut kaikki lääkkeet. Tavallinen dosetti ei pahemmin auttanut muistamista, mutta nyt tämä värikoodattu viikonpäivädosetti auttaa taatusti! Tämän kanssa vain ei voi epäonnistua.

Paras tieto on vielä kertomatta, eli hinta. Vain vaivaiset 11 euroa tästä superkätevästä ihanuudesta! Itse ostin tämän Martin apteekista, omasta lähiapteekistani, mutta varmasti sitä saa muualtakin. Nettikaupoista en löytänyt kyseistä dosettia kuin Orimattilan apteekista.

Sonaatteja savannilta ja muita tarinoita

Herään aamulla kirvelyyn ja epämiellyttävään oloon. Tietenkin. Juuri tänään! Kusitautiahan minä tälle päivälle nimenomaan kaipasinkin. No, siitäs sain, kun en laiskana paskana jaksanut käydä apteekissa ostamassa niitä karpalokapseleita, millä olen pitänyt kusitaudit pois elimistöstäni (eukot, syökää karpaloa ja puolukoita, siis oikeasti).

Käyn irvistämässä vessassa ja hoputan sängyssä makaavaa miestä. Meillä on kiire. Pitää ehtiä apteekkiin, kauppaan, huoltoasemalle ja vielä Tampereellekin. Meillä on tänään seeprojen kanssa kirjajulkkarit.

Mies toimii tehokkaasti kuin venäläinen traktori. Minulta palavat käämit. Ihan jo senkin vuoksi, että Concertat ovat loppu, ja ilman Concertaa minulla ei ole käämejä. Onneksi mies saa vähän bensaa suoniinsa sen jälkeen, kun saa ensin laskettua kännykän kädestään, ja pääsemme lähtemään kohti ensimmäistä etappia, apteekkia.

Apteekin pihalla mies muistaa:

- Kännykkä jäi kotiin.

Huokaisen, kiroan ja sanon, että haetaan se ihan viimeiseksi, ennen kuin lähdetään kohti Tamperetta.

Apteekissa on jumalaton jono. Tiskin takana on kaksi naista. Toisen tunnen, toista en. Tämä on vakioapteekkini, ja minun pitäisi tuntea täällä kaikki työntekijät. Kuka tuo tuntematon nainen on?

Joudun hänen tiskilleen.

- Concerta viisnelonen.

Nainen kaivaa tietoni apteekin tietokannasta. Hän tutkii ruutua minuutin, toisen, kolmannenkin. Jo ennalta palaneet käämini kärvähtävät lopullisesti. Lopulta hän kysyy:

- Niin, Concertaako otat?

Katson häntä suu auki.

- Ei, kun ternimaitoa tilasin. NO JOO-O, SITÄ VITUN CONCERTAA!

Nainen tutkii vielä tietokonetta. En ymmärrä, mitä hän sieltä etsii. Hän hakee lääkkeen, menee kysymään toiselta naiselta jotain, menee tekemään paperitöitä, ja me vain seisomme odottamassa. Jono takanamme kasvaa kasvamistaan. Toinen nainen palvelee asiakkaita minkä ehtii ja toimii todella ripeästi. Meitä palvelevalla naisella ei ole kiirettä. Paitsi että meillä olisi!

- Onko tämä tuttu lääke?

- On tuttu lääke. Ja sitten vielä tämä karpalovalmiste.

- Onko se tuttu?

- On tuttu. Joko saataisiin maksaa?

Muovipussin ottaminen ja rahastaminen vie ikuisuuden. Kun pääsemme ulos, olemme olleet tiskillä palveltavina 20 minuuttia. Ei ole ikinä kestänyt noin kauan yhden hemmetin lääkkeen saaminen apteekista.

Juoksemme apteekin alapuolella olevaan ruokakauppaan. Tarvitsemme nyyttäriviemisiä julkkareihin. Kassajonossa meidän edellämme on mummeli. Kassaneiti sanoo ostosten hinnan, mutta mummeli ei ole vielä valmis.

- Ja sitten minä ottaisin vielä arvan. Ja sitten vielä toisen arvan. Ja sitten vielä tuon ja tuon. Ja sitten vielä...

Hyvä, etten ala kirkua, että tunkisi nyt vaikka seipään hanuriinsa. Meillä on KIIRE! 

Huoltoasemalla on pakko käydä tankkaamassa. Tankki näyttää kahta viivaa. Sillä ei päästä Tampereelle ja takaisin. Tankkaan ja menen sisälle maksamaan. Edessäni on pariskunta vuokraamassa jotain.

- Niin, mikäs se meidän oman auton rekisterinumero nyt olikaan? Muistatko sinä? En minäkään. Käytkö tarkistamassa? Ai, eikö se ollutkaan se? No, täytetäänkö uusi paperi? Ja mihin kellonaikaan sitten palautus? Ja ottaisimme nämä vielä.

Pariskunnan mies vilkaisee minua ja säikähtää pahemman kerran. Taidan näyttää hieman kiukkuiselta, sillä hän alkaa hoputtaa sekä kassaneitiä että vaimoaan. Lopulta pääsen maksamaan bensat ja totean, että seuraavalla kerralla, kun minulla on kiire, poikkean hakemassa bensat kylmäasemalta.

Käymme vielä pikaisesti kotona hakemassa mieheni puhelimen, ja heitän samalla lääkkeet huiviini, jotta saisin edes puolikkaan käämin. Kun pääsemme lähtemään, mies toteaa, että unohti sittenkin puhelimen, koska unohtui tekemään jotain muuta. Sanon, etten enää käänny takaksin. Meidän piti olla Tampereella klo 13.00. Kun olen Runosmäen risteyksessä, kello on 12.45. Olisi pitänyt varmaan tankata Yarikseen Red Bullia, koska ilman siipiä me emme pääse vartissa Turusta Tampereelle, vaikka painaisin miten kovaa kaasua.

Saan kaasutettua sen verran lujaa, että olemme vain vähän reilun tunnin myöhässä, kun kurvaamme Åkerlundinkadulle. Muut ovat jo tulleet ja nauttineet nyyttärieväitä. On ihana nähdä tätä meidän pientä kirjailijaporukkaa pitkästä aikaa. Olemme pitäneet tiiviisti yhteyttä Facebookin kautta, joten ei tunnu laisinkaan siltä, että olemme todellakin tavanneet viimeksi syksyllä 2014! Juttua riittää, ja naurua.

Muistelemme kirjoitusterapeuttista viikonloppua, missä tapasimme. Suunnittelemme leikkimielisesti seuraavaa kirjaa. Eräs meistä ehdottaa kirjan nimeksi Sonaatteja savannilta. Sopisi hyvin Totuus seeproista-kirjan jatkoksi!

Rento tunnelma ja muiden korkea mieliala nostavat minunkin mielialaani, ja käämini korjaantuvat. Enkä edes huomaa ajan kulumista. Meillä on ollut ihan valtavan hauskaa yhdessä. Pitäisi kokoontua useammin tällä porukalla.

Ja koska äitienpäivä lähestyy, ja sinä kuitenkin haluat ostaa äidillesi ihanan ja erikoisen lahjan, niin laitahan meidän runokirjamme, Totuus seeproista, tilaukseen! Sen voi tilata mm.

tuolta: http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-994-9

tuolta: https://www.booky.fi/search.php?search=totuus+seeproista

tuolta: https://www.adlibris.com/fi/kirja/totuus-seeproista-9789522369949

tuolta: https://www.prisma.fi/fi/prisma/totuus-seeproista-pehmeakantinen-kirja

tai tuolta: http://www.suomalainen.com/webapp/wcs/stores/servlet/fi/skk/totuus-seeproista-p9789522369949--77

Ja jääkää innolla odottamaan seuraavaa erityislasten äitien runokokoelmaa. Se saattaa tulla ennemmin kuin uskottekaan!

Unien ihmeellinen maailma, osa 8

Asuin Jyväskylässä (jostain kumman syystä, olen aina nähnyt paljon unia, missä asun vielä Jyväskylässä ja olen opiskelija). Kämppäni sijaitsi keskustassa (kuten se sijaitsi tosielämässäkin), mutta se oli erään apteekin takaosassa. Päästäkseni asuntooni, minun oli pakko mennä apteekin läpi.

Olin lähdössä yliopistolta neljän muun opiskelijan kanssa (nämä ihmiset olivat oikeastikin opiskelukavereitani) baariin viettämään iltaa. Sanoin, että minun on pakko käydä kämpillä viemässä pari tavaraa sinne. Pyysin heitä odottamaan apteekin ulkopuolella: Minulla menisi vain hetki. Kun tulin takaisin, he eivät olleetkaan odottaneet. Baari, mihin meidän oli tarkoitus mennä, oli aivan kulman takana, joten juoksin sinne. Tämä baari oli monikerroksinen ja suuri paikka. Löysin kuitenkin opiskelukaverini. Olin närkästynyt siitä, etteivät he odottaneet, mutta en viitsinyt kysyä, mikseivät he jääneet odottamaan: Heillä oli liian kiire laulaa täysillä pianoa soittavan tarjoilijan kanssa.

Kirkkaasti valaistussa baarissa oli keskellä suuri flyygeli, ja sitä hakkasi valkoiseen paitaan ja baarimikon esiliinaan sonnustautunut tyttö. Hän lauloi samalla, ja koko baari lauloi tytön kanssa. Muuta musiikkia baarissa ei ollut. Kun tyttö lopetti hetkeksi soittamisen, koko baari hiljeni. Hän ei kuitenkaan päässyt tekemään baarimikon töitään, sillä yleisö halusi hänen soittavan lisää.

Ihmettelin, miksi kaverini halusivat juuri tähän baariin. Itse en pahemmin viihtynyt siellä kirkkaan valaistuksen ja musiikin takia. Minun mielipiteilläni ei kuitenkaan ollut siinä kohtaa merkitystä. Yritin keskustella jotain, mutta minusta tuntui, että minut työnnettiin koko ajan syrjään ja jätettiin huomiotta. En näyttänyt närkästymistäni missään kohdassa, vaan hymyilin tekohymyä ja yritin näyttää siltä, että nauttisin tilanteesta, vaikken erityisemmin nauttinutkaan.

Sen jälkeen uni hyppäsikin ihan täysin toisenlaiseen maailmaan. En ollukaan enää Jyväskylässä enkä opiskelukavereideni kanssa, vaan Kyrössä (yök), missä työskentelin opettajana. Olin kiukkuinen, sillä olin antanut selkeät ohjeistukset uuden astianpesukoneen hankkimisesta koululle (ilmeisesti olin jonkinasteinen kotitalouden opettaja, tai vastaavaa). Koulu oli kuitenkin halunnut säästää rahaa ja ostanut aivan liian pienen astianpesukoneen, millä ei saatu pestyä astioita läheskään siinä tahdissa kuin mitä olisi tarvinnut. Vaikka olin kiukkuinen, olin toisaalta tyytyväinen, sillä tiesin, että tilanne tultaisiin huomaamaan, minkä jälkeen saisin sanoa, että olinpas oikeassa ja te muut väärässä.

Mukavaa nähdä tällaisia hyppeleviä unia, kun ei koskaan tiedä, mistä sitä itsensä seuraavaksi löytää.