Suuri ilo pienistä asioista

Olen aivan täpinöissäni! Löysin jotain aivan järisyttävän ihanaa, ja haluan kertoa kaikille, miten ihanan asian löysin. En edes pysy nahoissani, koska löytöni oli niin taivaallinen. Se oli vastaus pitkäaikaisiin rukouksiin. Ja tämä ihana asia on... DOSETTI!

Eikä todellakaan mikä tahansa dosetti, vaan sateenkaaridosetti. Dosetin "kuoria" löytyy monissa eri väreissä, mutta minä pidän lilasta, ja tuo oli mukavan hempeä. Halusin sen.

Ja katsokaas... Viikonpäivät on kirjoitettu dosettiin, ja jokaiselle viikonpäivälle on oma eri värinsä. Hahmotushäiriöinen ADHD-aikuinen rakastaa värikoodausta! Se tekee asioista niin paljon yksinkertaisempia ja helpompia hahmottaa.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Dosetin "kuoren" alareunassa on pieni reikä. Kun siitä tunkee sormen (ja tiedoksi niille ADHD-aikuisille, jotka ovat oppineet kantapään kautta, ettei niitä sormia kannata tunkea joka paikkaan, niin tähän reikään ne sormet uskaltaa työntää), tulee aina yksi viikonpäivä kerrallaan ulos. Sen saa siis pois, ja vaikka mukaan töihin, kouluun tai mihin tahansa! Kätevää!

Yhden päivän kohdalla on kolme paikkaa lääkkeille. Ja niissäkin lukee selkeä teksti: aamu, päivä ja ilta. Niin selkeä hahmottaa, ettei tämä enää tästä helpommaksi muutu. Tästä on superhelppo tarkistaa, onko lääkkeet varmasti otettu.

Löysin apteekista myös leveämpiä dosetteja, missä on samalle päivälle useampia paikkoja kuin vain kolme, mutta tämä pienempi riittää itselleni. Tämä kuitenkin tiedoksi niille, jotka tarvitsevat lääkkeitä päivän aikana enemmän.

Kun lääkkeet on otettu, laitetaan tyhjä viikonpäivä takaisin "kuoreen", tornin ylimmäiseksi "palikaksi".

Ihan hirmuisen näppärä ja kätevä laite! En voisi olla tyytyväisempi tähän ostokseeni. Ei enää sitä typerää pohdintaa siitä, olenko muistanut lääkkeet vai en, ja jos olen muistanut, olenko muistanut kaikki lääkkeet. Tavallinen dosetti ei pahemmin auttanut muistamista, mutta nyt tämä värikoodattu viikonpäivädosetti auttaa taatusti! Tämän kanssa vain ei voi epäonnistua.

Paras tieto on vielä kertomatta, eli hinta. Vain vaivaiset 11 euroa tästä superkätevästä ihanuudesta! Itse ostin tämän Martin apteekista, omasta lähiapteekistani, mutta varmasti sitä saa muualtakin. Nettikaupoista en löytänyt kyseistä dosettia kuin Orimattilan apteekista.

Tuska tuhansista tavaroista

Vihaan pakkaamista. Aina samaa järjetöntä tavaroiden etsimistä paikoista, mistä ei löydy mitään, mitä sieltä pitäisi löytyä. Aina sama pelko siitä, että jotain olennaista unohtuu. En voi kuitenkaan lähteä viettämään kesän kohokohtaa, Tuskaa, ilman kunnon varusteita.

Laturit. Onko kaikki tarvittavat laturit? Jokainen ladattava asia tarvitsee oman laturinsa. Tietenkin. Onhan kaikki akut ladattu valmiiksi, ettei heti perjantaina tule ongelmia jonkun olennaisen akun loppumisesta? Vihaan asioiden tarkistamista.

Vaatteet. Monelle päivälle vaatetta. Mustaa sellaista. Sukille ei löydy paria. Sukillani ei ole ollut paria varmaan kahteen vuoteen. Alushousut, rintaliivit, housut, hameet. Mitä edes haluan pitää päällä? Millainen ilma Helsingissä on? Riittääkö kaksi pitkähihaista paitaa? Suomen kesässä olen joskus ollut festareilla tumput käsissä ja silti hytisten. Mahdanko tarvita tällä kertaa tumppuja ja toppatakkia? Kertakäyttösadetakit ainakin otan. Jokaiselle päivälle omansa.

Mutta entä, jos ei sadakaan? Entä sitten, jos paistaa? Minä palan karrelle viidessä minuutissa. Aurinkorasva. Toinen aurinkorasva. Ehkä ne riittävät.

Laastarit mahdollisia rakkoja varten. Savetteja. Deodorantti. Lompakko. Liput. Niin, ne LIPUT! Niitä ei ehkä kannata unohtaa, tai voi päästä poru. 

Särkylääkkeet selkää varten. Kokoontaitettava festarituoli. Meikit. Hiustuotteet. Olenhan muistanut sheivata? Olen. Sheiveri mukaan. Hammasharja ja -tahna. Passia en sentään tarvitse, koska emme vaihda valtiota.

Kengät. Vaihtokengät. Varmistussoitto, että koiravahti tulee hakemaan koiran sovittuun aikaan. 

Perkele, liput Helsinkiin! Mahtaako VR toimia huomenna? Parempi olisi. Äkkiä junaliput netistä. Samalla varmistus siitä, että hotelli on todellakin varattu ja varaus voimassa. On se. Siitä on paperi. Eivät voi Scandicissa valittaa.

Olikohan siinä kaikki? Mitä puuttuu? En tiedä. Varmasti jotain puuttuu. Olen kuitenkin unohtanut jotain. En tiedä, mitä. Tiedän, että voin ostaa kaiken puuttuvan Helsingistä, mutta silti pelkään unohtaneeni puolet tärkeistä asioista.

Pakkaaminen on yhtä tuskaa. TUSKAAAAAAA!!!!!! JEEEEEEEEE!!!!!

Tyypillinen ADHD-aikuisen päivä

Tänään on ollut erittäin tyypillinen ADHD-aikuisen päivä. Niin tyypillinen, että itkettäisi, ellei naurattaisi. Eikä päivä ole kuin vasta puolessa! Mitä kaikkea tänään vielä ehtii tapahtumaankaan... Haluan kertoa teillekin, millaista ihan tavallinen arki on, kun sitä elää ADHD-aivojen kanssa.

Minulla alkoivat työt vasta kymmeneltä. Olin unohtanut ostaa lounasta töihin, joten ajattelin lähteä hyvissä ajoin, että ehtisin käydä kaupan kautta hakemassa jotain epäterveellistä valmisruokaa ja jälkiruuaksi suklaapatukan. Hyvästelin avomieheni ja koirani, hyppäsin autoon ja lähdin kauppaan.

Kaupassa tajusin, että olin unohtanut lompakkoni kotiin. Ei kun takaisin autoon ja kotiin hakemaan lompakkoa. Kotioven ulkopuolella tajusin, että olin unohtanut myös avaimeni kotiin. Onneksi avomieheni oli kotona, joten pelkkä ovikellon pimpotus riitti asian hoitamiseen. Avaimet ja lompakko mukaan, ja sen jälkeen uusintayritys. Ehdin juuri ja juuri töihin sen epäterveellisen lounaani kanssa.

Vähän ennen lounastaukoa puhelimeeni tuli tekstiviesti. Se oli avomieheltäni. Hän oli lähtenyt viemään koiraa ulos… Ja jättänyt avaimet kotiin! Sanoin, että kävelee työpaikalleni koiran kanssa, ja heitän heidät autolla kotiin lounastunnillani. Ja avaan samalla oven niillä omilla avaimillani, mitkä olin vain hetki sitten unohtanut kotiin.

Unohtamista, hupsistasaatanaa, hajamielisyyttä ja varmoja talteita, mistä edes arkeologit eivät löydä kadonneita tavaroita. Tätä kaikkea mukavaa on ADHD-aikuisen arki!

Sentään muistin lähteä töihin.

Antakaa anteeksi oravuutemme

Seison Turun keskustassa pienen ompelimon edessä. Hakkaan ovea, mutta kukaan ei avaa. Soitan ompelijalle. Hän on tulossa ihan kohta. On vähän myöhässä. Niinpä tietysti.

Olen umpiväsynyt kaksista päikkäreistä huolimatta. Koko kevään - ja myös viime syksyn - ajan kerääntynyt univelka painaa kropassa. Tämä tapaaminen on kuitenkin sovittu jo monta viikkoa sitten, joten en lykkää sitä enää myöhäisemmäksi. Asia on isotöinen ja tärkeä, joten se pitää saada aloitettua, eikä aikaa ole loputtomiin. Kyseessä on hääpukuni.

Minun on ollut todella vaikea löytää ompelijaa, joka ottaisi erilaisen hääpuvun tehtäväkseen. Moni on kieltäytynyt vedoten siihen, ettei Halloween-aiheinen hääpuku ole ompelijan itsensä näköinen. En ymmärrä tätä, sillä puvunhan kuuluu olla MINUN, eikä ompelijan näköinen. Tämä ompelija on luvannut tehdä minulle pukuni. Ja nyt meidän pitäisi sopia “jotain”.

Ompelija juoksee nurkan takaa vaaleat hiukset tuulessa hulmuten. Hän tulee iloisena paikalle, kättelee, esittelee itsensä ja puhuu kuin papupata. Huumori on omalaatuista, mutta minä ymmärrän sitä. Lyön hänen otsaansa heti oravaleiman. Minulla on oravatutka, ja se on suhteellisen erehtymätön.

Sisällä ompelimossa on kaaos. Ompelija selittää, miten hänellä on tuhat projektia kesken. “Orava”, ajattelen mielessäni, ja naureskelen, että tiedän tasan tarkkaan, mitä hän tarkoittaa. Hän kaivaa kansion, missä on erilaisia näytekankaita. Tutkimme niitä, hypistelemme, vertailemme eri värejä. Näytän kuvia ja kerron, mitä haluaisin mistäkin kuvasta tulevaan pukuuni. Ompelija nyökyttelee ja esittää ideoita värien ja toteutuksen suhteen. Hän on hyvin kärryillä siitä, millaisen puvun haluan.

Pääsemme yksimielisyyteen kankaista, budjetista ja sovitusaikatauluista. Koska ompelija ei osaa sanoa, onko tukussa juuri sitä kangasta, mitä minä haluan pukuni yläosaan, hän lupaa ensi töikseen ottaa tukkuun yhteyttä ja hankkia yläosan kankaan. Se tulee olemaan suurin materiaalihaaste. Olen kuitenkin huojentunut, sillä yksi häiden isoimmista ongelmista, eli minun pukuni, taitaa olla, vihdoin ja viimein, ratkaistu.

Hyppään hyvillä mielin autoon ja lähden kotiin. Saan ehkä sittenkin unelmieni puvun, eikä minun tarvitse tyytyä johonkin kamalaan kermakakkumekkoon tai perunasäkkiin.

Kotimatkalla muistan: Tänään on torstai ja teinillä on musiikin teoriatunti! Unohdin muistuttaa häntä asiasta ennen lähtöä. Vapaa-ajan taksi ei ole soittanut minulle, eikä myöskään opettaja. On sittenkin olemassa mahdollisuus, että teini on itse muistanut tunnin.

Menen kaupan kautta kotiin. Ostan sen kunniaksi, että aloitin juuri laihdutuskuurin uutta hääpukuani varten, Ben & Jerry’s-jäätelöä. Ehkä aloitan sen laihdutuskuurin huomenna. Kotona kysyn teiniltä, kävikö hän teoriatunnilla. Ei ollut muistanut. Menee kauan, kunnes tulee tekstiviesti taksilta: Oliko tunti tänään peruttu. Ei ollut! Me vain olemme oravia. Antakaa se meille anteeksi.