Asuin Jyväskylässä (jostain kumman syystä, olen aina nähnyt paljon unia, missä asun vielä Jyväskylässä ja olen opiskelija). Kämppäni sijaitsi keskustassa (kuten se sijaitsi tosielämässäkin), mutta se oli erään apteekin takaosassa. Päästäkseni asuntooni, minun oli pakko mennä apteekin läpi.
Olin lähdössä yliopistolta neljän muun opiskelijan kanssa (nämä ihmiset olivat oikeastikin opiskelukavereitani) baariin viettämään iltaa. Sanoin, että minun on pakko käydä kämpillä viemässä pari tavaraa sinne. Pyysin heitä odottamaan apteekin ulkopuolella: Minulla menisi vain hetki. Kun tulin takaisin, he eivät olleetkaan odottaneet. Baari, mihin meidän oli tarkoitus mennä, oli aivan kulman takana, joten juoksin sinne. Tämä baari oli monikerroksinen ja suuri paikka. Löysin kuitenkin opiskelukaverini. Olin närkästynyt siitä, etteivät he odottaneet, mutta en viitsinyt kysyä, mikseivät he jääneet odottamaan: Heillä oli liian kiire laulaa täysillä pianoa soittavan tarjoilijan kanssa.
Kirkkaasti valaistussa baarissa oli keskellä suuri flyygeli, ja sitä hakkasi valkoiseen paitaan ja baarimikon esiliinaan sonnustautunut tyttö. Hän lauloi samalla, ja koko baari lauloi tytön kanssa. Muuta musiikkia baarissa ei ollut. Kun tyttö lopetti hetkeksi soittamisen, koko baari hiljeni. Hän ei kuitenkaan päässyt tekemään baarimikon töitään, sillä yleisö halusi hänen soittavan lisää.
Ihmettelin, miksi kaverini halusivat juuri tähän baariin. Itse en pahemmin viihtynyt siellä kirkkaan valaistuksen ja musiikin takia. Minun mielipiteilläni ei kuitenkaan ollut siinä kohtaa merkitystä. Yritin keskustella jotain, mutta minusta tuntui, että minut työnnettiin koko ajan syrjään ja jätettiin huomiotta. En näyttänyt närkästymistäni missään kohdassa, vaan hymyilin tekohymyä ja yritin näyttää siltä, että nauttisin tilanteesta, vaikken erityisemmin nauttinutkaan.
Sen jälkeen uni hyppäsikin ihan täysin toisenlaiseen maailmaan. En ollukaan enää Jyväskylässä enkä opiskelukavereideni kanssa, vaan Kyrössä (yök), missä työskentelin opettajana. Olin kiukkuinen, sillä olin antanut selkeät ohjeistukset uuden astianpesukoneen hankkimisesta koululle (ilmeisesti olin jonkinasteinen kotitalouden opettaja, tai vastaavaa). Koulu oli kuitenkin halunnut säästää rahaa ja ostanut aivan liian pienen astianpesukoneen, millä ei saatu pestyä astioita läheskään siinä tahdissa kuin mitä olisi tarvinnut. Vaikka olin kiukkuinen, olin toisaalta tyytyväinen, sillä tiesin, että tilanne tultaisiin huomaamaan, minkä jälkeen saisin sanoa, että olinpas oikeassa ja te muut väärässä.
Mukavaa nähdä tällaisia hyppeleviä unia, kun ei koskaan tiedä, mistä sitä itsensä seuraavaksi löytää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti