Anteeksi, haluaisitteko keskustella oravista ja seksistä?

En ole ikinä peitellyt sitä, että minulla on ADHD. Ei ole ole mikään sen kummempi juttu. Mitä nyt joskus ajatukset vähän harhailevat ja saatan joskus päästää jotain outoa suustani. Eikö sitä samanmoista nyt tapahdu kenelle tahansa joskus? Meille neurokirjolaisille ehkä vähän useammin kuin muille.

Sen lisäksi, että minulla on ADHD, minulla on myös ihan upouusi diplomi. Siinä lukee näin: "Suomen seksologinen seura ry täten todistaa, että Satu Mäkinen täyttää kaikki seksuaalineuvojalta edellytetyt pätevyyskriteerit ja on siksi oikeutettu käyttämään nimikettä AUKTORISOITU SEKSUAALINEUVOJA (SSS)". Minulta saa siis auktorisoituja neuvoja, miten parantaa seksielämäänsä.

Kuva: Anja, Pixabay

Seksuaalineuvonnan lopputyöni koski - yllätys, yllätys - ADHD-oireisten aikuisten seksuaalisuutta. Ja koska olemme eläneet eristyksissä tämän koronan vuoksi koko kevään ja parisuhteet saattavat olla sen takia suhteellisen koetuksella (tosin sinkut vasta koetuksella ovatkin), päätin ystävällisesti jakaa muutaman saamani tutkimustuloksen kanssanne. Ihan vain siksi, että voisitte ehkä ymmärtää hieman paremmin sitä ADHD-oireista kumppanianne. Tai ehkä itseänne, jos nyt satutte oireisia olemaan. Erityisesti sinkkuja oireisia.

Ihan ensinnäkin, ADHD-oireiset ovat useammin huomattavasti halukkaampia kuin nentit (eli neuronormaalit). Siinä, missä nentin mielestä saattaa olla normaalia harrastaa seksiä hääpäivänä, pimeässä peiton alla kolmen minuutin ajan, se ei todellakaan riitä ADHD-oireiselle. Seksiä halutaan useammin. Sitä suorastaan TARVITAAN useammin! Jotkut saattavat tuntea seksuaalista halua useita kertoja päivässä, joten jos se römpsä kutiaa viidesti vuorokaudessa seksin puutteen vuoksi, on sanomattakin selvää, ettei se kerran vuodessa kolme minuuttia ole tarpeeksi tyydyttävää. 

Kuva: Capri23auto, Pixabay

Ellei nenttipuolisoa huvita hinkata elimiä yhteen yhtä usein ja jos se ADHD-oireisen kumppanin jatkuva vonkaaminen alkaa ottaa kupoliin, on tähän olemassa hyvin helppo ratkaisu: itsetyydytys. Eihän se oma käsi (tai lelu) tietenkään aitoa tavaraa korvaa, mutta se on parempi kuin ei mitään. Siksi olisikin hyvä, jos se nenttikumppani tämän sallisi ilman sen kummempaa yököttelyä. 

Toiseksi, fyysinen läheisyys. Ihan se pelkkä haliminen ja kainalossa oleminen, ei se järjetön paneminen. ADHD-oireiset kaipaavat ja tarvitsevat enemmän fyysistä läheisyyttä. Monet kertoivat kyselyssäni, etteivät koe saavansa tarpeeksi läheisyyttä nenttikumppaniltaan ja ovat sen vuoksi tyytymättömiä parisuhteeseensa. Toisaalta ymmärrän kyllä sitä nenttikumppaniakin, joka ei ehkä jaksaisi koko ajan sitä kainalossa kihnuttavaa orava-aivoa ja haluaisi hetken rauhan. 

Kuva: Klaus Hausmann, Pixabay

Kolmanneksi, kokeilunhalu. ADHD-oireiset ovat huomattavasti uskaliaampia ja rohkeampia kokeilemaan uusia asioita. Siinä, missä nentille ruoskat, käsiraudat ja pano avoauton takapenkillä saattavat olla jotain täysin sairasta ja poissuljettua, ne ovat ADHD-oireiselle osa normaalia arkielämää ja kuuluvat seksielämään kuin juusto leivän päälle. ADHD-oireiset saavat useammin kiksejä hieman rajummasta seksistä kuin pelkästä vaniljaseksistä (ellet tiedä, mitä vaniljaseksi on, niin se on sitä ihan tavallista perusseksiä ilman mitään sen kummempia mausteita). Lisäksi uudet asiat kiinnostavat, joten jos ehdotat ADHD-oireiselle jotain, mitä hän ei ole vielä kokeillut, vastaus on erittäin suurella todennäköisyydellä "kyllä".

Neljänneksi, avarakatseisuus. Minun kyselyyni vastanneista (667 vastaajaa) vain 60 % ilmoitti olevansa heteroita. Biseksuaaleja ja panseksuaaleja löytyikin sitten runsaasti! Myös polyamoria ja avoimet suhteet ovat ADHD-oireisille useammin vaihtoehto kuin nentille. Älä siis pelästy tai häkelly, jos ADHD-kumppanisi tulee ja ehdottaa tällaista sinulle jossain vaiheessa. Äläkä pelästy sitäkään, jos ADHD-kumppanillasi on historiassaan ollut saman sukupuolen edustajia seksikumppaneinaan. Itse asiassa, jos haluat olla autuaan tietämätön, älä kysele ADHD-oireisen kumppanisi entisestä parisuhde- ja seksielämästä yhtään mitään! Voi olla parempi, ihan vain oman itsesi ja oman mielenrauhasi kannalta, ettet tiedä ihan kaikkea.

Kuva: Sasin Tipchai, Pixabay

Älä myöskään ikinä kysy, kuinka monta seksikumppania ADHD-partnerillasi on ollut ennen sinua. Takaan, että sinä et halua tietää vastausta.

Viidenneksi, nopea kyllästyminen. Kun se neuronormaali kumppani ei vain ymmärrä, läheisyyttä ei saa, seksielämästä puuttuu kokonaan jännitys, elimiä ei pääse hinkkaamaan toisiaan vasten tarpeeksi usein eikä sen oman käden oikeuttakaan saa toteuttaa, niin sitten suhde päätetään hyvin nopeasti. Tai vaihtoehtoisesti käydään vieraissa toteuttamassa itseään. 

Kuva: Sasin Tipchai, Pixabay

Sen lisäksi, että minulta saa hyviä ja auktorisoituja neuvoja seksuaalisuuteen, minulta saa myös seksuaaliterveystuotteita. Olen tehnyt jälleenmyyntisopimuksen Foxy Ladyn kanssa ja kauttani siis voi ostaa laadukkaita ja turvallisia "iloleluja". Ota yhteyttä, jos haluat järjestää kutsut! Tulen esittelemään matkalaukkuni sisältöä.

PS. Jos olet ADHD-oireinen etkä tunnistanut itseäsi tästä tekstistä ollenkaan, älä huoli. Nämä ovat niitä suuria linjoja ja koskee sitä enemmistöä, ei yksilöitä! Jokainen meistä on kuitenkin yksilö omine yksilöllisine tarpeineen. Ja hyvä näin.

"Onks sul joku aareehooree?"

Yleensä en mitenkään yritä peitellä sitä, että minulla on ADHD. En häpeä diagnoosiani millään tavalla, ja kerron mielelläni sen hyvistä ja huonoista puolista. Joskus on kuitenkin sellaisia tilanteita, missä yritän hillitä itseäni ja esittää normaalia. Kuten eilen.

Minulla alkoi koiranomi-koulutus. Koiranomi on koira-alan ammattilainen, joka osaa tehdä "ihan kaikkea" koirien kanssa ja tietää koirista "ihan kaiken". Koulutus on kaikkea, mitä koiria rakastava ihminen voi toivoa. Todella mielenkiintoinen, yksityiskohtainen ja tiivis. Siinä käydään läpi koko koiruus kirsusta hännänpäähän, erityisesti painottaen koiran erilaisia kommunikaatiotapoja sekä käyttäytymistä.

Koulutuksesta tekee omalla tavallaan positiivisen se, että meillä on huippuhauska, mukava ja kokenut opettaja. Itse tiedän opettajana, miten suuri rooli sillä opettajalla on. Kun opettaja on hyvä, kouluttautuu mielellään ja ehkä jopa oppiikin enemmän, kun opettajaa jaksaa kuunnella.

Tämän kahden koulutuspäivän aikana, mitä olen koiranomi-koulutusta käynyt, olen yrittänyt parhaani mukaan olla edes hieman normaali. Ihan vain siksi, että kurssikaverini vaikuttavat suhteellisen nenteiltä, enkä halua heti pelästyttää heitä sillä tiedolla, että minulla on joku kirjainyhdistelmä. Aika harva ymmärtää loppujen lopuksi, mitä se ADHD tarkoittaa.

Tänään koulutuksen loputtua, ja muiden lähdettyä, minä pakkailin vielä tavaroitani. Yhtäkkiä kouluttaja kysyi: "Mä oon tässä vähän ajatellut... Siis ei sun tartte vastata, ellet sä halua, mutta mä vain mietin, että onko sulla ADHD?" 

Repesin niin, että minulta pääsi pissat housuun. Enhän minä siinä kohdassa alkanut valehdella, vaan kerroin ihan rehellisesti, mikä homman nimi on. Mikä siinä niin paljon nauratti, oli se, että olin parhaani mukaan yrittänyt olla normaali ja piilottaa sen, että minulla on ADHD. Näin hyvin minä näköjään onnistuin.

Mitä tästä opin? Sen, ettei näköjään ikinä kannata yrittää piilottaa mitään. En minä siinä kuitenkaan onnistu. Parempi olla juuri sellainen kuin on. Eli härö orava, jonka keskittymiskyky on yhtä hyvä kuin alkueläimen.

PS. Koska olen laiska, enkä jaksa etsiä omia valokuviani tämän blogitekstin kuvitukseksi, tarjoan teille pentusaastetta suoraan Internetin ihmeellisestä maailmasta. Nauttikaa, olkaa hyvät.

Suuri ilo pienistä asioista

Olen aivan täpinöissäni! Löysin jotain aivan järisyttävän ihanaa, ja haluan kertoa kaikille, miten ihanan asian löysin. En edes pysy nahoissani, koska löytöni oli niin taivaallinen. Se oli vastaus pitkäaikaisiin rukouksiin. Ja tämä ihana asia on... DOSETTI!

Eikä todellakaan mikä tahansa dosetti, vaan sateenkaaridosetti. Dosetin "kuoria" löytyy monissa eri väreissä, mutta minä pidän lilasta, ja tuo oli mukavan hempeä. Halusin sen.

Ja katsokaas... Viikonpäivät on kirjoitettu dosettiin, ja jokaiselle viikonpäivälle on oma eri värinsä. Hahmotushäiriöinen ADHD-aikuinen rakastaa värikoodausta! Se tekee asioista niin paljon yksinkertaisempia ja helpompia hahmottaa.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Dosetin "kuoren" alareunassa on pieni reikä. Kun siitä tunkee sormen (ja tiedoksi niille ADHD-aikuisille, jotka ovat oppineet kantapään kautta, ettei niitä sormia kannata tunkea joka paikkaan, niin tähän reikään ne sormet uskaltaa työntää), tulee aina yksi viikonpäivä kerrallaan ulos. Sen saa siis pois, ja vaikka mukaan töihin, kouluun tai mihin tahansa! Kätevää!

Yhden päivän kohdalla on kolme paikkaa lääkkeille. Ja niissäkin lukee selkeä teksti: aamu, päivä ja ilta. Niin selkeä hahmottaa, ettei tämä enää tästä helpommaksi muutu. Tästä on superhelppo tarkistaa, onko lääkkeet varmasti otettu.

Löysin apteekista myös leveämpiä dosetteja, missä on samalle päivälle useampia paikkoja kuin vain kolme, mutta tämä pienempi riittää itselleni. Tämä kuitenkin tiedoksi niille, jotka tarvitsevat lääkkeitä päivän aikana enemmän.

Kun lääkkeet on otettu, laitetaan tyhjä viikonpäivä takaisin "kuoreen", tornin ylimmäiseksi "palikaksi".

Ihan hirmuisen näppärä ja kätevä laite! En voisi olla tyytyväisempi tähän ostokseeni. Ei enää sitä typerää pohdintaa siitä, olenko muistanut lääkkeet vai en, ja jos olen muistanut, olenko muistanut kaikki lääkkeet. Tavallinen dosetti ei pahemmin auttanut muistamista, mutta nyt tämä värikoodattu viikonpäivädosetti auttaa taatusti! Tämän kanssa vain ei voi epäonnistua.

Paras tieto on vielä kertomatta, eli hinta. Vain vaivaiset 11 euroa tästä superkätevästä ihanuudesta! Itse ostin tämän Martin apteekista, omasta lähiapteekistani, mutta varmasti sitä saa muualtakin. Nettikaupoista en löytänyt kyseistä dosettia kuin Orimattilan apteekista.

Kun Satu sairauslomapäivää vietti...

Kinttu kipeänä, kaikki kiva kiellossa. Mitä tekee helposti tylsistyvä ADHD-aikuinen? No, jos tämä ADHD-aikuinen olisi vähänkään normaali ADHD-aikuinen, hän... Itse asiassa, en tiedä yhtään, mitä normaalit ADHD-aikuiset tekevät vastaavanlaisessa tilanteessa, missä normaali liikkuminen on rajoitettua! En ole koskaan ollut normaali ADHD-aikuinen. Olen jopa ADHD-aikuiseksi epänormaali. Joten en voi kertoa teille, mitä tekevät normaalit ADHD-aikuiset silloin, kun heillä on kinttu kipeänä.

Mutta sen voin kertoa, mitä MINÄ - kaikessa suhteessa epänormaali ihminen - olen tehnyt.

Canis-lehdestä saa hirveän hyviä huonoja ideoita.

Ihan ensin, heräsin aamuseitsemältä, vaikka olisin saanut nukkua kuinka pitkään, ja odotin tylsistyneenä postin tuloa. Sieltä tuli Canis-lehti, koiraharrastuksen oma tietolehti, ja minä luin sen kannesta kanteen keksien kaikkea kivaa, mitä voisin harrastaa Kaunon kanssa sen jälkeen, kun kinttuni on taas kunnossa. Minulla on jo ainakin tuhat ideaa koiran kanssa harrastamiseen!

Canis-lehti ei ole kovinkaan paksu, eikä siinä ole montaakaan artikkelia. Se oli äkkiä luettu läpi. Sitten tuli taas tylsää. Joten päätin katsoa, mitä kaikkea mielenkiintoisia opintoja Turun avoin yliopisto tarjoaa tänä lukuvuonna. Se oli virhe. Eksyin samalla myös Turun kesäyliopiston sivuille. Se oli vielä suurempi virhe!

Kunhan vain pelleilin koiran luun kanssa. Minulla on kinttu kipeä ja tylsää.

Ihan ensimmäisenä silmääni osui draamakasvatus. Miten kätevää! Tuostahan voisi olla ihan oikeaa hyötyä työelämässä. 

Johtamisen opintoja olen myös ajatellut. En minä vain tiedä, ketä minä johtaisin. En ole kiinnostunut esimiestehtävistä, ainakaan koulutusalan esimiestehtävistä. Mutta voisivat olla kuitenkin ihan mielenkiintoiset ja kivat opinnot!

Palvelumuotoilu on nyt päivän sana ja kova juttu. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että minun on saatava suorittaa palvelumuotoilun perusopinnot. Vähintääkin perusopinnot! En tiedä ketään, joka ei tarvitsisi työssään palvelumuotoilua. Tämä on juuri nyt NIIN in. Se on pakko tehdä.

Yksi gradun lähdeteoksista. Painaa noin 20 kiloa...

Kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen opinnoista voisi ehkä olla hyötyä. Ehkä. En tiedä, missä, mutta voisi mahdollisesti olla. Ainakin opintokokonaisuudella on kiinnostava nimi, enkä tiedä yhtään, mitä se sisältää. Tämä voisi olla ihan kiinnostava.

Paitsi että ympäristötiede on kyllä juuri nyt niin ajankohtainen, että sehän näyttäisi ihan hirveän hyvältä ansioluettelossa! Lieneekö tuolla nyt väliä, että minä olen vieraiden kielten ja äidinkielen erityisopettaja. Kyllähän minä nyt ympäristötiedettä tarvitsen!

Sote-akatemia kuulostaa perin tylsältä ja mielenkiinnottomalta, mutta tunnen suoranaista pakonomaista tarvetta suorittaa nämä opinnot. Eihän se sote ole vielä edes tullut, mutta kyllä se tässä jossain vaiheessa jyrää. Ja silloin pitää tietää, mistä puhutaan.

Kaikkien taideterapiamuotojen jonkinlainen osaaja, rouva Mäkinen.

Musiikkiterapia on varmaankin ainoa taideterapiamuoto, mitä en ole opiskellut missään formaatissa. Pitäisikö tämä asia korjata? Ihan vain varmuuden vuoksi. En minä mitään soittaa osaa, enkä laulaakaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos näitäkin jossain tulee tarvitsemaan.

Näiden uusien tuulien lisäksi minun pitäisi suorittaa loppuun psykologian aineopinnot, mitkä ovat vielä kesken, väkivaltatutkimuksen opinnot, käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajan opinnot, kirjallisuusterapiaopinnot ja tehdä gradu loppuun. Ai niin, töissäkin pitäisi ehtiä käydä ja koiran kanssa harrastaa. Aviomies saattaisi arvostaa, jos viettaisin edes yhden tunnin kuukaudessa hänen kanssaan.

Nyt vain sitten heittämään noppaa, mitkä näistä kaikista opinnoista siirrän suosiolla ensi vuoteen.

Alea jacta est.

Hyvä huono päivä

Tänään ei selkeästikään ole minun päiväni. Vaikka tämä päivä on ollut pääpiirteiltään hauska ja mukava, se on silti sisältänyt pienen pieniä pikkujuttuja, minkä vuoksi minulta räjähtää kohta kuuppa. Oloni on jo surkea: heikottaa, oksettaa ja kuvottaa. Pahoinvointi alkoi junassa matkalla Helsingistä Turkuun.

Miten minä, Varsinais-Suomessa syntynyt ja kasvanut, Helsinkiin eksyin? Sen lisäksi, että edustin meidän erinomaista yhdistystä, Aisti ry:tä, ADHD-liiton kevätkokouksessa, edustin asiantuntijan roolissa myös ADHD-liiton edunvalvontatyöryhmän kokouksessa. Kaksi kokousta samaan päivään. Onneksi olen vielä nuori ja vetreä, vaikken taida oikeasti olla enää tässä vaiheessa elämää kumpaakaan. Mutta ainahan sitä saa uskotella itselleen kaikenlaista, mistä tulee parempi mieli.

Lähden Turusta klo 7.25 junassa. Olen niin väsynyt, että haluan torkkua junassa. Samaan vaunuun tulee valtava lauma kaakattavia kanoja. Tämä kanalauma on menossa kohti Helsingin satamaa. Heillä on selkeästikin joku suurempi tapahtuma odottamassa laivassa. Kanat kaakattavat aivan uskomattomalla volyymilla ja räjähtävät 10 sekunnin välein nauruun. Yritä siinä sitten nukkua, kun 20 kanaa papattaa korvasi juuressa. 

Laitan korvatulpat. Ei auta. Kaakatus tulee niiden läpi, samoin naururemakat. Jos minulla olisi ollut ase laukussani, niin olisin antanut paukkua. Väsynyttä ja kiukkuista oravaa ei kannata häiritä.

Meillä on molemmat kokoukset Café Esplanadissa. Tarjolla on aamiaissämpylä ja teetä, mutta koska ilmoittauduin myöhässä, minulle ei ole tehty kasvissämpylää. Kaivan kinkut pois sämpylän välistä ja annan sen mennä kohti kitalakea. Minulla on niin hirveä nälkä, että näköä haittaa. Mutta lihaa en suostu syömään siltikään, vaikka olisi kuinka nälkä.

Kokous pidetään ennätysnopeassa ajassa. Aikaa jää reilusti sille, että juttelee tuttujen kanssa ympäri Suomea. Tarjolla on myös maukas lounas ja pullakaffet. Vaihdamme kuulumisia, kun harvoin näemme pitkien matkojen takia. On aina yhtä mukavaa tavata tämä porukka. Tämä porukka on minun heimoni, ja me pyrimme yhdessä tekemään ADHD-oireisten ihmisten elämästä helpompaa.

Koska lopetamme ennätysajassa, jää melkein kaksi tuntia luppoaikaa ennen seuraavaa kokousta. Olen niin väsynyt aikaisen herätyksen vuoksi, että olen nukahtaa pöytään. Päikkärit tekisivät todella poikaa. Päätän kaivaa esiin tietokoneen ja teen muutamia to do-listalla olevia Aistin hommia. Olen meidän yhdistyksemme tiedottaja, joten tiedotushommia ja mainoksia riittää. Yritän pysyä hereillä sen avulla, että väsään metsäretken mainosta nettisivuillemme ja spämmään sitä kaikkiin mahdollisiin Aistin kanaviin.

Edunvalvontaryhmässä keskustelemme niin kiihkeästi, että sihteerillä on vaikeuksia saada kirjattua kaikki erinomaiset ideat ja ajatukset ylös. Edunvalvontaryhmä koostuu nepsy-osaamisen vahvoista asiantuntijoista, joilla on monivuotinen ja monipuolinen kokemus asioista. Kokous on hyvä ja saamme omasta mielestäni paljon aikaiseksi. Olen tyytyväinen kokouksen antiin.

Kävelen läpi tuulisen Helsingin rautatieasemalle. Turun juna on täpötäynnä. Ei ensimmäistäkään vapaata paikkaa. Porukkaa istuu käytävillä. Minulla on paikka ravintolavaunun yläkerrassa. Jouduin maksamaan 5 euroa ylimääräistä siitä ilosta, että pääsen ylipäätänsä junan kyytiin ja saan istumapaikan. Kaikki tavalliset istumapaikat olivat menneet siinä vaiheessa, kun varasin lipun.

Minulla on työskentelypaikka. Sen vieressä on tarra, minkä mukaan paikka on tarkoitettu joko isomahaisille naisille tai invalideille. Noh, iso maha minulla on, vaikken raskaana olekaan. Minulla on kulumia lannerangassa ja vikaa päässä, joten minut voi laskea invalidiksi. Voin siis istua hyvillä mielin tälle paikalle. Sen lisäksi, että olen maksanut siitä paikasta, sovin erinomaisesti myös tarran tarkoittamiin ihmisryhmiin.

Taakseni istuu äiti seitsenkuisen vauvansa kanssa. Vauva rääkyy koko ajan. Äiti tekee kaikkensa, jotta vauva rauhoittuisi. Ei, vauva ei rauhoitu, vaan se jatkaa rääkymistään nuppi punaisena. Ensin kanojen kaakatusta koko matka Turusta Helsinkiin, ja nyt pikkupenskan parkumista koko matka Helsingistä Turkuun! Minulle tulee paha olo, ja alkaa kuvottaa. Hiki nousee pintaan. Yritän pidättää oksennusta. Vessa on takanani, mutta sinne on koko ajan valtavan pitkä jono. Ehkä otan VR:n tarjoaman roskapussin työpöytäni alta, jos oksennus tulee.

Olemme menneet jo Salon ohitse, kun vauva lakkaa vihdoin rääkymästä. Taisi nukahtaa. Toivon saavani olla loppumatkan edes jonkinasteisessa rauhassa. Se on kuitenkin liikaa pyydetty. Juna on satamajuna, ja ravintolavaunussa istuu lauma kännisiä teinityttöjä bling-blingit korvissa, naamassa ja joka paikassa. Tytöt eivät puhu, vaan huutavat. He räjähtävät räkäiseen känninaururemakkaan aina vähän väliä. Pelkään, että he herättävät vauvan, mikä taas aiheuttaisi sen, että vauva alkaisi rääkyä kilpaa näiden teinien kanssa. Huokaisen. Tekee mieleni tehdä Ainot ja hukuttautua. En vain tiedä, mistä keksin tähän hätään jonkun lammen tai järven, mihin hypätä. VR:llä tuskin on moista minulle tarjota.

Olen niin hermoraunio, kun pääsemme Turun rautatieasemalle, että yritän viiltää rannettani auki muovilusikalla. Ei onnistu. En saa aikaiseksi edes raapua. Juoksen junasta ulos ja parkkipaikalla olevaan pinkkiin Yarikseeni. Ihanaa, täällä ei kukaan kaakata, kilju ja kitise. 

Kotona minua vastaan juoksee rakas koirani Kauno. Haen harjan, ja alan harjata Kaunon pehmeää turkkia. Mieleni alkaa pikkuhiljaa rauhoittua, vaikka kuvotus ei häviäkään mihinkään. Ehkä tämä hyvä huono päivä päättyy sittenkin hyvin.

Jotain on sentään tullut opittua

Tuossa se on, se kirjapino. Läppäri on sylissä. Kaksi esseetä pitäisi kirjoittaa, ja aiheetkin minulla on jo. Miksen sitten tee mitään? Ei kirjoittaminen ennen ole vaikeaa ollut, eikä se ole nytkään vaikeaa, sillä tekstiä kyllä tulee tähän blogiin. Mutta kun pitäisi kirjoittaa tieteellinen essee, niin en vain pysty enkä kykene.

Olen tänään tehnyt kierroksen kahteen eri kirjastoon, käynyt kuuntelemassa luennon ja sitten oli vielä eräs virallinen asia hoidettavana. Kaikkeen meni aikaa yhteensä nelisen tuntia, eli paljon vähemmän kuin mitä normaali työpäivän pituus olisi. Minun ei pitäisi olla mitenkään erityisen väsynyt, enkä oikeastaan olekaan väsynyt. Minulla on silmät auki eikä mitään vaikeuksia pitää niitä auki. En vain saa aloitettua mitään.

Luultavasti tämä johtuu siitä, että olen ylipäätänsä tehnyt tänään jotain. Olen laittanut vaatteet päälle, poistunut talosta ja mennyt yliopistolle. Pelkästään tämä hyvin pieni teko tarkoittaa sitä, että loppupäivänä en saa enää tehtyä yhtään mitään. Meillä ADHD-aikuisilla kuluu ihan tavallisen arjen asioihin enemmän energiaa kuin tavallisilla neuronormaaleilla ihmisillä, sillä joudumme pinnistelemään enemmän. Tarkkaavaisuuden ylläpito kun ei ole meillä mikään itsestäänselvyys, joten ihan vain pelkkä luentoon keskittyminen vie minulta tuplasti enemmän energiaa kuin joltain nentiltä. Ei siis mikään ihme, jos joskus vähän väsyttää eikä jaksa, sillä joudumme kuluttamaan enemmän energiaa saavuttaaksemme saman tuloksen kuin nentit.

Onneksi esseillä ei ole varsinaisesti kiire. Toisen palautus on vasta helmikuun puolenvälin jälkeen ja toisen ehtii palauttaa vaikka heinäkuussa, ellei sitä saa aikaisemmin valmiiksi. Pakko ei siis ole saada mitään juuri tänään aikaiseksi. Ja koska aivoni lyövät tyhjää suhteellisen lahjakkaasti eikä minulla ole mitään motivaatiota avata ensimmäistäkään noista kirjoista, voisinpa vaikka vetää sohvalle maate ja laittaa jonkun hyvän leffan pyörimään.

Tässä vaiheessa "vanha minä" pakottaisi itsensä tekemään väkisin, vaikkei jaksaisikaan. Mutta onneksi olen sentään oppinut jotain, ja annan itselleni nyt sen verran armoa, etten pakota itseäni mihinkään. Kyllä nuo esseet ehtii sellaisena päivänä, jolloin ei ole mitään muuta tekemistä.

Kivuliasta rentoutumista ja Salmisen Masaa

Perjantai-ilta. Istun loppuunmyydyn konserttitalon ylätasanteella, vanhalla tutulla paikallani. Korvissani kumisee Matti Salmisen bassoääni, joka laulaa epätoivoisesta äidistä, joka ei saa lastaan nukkumaan. Teini halusi lähteä mummolaan ja mieheni on kotona sairastamassa, joten olen tullut konserttiin yksin. Yksinäisyys tässä loppuunmyydyssä tilaisuudessa ei haittaa minua. Olen vakaasti päättänyt käyttää tämän kaksituntisen hyödykseni ja rentoutua.

Yritän sulkea silmät ja keskittyä musiikkiin. Aivoni alkaavat laukata kuin villihevoslauma. Minun on pakko avata silmäni, koska valtavasta ajatuksenvirrasta tulee epämukava, ja fyysisesti jopa hieman kivulias olo. Yritän keskittyä jatkuvasti liikkuvaan orkesteriin ja laulajaan.

Pitämällä silmät auki aivoni eivät laukkaa yhtä pahasti, mutta ne laukkaavat silti. En pysy yhdessä ajatuksessa kovinkaan monta nanosekuntia, kun seuraava ajatus tulee jo. Jatkuva erilaisten ajatusten virta. Kymmeneen sekuntiin mahtuu tuhat eri ajatusta. Tällaista on ADHD-aikuisen päässä.

Salminen jatkaa lauluaan ja orkesteri soittoaan. Alan jo kyllästyä itseeni ja siihen, että pysty mitenkään lopettamaan tätä ajatusten järkyttävää virtaa. Olen kyllä ottanut Concertan, mutta siitä on sen verran aikaa, että paras vaikutus alkaa loppua. Turhaudun itseeni aivan täysin ja siihen, että pysty rauhoittumaan. En edes näin rauhallisessa ja rentouttavassa tapahtumassa kuin klassisessa konsertissa.

Rentoutushetket, mitä pidetään aina silloin tällöin osana esim. vertaistukiryhmiä, ovat minulle aivan hirveitä tapahtumia. En pysty pitämään silmiäni kiinni ilman, että se aiheuttaa minulle epämukavan olon. En pysy paikoillani. Ajatukset alkavat laukata sellaista vauhtia, ettei edes luotijuna pysyisi perässä. En voi rentoutua käskystä. En näemmä edes omasta käskystäni. Aivoni eivät pysähdy eivätkä ne anna minun olla rauhassa. Suutun itselleni. EI SITTEN, PERKELE! Laukatkaa, saatana. Ihan sama. En olisi halunnutkaan rentoutua. Stressaantuneena on paljon mukavampi olla. Helvetin kuusitoista.

Paitsi etten minä ole juuri nyt stressaantunut. Minulla ei ole aikatauluja, ei tekemistä, ei kiirettä, ei menoja. Ainoa asia, mikä juoksee ja ravaa pysähtymättä, on pääni värikäs sisältö. Minun ruumiini istuu tässä tuolissa, jopa suhteellisen paikoillaan. Mitä nyt nilkat pyörivät, muttei sitä kukaan huomaa.

Ymmärrän vihdoin, etten pysty ikinä olemaan siinä mielessä rento, että saisin aivoni pysäytettyä edes hetkeksi. Se ei tule onnistumaan. Minulla on ADHD ja tavalliset rentoutuskeinot eivät tehoa minuun. Ehkä joihinkin ADHD-oireisiin tehoavat, mutta eivät minuun. Mekin olemme yksilöitä. Tämä konsertti ON rentouttava, vaikkei se saakaan aivojani hiljaiseksi. Ehkä annan aivojeni vain mennä tämän musiikin mukana. Ehkä en edes yritä hiljentää ajatuksiani. Ehkä keksin jonkun ihan mahtavan idean tämän konsertin aikana, kun annan tuhansien ajatusteni vain lentää ja mennä omia menojaan.

Hyvää joulua karvoihin katsomatta!

Jouluaaton kunniaksi tämä blogikin rauhoittuu pariksi päiväksi. Jään juhlimaan joulua ja rauhoitun sen verran, mitä ADHD-aikuinen nyt rauhoittumaan pystyy. Blogi herää henkiin taas joulun jälkeen.

Minun herrasmieskoirani Kauno, minä, mieheni ja tyttäreni haluamme toivottaa kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua! Syökää hyvin ja oman mielenne mukaisesti, nauttikaa ja rauhoittukaa. 

Ja toki hyvää joulua myös kaikille sen ansaitseville eläimille, karvoihin katsomatta! Toivottavasti myös kaikenkarvaiset kaverimme saavat rauhallisen joulun ja monipuolisen joulupöydän, missä on eläinten herkut.

Hyvä olla ja helppo hengittää - Baltic Orava

“VIRTANEN!”

“LAINE!”

“Onko Laine? Ei ole vielä.”

“MÄKINEN!”

“Missä on Mäkinen? Ai niin perhana, mä oon itse Mäkinen… Hupsista saatana.”

Olen Tallink Siljan Turun terminaalin toisessa kerroksessa. Kädessäni on kuutisenkymmentä hyttikorttia. Olen järjestänyt tätä risteilyä jo kesäkuusta asti, kuten olen tehnyt joka vuosi viimeiset neljä vuotta. Neljän vuoden ajan ADHD-aikuiset ympäri Suomenniemen ovat kokoontuneet Baltic Princessille tapaamaan vertaisia ja pitämään hauskaa.

Nämä oravien pikkujouluristeilyt ovat vuoden kohokohta monessakin mielessä. Saa tavata tuttuja, joita ei pitkän välimatkan vuoksi pääse tapaamaan kovinkaan usein. Ja mikä parasta, saa olla täysin oma itsensä. Ei tarvitse esittää mitään sellaista, mitä ei ole. Kukaan ei pidä sinua outona eikä kukaan arvostele. Näiden ihmisten kanssa on helppo olla ja hengittää. Vuosien myötä meistä on tullut perhe.

Käymme heittämässä mieheni kanssa tavarat nopeasti hyttiin ja painumme etsimään ravintolaa. Meillä ei ole kovinkaan paljon aikaa syödä, sillä meillä alkaa yhteinen kokoontuminen. Koska ravintolat menevät aika pian kokoontumisen jälkeen kiinni, ja meillä on illalliskupongit, niin ne on käytettävä nyt. Huomenna niitä ei saa enää käytettyä, eikä siinä olisi edes järkeä, sillä hyttimme hintaan kuuluu erikoisaamiainen ja meillä on myös oravaporukan kanssa yhteinen buffet-lounas. Syömme pastaravintolassa pikaiset hummeripastat, ja sen jälkeen juoksemme Klubille, mikä on varattu meidän yksityiskäyttöömme.

Klubi kuhisee oravia. Pidän pienen tervetuliaispuheen, ja sen jälkeen kiertelen pöydissä juttelemassa sekä vanhojen että uusien tuttujen kanssa. Porukkaa on sen verran paljon, ettei minulle jää aikaa jutella jokaisen kanssa niin kauan kuin haluaisin. Yhteisen tilaisuuden päätyttyä osa siirtyy Ellinooran keikalle Starlight Palaceen. Minua ei kiinnosta, ja jäämme pienellä porukalla Klubille juttelemaan. Facebook-tapahtumaamme ja Whatsapp-ryhmään alkaa tulvia kuvia ja vinkkejä eri hyttibileistä. Meitä on sen verran paljon, että hyttibileitä on monessa eri paikassa. Kuusikymmentä oravaa ei mitenkään mahdu yhteen pieneen hyttikopperoon.

Ilta jatkuu ja humalatila nousee. Yhä useampi löytää tiensä takaisin Klubille. Tanssilattialla on täyttä ja keskustelut ovat syvällisiä. Välillä puhutaan aroistakin asioista. Minä jopa “erehdyn” humalapäissäni suunnittelemaan erään toisen yhdistysaktiivin kanssa yhdistystoimintaa! Tämän on tarkoitus olla rentouttava ja voimaannuttava risteily, mutta mihinkäs sitä orava hännästään pääsee. Sitä paitsi, pienessä sievässä tulee parempia ideoita! Vai miten se nyt meni…

Baari menee kiinni, mutta bileet senkun jatkuvat. Ollaan aamun pikkutunneilla. Sanon miehelleni, että haluan hyttiin. Tarkoituksemme oli ehkä tehdä hytissä jotain avioelämän suomia asioita, mutta jostain kumman syystä saan jonkun ihmeellisen kohtauksen. 25 vuotta sitten tapahtunut todella traumaattinen asia, mitä en ole koskaan käsitellyt mielessäni, nousee pintaan ja alan itkeä ihan hysteerisesti. En tiedä, mitä tapahtui ja miksi se tuli pintaan juuri nyt, tänään. Ilta on ollut ihana, ihmiset ovat olleet ihania, eikä kukaan näistä kanssaoravista ole ikinä tehnyt minulle tasan mitään pahaa. Minulle pahaa tehnyt henkilö ei ole edes paikalla! Hän on kaukana täältä.

Kun olen rauhoittunut, on aamiainen auennut. Menen silmät punaisena ja turvoksissa syömään erikoisaamiaisen. Kuohuviini närästää siitä huolimatta, että olen ottanut pohjalle erittäin raskaan refluksilääkityksen. En pysty tyhjentämään koko lasillista. Vedän ison lautasellisen munakasta ja kaikkia mahdollisia rehuja, mitä vain lautaselleni löydän. Sen jälkeen tyhjennän jälkiruokapöydän. Kermakakku on taivaallista. Ihanaa saada jotain tällaista aamupalaksi.

Aamiaisen jälkeen palaan hyttiini nukkumaan vain huomatakseni, että olen unohtanut unilääkkeet kotiin. Tietenkin! Löydän käsilaukustani rauhoittavia. Ehkä saan niiden kanssa nukuttua edes vähän. Ja niin saankin. Muutaman hassun tunnin yöunet eivät varsinaisesti virkistä, mutta tiedän jotain, mikä virkistää. Sauna ja uinti! Mieheni jää vielä nukkumaan, mutta minä pakkaan bikinit laukkuuni ja lähden saunaosastolle.

Altaalla on kirkuvia kakaroita. Se siitä virkistävästä uinnista. Istun saunassa pitkään, ja kun menen takaisin altaalle, siellä on yksi kirkuva kakara vähemmän. Huh! Vesi tuntuu ihanalta. Uin pari kierrosta ja palaan takaisin saunaan. Sen jälkeen taas vähäksi aikaa altaalle ja sitten taas saunaan. Tunnen itseni oikeasti vähän virkeämmäksi. Kello alkaa olla sen verran paljon, että buffet-lounas alkaa, joten menen suihkuun ja pukeudun. Pakko mennä vielä hytin kautta ja viedä märät bikinit kuivumaan.

Buffetin edessä on nälkäinen oravalauma, joka haluaa ruokaa. Ja me ADHD-aikuisethan olemme tunnetusti kärsivällisiä odottajia! Porukka alkaa ajankulukseen laulaa “Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat”. Muut ihmiset tuijottavat meitä kuin olisimme karanneet lähimmästä mielisairaalasta. Nentit. Tylsiä ja huumorintajuttomia ihmisiä. Eivät ymmärrä mitään hauskan päälle.

Ahmin kaksi täyttä lautasellista rehuja buffetista. Olen aivan ähky. Jälkkäriä on kuitenkin pakko saada. Viiniäkin olisi niin paljon kuin sitä jaksaa juoda, mutta en pysty. Eilen illalla meni sen verran monta lasillista alkoholipitoista juomaa alas, etten pysty enää yhteenkään lasilliseen. Minusta on tullut vanha.

Buffetissa tulee valomerkki. Meillä on tunti ja vartti aikaa ennen satamaan menoa. Olen aivan täynnä. Ja väsynyt. Tarjolla olisi bingoa, shoppailua, trubaduuria ja vaikka mitä, mutta minä, vanha mummo, tarvitsen nyt pienet kauneusunet. Ihan kuin ne kauneusunet tähän naamaan mitään vaikuttaisivat. Menemme mieheni kanssa hetkeksi lepäämään, ja sen jälkeen saammekin alkaa pakata matkalaukkua. Turun sataman valot näkyvät jo. Enää ei ole pitkää aikaa siihen, kun tämä reissu päättyy ja arki kotona alkaa.

Taksilla kotiin. Kotona odottaa innokas koira häntä heiluen. Kaunolla on ollut ikävä. Meilläkin on ollut ikävä rakasta Kaunoa. Kauno saa tuliaisiksi fasaanin. Itsellemme emme ostaneetkaan sitten mitään! Tuli halpa reissu.

Kaunokainen on ollut mummin luona täysihoidossa. Hetken leikin jälkeen Kauno väsähtää. Minäkin olen väsynyt. Väsynyt, mutta harvinaisen onnellinen. Näiden ihmisten kanssa on aina hauskaa. Näiden ihmisten seuraan ei väsy ikinä, ja tulen ikävöimään tätä suurta perhettäni näiden kuukausien aikana, mitä emme näe toisiamme. Mutta ensi vuonna taas! Ja ehkä jopa hieman aikaisemminkin.

Ystävänpäivä on joka päivä

“Mä sanoisin, että sä oot joku kolkyt-vuotias.”

Tekisi mieli halata tuota nuorta, innokasta myyjää!

“Kiitos! Mä täytän ens viikon tiistaina kolkytkaheksan.”

“Onpa sulla hyvä ja nuorekas iho!”

“No, tiedä häntä. Mulla on niin hirveä häästressi, että silmäpussit roikkuu navassa asti.”

“Ai, miten ihanaa! Onneksi olkoon morsiamelle! No mutta, mehän saadaan noi sun silmäpussit tosta peittoon, niin sä oot hääpäivänä tosi häikäisevä.”

Olen tullut toisen morsiusneitoni kanssa Osaava nainen-messuille. Hän sai ilmaisliput ja päätti, että minun on aika tehdä jotain muutakin kuin stressata. Vapaapäivä opiskelusta, stressistä ja hääjutuista. Ihan vain naisten juttuja, höpinää ja hemmottelua.

Seacretin kojulla saan kasvoilleni silmäpussien hemmotteluhoidon. Olen käyttänyt jo vuosikaudet heidän käsirasvaansa ja kuivan ihon “kuorintamömmöä”, ja päätin käyttää heidän messutarjouksensa näistä samoista tuotteista hyödykseni. Rasva ja “kuorintamömmö” ovat lopussa, ja jos minun kerran tarvitsee ostaa uudet joka tapauksessa, miksen ostaisi niitä täältä. Säästän selvää rahaa.

“Tässä sulle vielä häälahja! Tule meille ilmaiseen kasvohoitoon. Tämä lahjakortti on voimassa vuoden tästä päivästä eteenpäin.”

No totta maar tulen! En ihan ensi viikolla vielä, mutta häiden jälkeen sitten. Siitä onkin vuosia, kun olen viimeksi ollut kasvohoidossa.

Jatkamme ystäväni kanssa kiertelyä. Näen eräässä kojussa orava-aiheisen heijastinpipon ja hanskat. Jokaisella ADHD-aikuisella PITÄÄ olla oravapipo. Ja hanskat. Nekin lähtevät mukaan.

Menemme ystäväni kanssa kahvilaan istumaan. Hänkin on parhaillaan opintovapaalla opettajan työstä, joten olemme samassa tilanteessa. Keskustelemme siitä, miten mukavaa on kirjoittaa turhia esseitä, kuten esimerkiksi analysoida Frozenin prinsessoja ja pohtia, millaisia mielikuvia he luovat tyttöydestä. Ei tällaisista esseistä kukaan varsinaisesti hyödy, mutta se on hauskaa! Turhan tutkimuksen teko on elämän suola, ainakin meille kasvatustietelijä-humanisteille.

Jatkamme matkaa toiseen messuhalliin. Siellä on erilaisia terveystuotteita. Kiertelemme, ihmettelemme ja juttelemme. Olemme molemmat normaalisti aikamoisia oravia, ja meillä on koko ajan kamala kiire, mutta nyt meillä ei ole kiire mihinkään.

Ostamme inkivääri-sitruunashotit ja smoothiet, ja istumme alas. Nauramme, miten aika rientää. Kun tapasimme vuosikymmen sitten, vedimme vodkashotteja ja Tom Collinsseja: Nyt me istumme täällä, Osaava nainen-messuilla, juoden ihan jotain muuta. Emmekä varsinaisesti edes kaipaa niitä rymyiltoja, jolloin hoipertelimme kotiin kaatokännissä, räkä poskella kuuden aikaan aamuyöstä. En koe itseäni vanhaksi, mutta joissain asioissa minusta on tullut mukavuudenhaluinen. Niin on ystävästänikin. Mieluummin istumme sohvalla kera hyvän viinin ja juustolautasen kuin lähdemme johonkin karaoke-räkälään kittaamaan vitosen stobeja.

Aika rientää. Messut on koluttu, eivätkä ne niin ihmeelliset olleet. Sain sentään messutarjouksella uudet käsimömmöt. Tulen tyytyväisenä kotiin, ja saan innostuneen vastaanoton. Koiralla on ollut ikävä, kuten aina.

Tällaisia päiviä pitäisi olla enemmän! Ihan vain rentoa olemista hyvien ystävien kanssa. Höpöttelyä, inkivääri-sitruunashotteja ja hemmottelua. Eikä mitään sen kummempaa. Harmi, että arkitodellisuus karsii näitä päiviä kalenterista. Vaikkei ystävänpäivän tarvitse olla joka päivä, se voisi olla kuitenkin vaikka kerran viikossa. Ihan vain siksi, että voi.