Unien ihmeellinen maailma, osa 68

Viime öinen hirveä paniikki kesti pitkään. Siitä huolimatta, että yritin toisen unen aikana rauhoitella itseäni. Onneksi sain herätä todellisuuteen ja siihen, että kaikki onkin ihan hyvin.

Ensimmäisessä unessa Kauno oli vielä vauva. Olin ostanut hänet exäni äidiltä, joka oli Kaunon kasvattaja. Kauno oli myyty jollekin maatilan omistajalle, mutta Kauno olikin palautettu takaisin, minkä takia Kauno sitten myytiin meille. Olin äärimmäisen onnellinen ihanasta koirastani.

Exäni kuitenkin varasti Kaunon takaisin. Ja kutsui minut sen jälkeen järjestämiinsä juhliin. Sanoin, että osallistun juhliin vain yhdestä syystä: Hakeakseni Kaunon takaisin. Exäni yritti karttaa minua koko juhlien ajan juoksemalla minua karkuun, ja minä taas epätoivoisesti kiertelin ympäri valtavaa pihaa itkien ja huutaen Kaunoa. Jos vaikka pikkuinen koira tulisikin minua vastaan.

Exäni äiti tuli kotiin. Selitin hänelle tilanteen itku kurkussa. Hän katsoi minua ymmärtäväisesti ja kuunteli tarkkaan. Lopulta hän sanoi, että siinä oli käynyt niin, että exäni oli palauttanut koiran hänelle sanoen, etten ollutkaan halunnut koiraa. Mutta Vartiainen, tämä Kaunon ensimmäinen ostaja, olikin tullut sanomaan, että hän voisi ottaa Kaunon takaisin. Kauno on siis Vartiaisella.

Aloin huutaa, ettei se nyt näin voi mennä. Minä olen maksanut koirasta, ja Vartiainen oli luopunut siitä. Koira on siis minun ja se tulee palauttaa minulle heti. Exäni teki julman teon vain loukatakseen minua, koska jätin hänet. 

Exän äiti kutsui paikalle lakimiehen, jotta asia voitaisiin selvittää juurta jaksaen. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että laki on minun puolellani. Asianajaja taas sanoi, ettei asia ole niin, vaan laki on aina ensimmäisen ostajan, tällä kertaa Vartiaisen puolella, eikä minulla ole mitään oikeuksia, vaikka olenkin maksanut koirasta. Sitä paitsi, en ole maksanut arvonlisäverollista summaa, mikä olisi 11 000 euroa lisää. Sanoin maksavani vaikka satatuhatta euroa lisää, kunhan saan Kaunon takaisin.

Vartiainen oli halunnut pelkästään "koiran", mitä tarvitsi avuksi maatilan töihin. Minä sanoin, että minä en halua "koiraa", vaan minä haluan Kaunon. Vartiainen voi mennä hakemaan koiransa muualta, koska hän haluaa vain jonkun koiran. Ei häntä yksilö kiinnosta. Minä taas en halua muuta koiraa, vaan nimenomaan Kaunon, ja olen valmis taistelemaan tästä asiasta vaikka miten pitkään.

Lopulta pitkän ja tuskallisen odotuksen ja piinan jälkeen sain Kaunon takaisin.

Uni hyppäsi toiseen. Olin hakemassa tytärtäni päiväkodista. Tyttäreni oli unessa vielä ihan pieni. Päiväkodissa oli joku häslinki menossa, ja yhdessä huoneista ilmeisesti riehui joku villieläin. Yhtäkkiä näin isoäitini tulevan eräästä huoneesta. Hän tuli meidän viereemme, hymyili ja alkoi jutella mukavia. Katsoin häntä pitkään, ja sanoin: "Mamma, sä olet kuollut". Isoäitini hymyili, ja sanoi, että toki hän on kuollut, mutta suojelee meitä. Meille ei tapahdu mitään, vaikka päiväkodissa riehuukin villieläin.

Minut valtasi lämmin ja turvallinen tunne. Ajattelin, että isoäitini suojelee meitä oikeasti haudan takaa, ja olen oikeasti turvassa. Meille ei voi sattua mitään ikävää. Turvallisuuden tunne oli todella voimakas ja olin varma, että se jatkuisi vielä pitkään.

Herätessäni se ei kuitenkaan jatkunut, vaan minut valtasi paniikki siitä, missä Kauno on ja onko Kaunolla kaikki hyvin.

Unien ihmeellinen maailma, osa 67

Olin nuori kirjailijatyttö sota-aikana. Perheeni (isä, äiti, minä ja siskoni) asuimme pienessä, vaaleanpunaisessa talossa pienellä saarella, missä meillä oli oma laatikko. Laatikko oli jaettu neljään osaan, ja jokainen nukkui omassa laatikon osassaan. Oli ahdasta, mutta se ei haitannut meitä. Meitä haittasi ympärillä riehuva sota.

Pidimme erilaisia iltoja, jolloin luimme kirjoja ääneen toisillemme. Eräänä iltana luin erästä pölyistä, vanhaa kirjaa. Kirjailijan nimi oli Satu Vuorio. Minusta kirja oli outo ja runot aivan kummallisia. Vanhat ihmiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että tämä on sitä oikeaa kirjallisuutta, eikä minun, nuoren hömppänätytön, turhia mielipiteitä otettu huomioon. Eikä myöskään minun tekemääni kirjallisuutta arvostettu.

Saimme tarpeeksemme sodasta. Naapurin pojan kanssa teimme suunnitelman, että menemme suurella lapsiporukalla saaren toiseen päähän, ja kiipeämme suuren piikkilanka-aidan ylitse. Se lopettaisi sodan. Toteutimme myös suunnitelmamme, ja ryntäsimme suuren piikkilanka-aidan luokse. Aitaan oli sidottu kiinni vastapuolen nuori poika, joka yritti huutamalla estää aikeemme. Hän ei kuitenkaan pystynyt liikkumaan, koska oli sidottu kiinni, eikä pystynyt estämään meitä. Kiipesimme aidan yli, ja sota oli sen jälkeen ohitse.

Sodan jälkeen kaikki meni uusiksi. Saari, millä asuimme, oli pieni, joten isä päätti siirtää talomme toiselle saarelle, missä oli enemmän kaupankäyntiä. Talomme irroitettiin maasta ja siirrettiin sellaisenaan toiselle saarelle.

Uudella saarella oli vilkas kauppa, jota piti geisha. Häntä pidettiin huonomaineisena naisena, vaikka hän oli saaren rikkain henkilö. Äitini halusi karttaa tätä geishaa, kun taas isäni halusi saada hyvät välit häneen, jotta voisi itsekin rikastua olemalla hyvissä väleissä. Äitini käski meitä lapsia karttamaan tuota naista. Ja koska hän käski niin, minä tyttö menin suoraan tämän geishan pakeille ja pyysin pääsemään hänen maikokseen. Ellei joku tiedä, niin maiko on geishaoppilas. Sen jälkeen kävelin saarella maikon runsaissa meikeissä ja kamalissa kengissä. Ja tunsin itseni kauniiksi.

Eräänä päivänä meidän oli tavattava eräs perhe, jonka poika oli kiusannut minua rajusti ja loukannut minua pahasti. Sovimme geishan kanssa pienestä jekusta. Minä leikin, että minä olen se geisha, ja tämä geisha leikki olevansa maiko. Minä kävelin ylväänä, meikattuna ja geisha taas käveli vierelläni puhuen koko ajan tälle perheelle, jonka poika oli kiusannut minua. Minä yritin antaa kuvaa, että perhe oli liian ala-arvoinen, jotta minä, suuri geisha, voisin alentua puhumaan heille tai edes katsomaan heitä.

Unien ihmeellinen maailma, osa 66

Viimeöisessä unessa olin juuri muuttanut Helsinkiin. Olin saanut hyvän toimittajan työn Yleltä, ja onnistunut vielä nappaamaan täydelliseltä tuntuvan asunnon täydellisellä sijainnilla. Parvekkeeltamme nimittäin näkyi Ylen rakennus, ja asuimme keskellä kiireisintä Pasilaa.

Asunto oli pitkulainen, ja jokaiseen huoneeseen pääsi vain yhtä kautta. Olohuoneessa oli parveke, ja olohuoneesta pääsi keittiöön, mistä taas pääsi upeaan, helmiäishohteiseen kylpyhuoneeseen. Kylpyhuoneesta pääsi taas makuuhuoneeseen, missä oli omituisella tavalla valittu täysin samanlaiset kuviot sekä lattiaan että tapettiin: Kuviointi oli 90-lukumaista viivaa, mikä oli pääosin tummansinistä, mutta joukossa oli beigen värisiä viivoja aina silloin tällöin. Edellisellä omistajalla oli ollut myös lakanat ja päiväpeitto samasta kuosista, ja lakanoissa oli myös kissojen kuvia. Nauroimme mieheni kanssa, että lakanoissa on väärä eläin, kun koira pitäisi olla. Meillä oli kuitenkin kiire saada asunto valmiiksi, joten annoimme ruman lattian ja seinän olla. Emme jaksaneet lähteä remontoimaan.

Pitkulainen asuntomme oli korkean kerrostalon ylimmässä kerroksessa, mikä hieman pelotti minua järkyttävän korkeuskammon omaavana ihmisenä. Minua mys ärsytti se, että asunto oli pitkulainen eikä läpitalon asunto. Nyt aurinko porottaisi koko päivän koko asuntoon. Olin kuitenkin samalla tyytyväinen, että olimme löytäneet näin hienon asunnon näin vähäisellä vaivalla ja vielä näin hyvältä paikalta, joten yritin antaa näiden pikkuasioiden olla.

Lähdin asioille, ja huomasin pihalla muuttuneeni mieheksi. Mieheni oli kuitenkin säilynyt miehenä. No, mitäs pienistä! Pasilassa oli aamuyön pikkutunnit meneillään, kun lähdin hoitamaan asioitani ulos, ja joka paikassa oli räkäisiä baareja sekä prostituoituja myymässä itseään. Tullessani asioilta näin mieheni asioimassa erään toisen miehen kanssa, ja koska minä nyt en ikinä jää kakkoseksi millekään, päätin tuoda itsekin kotiintuliaiseksi miehen mukanani! Kotiimme oli kamalan pitkät kierreportaat ja vielä omituinen ramppikin. Menimme ne kilpaa, koska tiesimme kumpikin, että asunnossamme olisi vain yksi hyvä sänky.

Pöllöilimme vähän aikaa miesten kanssa asunnossamme, minkä jälkeen lähdin etsimään koiranpentua. Tämä koiranpentu oli Kauno vauvana, ja tämän koiranpennun avulla tekisin vaikka minkälaisia ihmeellisiä juttuja.

Uni hyppäsi tämän jälkeen toiseen, mutten muista enää siitä toisesta mitään. Ainoastaan tämän unen.

Unien ihmeellinen maailma, osa 65

Olin palannut koulun penkille, yliopistoon, opiskelemaan venäjää. Syystä, mikä ei unessa selvinnyt, halusin saada toisen maisterin tutkinnon venäjä pääaineena. Asuin Naantalissa, entisessä kotitalossani (mikä ihme Naantali-teema mulla on unissa nykyään?) ja minulla oli teinin lisäksi toinen pieni tyttö, nimeltä Hilla.

Opetus oli hyvin lukiomaista, ja eräs opettajistamme ilmoitti heti kättelyssä, että poissaoloista rankaistaan välittömästi. Tämäkin luento kestäisi kuuteen. Sanoin, ettei se vain käy, sillä Hillan päiväkoti menee viideltä kiinni, ja minun on haettava tyttö sitä ennen. Sain tympeän vastauksen vanhalta naisopettajalta, että minun pitää keksiä keino, mihin saada tyttö hoitoon. Hän ei päästäisi minua läpi, jos olisin pois lapsen takia.

Venäjän tunti meni siihen, että meikkasin. Opettelin tekemään eräänlaista sydämen muotoista rajausta huuliini. Tappelin puuterin ja meikkivoiteen kanssa, sekä rajauskynän, mikä oli mielestäni liian nestemäinen. Rajauskynä oli tummanlila. Tunnilla oli myös toinen tyttö, joka meikkasi ja laittoi hiuksiaan koko ajan. Silti taustalla oli koko ajan menossa venäjän tunti, ja opiskelimme. Meikkaaminen oli vain oheistekemistä.

Tunnin lopuksi pesin kasvoni ja sanoin, etten kehtaa tämän näköisenä lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Toinen tyttö, joka oli meikannut, sanoi, ettei häntä vain haittaisi, eikä aio pestä meikkejään pois, vaikka tiukka naisopettaja haukkuikin häntä huoran näköiseksi niissä meikeissään.

Uni hyppäsi hieman toiseen aiheeseen. Minulla oli edelleenkin kaksi lasta, teini ja Hilla, mutta olin menossa nykyisen mieheni kanssa treffeille. Olin sopinut Hillan isän kanssa, että hän tulee lapsenvahdiksi. Mieheni ei pitänyt Hillan isästä, ja yritin lepytellä häntä, että eikö se ole vain hyvä, että tämä isämies suostuu katsomaan oman lapsensa lisäksi myös teiniäni, joka ei ollut hänen lapsensa. Lopulta sain mieheni leppymään.

Treffeille emme kuitenkaan päässeet ihan heti lähtemään, sillä minulla oli vaikeuksia löytää oikeanlainen koru treffejä varten. Minulla oli valtava koruvalikoima, ja tutkistelin erilaisia sormuksia ja kaulakoruja. Kaikki koruni olivat helmeilevissä korurasioissa, missä oli sisällä vettä. Nämä olivat jotain "vesikoruja", ja tuottivat myöskin sitä vettä sinne rasian sisään. Olin saanut myös Hillan isältä arvokkaan sormuksen, missä oli silmälasien muotoinen kivi. Hän oli kosinut minua, mutta olin vastannut kieltävästi, sillä en välittänyt hänestä "sillä tavalla", vaikka hän olikin lapseni isä.

Luojan kiitos, heräsin tästä kamalasta painajaisesta! Minulle ei yhtään enempää lapsia, kiitos. Vaikka timantteja saisi olla pikkuisen enemmän... 

Unien ihmeellinen maailma, osa 64

Olin syntymäkaupungissani, Naantalissa, erään tamperelaisen ystäväni kanssa. Halusin esitellä hänelle kaupunkia. Kaupungin keskusta oli valtava ja laaja. Täynnä suuria mäkiä, vanhoja, kivisiä rakennuksia, suihkulähteitä ja huvipuistolaitteita. Kaupunki ei muistuttanut todellista Naantalia, ei sitten pätkääkään, mutta unessa minusta tuntui hyvältä olla tutuissa maisemissa, ja tunnistin jokaisen huvipuistolaitteenkin lapsuuteni ajoilta.

Päädyimme erääseen pieneen vaatekauppaan. Kaverini miesystävä tuli sattumoisin ovesta sisään ja harhautti myyjää samalla, kun me varastimme muutaman vaatekappaleen ja lähdimme ulos. Ehdimme karkuun ja piiloon myyjää, kunnes hän tuli ulos kaupasta ja huusi kovaan ääneen, että saa meidät kyllä kiinni. Naureskelimme ja jatkoimme kierrostamme.

Esittelin kaupunkia edelleen. Eräässä hyvipuistolaitteessa kuulimme, miten eräs mies oli kuullut erään henkilön, kenellä oli juuri tietynlainen kassi, ryöstäneen erään liikkeen. Mies kuvaili minun kassini. Yritin pitää kassini piilossa, ja se onnistui. Kukaan ei huomannut sitä.

Meille tuli kiire päästä keskustasta pois. Meillä oli kaksi reittiä: joko mennä kummituskorttelin lävitse tai erästä pientä siltaa pitkin. Aloin viedä ystävääni kummituskorttelin lävitse sen kummempia häneltä kysymättä. Minulla oli kamera kädessäni ja otin jatkuvasti kuvia vanhoista ja ränsistyneistä rakennuksista. Tunnelma oli pelottava ja minua itseänikin pelotti. En tiedä, miksi valitsin juuri tämän reitin, mutta sitä pitkin menimme kuitenkin.

Onneksi oikea Naantali ei ole ihan noin jännittävä kaupunki.

Unien ihmeellinen maailma, osa 63

Viimeksi olin Dubaissa, tällä kertaa Etelä-Koreassa. Olin siellä vaihto-opiskelijana, aivan yksin, ja asuin eräässä perheessä. Perhe oli todella mukava, ja lapset olivat innoissaan siitä, että heillä asui länsimaalainen tyttö.

Minun piti päästä keskustaan. Matka oli pitkä, sillä kaupunki oli valtavan suuri. Menin juna-asemalle, mutten ymmärtänyt alkuunkaan, miten lippusysteemi toimii. Juna tuli, siinä oli avonaiset vaunut, ja hyppäsin erääseen vaunuun sisään.

Huomasin, että ihmisillä oli eri paksuisia lippunippuja käsissään. Kysyin englanniksi, että miten ihmeessä tuo on mahdollista, ja miten tämä lippujuttu oikein toimii. Eräs nuori mies alkoi selittää, miten matkan pituus määrittää sen, miten monta loppua tarvitset. Hän näytti kartalta, että hän tulee kaukaa, kaukaa kaupungin rajoilta. Hänen pysäkkinsä oli niin syrjässä, ettei sitä näkynyt edes kartalla enää. Sitä varten hänellä on kaikkein paksuin lippunippu, koska hän tulee kaikkein kauimpaa.

Konduktööri tuli ja alkoi sättiä minua siitä, että minulla oli liian vähän lippuja. Pyysin anteeksi, ja sanoin, etten ulkomaalaisena tiedä tätä lippusysteemiä.

Pääsin keskustaan ja menin erääseen ostoskeskukseen hengaamaan. Ostoskeskus oli rakennettu itämaiseen rakennustyyliin, ja se oli valtavan kaunis niin sisältä kuin ulkoapäin. Kaikkein ylimmässä kerroksessa oli kylpylä, ja ajattelin, että tuolla täytyy päästä käymään.

Huomasin erään itämaisen ravintolan, missä sai syödä samalla, kun poltti. Mietin, että tuo on erittäin mielenkiintoinen konsepti. Kävin hakemassa pienen ruoka-annoksen, menin korkean pöydän eteen, pistin tupakaksi ja aloin syödä samalla.

Mietin, että tarvitsen vaatteita noin kolmevuotiaalle pojalle. Kuka se poika oli… Se on edelleenkin mysteeri, eikä selvinnyt unessakaan. Eräässä lastenvaateliikkeessä minua ei haluttu palvella erityisen halukkaasti. Kun lähdin itse yläkertaan, minun perääni juostiin, ettei sinne saa mennä. Myyjä menee puolestani ja katsoo, löytyykö toisesta kerroksesta vaatteita kolmevuotiaalle pojalle. Satuin huomaamaan, että yläkerta oli täynnä puolialastomia lapsia. Siellä oli ilmeisesti käynnissä jonkun katalogin kuvaukset, ja lapsimalleilla oli vaatteiden vaihto kesken.

Uni jatkui vielä jotenkin, mutta siitä minulla on hatarat muistikuvat. Siihen liittyi jotenkin baari ja rottweilerin pentu, mutta en muista enää tarkkaan, miten se meni.

Kun ei itsellä ole rotikkaa, oli pakko lainata foto rotikkayhdistyksen sivuilta.

Unien ihmeellinen maailma, osa 62

Olin käymässä erään ystäväni luona Dubaissa. Ystäväni oli muuttanut sinne 10 vuotta sitten hyvän sihteerin työn perässä (todellisessa elämässä hän on ammatiltaan sairaanhoitaja) ja jättänyt lapset ja miehen Suomeen. Hänellä oli hieno asunto Dubain kalleimmalla alueella, ja minä olin hänen luonaan yötä.

Ystäväni varoitteli minua koko ajan. Dubai on vaarallinen paikka, ja kuka tahansa saattaa ampua sinut milloin tahansa! Dubaissa oli myös sääntöjä: Turisteilla oli tietynlaisia oikeuksia, mitä paikallisilla ei ollut. Jokainen joutui kantamaan rinnuksillaan lappua, mihin oli merkitty, onko tämä henkilö turisti, paikallinen vai Dubaissa työskentelevä ulkomaalainen.

Kävelimme laput rinnuksilla suureen ostoskeskukseen. Siellä näytti olevan bileet länsimaiseen tapaan, ja ihmiset tanssivat innoissaan. Yhtäkkiä joku tuli riehumaan paikalle aseen kanssa. Ystäväni ei ollut millänsäkään, ja totesi, että tervetuloa Dubaihin. Tällaista täällä sitten on ihan jatkuvasti, ja kaikkeen saa varautua.

Kysyin, onko hänellä koskaan ikävä Suomeen. On kuulemma. Jatkuvasti. Lapsia erityisesti. Mutta hänen työnsä täällä on niin hyvä, ettei hän voinut jättää tällaista tilaisuutta käyttämättä.

Unien ihmeellinen maailma, osa 61

Olin Reykjavíkissa lapseni isän ja exäni kanssa. Kaupunki oli valtavan mäkinen (höhöhö, mäkinen… höhöhöhöhö) eikä näyttänyt yhtään siltä, miltä Reykjavík oikeasti näyttää. Me istuimme pienessä kaupassa, pienen buffetin edessä. Kauppa oli päättänyt laajentaa asiakaskuntaa laittamalla pystyy pienen buffan keskelle kauppaa.

Buffetissa oli tarjolla vaikka mitä. Keskellä pöytää oli iso, kuuma kivi, millä lihat ja muut paistettiin. Heitin kivelle muutaman leivän paahtaakseni ne. Leivän päällä oli jotain ihmeellistä juustoa. Exäni valitti tästä oudosta toimintatavasta. Ruoka oli kuitenkin hyvää, jopa exäni mielestä, joka on ammatiltaan ravintolakokki.

Mount Esja Reykjavíkin keskustasta nähtynä.

Kesken ruokailun kauppa päätettiin ryöstää. Sisään tuli kaksi isokokoista miestä, sekä heidän saksanpaimenkoiransa. Koira ei ollut laisinkaan pelottava. Se tuli viereeni, ja katselin sen kasvoja. Koira tuntui hymyilevän minulle, vaikka sen omistajat huusivatkin ihmisille ja osoittivat aseilla. Muut olivat täydessä paniikissa, mutta minä en pelännyt yhtään.

Tilanne vaihtui. Olimme edelleen Islannissa, mutta tällä kertaa muuttamassa sinne. Isäni ajoi muuttoautoa, mutta oli jättänyt suurimman kuorman “jonnekin” odottamaan. Kysyin, milloin saamme loputkin tavarat, ja isäni sanoi, ettei sillä ole mitään kiirettä. Aloin huutaa, että totta kai, on kiire, sillä tarvitsen tavarani.

Minulle tuli paha olo, ja aloin oksentaa. Tajusin, että olen raskaana. Aloin itkeä, etten halua lasta, mutta isäni ei välittänyt, vaan sanoi, että itku pois, autoon ja lähdetään viemään tätä pienempää kuormaa. Hän alkoi raahata minua väkisin autoon, kunnes menetin tajuntani ja kaaduin maahan. Minut oli pakko viedä sairaalaan.

Lintuja kuvattuna Videyn saarelta, Reykjavíkin vieressä.

Sairaalaan lähti kanssani “täti”. Ihminen, jota en tosielämässä tunne laisinkaan. Sairaala oli värikäs, apeekkimainen paikka, ja jonotuskäytäntö oli täysin kummallinen. En tiennyt, mihin jonoon meidän olisi pitänyt mennä, mutta täti tiesi, ja valitsi isosta laatikosta meille jonotustunnuksen, mikä oli oudon näköinen pieni tavara.

Menin katsomaan hyllyllä olevia tavaroita, ja löysin meikkipaletin. Kysyin tädiltä, voisiko hän lainata minulle 40 paikallista rahaa, koska oma lompakkoni oli jääny taakse. Täti kyseli, tarvitsenko tuollaista meikkipalettia nyt ihan varmasti, koska hän ei ole kertaakaan nähnyt minulla esim. poskipunaa. Sanoin, että meikkaan aina niin, ettei minusta näkyisi, että meikkaan, joten kyllä tarvitsen. Valehtelin. Halusin vain tuon meikkipaletin.

Täti katsoi minua ja kysyi, onko minulla varmasti rahaa maksaa meikkipaletti takaisin. Sanoin, että on. Todellisuudessa en tiennyt, oliko minulla, mutta valehtelin saadakseni meikkipaletin. Minua ei kiinnostanut rahatilanteeni, vaan ainoastaan se, että saisin tuon paletin.

Heräsin siihen, että päässäni soi The Apology Song, mikä on eräs laulu The Book of Lifesta.

Unien ihmeellinen maailma, osa 60

Kaiken häästressin ja painajaisten keskellä oli virkistävää vaihtelua nähdä vaihteeksi unta jostain aivan muusta.

Olin ääninäyttelijänä eräässä piirretyssä sarjassa. Sarja oli Futuraman ja Guardians of the Galaxyn risteymä. Minun hahmoni oli vaaleanlilan värinen, meduusan näköinen avaruusolento.

Hahmot oltiin piirretty ääninäyttelijöiden näköiseksi, mutta koska juuri minä en ole mikään langanlaiha tuulennussima vinkuheinä, vaan minulla on persettä, tissiä, reittä ja vatsaa, niin piirtäjät eivät halunneet tuoda sarjaan sen näköistä hahmoa. He ennemmin loivat minulle hahmon, mikä ei kuvastanut sitä, miltä oikeasti näytin.

Meillä oli vaarallisia ja ahdistavia seikkailuja, mutta ne eivät tuntuneet siinä unessa mitenkään ahdistavilta, koska tiesin koko ajan, että tämä on vain piirretty sarja, ja minä olen vain ääninäyttelijä. Seison koko ajan turvallisessa studiossa, mikrofonin takana, eikä minulla tapahdu oikeasti mitään.

Meillä oli studiossa jopa hauskaa, kun mokasimme omat vuorosanamme, ja jouduimme ottamaan tietyt kohdat moneen kertaan uudestaan.

Vaihteeksi jotain tällaista.

Unien ihmeellinen maailma, osa 59

Olin viime yönä elokuvaohjaaja. Minulla oli projekti Tanskassa, ja sitä varten olin järjestänyt itselleni pitkäaikaisen majapaikan erään paikallisen perheen luota. Isäntä oli mielestäni todella luotaantyöntävä ihminen, johtuen suurimmaksi osaksi siitä, että isäntä käytti sellaisia vaatteita, mitä minä en voi sietää. Sain isännän ollessa läsnä jopa yökötyskohtauksia.

Isännällä oli veli. Outo tapaus. Hän pukeutui vanhaan, kauhtuneeseen villapaitaan, ja hänellä oli epäsiistit, kiharat hiukset. Veli sairasti paranoidista skitsofreniaa, minkä perhe sanoi syyksi sille, että veli asui heidän luonaan, eikä omillaan, vaikka oli jo aikamies. Myös minua kohtaan veli käyttäytyi oudosti.

Sain elokuvaprojektini osuuden Tanskassa valmiiksi, ja minun oli lähdettävä takaisin Suomeen viimeistelemään työ. Kun olin pakkaamassa tavaroitani, isännän veli tuli luokseni itkien vuolaasti. Hän sanoi, ettei halua minun lähtevän, sillä on sydänjuuriaan myöten rakastunut minuun. Minun läsnäoloni on kuulemma ollut syy siihen, että hän on jaksanut elää ja ottaa lääkkeensä.

Yritin selittää veljelle, että minun on pakko lähteä. Työ kutsuu. Isännän veli rukoili minua jäämään. Hän lupasi tehdä mitä hyvänsä järjestelyitä, että voisin tehdä työni loppuun etänä Tanskasta.

Jotenkin veli sai puhuttua minut ympäri, ja jäin Tanskaan hänen kanssaan. Ostimme ison talon Kööpenhaminan laidalta, ja veli oli onnensa kukkuloilla. Meille syntyi myöhemmin tyttö, jonka nimesimme Annaksi. Tyttö oli kaunis ja hyväkäytöksinen, ja vielä syntynyt normaalipainoisena (tosielämässä minähän en tulisi ikinä saamaan täysiaikaista vauvaa, vaan kaikki lapseni tulevat aina syntymään pieninä pikkukeskosina tai jäämään pelkiksi keskenmenoiksi).

Aloin vielä odottaa toista lasta, poikaa. Tätä poikaa en päässyt ikinä synnyttämään, kun heräsin hirveään pissahätään.

Unien ihmeellinen maailma, osa 57

Tämänkertainen uniretki vei minut luksusristeilylle Titanicille. Unessa oli monta erilaista tarinaa, mutta kaikki kertoivat tavalla tai toisella Titanicista.

Yhdessä tarinassa olin selviytyjä, joka istui pelastusveneessä katsomassa laivan uppoamista. Tunsin kylmän ilman ihollani ja kuulin kuolevien ihmisten huudot jäisessä meressä. Minua pelotti.

Toisessa tarinassa leijuin hylyn yllä ja tutkiskelin hylkyä. Joka paikassa oli ruumiita, jotka olivat kietoutuneet laivan köysiin. Ruumiit eivät olleet lahonneet, vaan ne olivat “tuoreita”. Juuri kuolleita ihmisiä vaatteet päällä.

Kolmannessa tarinassa olin selviytyjä. Olin keski-ikäinen nainen, joka kertoi omaa selviytymistarinaansa. Olin pienenä lapsena ollut mukana tällä traagisella risteilyllä ja jäänyt henkiin.

On ehkä pakko katsoa Titanic...

Unien ihmeellinen maailma, osa 56

Pientä häästressiä ilmassa, etten sanoisi…

Olin viimeöisessä unessa entisen lukioni pukuhuoneessa valmistautumassa liikuntatuntiin. Ympärilläni oli paljon entisiä tuttujani lukiosta. Minulla oli mukana kameran näköinen laite, mikä toki oli myös kamera, mutta sillä oli paljon muitakin ominaisuuksia, kuten soittolistojen kuuntelu, puheluiden soittaminen ja vastaanottaminen yms.

Siivooja oli jättänyt imurinsa keskelle pukuhuoneen lattiaa, ja eräs entisistä lukiotovereistani huusi kovaan ääneen: “Hei, jonkun hemmetin hieno kamera on mennyt imuriin!” Sanoin sen olevan minun. Toinen entisistä lukiotovereistani kysyi, miten minulla on ollut varaa noin kalliiseen laitteeseen. Vastasin, että voitin sen eräässä arvonnassa. Se oli totuus, sillä olin todellakin voittanut sen Facebookin arvonnassa.

Olin paniikissa ja raivona. Häihini oli vain viikko aikaa, enkä ollut kuullut miehestäni mitään. Viimeksi, kun puhuimme, keskustelimme riidellen, emmekä olleet sen jälkeen puhuneet keskenämme. Jos yritin soittaa tällä hienolla kameralaitteellani, mieheni oli ohjannut puhelun muualle. Välillä vastasi hänen äitinsä, välillä eräs exäni.

Aloin valittaa lukiotovereilleni, että on tämäkin. Mies ei ole viikkoon ollut yhteydessä, ei vastaa puheluihin, ja naimisiin pitäisi mennä. Pitäisi saada mies kiinni, että voisi kysyä, pitäisikö perua koko perkeleen häät.

Tämän jälkeen pukuhuoneeseen marssi hoikka nainen, joka alkoi pitää meille balettituntia.

Onneksi heräsin, sillä en olisi kestänyt niitä balettiliikkeitä enkä myöskään sitä epävarmuuden ja pelon tunnetta, mitä koin koko unen ajan.

Unien ihmeellinen maailma, osa 55

Näin taas monia unia, osa todella painajaismaisia. Avomieheni herätti minut yön aikana monta kertaa, koska olin sätkinyt, huutanut, potkinut ja itkenyt yön aikana.

Ensimmäisessä unessa olin eräänlaisella tilalla. Pienen mäen juurella oli varsinainen tupa, ja tuvan vieressä oli iso sauna. Mäen päällä oli ränsistynyt mökki, missä kukaan ei ollut asunut vuosikausiin. Mökissä kummitteli, joten kukaan ei halunnut ostaa sitä, ja siksi se oli jäänyt asumattomaksi ja ränsistymään pystyyn. Tämä mökki oli kuulunut isäni vanhemmille, jotka ovat olleet jo kauan kuolleina.

Mökin ympärillä juoksentelivat sudet, joten siksikään sinne ei uskaltanut kukaan mennä.

Saunamökki oli myöskin noiduttu. Se oli valtava, siellä oli paljon pukuhuoneita ja myös saunoja ja suihkuja. Suihkut menivät päälle itsekseen. Meitä oli iso lauma naisia saunomassa. Yritimme huutaa näille pahoille hengille, että menisivät pois, mutta ne eivät menneet, vaan kiusasivat meitä. Ne myös eksyttivät meidät ison saunan käytäville, ja vaeltelimme monta tuntia löytämättä tietä ulos. Minulla on lievä klaustrofobia, minkä vuoksi olin tietenkin aivan paniikissa, kun en löytänyt tietäni ulos, ja minusta tuntui kuin minulta loppuisi happi.

Heräsin unen aikana monta kertaa avomieheni herättelyihin, mutta kun nukahdin uudestaan, uni jatkui aina siitä kohdasta, mihin se jäi.

Seuraavassa unessa olin isoilla, liukkailla, levän peittämillä kallioilla. Meitä oli pieni porukka. Myös siskoni, jotka olivat vasta lapsia. Meillä oli valtavasti tavaraa ympäri kallioita, ja meidän olisi pitänyt kerätä ne kaikki pois. Paniikinomaisesti, hirveässä kiireessä, yritimme saada kaiken kerättyä, mutta aina sitä tavaraa tuli jostain lisää.

Eräässä vaiheessa löysin vanhan rasian, ja aloin itkeä, kun löysin sen sisällön. Siellä oli jotain tavaroita, mitkä olivat minulle lapsena tärkeitä. Aloin itkeä näitä lapsuusmuistoja.

Olen nähnyt valtavasti unia, missä minulla on valtava tavarapaljous, mikä minun pitäisi saada kerättyä pois, mutta en onnistu. Kiire on kamala, laatikoita ja kasseja on liian vähän ja minulla on koko ajan kamala paniikki. Tiedä sitten häntä, mistä tällaiset tavaraunet tulevat.

Viimeisessä unessa olin menossa naimisiin. Pukuni oli muuten sellainen kuin siitä pitäisi tullakin, paitsi että se oli pitkähihainen, se oli muutenkin kulahtaneen näköinen eikä laisinkaan niin hieno kuin mitä siitä pitäisi tulla. Kävelin käytävää pitkin alttarille koirani kanssa. Minua jännitti aivan valtavasti, enkä uskaltanut katsoa päin ihmisiä, jotka seisoivat käytävän varrella. Katsoin vain koiraani.

Uni hyppäsi siihen, että olimme häiden jälkeen leikkipuistossa. Mieheni huusi ja itki, mutta minä pidin pääni: Ero tulee. Hän oli käynyt pettämässä minua. Hän lupasi tehdä ihan mitä vain, jos antaisin anteeksi, mutta minähän en anna anteeksi.

Sitten herätyskello herätti.

Unien ihmeellinen maailma, osa 54

Kannatti tässä vaiheessa opintoja lukea kunnolla voimauttavan valokuvan opintoihin liittyvä ohjeistus: Pidä prosessipäiväkirjaa ja merkitse talteen omia oivalluksia (no, sitä minä olen kyllä tehnytkin), unia (uups) ja tärkeältä tuntuvia tunteita (tähän ehkä panostan tulevaisuudessa enemmän). Koska kerran opettaja käskee, niin jatkamme nyt tätä tekstisarjaa. Koska olen viime aikoina nähnyt mitä kummallisempia unia, yleensä painajaisia, niin tästä pitäisi tulla ihan mielenkiintoinen sarja.

Viimeöinen uni oli taas aivan omassa kummallisuusluokassaan. Uni alkoi sillä, että sain viran Helsingin yliopistosta. Virka oli määräaikainen, joten vuokrasin Turun omistusasuntoni kalustettuna, ja samalla vuokrasin Espoosta kalustettuna pienen, mutta hauskan rivitalokolmion. Olin erittäin tyytyväinen asuntoon, vaikka siitä olikin yhteys naapuriasuntoon. Eteisessä oli ovi, mikä meni suoraan naapuriin, eikä siinä ollut lukitsemismahdollisuutta. Naapurisedän lemmikkitiikeri oli onneksi kilttiä sorttia, eikä se hyökännyt kenenkään päälle.

Ulko-ovessa ja ikkunoissa oli erittäin huonot lukitussysteemit, ja ne olivat koko ajan auki, sillä ne eivät pysyneet kiinni. Asuntooni tulikin joku sen entinen asukas, mutta häädin hänet pois.

Rumia lamppuja peittämään oli tehty hassut kangas”peitteet”. Asunnon sisustus oli niukka, mutta sievä. Lisäksi ikkunoista avautuva näkymä oli hirvittävän kaunis, ja viihdyin asunnossa. Siitä oli lyhyt matka lähijunalle, millä pääsin kätevästi yliopistolle töihin. Tyttäreni valitti tätä elämänmuutosta Turusta Espooseen, mutta vakuutin hänelle, että virkani kestää vain puoli vuotta ja sen jälkeen muutamme takaisin Turkuun. Emme jää Espooseen lopullisesti asumaan.

Koska ikkunamme eivät pysyneet kunnolla kiinni, se tiesi meille vaaroja. Nimittäin varjoihmiset kulkevat juuri avoimista ikkunoista ja ovista, ja yrittävät muuttaa tavallisia ihmisiä varjoihmisiksi, ja saada heidät liittymään varjomaailmaan. Varjoihmisiä on kolmenlaisia: Yhdet ovat susimaisia, ja heidän häätämiseksi tarvitaan tulisäde. Toisen varjoihmisryhmän nimi on lähihämärä, ja heidän karkoittamisekseen tarvitaan sädettä, mikä on ympyrän mallinen. Kolmannen ryhmän nimeä tai muotoa en enää muista tässä vaiheessa, mutta heidän karkoittamisekseen tarvitaan kameran salamaa. Varjoihmiset raiskaavat tavalliset ihmiset, minkä jälkeen myös heistä tulee varjoihmisiä.

Koska näistä varjoihmisistä alkoi tulla todellinen riesa, liityin erääseen ryhmään, jonka tarkoituksena oli pitää varjoihmiset pois, ja tappaa ne lopulta kokonaan. Meitä oli neljä uljasta soturia taistelemassa näitä varjoihmisiä vastaan, ja kehittämässä uudenlaisia aseita, millä voisimme tuhota varjoihmiset.

Yhdessä vaiheessa unta vuokrasimme erään ison, punaisen maalaistalon, minne asetimme varjoihmisille erilaisia ansoja. Talo oli täynnä aseita, ja meillä oli vahtivuorot, kun yritimme löytää varjoihmisiä pihaltamme ja saada heidät tuhottua.

Joskus joku meistä vahingossa joutui varjoihmisten raiskaamaksi ja täten myös varjomaailmaan. Minäkin jouduin sinne kerran. Minut pelastettiin. Pelastustyössä oli mukana vanhan hulavanteen palasesta syntynyt delfiini, joka kertoi minulle, että olen oikeasti ihminen, olen menettänyt muistini joutuessani varjomaailmaan, ja minut yritetään pelastaa. En siis saa estää oikeita ihmisiä pelastamasta minua.

Tällaista mielenkiintoista tällä kertaa! En voi ymmärtää, mistä nämä järkyttävän kummalliset unet kumpuavat. Todennäköisesti unilääkkeestäni.

Unien ihmeellinen maailma, osa 54

Ihan oikeassa elämässä isäni asuu hyvin pienessä maalaiskylässä, punaisessa omakotitalossa, missä on kaksi huonetta ja keittiö. Viimeöisessä unessa hän asui keskellä korpea, suurten peltojen ja pitkän, mutkittelevan hiekkatien keskellä.

En ollut nähnyt isääni aikoihin. Hänen luonaan oli joitain tavaroitani, mitä minun oli pakko saada. Lähdin avomieheni kanssa käymään siellä, sillä tiesin, ettei hän olisi kotona eikä lukitse ikinä oveaan. Avomieheni ei tiennyt, missä isäni asuu eikä ollut koskaan tavannut isääni.

Astuimme valtavan maalaistalon eteiseen. Huoneet olivat korkeita ja valtavia, mutta sisustus oli niukka ja “maalaistyylinen”: Pirttikalustoa, vanhaa ja kulunutta sohvaa yms. Eteisestä lähti keittiö, ja keittiön jälkeen oli lukematon määrä huoneita pitkässä rivissä. Esittelin avomiehelleni taloa, kunnes isäni astui yhtäkkiä sisään. Hän oli hämmästynyt, että olin tullut ilmoittamatta. Minäkin hämmästyin, sillä tarkoituksenani oli nimenomaan tulla ilmoittamatta, käydä hakemassa tavarani ja lähteä pois ilman, että tapaisin isääni. Sanoin, että olin tullut käymään, koska halusin esitellä tulevan aviomieheni. Isäni uskoi tarinani, kätteli avomiestäni ja lähti pihahommiin.

Lähdimme etsimään tavaroitani. Kuljimme valtavien huoneiden läpi. Esittelin samalla taloa. Viimeisessä huoneessa oli televisio auki. Seinustalla oli kaksi sänkyä, ja niissä sängyissä oli isäni nuorimmaiset veljet katsomassa televisiota. Molemmat makasivat vilttien alla. Tervehdin ja sanoin, etten häiritse enempää.

Askarteluhuoneessa oli matala katto ja katosta avautui iso, salainen luukku. Luukusta putosivat tikapuut. Sanoin, että näitä tikkaita pitkin pääsemme ullakolle, missä tavarani ovat. Kapusimme ylös ullakolle, missä olivat rakennustyöt vielä kesken. Tavarani olivat kauimmaisella tasanteella, mihin ei ollut muuta pääsyä kuin pitkä lankku, mitä pitkin minä konttasin hakemaan, mitä halusin.

Keittiössä laskin tavarakassien määrän ja olin huolissani. Tavaroita oli valtavasti, ja minä en tulisi saamaan kaikkia näitä kasseja lentokoneeseen. Aloin panikoida toden teolla, mitä lentokentällä sanottaisiin, kun minulla on laukkuja selkeästi yli sen rajan, mitä saisin kantaa.

Heräsin herätyskelloon ennen kuin ehdin lentokentälle.

Unien ihmeellinen maailma, osa 53

Viimeöisessä unessa olin päättänyt vaihtaa työpaikkaa, ja alaa aivan kokonaan, ja olin siirtynyt erityisopettaja töistä VR:lle konduktööriksi. Sain paljon ihmettelyä ihmisiltä ja negatiivisia kommentteja siitä, miten maisterisnainen vaihtaa hyväpalkkaisen työn johonkin konduktöörin hommaan. En kuitenkaan välittänyt palautteesta, vaan olin iloinen siitä, että minulla oli työ, minkä sain työpäivän jälkeen “jättää työpaikalle” ja huomattavasti vähemmän vastuuta.

Unessa olin työvuorossa ja kiertelin junaa edestakaisin tarkastellen ihmisten lippuja. Minulla ei ollut kädessäni mitään nykyaikaista lipunlukijaa, vaan vanhanaikainen rei’ittäjä, millä tehtiin lippuun reikä tarkastuksen merkiksi. Junat olivat silti nykyaikaiset, samoin minulla oli juuri sellainen konduktöörin työasu, mitä nykyään käytetään.

Olin saanut melkein koko junan tarkastettua ja olin tyytyväisin mielin. Enää viimeinen perhehytti oli tarkistamatta. Perhehytissä oli kaksi nuorta naista pienten lastensa kanssa. He olivat todella innoissaan ja iloisia. Lapset leikkivät lattialla.

Pyysin naisia näyttämään matkalippunsa. He sanoivat, ettei heillä ole, mutta he voisivat kyllä ostaa sellaiset minulta. Kerroin heille lipun hinnan, ja he ojensivat minulle jotain aivan kummallisen näköistä rahaa. Kysyin, mitä ihmeen rahaa tuo on, ja he vastasivat, että se on Guyanan rahaa. He olivat päättäneet lähteä käymään Guyanassa ja vaihtaneet kaikki euronsa jo pois. Sanoin, että minulle kelpaavat vain eurot, ja elleivät he voi maksaa euroilla, jouduin poistamaan heidät junasta. Sanoin olevani sen verran ystävällinen, että otan selvää seuraavasta junasta ja siitä, miten he ehtivät Helsinki-Vantaalle, koneeseensa. Seuraavalla asemalla he voisivat vaihtaa osan rahasta takaisin euroihin ja ostaa sillä junalipun.

Naiset vastasivat, ettei heillä ollut vielä lentolippuja. He olivat tehneet päätöksen lähteä reissuun viime tingassa, eikä heillä ollut mitään sen kummempia lippuja, varauksia tai muitakaan suunnitelmia. Istuuduin hämmentyneenä heidän viereensä ja sanoin, etteivät he nyt vain noin voi tehdä, varsinkaan pienten lasten kanssa. Koneessa ei välttämättä ole tilaa, ja mihin he sitten siellä paikan päällä majoittuvat, ellei heillä ole hotellihuonetta katsottuna. Kyllä heillä pitäisi olla selkeä matkasuunnitelma. Reppureissu on eri juttu, mutta ei reppureissulle lähdetä kahden hyvin pienen lapsen kanssa.

Tämän jälkeen uni vaihtui, mutta tämän uuden unen yksityiskohdista en muista oikein mitään enää tässä vaiheessa. Vain tuo juna-uni jäi mieleeni.

Unien ihmeellinen maailma, osa 51

Olen jo miettinyt, pitäisikö minun luopua tuosta unilääkkeestä, ja olla vain nukkumatta, koska tuon unilääkkeen takia unet ovat muuttuneet aina vain härömmiksi. Eikä tämäkään tee tuossa häröydessä sitä poikkeusta.

Näin viime yönä monia pieniä ja lyhyitä unia. Ensimmäinen niistä tapahtui meidän omassa taloyhtiössämme. Seisoin taloyhtiömme “kymppitalon” edustalla ja katselin, miten neljännestä kerroksesta hyppi koira parvekkeita pitkin alas. Koira oli muuten corgin näköinen, mutta sillä oli pitkät jalat. Taloyhtiömme puheenjohtaja, vanhempi rouva, tuli viereeni kertomaan, miten koira on hänellä hoidossa ja koira oli oppinut hyppimään varovasti parvekkeen kaiteelta alemman parvekkeen kaiteelle ja sitä myöten alas asti aina, kun halusi päästä ulos. Rouva pohti, että hänen täytyy alkaa pitää parvekkeen laseja kiinni, ettei koira pääse livahtamaan. Sanoin, että tuo on koiralle erittäin vaarallista. Kissa voisi ehkä selviytyäkin moisesta pudotuksesta, jos vahinko kävisi, eikä osuisikaan kaiteelle, mutta koira ei selviydy. Alemmalla parvekkeella oli perhe seuraamassa tilannetta. Noin 10-vuotias perheen poika kävi hakemassa sisältä ihan pienen kissanpennun ja sanoi, että haluaa kokeilla, säilyykö kissa hengissä pudotuksesta. Huusin, ettei nyt pentua pudota kuitenkaan alas, ettei se selviä. Aikuinen kissa voisi ehkä selvitäkin.

Oma, ihanista ihanin Kaunokaiseni ei ole pitkäjalkainen corgi, vaan
suomenlapinkoira.

Tästä unesta hyppäsin hotelliin. Olin suuren ja vanhan hotellin ylimmässä kerroksessa etsimässä epätoivoisesti huonettani. Kädessäni oli vanha avain, missä oli huoneen numero kirjoitettuna puiseen avaimenperään. Käytävän päässä olevan huoneen ovi oli raollaa, ja näin, miten pikkusiskoni istui huoneessa, meikkauspeilin edessä, harjaten hiuksiaan. Ajattelin, että siskoni sentään löysi huoneensa, mutta missä hemmetissä minun huoneeni on? Huoneiden numerot olivat ovissa sekaisin eivätkä missään järjestyksessä.

Siirryin käytävän toiseen päähän etsimään huonetta. Seinustalla oli vanhoja, paksuja verhoja kuin verhokaupassa. Niissä oli kiinni numerolaattoja. Nämä verhot olivat ovia huoneisiin. En kuitenkaan löytänyt omaa huonettani mistään. Sen sijaan löysin lipaston, ja löysin lipaston uumenista silkkisen, violetin aamutakin. Eräs nainen kiljahti, kun näki minun kädessäni sen, ja huusi, etten missään nimessä saisi vetää sitä päälleni. Valkoiset aamutakit ovat ok, mutta violetit eivät. Nämä violetit aamutakit “syövät” kantajansa ja vievät ne toiseen ulottuvuuteen, mistä ei pääse pois. Olin epäluuloinen, ja vedin kokeeksi aamutakin hihan käteeni. Ja tosiaan, hiha ikään kuin “imeytyi” käteeni. Repäisin sen äkkiä pois päältäni.

Ei ole hotellihuone, vaan Viking Gracen premium-hytti.

Viimeisessä unessa olin synnytyslaitoksella (TAAS! Voisivatko nämä synnytysunet jo loppua?). Olin ihan hirveissä tuskissa ja yritin pusertaa pientä keskosvauvaa ulos. Avomieheni oli vieressäni, ja yritti sanoa jotain kannustavaa, mutta epäonnistui ja sanoi jotain mielestäni todella tökeröä. Iskin häntä nyrkillä ja huusin perään, että tulisi itse tähän pöydälle kokemaan nämä helvetin tuskat. MIeheni loukkaantui syvästi reaktiostani ja lähti itkien pois huoneesta. Yksi hoitajista lähti hänen peräänsä selittäen, että tämä on synnyttäville naisille ihan normaalia, eikä hänen tulisi välittää siitä, mitä sanoin.

Kun mieheni tuli takaisin, sanoi kätilö, että pää alkaa näkyä. Sain kuin sainkin vauvan ulos. Sitä lähdettiin viemään heti keskoskaappiin. Synnytystuskat eivät kuitenkaan vielä loppuneet, ja huusin, etten jaksa enää kauaa. Minulle sanottiin, että sieltä on tulossa vielä toinen (TAAS NÄITÄ KAKSOSRASKAUKSIA!).

Onneksi heräsin, ennen kuin toinen vauva ehti syntyä. Ja onneksi olen turvallisesti ei-raskaana, eikä minun tarvitse, onneksi, enää ikinä tuntea synnytystuskia.

Oma pikkukeskosena syntynyt tyttäreni keskoskaapissa jo suhteellisen
"isona" ja "vanhana".