Näytetään tekstit, joissa on tunniste lääkitys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lääkitys. Näytä kaikki tekstit

lauantai 25. elokuuta 2018

Kermaperseiden kuningatar navettahommissa

Nauta numero 98, alias Pinja
Katson itseäni Tampereen yliopiston vessan peilistä, ja säikähdän niin perkeleesti. Näin komeita ja tummanliloja silmäpusseja en ole nähnyt edes Tim Burtonin leffoissa! Nämä ovat jo niin komeat, että näillä voittaisi jonkun palkinnon.

Voisikohan Nelonen rahoittaa maailmoja järisyttävän kisaohjelman "Suomen suurimmat pussit"? Minä olisin kyllä palkintopalleilla näiden omien pussieni kanssa.

Voi Ristus, miten pervolta tuokin kuulostaa: PalkintoPALLEILLA PUSSIENI kanssa... 


Onneksi täällä ei ole muita läsnä juuri nyt, niin saan itse höröttää omille, helvetin paskoille vitseilleni. Kuka muukaan minun vitseilleni nauraisi, ellen minä itse?

Kaiken lisäksi, minä haisen. Taas. Täällä Mansesterissa ei ole edes lämmin, mutta minä hikoilen kuin suurempikin sika. Lieneekö minulla ennenaikaiset vaihdevuodet vai onko minulla vain raskaansarjan hikigeenit? Ken tietää. Joten kysytään Keniltä!

Hahhahhahhahhahha. Olenpas hulvaton.


Tämä vitsieni poikkeuksellisen paska taso selittyy hyvin pitkälti eilisen päivän ohjelmalla. Toisaalta eilinen oli aivan uskomattoman upea päivä! Pääsin navettahommiin. Kyllä, luit oikein. Kaupungin keskustassa asuva kermaperseiden kuningatar hikisine kainaloineen oli eilen haalarit päällä, saappaat jalassa navetassa. Ja voi jestas, että siellä oli hauskaa!

Toisaalta taas kaiken hauskuuden ja söpöjen vasikoiden vastapainona olen tällä hetkellä niin jumalattoman väsynyt, että voisin myydä sieluni Saatanalle, jos saisin ottaa edes tunnin mittaiset päiväunet. Ja tämän väsymyksen syyhän on tietenkin se, että lähdin torstai-iltana Turusta Tampereelle tajuten vasta Toijalan kohdalla, että koko perkeleen armas lääkesatsini on minun helvetin kalliilla sisustetussa kodissani.


Perjantai-ilta meni rentoutuessa Scandic Stationin aulabaarissa, jumalattoman kallista paikallista lonkeroa lipittäen. Se vähensi vitutusta jonkin verran. Yö meni täysin päin sitä itseään, koska nukkunappulani olivat tietenkin 150 km etelän suuntaan. Ja näillä minun iki-ihanilla uniongelmilla ei todellakaan nukuta edes hotellin king size-vuoteella, x-asennossa ja alasti, ellei niitä nukkunappeja ole huuhdeltu kurkusta alas.

Aamulla lähdin suoraan hotellin aamiaiselta rautatieasemalla. Meidän oli tarkoitus ottaa kimppataksi kohteeseemme, eli Ahlmanin opistolle. Kesken taksimatkan työterveyslääkäri soitti. "Jostain kumman syystä" hän ei edes yllättynyt, kun kerroin, että minä olen Mansessa ja lääkkeeni ovat Åbossa. Pikemminkin kuulin hänen pidättävän nauruaan parhaan kykynsä mukaan. Ajatteli varmaan, että luojan kiitos tuo Mäkisen akka on juuri hänen potilaansa, niin tulee aina välillä jotain hupia hänenkin tylsään työpäiväänsä, kun hän saa selvitellä minun häröilyjäni.


Ahlmanilla me laitoimme ensin haalarit päälle, sitten kumpparit jalkaan ja kumihanskat käteen. Sen jälkeen astelimme läpi kärpästen valloittaman navetan pikkuvasikoiden puolelle. Siellä he odottelivat meitä. Ihan pikkuiset vauvalehmät. Ja voi hellanduudelis, että he olivat ihania!

Meidän ryhmämme vasikka oli nauta numero 98, nimeltään Pinja. Pikkuiselle nöpönenulle piti opettaa, että riimu on ihan kiva asia, ja riimu naaman koristeena voi jopa kulkeakin! Pinja oli todella nopea oppimaan, ja ahne kuin pieni possu. Namipalat kelpasivat, ja eipä siinä kauaa mennyt, kun Pinjalle oli laitettu riimu. Eipä Pinja siitä riimusta perustanut kovinkaan paljoa, mutta kyllä hän sen kanssa suostui lyhyen pätkän kävelemään. Söpö pikkuinen Pinja. Kyllä jäi kova ikävä tuota nöpönenää!


Emme olleet saaneet ihan kokonaan koulutuspäivää vielä kondikseen, kun minulle alkoi tulla sellainen olo, että nyt lähtee! Lähtee taju, järki ja vielä jalatkin alta. Hikeä ainakin pukkasi sen saamarin seksikkään haalarin kanssa. Kävin kysymässä eräältä kouluttajalta, jahka hän voisi viedä minut autolla lähimpään apteekkiin, jotta voisin hakea ne surullisen kuuluisat lääkkeeni. Sain kyydin, sain lääkkeet ja sain jopa otettua ne kera inkiväärijuoman.

Eipä siinä muuta, mutta kun otan piristävät lääkkeet klo 15, niin se tarkoittaa sitä, että minä en illalla nukahda, en sitten millään! Onneksi telkkarissa oli monta kanavaa, ja sieltä tuli ihan mukiinmenevää ohjelmaakin. Eipä tullut tylsää, kun pyöriskeli puolen yötä siinä king size-vuoteella erilaisissa asennoissa.


Olin minä jossain kohti yötä nukahtanut lopulta, sillä heräsin herätyskelloon. Aamutoimet tein kuin olisin uinut toffeeliejussa. Jaksoin hädin tuskin vaatteet laittaa päälle ja raahautua aamupalalle. Sen jälkeen check out, ja respalle pyyntö kaunis, jospa hän viitsisi soittaa taksin. En jaksanut kävellä tuota valtavan pitkää seitsemän minuutin matkaa kaikkine kantamuksineni.

Tänään meillä on aiheena eläinavusteisuus. Yksi minun lempiaiheistani! Mutta myisin siltikin sieluni saatanalle, jos pääsisin ottamaan ne pienen pienet päiväunet.

PS. Tässä linkissä haastattelu meidän koulutukseen liittyen: https://areena.yle.fi/1-4487877.
Tässä toisessa linkissä lyhyt kirjoitus tuohon nautakoulutukseen liittyen: https://yle.fi/uutiset/3-10368417. 

perjantai 17. elokuuta 2018

Suuri ilo pienistä asioista


Olen aivan täpinöissäni! Löysin jotain aivan järisyttävän ihanaa, ja haluan kertoa kaikille, miten ihanan asian löysin. En edes pysy nahoissani, koska löytöni oli niin taivaallinen. Se oli vastaus pitkäaikaisiin rukouksiin. Ja tämä ihana asia on... DOSETTI!

Eikä todellakaan mikä tahansa dosetti, vaan sateenkaaridosetti. Dosetin "kuoria" löytyy monissa eri väreissä, mutta minä pidän lilasta, ja tuo oli mukavan hempeä. Halusin sen.


Ja katsokaas... Viikonpäivät on kirjoitettu dosettiin, ja jokaiselle viikonpäivälle on oma eri värinsä. Hahmotushäiriöinen ADHD-aikuinen rakastaa värikoodausta! Se tekee asioista niin paljon yksinkertaisempia ja helpompia hahmottaa.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Dosetin "kuoren" alareunassa on pieni reikä. Kun siitä tunkee sormen (ja tiedoksi niille ADHD-aikuisille, jotka ovat oppineet kantapään kautta, ettei niitä sormia kannata tunkea joka paikkaan, niin tähän reikään ne sormet uskaltaa työntää), tulee aina yksi viikonpäivä kerrallaan ulos. Sen saa siis pois, ja vaikka mukaan töihin, kouluun tai mihin tahansa! Kätevää!


Yhden päivän kohdalla on kolme paikkaa lääkkeille. Ja niissäkin lukee selkeä teksti: aamu, päivä ja ilta. Niin selkeä hahmottaa, ettei tämä enää tästä helpommaksi muutu. Tästä on superhelppo tarkistaa, onko lääkkeet varmasti otettu.



Löysin apteekista myös leveämpiä dosetteja, missä on samalle päivälle useampia paikkoja kuin vain kolme, mutta tämä pienempi riittää itselleni. Tämä kuitenkin tiedoksi niille, jotka tarvitsevat lääkkeitä päivän aikana enemmän.

Kun lääkkeet on otettu, laitetaan tyhjä viikonpäivä takaisin "kuoreen", tornin ylimmäiseksi "palikaksi".


Ihan hirmuisen näppärä ja kätevä laite! En voisi olla tyytyväisempi tähän ostokseeni. Ei enää sitä typerää pohdintaa siitä, olenko muistanut lääkkeet vai en, ja jos olen muistanut, olenko muistanut kaikki lääkkeet. Tavallinen dosetti ei pahemmin auttanut muistamista, mutta nyt tämä värikoodattu viikonpäivädosetti auttaa taatusti! Tämän kanssa vain ei voi epäonnistua.

Paras tieto on vielä kertomatta, eli hinta. Vain vaivaiset 11 euroa tästä superkätevästä ihanuudesta! Itse ostin tämän Martin apteekista, omasta lähiapteekistani, mutta varmasti sitä saa muualtakin. Nettikaupoista en löytänyt kyseistä dosettia kuin Orimattilan apteekista.

torstai 10. toukokuuta 2018

Väliinputoajat - Kuka ottaisi kopin?


Olin muutama päivä sitten Aisti ry:n ADD-koulutusillassa pitämässä mieheni kanssa puhetta ADD:n ja ADHD:n eroavaisuuksista. Ei missään määrin yllättävää, että ihmiset lähtivät kiivaaseen keskusteluun ja keskustelun aihe hyppi ja pomppi asiasta toiseen. Näinhän sen kuuluukin olla tilaisuudessa, missä suurin osa yleisöstä on tarkkaavaisuushäiriöisiä.

Eräs aihe kuitenkin dominoi keskustelua, ja se oli julkisen terveydenhuollon tila Suomessa. Tai ehkä pikemminkin Turussa, mutta mitä nyt olen keskustelupalstoja seurannut, ei Turun julkisen terveydenhuollon tila paljoa muusta maasta poikkea. Asia puhutti, koska ihmiset olivat sekä huolissaan että hädissään.

Paikalla oli runsaasti vanhempia, jotka olivat tulleet paikalle saamaan tietoa liittyen omaan lapseensa. He kertoivat, että olivat taistelleen jo useita vuosia saadakseen lapselleen apua. Lapset voivat huonosti, koulunkäynti takkuaa, opettajat ovat hätää kärsimässä ja vanhempia pompotellaan luukulta toiselle. Kukaan ei ota vastuuta. Alle 10-vuotiaat lapset itkevät iltaisin, että olisi parempi, jos he vain kuolisivat pois. Mutta ei, apua ei saa, tutkimuksiin ei pääse ja jos vanhemmat jotenkin onnistuvatkin saamaan lapselleen diagnoosin, tuen saaminen on sen jälkeen kyseenalaista.


ADHD- ja ADD-oireiset ovat väliinputoajia. He eivät ole fyysisesti vammaisia, joten heidän vammansa ei näy päällepäin. Mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö he tarvitsisi apua. Toiminnanohjaus ADHD-oireisilla on pelkkä vitsi, ja he tarvitsevat siinä paljon apua ja tukea. Neuropsykiatrinen valmennus olisi tähän loistava keino, sillä siinä etsitään yhdessä valmentajan kanssa henkilölle itselleen sopivat ja toimivat keinot toiminnanohjauksen parantamiseksi. Lääkitys on monelle elintärkeä asia, sillä ilman lääkettä he eivät pääsisi edes sängystä ylös. Mutta miten saada lääkitys, ellei lääkäri ota vastaan?

Eräs äiti huusi epätoivoisena: ”Pitääkö minun, pienipalkkaisen yh-äidin, viedä lapseni yksityiselle lääkärille tietäen, että se lääkärikäynti vie meiltä kuukauden ruokarahat?” Hän oli jo kaksi vuotta yrittänyt saada lapselleen apua julkisesta terveydenhuollosta, eikä apua ole vieläkään saatu. Minun vastaukseni tähän kysymykseen on: ”Pitää.”

Tässä meidän lintukodossamme, missä pitäisi olla huippuluokan terveydenhuolto, ihmiset eivät pääse hoitoon. He eivät saa apua. Heidät pakotetaan menemään yksityiselle lääkärille, minne pääsee nopeasti ja mistä apua todennäköisesti saa paljon helpommalla. Yksityinen lääkäri kuuntelee eikä katso kelloa. Hänellä ei ole kiire päästä asiakkaasta eroon. Häntä ei haittaa, vaikka asiakasmäärä kasvaa. Julkisen puolen kollegaa nämä asiat taas haittaavat. Asiakkaita ei saisi olla ja jonoja pitäisi saada lyhennettyä. Tai ainakin tällaisen kuvan julkinen terveydenhuolto on itsestään antanut.


Mutta missä on tasa-arvo? Eikö tämä julkinen sektori ole sen takia luotu, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet kotipaikkaan ja kukkaron paksuuteen katsomatta? Ei tämä nyt siltä vaikuta kaikkien näiden keskustelujen perusteella, mitä olen saanut käydä sekä ADHD-oireisten itsensä että ADHD-oireisten lasten vanhempien kanssa. Suomalainen yhteiskunta on amerikkalaistunut myös siinä mielessä, että täällä terveydenhuoltoa saa vain, jos on rahaa ja mopo. Tai pikemminkin Ferrari…

Eipä se yksityisellä lääkärillä käyminen haittaa, jos on varaa maksaa se! Yksi tavallinen keskustelukäynti, minkä aikana päivitetään kuulumiset ja uusitaan reseptit, on siinä 150–200 euroa täällä Turun suunnalla, ja käynnin kesto on se 30–45 min korkeintaan. En edes viitsi kirjoittaa, mitä tutkimukset maksavat. Siinä ei enää satasista puhutakaan. Ja kuten sanottua, mikäs siinä, jos on rahaa, millä mällätä. Sen kun käyttää yksityistä! Ongelmana tässä on se, että kaikilla ei ole varaa käyttää sitä yksityistä, ja tämä asettaa perheet todella eriarvoiseen asemaan.

Mitä tämä eriarvoisuus tulevaisuudessa tuo? Luodaanpas visio. ADHD-lapset eivät todellakaan ole tyhmiä, ja heistä on moneksi. Suurin osa ADHD-oireisista lapsista on täysin jatko-opintoihin ja työhön kykeneviä, ja heistä saa hyvällä kasvatuksella koulittua kunnollisia kansalaisia, jotka maksavat veronsa ja ostavat kotimaista tuoden Suomeen lisää työpaikkoja. Mutta ellei koulunkäynti suju ilman tukea, eikä sitä tukea saa, alkaa koulunkäynti takkuamaan jo alkumetreillä. Jos koulunkäynti takkuaa, jatko-opinnot jäävät usein väliin, mikä taas aiheuttaa syrjäytymis- ja työttömyyskierteen, mikä taas tuo yhteiskunnalle lisää kustannuksia.


Ne ADHD-lapset, joiden vanhemmilla on ollut varaa maksaa lapsilleen tutkimukset yksityisellä lääkärillä, saavat lääkityksen, saavat tuen kotiin ja kouluun, haluavat jatkaa jatko-opintojen pariin, valmistuvat johonkin ammattiin ja loppu onkin jokaisen itsensä pääteltävissä.

Tämä terveyden eriarvoisuus tarkoittaa siis sitä, että rikkaat pysyvät rikkaina ja köyhät köyhinä tulevaisuudessakin, koska niille lapsille, joiden vanhemmilla ei ole varaa maksaa yksityistä lääkäriä, ei apua anneta julkiselta puolelta. Tätäkö Suomi haluaa? Ilmeisesti.

Eikä tämä ongelma kosketa pelkästään ADHD-oireisia. Tätä samaa eriarvoisuutta kohtaavat myös mielenterveysasiakkaat, lievästi autistiset sekä muut sellaiset väliinputoajat, jotka eivät ole selkeästi vammaisia.


Kuinka paljon Suomi säästäisikään, jos kaikki ne rahat, mitkä laitetaan terveydenhuollon puutteiden vuoksi syrjäytyneisiin nuoriin, laitettaisiinkin näiden nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn ja terveydenhoitoon?

Vielä ei kukaan osaa sanoa, mitä sote-uudistus tuo tullessaan. En kuitenkaan usko, että asiat voivat ainakaan terveyden eriarvoisuuden suhteen enää paljoa pahemmaksi mennä. Ennaltaehkäisy, mikä on ties kuinka monessa tutkimuksessa todettu kaikkein parhaimmaksi tavaksi ehkäistä syrjäytymistä ja mm. mielenterveysongelmia, on edelleenkin täysin koreankielinen sana julkisessa terveydenhuollossa.

Pitäisiköhän sitä tehdä julkisessa terveydenhuollossa päättävissä tahoissa työskenteleville ihmisille suomi-hyvinvointi-suomi – sanakirja? Ehkä sen jälkeen tämä kummallinen termi ”ennaltaehkäisy” tulisi tutuksi niillekin, jotka istuvat julkisen terveydenhuollon rahakirstujen päällä.


Kirjoittaja on ADHD-aikuinen, erittäin pienenä pikkukeskosena syntyneen erityislapsen äiti, erityispedagogiikan pääaineopiskelija, Leijonaemot ry:n pitkäaikainen jäsen, Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistyksen pitkäaikainen hallituksen jäsen ja erittäin kovaääninen erityisperheiden oikeuksien puolestapuhuja.

Tämä blogiteksti on kirjoitettu osana Asklepios IV-kurssia.


Lähteitä terveyden eriarvoisuuteen:

Lahelma, Eero, Rahkonen, Ossi, Koskinen, Seppo, Martelin, Tuija & Palosuo, Hannele (2007) Sosioekonomisten terveyserojen syyt ja selitysmallit. Teoksessa Palosuo, Hannele et al. (toim.) (2007) Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja, 23/2007, 25–38.

Manderbacka, Kristiina & Keskimäki, Ilmo (2013) Terveyspalvelut ja terveyserot. Teoksessa Palosuo Hannele, Sihto Marita (toim.) Terveyspolitiikan perusta ja käytännöt. Helsinki: THL, 261–266.

Marmot, Michael (2005) Social determinants of health inequalities. Lancet 365:19, 1099-1104.

Maunu, Antti (2014) Kuinka terveyttä tehdään? Sosioekonomiset terveyserot ja ammatilliset oppilaitokset niiden kaventajina. EHYT katsauksia 1/2014.

Palosuo, Hannele (2015) Sosioekonomiset terveyserot yhteiskuntapolitiikan koetinkivenä. Teoksessa Antti Kaihovaara (toim.) Jakolinjojen Suomi. Kalevi Sorsa -säätiö, 91–118.

Sihto, Marita & Palosuo, Hannele (2013) Terveyserot terveyspoliittisena kysymyksenä. Teoksessa Palosuo Hannele, Sihto Marita (toim.) Terveyspolitiikan perusta ja käytännöt. Helsinki: THL, 223–236.

Therborn, Göran (2014) Eriarvoisuus tappaa. Tampere: Vastapaino.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Elämä hymyilee, kun lääkitys on kunnossa


Herään keskellä yötä aivan kammottavaan kuvotukseen. Hikoilen tuskahikeä ja arvon mielessäni, oksennanko nyt vai heti. Näen jo sieluni silmin, miten joudun peruuttamaan kaikki tämän viikon menot noron takia. Haen ämpärin ja menen sohvalle katsomaan loppuyöksi dokumenttielokuvaa Napoleonista. Enpähän ainakaan herätä kuorsaavaa miestäni, jos päätänkin yhtäkkiä aloittaa norjan kielen pikakurssin.

Aamulla herään herätyskelloon. En ole oksentanut ja olo on jo paljon parempi. Ihan kuin yöllä ei olisi ollutkaan mitään kuvotuskohtausta. Päätän lähteä yliopistolle kuuntelemaan luentoa regressioanalyysin tekemisestä. Kuiva luento monimuuttujamenetelmistä on juuri se asia, mitä minä aivan ehdottomasti haluan tähän aamuun.

Haen Kaunon valjaat ja huikkaan koiralle, että pissalle oltaisiin lähdössä nyt. Kauno nappaa lelun ja juoksee karkuun. Minulla on kiire, joten räjähdän saman tien: ellei Kauno lähde NYT ulos pissalle, hän saa sitten olla pissähädässä siihen asti, että tulen kotiin. Puen valjaat väkisin koiran päälle ja lähden raahaamaan häntä kohti ulko-ovea. Miten tämä hemmetin aamulenkille lähtö on aina tällaista tappelua? Meidän koiramme on kuin pahainen kakara.

Lenkistä ei tule mitään. Martin kaupunginosan kaikki koirat ovat samaan aikaan liikkeellä. Kaikki vieraat koirat pitää haukkua pystyyn ja kaikkia tuttuja koiria pitää moikata. Kello tikittää ja minulta alkaa loppua aika. Lenkki jää todella lyhyeksi, sillä minun on aivan pakko lähteä. Pitää mennä kaupan ja kirjaston kautta: kaupasta lounasta ja röökiä sekä kirjastosta kirjoja (et varmaankaan olisi itse osannut päätellä, että kirjastosta haetaan kirjoja).


Kaupan kassalla on mummeli hakemassa pakettia, todennäköisesti ensimmäistä kertaa elämässään. Mummeli kaakattaa todella perinteisellä Turun murteella. Mahtaako olla mummo ikinä käynyt edes tois pual jokke? Mummelilla kestää ja kestää ja kestää ja kestää. En sano mitään, mutta alan naputtaa sormillani liukuhihnaa ja katseeni tappaisi kokonaisen klaanin klingoneita. Lopulta pääsen maksamaan ostokseni ja saan röökiaskini. Tulen vielä tarvitsemaan tuota röökiaskia tänään.

Matkalla kirjastoon kaikki liikennevalot heittävät punaiselle juuri ennen minua. Joudun odottamaan. Hakkaan rattia ja olen räjähtämispisteessä. Kun pääsen kirjastolle, päästäni nousee höyryä ja korvistani tulee liekkejä. 


Minulla on palautettavana valtava määrä kirjoja, mitä olen käyttänyt lähteinä väkivalta ja instituutiot-kurssin esseeseen sekä laadullisen tutkimuksen harjoitustyöhön. Palautusautomaatti on aivan liian hidas ja minulta menevät hermot. Haen hyllystä minulle varatut kirjat. Niitä on vain kaksi. Ja lainausautomaatilla on juuri minua ennen mies, jolla on lainattavana ainakin 20 kirjaa. Äääääh! Hemmetin hidastelijat.

Kun starttaan auton ja lähden kohti yliopistoa, eteeni kurvaa bussi, joka hidastelee. Huudan rattini takaa bussikuskille, ja olen täynnä pyhää raivoa. Miksi helvetissä kaikki ihmiset ovat täysiä idiootteja tänään ja haluavat pilata minun elämäni? Bussi pysähtyy liikennevaloihin. Taas liikennevalot, perkele! Yhtäkkiä muistan: unohdin ottaa lääkkeet. Minulla on vain 15 minuuttia aikaa, joten en ehdi enää menemään kotiin. Täytyy yrittää kestää tämä päivä ilman lääkitystä.


Elämä ilman ADHD-lääkettä ja elämä ADHD-lääkkeen kanssa on täysin erilaista. Kun olen lääkittynä, minua ei vituta ihan kaikki, enkä hermostu jokaisesta pikkuasiasta. Siksi minä olen yksi niistä kymmenistätuhansista, jotka haluavat käyttää ADHD-lääkkeitä: elämä vain on niin hirvittävän paljon helpompaa! Vaikka sinänsä onkin surullista, että tarvitsen kalliit lääkkeet, jotta normaalit ihmiset eivät olisi minun mielestäni aivan täydellisiä idiootteja.

PS. Kuvat tarjoaa, jälleen kerran, Papunet.


tiistai 26. joulukuuta 2017

Kolmiolääkkeitä ja nachopelti - Meidän joulu

Me emme ole mitenkään perinteisiä ihmisiä, jos nyt asian näin voi edes ilmaista. Meillä ei ole perinteitä, mitä haluamme vaalia kynsin hampain. Ainoa perinteemme on se, ettei meillä ole mitään perinteitä, emmekä sellaisia oikeastaan haluakaan. Joten tämäkin joulu meni aika lailla epäperinteisellä tavalla.

Aatonaattona kaikki oli vielä ihan hyvin. Jouluaattoaamuna huomasin herätessäni, että nyt ei kaikki olekaan enää ihan hirvittävän hyvin. En päässyt liikkumaan kunnolla. Selkäni oli yön aikana sanonut työsopimuksensa irti. Tietenkin! Ei kai sitä nyt joulua haluaisikaan viettää ilman kipeää selkää. Konttasin keittiöön hakemaan kourallisen kipulääkkeitä, joiden purkissa komeilee punainen kolmio. Sen jälkeen sohvalle lepäämään ja odottamaan, että ne vaikuttaisivat edes jollain tasolla.


Kaiken lisäksi minulla oli paha olo ja minua kuvotti. Jos yritin nousta seisomaan, tai edes istumaan, alkoi maailma pyöriä silmissä. Minulla on diagnosoitu asentohuimaus, mikä ei sinällään ole vaarallinen, mutta epämukava se on. Sen kanssa sitten mentiin koko jouluaatto toivoen, etten kaadu ja lyö päätäni mihinkään. Toisaalta, eipä minulla taida sen vertaa pääni sisässä olla, että kovasti mitään menettäisin, jos kuuppani johonkin iskisin.

Kun olin päässyt edes jonkinlaiseen kondikseen ja pystyin kivuiltani jotenkuten kävelemään, raahauduin keittiöön. Teini narisi, että haluaa riisipuuroa. Minulla on höyrykeitin, millä teen kaikki sellaiset ruuat, mitkä muuten ehkä onnistuisin polttamaan pohjaan. Riisipuuro on yksi niistä ruuista. En onnistunut itse puuroa polttamaan pohjaan, mutta kattilan kyllä onnistuin pilaamaan, kun siinä kolmiolääkehuuruissani, asentohuimauskohtauksen kourissa en muistanut lisätä vettä höyrykattilan alaosaan. Ei sitä aina voi onnistua, ei edes joka kerta!


Sinä aikana, kun puuro hautui, mies ja teini hakivat ullakolta valkoisen muovikuusen. Ajattelin, ettemme olisi laittaneet kuusta ollenkaan, mutta teini halusi välttämättä. Kuusi laitettiin hänen huoneeseensa. Sen koristelu oli kaikkea muuta kuin helppoa, sillä Kauno oli innokkaana apurina kuusen koristelussa varastellen palloja ja muita koristeita.

Kun sain puuron valmiiksi, muumikulhot esiin, puuroa naamariin ja minä uudestaan pitkäkseni. Näin sohvalla päiväunta, että huimaus ja pahoinvointi johtuu aivokasvaimesta. Kun heräsin, uusi kipulääkesatsi naamariin ja kohti uutta vaihetta keittiössä. Nukuin sen verran pitkät päiväunet, että oli jouluruuan aika.


Me emme syö mitään joululaatikoita emmekä kinkkuakaan. Viime vuonna söimme canneloneja, tänä vuonna meillä oli meksikolaista ruokaa. Nachopelti ja tortilla"veneitä". Nachopelti oli äärimmäisen helppo ja nopeatekoinen. Tortilla"veneiden" suurin operaatio oli siinä, että mieheni kanssa pilkoimme täytevihannekset ja laitoimme ne kulhoihin tarjolle. Ja ei muuta kuin syömään!

Teini valitti, ettei ruoka ollut mieleistä. Sanoin, että täytteitä voi laittaa oman mielen mukaan eikä kaikkea tarvitse laittaa. Tästä innostuneena tyttäreni mätti tortilla"veneensä" täyteen jääkaappikylmää makaronilaatikkoa, päälle muutama siivu tuorekurkkua. Varmasti oli maukasta.


Ruuan jälkeen jaettiin lahjat. Olimme mieheni kanssa sopineet, että me emme tarvitse lahjoja. Olemme juuri maksaneet kalliit häät, ja siinä on meille molemmille lahjaa ihan riittämiin, että olemme saaneet toisemme. Tytär oli kuitenkin eri asia. Hänelle ostin vaatteita, sillä tyttö on venynyt vuoden aikana 10 senttiä, eikä mikään rätti eikä lumppu mahdu enää päälle. Lisäksi hän sai pelin ja koira-aiheisia "tyttöjen juttuja". Koirakin sai lahjan: Muhkean naudanluun.

Aloin valmistella jälkiruokaa, jouluhalkoa. Se oli nopeatekoinen. Ja Kauno sai nuolla vatkaimen kermavaahdosta. En jaksanut koristella sitä hienoksi, vaan heitin "jotain" koristetta halon päälle. Minua huimasi edelleen, kuvotti ja selkää särki.


Loppuillasta me viihdytimme toisiamme tekemällä improvisaatioharjoituksia. Olen yliopistolla mukana eräällä improvisaatiokurssilla, ja teimme muutaman harjoituksen tuolta kurssilta. Siinä meni ilta mukavasti. Ja koska harjoitukset olivat sanallisia, minun ei tarvinnut liikkua mihinkään kipeän selkäni kanssa.

Yöllä huomasin, että alaselkäni vasen puoli oli turvonnut niin pahasti, että näytti siltä kuin minulla olisi kaksi kankkua: ylä- ja alakankku. Kaiken huipuksi turvonnut kohta oli niin arka, ettei sitä voinut edes hipaista. Lisää kolmiolääkettä vain ääntä kohden, että joulupäivänä olisi edes jonkinlainen mahdollisuus päästä sängystä ylös.


Enhän minä joulupäivänä mihinkään päässyt edelleenkään! Kipu oli siirtynyt vasemmalta puolelta oikealle, ja myös oikean puolen alaselkä oli turvonnut. Nyt näytti siltä kuin minulla olisi tuplakankut. Tuplamaisterin tuplakankut: Tuplasti hauskempi elämä! Aamupalaksi vedin kolmiokipulääkkeitä naamariin, menin sohvalle pitkäkseni ja pyysin teiniä käyttämään koiran. Siinäpä se joulupäivä sitten menikin, sohvalla maatessa, aina välillä elokuvaa vaihtaen ja lisää kipulääkkeitä nappaillen. Jossain kohdassa kyllästyin elokuviin ja otin käteeni Juha Valsteen teoksen Ihmislajin synty. En kuitenkaan löytänyt hyvää lukuasentoa, ja koska mieheni ja tyttäreni sähläsivät jonkun pelin asennuksen kanssa, talossa oli koko ajan älämölöä, enkä oikein pystynyt edes keskittymään lukemiseen. Yhden luvun sain kahlattua läpi paranthropus-suvun apinaihmisistä.

Se hyvä puoli joulupäivässä oli, että asentohuimaus oli tiessään, eikä tullut koko päivänä enää uudestaan. Ei ollut pahaa oloa eikä huimannut. Sain olla pelkän selkäsäryn kanssa.


Tapaninpäivänä selkä alkoi olla sen verran parempi, että pääsin ihan itse jopa sängystä ylös. Aamupalaksi riitti Burana 800 mg. Meksikolainen ruoka ei pahemmin enää maistunut, ja tupakatkin olivat lopussa, joten päätin lähteä käymään kaupassa. Sieltä lähti mukaan tupakka-askin lisäksi jäätelöä. Eihän sitä ihminen muuta näin tapanina edes tarvitse kuin tupakkaa ja suklaajäätelöä!

Mummi soitti, että voisi hakea teinin luokseen. Saisimme laatuaikaa mieheni kanssa ihan kahdestaan. Teini ei suostunut lähtemään mihinkään ilman Kaunoa, joten mummi pyysi, että koirakin saisi tulla. No, pakkasimme sekä koiran että teinin, ja mummi tuli hakemaan, koska minun selälläni ei istuta autossa niin pitkää aikaa, että pääsisimme mummin luokse.


Lopputapanin vietämmekin sohvalla, ihan kahdestaan, syömme jäätelöä ja katsomme jotain erittäin laadukasta viihdettä, eli todennäköisesti jotain ö-luokan elokuvia, ja nauramme sille, miten typeriä ne ovat. En ole edes ajatellut opiskeluasioita, vaan olen pitänyt täydellisen loman. Valsteen kirjaakin luen ihan omaksi ilokseni, en siksi, että se olisi joku kurssikirja, vaikka aihe evoluutiopsykologian opintoja sivuaakin hyvin vahvasti. Vielä, kun pääsisin tästä selkäsärystä kokonaan pois, että voisimme...Gröhöm... Viettää kunnon aviollista elämää, niin sitten kaikki olisi hyvin ja talossa olisi rauha. Vaikka tuleehan se rauha väkisinkin silloin, kun vaimo on vetänyt naamariinsa kourallisen kolmiokipulääkkeitä.


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Astetta paremmat neuvot

Eilen illalla (tai pikemminkin yöllä), kun yritin epätoivoisesti saada unen päästä kiinni, aloin ajatella kaikkia niitä superhyviä neuvoja, mitä minulle on annettu unettomuuden hoitoon. Neuvojille ei ole, tietenkään, tullut mieleen se, että olen kärsinyt uniongelmista vain vaivaiset 25 vuotta, joten eiköhän tuossa ajassa ole jo aika montaa eri kikkaa tullut kokeiltua.


Halusin jakaa teille parhaimmiston näistä hyvistä neuvoista. Olkaa niin hyvät!

1. Hanki pimennysverhot ja varmista, että huone on täysin pimeä! Valoisassa nukkuu huonommin.

  • Ai, ihanko tosi? Minulla kun on tapana avata verhot ja sälekaihtimet ikkunan edestä, ja laittaa kattolampun lisäksi vielä sängyn päädyssä olevat valot päälle. Ihan vain varmuuden vuoksi. Eihän pimeässä voi nukkua, kun siellä voi olla mörköjä.

2. Sinä et liiku tarpeeksi! Kun lähdet reippaalle iltalenkille, uni tulee taatusti.

  • Jaa, siitäkö se kiinni on? Meillä kun ei ole tapana tehdä iltalenkkejä koiran kanssa. Itse asiassa, me emme käy koiran kanssa ulkona ollenkaan! Nautimme suunnattomasti, kun saamme elää koiranpaskan hajussa. Ulkoilu on ollut täysin poissuljettua ajatuksenkin tasolla meidän taloudessa.

3. Älä mitään unilääkkeitä syö. Ne ovat myrkkyä! Sen sijaan, odota niin kauan, kunnes olet niin väsynyt, että nukahdat.

  • Tässäpä oiva neuvo. Nukuin viimeksi kaksi kuukautta sitten. Onko se normaali odotusaika, vai pitääkö vielä odottaa pitkäkin aika, ennen kuin se nukahtaminen tulee?

4. En minä sinulle mitään unilääkkeitä kirjoita. Nuorelle ihmiselle. Harrasta seksiä! Se nukuttaa.

  • Herra Tohtori, tämä oli kyllä kaikkien aikojen ehdottomasti parhain reseptilääke, minkä olen ikinä saanut! Kiitos tästä. Uni tulee taatusti paremmin, kun olen saanut köyriä kunnolla, ja vielä oikein lääkärin luvalla.

5. Olethan muistanut tuulettaa makuuhuoneen? Viileässä nukkuu paremmin!

  • Meinaatko? Pitäisikö minun luopua niistä kolmesta varalämmittimestä, mitkä minulla huutavat makuuhuoneessa täysillä kesät, talvet? Hieman kyllä harmittaa, kun ovat nuo lämmittimet tulleet niin rakkaiksi tässä ajan myötä.

6. Älä pelaa iltaisin ollenkaan!

  • Pelata? Ai niin, tarkoitat varmaan niitä konsolipelejä, mitä minulla ei ole ollenkaan! Vai viittasitko siihen Frozen Free Falliin, mikä minulla on kännykässä, ja mitä pelaan pari, kolme kertaa viikossa? No, siitähän nämä kaikki ongelmat varmasti johtuvatkin! Minäpä lopetan sen Frozen Free Fallin pelaamisen kokonaan, niin uniongelmat lakkaavat.

7. Vedä kännit, niin nukut paremmin.

  • Tämä on melkein parempi neuvo kuin se seksineuvo! Melkein, muttei kuitenkaan. Mutta erinomainen idea! Kyllä, kiitos, ottaisin mansikkamargaritan ja sen jälkeen Long Island Ice Tean, tämän neuvojan laskuun, tietenkin. Mielellään krapulattomana, koska huomenna pitää mennä töihin.

8. Nouse ylös ja tee jotain muuta, ellei uni tule. Kokeile myöhemmin uudestaan nukkumista.


  • Hmm. Aamuun mennessä kämppä kiiltelee puhtauttaan, kun siivoan joka ikinen kerta, kun en nukahdakaan. Tämähän oli loistava neuvo!

perjantai 5. toukokuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 46

Olin hyvin lyhyessä unessa psykiatrinen sairaanhoitaja (MINÄ, joka en voisi olla missään hoitoalan ammatissa työssä!) ja olin soittamassa paranoidista skitsofreniaa sairastavalle potilaalle päivän viimeistä puhelua. Olin uusi työssäni ja potilas myös minulle ennestään tuntematon.

Kun miespuolinen potilas vastasi puhelimeen ja esittelin itseni, potilas huudahti kovaan ääneen: “Vihdoinkin joku, joka tajuaa soittaa minulle vasta klo 15 jälkeen!” Hän kertoi, miten hänelle aina yritetään soittaa kahdeksalta aamulla, mutta hän nukkuu raskaan lääkityksen takia pitkään, ja hän aina missaa puhelut.

Tarkistin hänen tietonsa ja kyselin lääkityksestä tarkemmin. Potilas kertoi, että lääkitys on aiheuttanut hänelle reumaa, ja siksi hän haluaa luopua lääkityksestä kokonaan. Hän on keskustellut asiasta terveyskeskuslääkärin kanssa, joka on suositellut samaa.

Sanoin, ettei terveyskeskuslääkäri tiedä mitään psykiatrian alan lääkkeistä, ja asiasta tulisi keskustella aina nimenomaan psykiatrin polin kanssa, ei terveyskeskuksen, sillä siellä ei ole kuin yleislääketieteen osaaminen. Potilas alkoi kertoa, miten hänen hallusinaationsakin ovat kadonneet, eikä hän kuule enää ääniä. Sanoin, ettei tuohonkaan kannattaisi luottaa, sillä äänet voivat olla niin vaimeita, ettei hän vain kuule niitä kovin hyvin, mutta ne ovat siellä kuitenkin.

Potilas jatkoi inttämistä, että hän haluaa luopua lääkityksestä. Lopulta sanoin, ettei hän ole mikään John Nash, eikä hän voi kontrolloida hallusinaatioitaan. Tähän väliin soi herätyskello, ja keskeytti unen. Ei muuta kuin päivän tapaamiseen tämän mukavan pienen kinastelun myötä.

John Nash ja hänen kaunis mielensä.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Jääräpään jäätävä tokkura

Huomenta. Poikkeukselliset 12 tuntia unta takana. Ei täysin yhtäjaksoista, siitä minun on turha unelmoida edes, mutta nukahdin melkein heti heräämisen jälkeen uudestaan. Miten tämä on mahdollista?

Hyvin yksinkertaisella pikkukikalla: Avomieheni painostuksesta otin isomman annoksen unilääkettä eilen illalla. Ja ennen kuin kukaan alkaa kirkua, ettei lääkkeisiin saa tehdä muutoksia ilman lääkärin kanssa neuvottelua, niin turhaan siellä kirkutte! Tämä sama lääke on minulle tuttu lääke, ja olen joskus vetänyt tätä 35-kertaisesti suuremmalla annostuksella kuin mitä vedän sitä nyt. Tiedän, miten lääke toimii, ja minulla on lääkärin lupa itse säätää annostusta tarpeen mukaan ylös- tai alaspäin. Jos nukahtamiseen tarvittava annostus menee yli tuon 35-kertaisen, niin vasta sen jälkeen tarvitsee konsultoida lääkäriä.

Miksi ihmeessä en sitten aikaisemmin ole nostanut tuota unilääkkeen annosta? Miksi vasta nyt? Siihen on hyvin yksinkertainen syy: Aivan järjetön tokkura! Tämä lääke, mitä käytän, saa kyllä nukkumaan, mutta se vetää jo hyvin pienellä annostuksella niin tuhottoman tokkuraiseksi, ettei siitä tokkurasta meinaa herätä millään. Olen eilen nukahtanut ennen kymmentä illalla, enkä ole vieläkään täysin hereillä. Silmät ovat auki, kyllä, mutta aivot ovat totaalisen jäässä. Enkä tule tästä tokkurasta heräämäänkään, ennen kuin vasta tuntia ennen kuin pitäisi ottaa uusi lääke. Koska isommalla annostuksella kaikki päivät ovat pelkkää tuhotonta tokkuraa, ilman kunnollista heräämistä uuteen päivään ja ilman, että oikeastaan tajuaa mistään mitään, en ole halunnut lisätä annostusta.


Elin puolitoista vuotta täydessä tokkurassa tehden joka päivä töitä tuona aikana. En pyytänyt kertaakaan sairauslomaa, koska “eihän pieni univaiva nyt töitä estä”. Puolitoista vuotta! Kunnes tuli se päivä, kun en enää päässytkään sängystä ylös. En jaksanut enää. Kun sain lopulta raahattua hyllyvän hanurini työmaalle, eräs kollegani katsoi minua ja kysyä, olenko kunnossa. Vastasin, etten ole, mutten jaksa varata lääkäriaikaa. Hän auttoi ajanvarauksessa: Sain sen puolen tunnin päähän. Vastaanotolla lääkäri kysyi, mikäs minut tuo paikalle. Purskahdin itkuun. Vastaanottoaika oli 20 minuuttia. En tiedä, oliko lääkärillä seuraava aika tyhjä, vai säälistäkö hän antoi minun itkeä, mutta jatkoin itkemistäni lääkärille seuraavat 45 minuuttia. Tämä tapahtui marraskuussa 2015. Olin koko loppuvuoden sairauslomalla.

Puolitoista vuotta pelkkää tokkuraa. Siitä huolimatta täydellinen loppuunpalaminen, koska teki väkisin töitä siinä tuhottomassa sumussa. Oma syyni, olisi pitänyt lopettaa aikaisemmin koko touhu ja pyytää sairauslomaa. Mutta olen jästipää, jäärä ja pahimman luokan sisupussi.

Tuosta lääkäriajasta on nyt toiset puolitoista vuotta. Muistan sen silti kuin se olisi tapahtunut eilen. En ole enää valmis elämään joka ikinen päivä tokkurassa. En halua, että jäätävä sumu on se ainoa asia, minkä näen edessäni joka ikinen aamu, kun herään. En halua elämäni muuttuvan tönköksi, tunnottomaksi ja tokkuraiseksi, tasapaksuksi tallaamiseksi. Siksi olen yrittänyt välttää vähänkään isompia annoksia. Koska en sen jälkeen enää herää! Koska jokainen päivä on pelkkää epäselvää tokkuraa eikä elämisestä tulisi yhtään mitään. En voisi viedä koiraa edes ulos, koska en siinä tokkurassa pysyisi kunnolla pystyssä.

Eikä tässä vielä kaikki! Tuhottoman tokkuran lisäksi lääke lisää ruokahalua, eikä minulla ole varaa lihoa yhtään enempää. Sillä on myös muita sivuvaikutuksia, kuten järjettömät päänsäryt. Siksi en ole halunnut lisätä annostusta yhtään suuremmaksi, vaikka se auttaakin nukkumaan paremmin se isompi annos.

Nyt joku kysyy, miksen vaihda lääkettä, jos tällä kerran on näin paljon huonoja sivuvaikutuksia. Mihin vaihtaisin? Tämä lääke oli, lääkärinkin mielestä, viimeinen vaihtoehto, mitä kokeillaan vain siinä tapauksessa, ellei mikään muu auta nukkumaan. Vastasiko tämä kysymykseen? Ihan totta, MIKÄÄN MUU ei auttanut nukkumaan. Kävimme läpi kaikki Suomessa laillisesti apteekista reseptillä saatavat, nukkumista auttavat lääkkeet läpi. Ei apua. Nallekarkkikin auttoi enemmän nukkumaan kuin joku tavallinen nukahtamislääke.

Tällä lääkkeellä on vielä yksi ikävä vaikutus: Se vaikuttaa uniin ja siihen, millaisia unia näen. Viimeöisestä unesta saatte lukea seuraavassa blogitekstissäni, minkä julkaisen heti tämän kirjoituksen jälkeen.